INHIMILLISYYDESTÄ

12.06.2010

Valehtelisin jos väittäisin nauttivani yksinäisyydestä. Ympärilläni on suurempi määrä ihmisiä kuin koskaan aikaisemmin, mutta siitä huolimatta tunnen itseni suorastaan sairaan yksinäiseksi. Suurin osa ihmiskontakteistani koostuu jollakin tavoin avun tarpeessa olevista ihmisistä, joiden voimavarat ovat hyvin rajoitetut. Minulla ei ole lähipiirissäni yhtään henkilöä, joka voisi palvella ja tukea niin persoonaani kuin tointani ihmissuhdetyössä. Tarkoitan sitä, että jokainen meistä tarvitsee lähelleen ainakin yhden ihmisen, joka kykenee näkemään persoonalliset ja virkaamme kuuluvat tekijät. Niin hengellisellä kuin mielenterveydelliselläkin alueella olen ajautunut ilman omaa tarkoituksellisuutta tilanteeseen, jossa tietyssä määrin jään aivan yksin esittämieni asioiden kanssa. Tämä tuo mukanaan omalaatuisen turvattomuuden tunteen, kun ei ole ketään korkeampaa auktoriteettia, johon voisi nojautua ja turvautua. Kaikesta huolimatta en tällä hetkellä tiedä mitään tekijää, joka saisi epäilemään asemani oikeutusta.

Miksi ihmiselle, joka itse tuntee olevansa täysin toisenlainen tarpeidensa ja odotustensa suhteen, uskotaan asioita, jotka kaiken järjen mukaan kuuluisivat paljon korkeamman tason ammattilaisille? Miksi ihminen sidotaan ilman omaa pyrkimystä asioihin, jotka johtavat omassa itsessään ja olemuksensa puolesta yksinäisyyteen? Miksi on kuin jokin yliluonnollinen voima olisi tehnyt eräänlaisen näkymättömän muurin ympärilleni, joka rajoittaa ihmiskontaktejani suorastaan uskomattomalla tavalla? Onko minulla jokin aivan erityinen suojelusenkeli, joka karkottaa lukuisia ihmisiä läheisyydestäni, ikään kuin nämä olisivat elämälleni ja tehtävälleni vaarallisia ja vahingollisia?

Syöpähoidon jatkuttua nyt yli kolme vuotta, ollaan tultu vaiheeseen, jossa minulle erikoissairaanhoidossa tehdään hampaita ja proteeseja. Olemukseeni ovat tehneet lähtemättömän vaikutuksen erikoisesti Lahdessa keskussairaalan suupolin työntekijät, lähinnä Turusta sinne saapuva erikoishammaslääkäri. Olen tuskin koskaan aikaisemmin elämässäni tavannut niin herttaisia ja mielenliikutusta aikaansaavia ihmisiä. Kertoessani tästä kokemuksesta jollekin ystävälleni, on hän halunnut palauttaa minua maan pinnalle esittämällä epäilyksen, että kaikki on vain ulkonaista ja pettävää.

Miten ylipäätään me uskovaiset ihmiset olemme päätyneet nykyiseen tilanteeseen, joka itsessään on suorastaan kestämätön? Me emme enää jaksa uskoa mihinkään hyvään ja onnelliseen, mielihyvää tuottavaan. Me epäilemme jokaista ihmistä, suorastaan manipuloiden itseämme olemaan luottamatta keneenkään ns. maailmalliseen ihmiseen. Jokin meissä pyrkii vakuuttamaan meidät kaiken petollisuudesta ja harhaan johtavasta luottamuksesta, koska on kysymys uskosta osattomista ihmisistä. Onko kukaan maailmallinen ihminen pettänyt meitä siinä määrin kuin omat seurakuntalaisemme? Me uskomme hyvyyteen ja onnellisuuteen, jota ei oman asenteemme johdosta voi olla eikä syntyä minnekään, koska meiltä on kadonnut usko hyvän voimaan! Olisiko niin, että koko ajan juoksemme pakoon sitä, mitä niin palavasti kaipaamme?

