…ja tuli aivan tyven!

”Ja hän astui venheeseen, ja hänen opetuslapsensa seurasivat häntä. Ja katso, järvellä nousi kova myrsky, niin että venhe peittyi aaltoihin; mutta hän nukkui. Niin he menivät ja herättivät hänet sanoen: ’Herra, auta, me hukumme’. Hän sanoi heille: ’Te vähäuskoiset, miksi olette pelkureita?’ Silloin hän nousi ja nuhteli tuulia ja järveä, ja tuli aivan tyven. Ja ihmiset ihmettelivät ja sanoivat: ’Millainen tämä on, kun sekä tuulet että meri häntä tottelevat?’” (Matt.8).

Jos todella seuraamme Herraamme Jeesusta, emme oikeastaan koskaan ole aivan yksin, vaikka ristinkipumme kohtaammekin joskus aivan tuskallisessa yksinäisyydessä. Millainen paradoksi! Yksin, mutta ei kuitenkaan yksin! Emme oikeastaan osaa laulaa ilolla vanhaa tuttua laulua, jossa todetaan, että yksin veljeni sinäkin, kuljet ristisi kipuihin!

Kuinka vaikea läksy onkaan oppia erottamaan ristin tien yksinäisyys ja ajoittaiset ilon hetket:

”Niin Herra lohduttaa Siionin, lohduttaa kaikki sen rauniot, hän tekee sen erämaasta kuin Eedenin ja sen arosta kuin Herran puutarhan; siellä on oleva riemu ja ilo, kiitos ja ylistysvirren ääni.” (Jes.51).

Me kulkisimme mieluiten juhlivien joukkojen kanssa, ajatellen vain kaikkia hyviä lupauksia ja iloisia asioita. Onhan Herra luvannut olla meidän kanssamme, etenkin siellä, missä kaksi tai kolme on koolla Hänen nimessään. Mitä useampi ylistysvirren laulaja, sitä juhlavampaa on kulkea eteenpäin! Mutta entä nyt, kun niin moni tuntee jääneensä aivan yksin, kun (aivan) samanmieliset näyttävät poistuneen rinnaltamme ja puskemme eteenpäin orjantappuroiden ja ohdakkeiden haavoittaessa meitä tiellä, jota ennen oli niin paljon helpompi kulkea? (Vai oliko?) Onko olemisemme Herrassa jotenkin arvottomampaa ja merkityksettömämpää, kun tunteet kuohuvat itseäkin harmittavalla tavalla?

Mitä olemme aina yrittäneet korostaa? Kenen kanssa olemme lähteneet liikkeelle, kuka on luvannut ottaa vastuun meistä, kunhan vain teemme oman osuutemme? Kuka asuu meissä kaikista vastoinkäymisistä ja ikävistä kohtaamisista huolimatta? Mitä tarvitsemme ehkä eniten, on vapautuksen sanoman tuoja, joka palauttaa mieliimme todellisen asemamme:

”Jumala vastasi Moosekselle: ’Minä olen se, joka minä olen.’ Ja hän sanoi vielä: ’Sano israelilaisille näin: 'Minä olen' lähetti minut teidän luoksenne’. Ja Jumala sanoi vielä Moosekselle: ’Sano israelilaisille näin: Herra, teidän isienne Jumala, Aabrahamin Jumala, Iisakin Jumala ja Jaakobin Jumala, lähetti minut teidän luoksenne; tämä on minun nimeni iankaikkisesti, ja näin minua kutsuttakoon sukupolvesta sukupolveen’.” (2.Moos.3).

Minäkin saan siis muistuttaa mieleemme, ettemme myrskyn keskellä ole kenen tahansa kanssa veneessä, emmekä ole yksin. Mikä meitä sitten yhdistää kaikesta ahdingosta ja taisteluista huolimatta? Jokaisessa meissä asuu ”MINÄ OLEN”, ja siitä johtuen on helppoa ja mitä elintärkeintä vetää johtopäätös, että tämän Elämän johdosta mekin jumalallisella tavalla olemme osa tätä Olevaisuutta, joka vielä tänäänkin nousee seisomaan keskellämme, meidän kyyhöttäessä veneen pohjalla, pyrkien pitämään kiinni jostakin – mistä tahansa turvallisemman tunteen tarjoavasta.

”’Te vähäuskoiset, miksi olette pelkureita?’ Silloin hän nousi ja nuhteli tuulia ja järveä, ja tuli aivan tyven.”

Herramme omien sanojen perusteella sotia ja rauhattomuutta on oleva loppuun asti, ihmisen valinnan mukaisesti. Mutta meidän omaan elinpiiriimme, omakohtaisten myrskyjemme keskelle, tulee tyven kun vain luotamme Herraamme!

”Tämän minä olen teille puhunut, että teillä olisi minussa rauha. Maailmassa teillä on ahdistus; mutta olkaa turvallisella mielellä: minä olen voittanut maailman.” (Joh.16).