Ystävällisen ja normaalisti käyttäytyvän ihmisen kohtaaminen on ainakin minulle suorastaan koko mielen valtaava asia. Näiden asioiden kohtaaminen ns. maailman piirissä kertoo meille, että vielä on ainakin jonkin verran toivoa jostakin paremmasta, kun kerran tällaisia ihmisiä on olemassa. En rohkene sitä tähän paperille tallentaa, että tunnen vain todella harvoja uskovaisia, jotka tuottavat vastaavaa mielihyvää. Olen koko elämäni ajan kaivannut kohdata sisaren tai veljen, joka aivan ilmiselvästi rakastaa Herraa Jeesusta Kristusta ja jokaista Hänestä syntynyttä. Jos en suuresti erehdy, olen pari sellaista ihmistä kohdannut, vain pari!

Rakastan kaunista, melodista ja rauhallissävyistä musiikkia. Se on varmastikin suuressa määrin pelastanut henkeni ja mieleni tasapainon. Etenkin saksalainen ja itävaltalainen kansanmusiikki parhaimmillaan on suoranaista lääkettä raskautetulle sydämelle ja koko kehollekin. Herää vain kysymys, että miksi ei jotakin vastaavaa kauneutta ja suloisuutta voi olla uskovaisten ja hengellisen elämän keskuudessa? Miksi niin repivä ja pakanallinen rytmi ja melodia ovat tulleet jäädäkseen lähes jokaisen seurakunnan toimintaan? Miksi niin usein olen ollut pakotettu tunkemaan syljellä kostutettua paperinenäliinaa korviini pystyäkseni jäämään hengelliseen kokoukseen sen loppuun asti?

Uskon kaiken kauniin ja hyvän olevan lähtöisin Jumalasta. Tarkoitan sellaista kauneutta ja hyvyyttä, mikä palvelee ihmisen sisäisen olemuksen parasta ja tervehtymistä. Oma lukunsa on ihmisen itsensä jumalanpalvelukseen tuoma kauneus ja ulkonainen hyvyys Kainin esimerkin mukaisesti. Me olemme hengellisessä elämässä nähneet aivan liian paljon rumuutta ja suoranaista kauheutta (vain yhden kirjaimen ero kauneuteen), että olemme kadottaneet uskomme johonkin parempaan. Itse joudun kamppailemaan näiden asioiden kanssa, etenkin kun jokin voima pyrkii syyllistämään siitä, että niin paljon puhun ikävistä asioista.

Me olemme nähneet aivan liian suuren määrän ihmiskasvoja, jotka palauttavat mieleemme lukemattomia pettymyksiä ja haavoittavia kokemuksia. Eikö kuitenkin ole lohduttavaa, että lähes kaikilla ikävillä asioilla on ihmiskasvot, ei Jumalan kasvot? Me jokainen olemme Jumalan kuva omalla tavallaan, mutta todella harvoin on Jumala seurakunnan saarnaajan tai johtajan näköinen. Hengellinen masentuneisuutemme on lähtöisin niistä mielikuvista, joita vilpilliset ja omavaltaiset hengelliset tutkimusmatkailijat ovat raportoineet ns. hengellisistä kokemuksistaan tämän ja tuonpuoleisen välillä. Herää voimakas epäilys sen suhteen, kuinka kauas nuo matkat ovat suuntautuneet. Ovat tainneet suurimmaksi osaksi jäädä naapurikuntien metsiköihin taivaallisten laidunten sijasta!

Olemme olleet todistajia enemmän ikäville kuin jumalallisille asioille. Voidaanko tämä tosiasia vielä kiistää tässä mitä merkittävimmässä ja vaarallisimmassa ajassa? Meillä on ollut valtava määrä hengellisyyttä ja seurakunnallista toimintaa, mutta missä on tulos kaikesta vaivannäöstämme? Missä olisi sellainen seurakunta tai hengellinen yhteisö, johon varauksetta voisimme kehottaa etsivää ihmistä hakeutumaan? Itse en tiedä kuin vain yhden ryhmän, joka sekin kokoontuu aivan liian harvoin.

Minne ovat kadonneet kaikki nuoret seurakunnistamme? Eivätkö juuri he tarvitse enemmän kuin kukaan muu jumalallista tukea ja apua elämänsä vaaroja täynnä olevalla taipaleella? Miksi on usein niin, että nimenomaan lukuisten uskovaisten perheiden lapset ovat suurimmassa hädässä ja suorastaan hukassa kaiken keskellä? Heidän lapsenmielensä on nähnyt kaiken suoritususkonnollisuutemme lävitse ja ehkä loppuelämäksensä sulkenut heidän mielensä hengellisille asioille. Me uskoimme elävämme paratiisissa ja ennalleen palautetussa tilassa, vaikka elämämme todisti aivan päinvastaisesta!

Lapsi on aivan erityislaatuinen olento tämän maan päällä. Me vain tunnemme aivan liian vähän hänen todellista olemustaan. Hänessä on jotakin jumalallista, tuonpuoleista, ainakin siihen ikään asti kun hän tulee vastuulliseksi omista päätöksistään, valinnoistaan ja teoistaan. Useiden auktoriteettien mukaan tämä viattomuuden aika päättyy 12 vuoden iässä. Emme kuitenkaan voi laatia mitään asteikkoa, koska jokainen ihminen on poikkeuksellinen, erikoislaatuinen. Pienikin lapsi voi omata järkyttäviä piirteitä jo alle kymmenvuotiaana, päätyen jopa vastuuseen taposta tai suoranaisesta murhasta. Kysymys on tietysti vakavasta vääristyneisyydestä ja suoranaisista henkivalloista.

Mitä useamman ihmisen kanssa keskustelen, sitä painokkaammin tulevat esiin hänen lapsuutensa ja siihen sisältyvät kokemukset. Aivan liian moni kantaa perhepiirissä kokemiaan pettymyksiä ja suoranaisia kauhujakin loppuelämänsä ajan, koska niiden purkamiseksi ei ole välineitä. Vanhemmat ihmiset, työelämän ulkopuolella olevat, jätetään oman onnensa nojaan, koska heihin ei katsota kannattavan sijoittaa yhteiskunnan varoja.

On suoranainen ihme, miten suurin osa lapsistamme selviää kaiken kokemansa lävitse edes jotenkuten terveinä ja normaaleina. Joidenkin arvioiden mukaan joka viides tai ehkä neljäs lapsi joutuu kokemaan väkivaltaa kodissaan tai kasvuympäristössään. Tämä on meille tuttuakin tutumpaa narsistiperheistä. Herää kysymys sellaisen ihmisen mielentilasta ja henkisestä terveydestä, joka tietoisesti ja harkitusti vahingoittaa omaa jälkeläistään. Useimmissa tapauksissa kaiken väkivaltaisuuden takana on kuningas alkoholi.

En voi unohtaa kokemustani, joka minulla oli joitakin vuosia sitten Mikkelin torilla. Tarkoitukseni oli mennä myymään kirjojani, mutta uteliaisuuttani menin suurehkoon telttaan, jossa puhuttiin huumeista. Paikalla oli kaksi huumetyöntekijänaista ja kaksi poliisia. Minulle annettiin mahdollisuus tehdä kysymyksiä, joiden sijaan kerroin omasta toiminnastani, esittäen näkökannan, että joudun jatkuvasti törmäämään ihmisiin, jotka alkavat ahdistukseensa ja ikäviin kokemuksiinsa perustuen käyttää alkoholia. Kaikki neljä nauroivat minulle ja sanoivat, että huvikseen ihmiset alkoholia käyttävät. Asiaa ei kai voi yleistää, mutta pettymykseni näiden ammattilaisten kohdalla oli sanoinkuvaamaton! Huumevirkailijat ja poliisit omaavat tällaisen käsityksen vakavista asioista!

Totuus on kuitenkin, että moni aloittaa alkoholin käytön häivyttääkseen masennustaan ja ikäviä kokemuksia. Tämä on tullut esiin laajoissa piireissä, mutta ennen kaikkea narsistisen persoonallisuushäiriön alueella.

Miksi Jumala sellaisella tavalla kätkee itsensä meidän ajassamme? Hengellistä toimintaa on enemmän kuin milloinkaan aikaisemmin, mutta jokin sisimmässä ei tule vakuuttuneeksi Jumalan todellisesta läsnäolosta. Jos Hän erilaisella tavalla olisi lähellämme, johtaisiko se Ananiaan ja Safiiran kohtalon toistumiseen liian usein? Onko Jumalamme kätkeytynyt suojellakseen meitä?

Miksi kaikilla hengellisillä asioilla on siinä määrin ihmiskasvot, että epäilykset pakostakin hiipivät mieleen? Miksi jonkin julistajan korottaminen erikoisasemaan saa sisäiset hälytyskellot soimaan, vaikka kaikki ulkonaisesti vaikuttaa niin oikealta ja hengelliseltä? Korotetaanko todellisuudessa ketään kohteeksi otettua, vai tapahtuuko kaikki vain joidenkin itsekkäiden pyyteiden täyttymiseksi?

Olen lähes neljänkymmenen vuoden ajan seurannut erään julistajan korottamista tämän ajan merkittävimmäksi saarnamieheksi, jonka julistuksesta ja palvelustehtävästä on lukuisien kannattajien mielestä riippuvainen ensimmäiseen ylösnousemukseen osallistuminen. Tämä julistaja on kuulemma kaikkien elävänä temmattavien kärjessä nouseva yläilmoihin, joten hän on ainoa henkilö koko maailmassa, joka on kykenevä ja oikeutettu julistamaan puhdasta Jumalan Sanaa.

Minä en arvostele tämän julistajan palvelustehtävää tai hänen jumalasuhdettaan. Minä arvostelen Jumalan Sanan pohjalta hänen kannattajiensa toimia ja mielipiteitä, jotka ovat muodostuneet suoranaisesti eräänlaiseksi uskonnollisuudeksi. Lähes neljänkymmenen vuoden kokemus ja todistettava historia kertovat karua kieltään fanaattisten ihmisten asenteista ja näkemyksistä. Oikeastaan kaikki tekijät ongelmavyyhdessämme puhuvat selvästi sen puolesta, ettei todellisuudessa ole kysymys jonkun julistajan jalustalle nostamisesta, vaan monimuotoisesta, mutkikkaasta systeemistä, jonka avulla kannattaja pakenee omaa vastuutaan Elävän Jumalan edessä. Mooseksen tuli peittää kasvonsa kohdattuaan Jumalan, jotta kansa ei olisi joutunut liiallisen pelon valtaan. Tällainen peite on asetettu suurten julistajien kasvojen peitteeksi, jottei jumalallinen loiste pakottaisi kohdattavia ihmisiä tekemään itse merkittäviä ratkaisuja. Olkoon peite millainen tahansa, muodostaa se ilmiselvästi itse kunkin kohdalla ikään kuin muuttuvan heijastuksen, joka palvelee itse kunkin itsekkäitä pyrkimyksiä hengellisen vallan saavuttamiseksi. Olemme siis tekemisissä todella abstraktisen ja paradoksaalin asian kanssa.

Ihminen omalla tavallaan etsii Jumalaa ja yhteyttä Hänen kanssansa, mutta säikähtää taivaallisen kirkkauden loistetta, joka paljastaa pienimmätkin yksityiskohdat hänen elämässään. Koska todellinen jumaluus ja kirkkaus eivät miellytä inhimillistä jumalakaipuuta, vetäytyy ihminen johonkin elämän nurkkaan pohtimaan kiusallista asiaa. Iankaikkinen elämä ja turvallisuuden tunne ovat ehdottoman välttämättömät hänelle kaiken näkemänsä ja kokemansa pohjalta, mutta tietynlainen oman itsensä ja arvostuksen säilyttäminen tuntuvat paljon tärkeämmiltä. Kaikenlaiset epäilyksen häivät häiritsevät tätä pohdintaa ja kiertotien etsimistä. Jumalan kaikkitietävyys ja kaikkialla läsnäolo ovat jo rippikoulusta tuttuja asioita, mutta eikö aivan selvästi suurin osa ihmisistä tavalla tai toisella kuuluta suuriäänisesti tekemisillään ja asenteillaan, että Jumala on jo vanhentunut, eikä enää kuule ja näe entisellä tavalla? Jos ihminen itse nyt omaksuu jotakin tästä asenteesta, onko se niin vaarallista, sillä eihän Jumala näin suurta ihmismäärää voi tuomita vääryydestä?

Ihminen on valmis verukkeita etsiessään hyväksymään monia enemmistön julkituomia tekijöitä, ennen kaikkea ajan keskellä, jossa jopa arkkipiispakin omalla tavallaan epäilee uskontunnustuksen perimmäistä todellisuutta. Jos papisto kerran tässä määrin perustaa uskomuksensa inhimillisiin tekijöihin, täytyy Jumalan olla armollinen tällaisen epäuskoisen ajan keskellä, ajattelee yhä useampi.

Siirryimme nyt hetkessä vakavimpaan ongelmaan ihmiskunnan keskellä. Onko Jumala todella saarnaajan näköinen, papin näköinen? Onko Jumala jonkun merkittävän henkilön näköinen siinä määrin, että voimme turvallisesti asettaa kyseenalaiseksi Raamattuun tallennettuja asioita? Jumala ei ole kenenkään meidän näköisemme! Hän loi meidät omaksi kuvaksensa. Jokaisessa läheisessämme meidän tulee nähdä Hänen kuvansa, joten kenet voisimme armoittaa erikoisasemaan yksittäisenä Jumalan kuvana? Jos joku saarnaaja on sellaisessa määrin Jumalan kuva, niin miten on tavallisen uskovaisen suhteen? Jokainen meistä haluaa olla Jumalan kuva, siinä määrin Hänen näköisensä, että Hän tunnistaa meidät koko ajan omaksensa, lapseksensa.

Ainoa todellinen Jumalan kuva on nähtävissä Herramme Jeesuksen Kristuksen persoonassa, josta meille ei ole jäänyt sen paremmin painettua kuvaa kuin ei patsastakaan. ”Joka on nähnyt Minut, on nähnyt Isän!” Hänen opetuslapsensa oppivat tuntemaan Hänet maallisen olemuksensa perusteella. Isän kuva oli Hänessä jo ennen kuolemaa ja kuolleista heräämistä. Hänen kasvonsa ja olemuksensa tulivat tutuksi jokaiselle Hänet kohdanneelle. Siitä huolimatta kuolleista nousemisen jälkeen Maria ei tuntenut rakasta Mestariaan, ennen kuin tämä lausui hänen nimensä. Emmauksen tien kulkijat viettivät niin pitkän ajan Hänen seurassaan, eivätkä siitä huolimatta tunnistaneet Häntä. Rannalla opetuslapset näkivät Hänet ja kuulivat Hänen puheensa, eivätkä tunnistaneet Häntä, ennen kuin joku sanoi: ”Se on Herra!”

Isän kuva ja Olemus olivat Herrassa siis jo Hänen maallisen vaelluksensa aikana. Hänen ensisijainen esimerkkinsä meille perustuu tuohon aikaan, Ihmisen Poikana. Meitä ei ole luotu yliluonnollisiksi olennoiksi, kirkastetuiksi ylimyksiksi, vaan meidät on tarkoitettu olemaan ihmisiä ihmisille. Ihmisenä meidän Herramme kumartui opetuslastensa eteen ja pesi heidän jalkansa, Juudaksenkin. Hän antoi meille kuvan todellisen kristityn asenteesta toisiin ihmisiin. Hän antoi seuraajiensa tuoda julki ajatuksen, että meidän tulee tehdä hyvää kaikille, mutta etenkin uskonveljille ja sisarille. Meidän tulee rakastaa vihollisiammekin, eikä unohtaa, että todellinen uskovainen rakastaa jokaista Samasta Isästä syntynyttä.

Ihminen siis pyrkii hengellisyyteen, koska se kuuluu hänen perimäänsä, sisäiseen olemukseensa. Kukin tulee autuaaksi oman uskonsa ja oppiensa mukaisesti, kirjaimellisesti. Autuuksia vain on niin monenlaisia, joista itse en voi hyväksyä kuin vain yhden, sen, mikä perustuu aitoon ja todelliseen uskoon Herran Jeesuksen Kristuksen suorittamaan lunastustyöhön. Ihmiselle tapahtuu siis hänen uskonsa mukaan, vain aika lailla toisin kuin mitä yleisesti uskotaan. On kuitenkin vain yksi usko, joka on pääsylippu Jumalan iankaikkisuuteen!

Ihmisille ei riitä yksinkertainen ja vanhanaikainen usko, josta Jumalan Sana puhuu. Ihminen haluaa parannella kaikkea, parastakin, mitä meille on suotu. Tästä todisteena neljäkymmentäviisi vuotta julistusta, joka sai meidät vakuuttuneeksi Jumalan suoranaisesta etsikonajasta. Mutta ei kestänyt pariakaan vuotta, kun jo lukematon määrä ammattikokkeja saapui tämän hengellisen ruokavaraston ääreen päätään puistellen ja reseptilaukkujaan rapistellen. Repuista alettiin kaivella mitä moninaisimpia mausteita ja lisäaineita useimpien ihastukseksi ja harvojen kauhistukseksi. Maukkaat ateriat muuttivat hetkessä olemustaan aiheuttaen suun kirvelyä ja vatsanväänteitä. Ennen kaikkea valtava suolamäärä kauhistutti, etenkin kun juuri kukaan maustajista ei itse nauttinut keittämäänsä soppaa. Sitä vain maisteltiin ja maiskutettiin suuta, houkutellen mahdollisimman monia ruokailijoita.

Miksi niin harva pani merkille tämän myrkyttämisen ja ihmisten pahoinvoinnin? Oli aivan kuin sylilapselle olisi syötetty nopean kasvun toivossa lihapullia ja sisäpaistia. Kuinka moni nälkäinen ja kaipaava ihminen tukehtuikaan tähän ruokkimiseen, jota ajoittain suoritettiin väkipakolla!

Miksi niin moni suorastaan nälkiintyi ja kuihtui pois kaiken tämän hengellisen ruokavaraston keskellä? Heidän olemuksensa ei kestänyt kaikkia lisäaineita ja itämaisia mausteita, jotka lähes täydellisesti kadottivat alkuperäisen ruoan maun ja vaikutuksen! Paraskin ruoka-aine muuttuu vaaralliseksi ja tuhoisaksi, jos siihen lisätään sopimattomia ainesosia!

Mieleeni tuli juuri tässä istuessani erikoinen ajatuskuvio. Olen kautta aikojen tuntenut luokseni kiitäviä syyllisyyttä kantavia aaltoja, koska niin paljon paneudun kaikkeen kielteiseen, puhumatta kaikesta hyvästä. Eikö koko olotilamme ole ollut koko ajan mitä myönteisimpien ja parhaimpien ajatusten ympäröimä, huomioiden kaiken hengellisen ruoan, mikä on ollut saavutettavissamme?

Meille on ollut tarjolla jotakin aivan ennenkuulumatonta ja tavatonta, mitä aikanaan ihastelimme ja ihmettelimme, nauttien kuukausien ja vuosien ajan. Meillä on tieto Jumalasta ja Hänen olemuksestaan, meillä on tarkka tieto mitä meiltä odotetaan keskinäisessä kanssakäymisessä niin seurakunnassa kuin ulkopuolisiakin kohtaan. Mutta tieto on kuolettanut suurimman osan meistä, koska tämä tieto, Sana, ei ole uskossa sulautunut lukemattomiin ihmisiin. Nautittiin tiedosta ja uudesta ymmärryksestä, mutta kauhistuttiin jumalallisen loisteen saavuttaessa tietyn pisteensä. Ajatukset Jobista ja vehnänjyvästä alkoivat kauhistuttaa. Ajatukset riisuutumisesta alkoivat kaivertaa sisintä, sillä koko kuulemamme julistus sisälsi niin suuren määrän antibiootteja ja tuskallisiakin lääkeaineita, että hengellinen laihdutuskuurimme sai meidät perumaan aikaisemmat uskomuksemme ja lupauksemme.

Hengellinen ruoka ei lihota, paisuta, vaan se sisältää valtavan määrän hengellisiä kemikaaleja ja aineita, jotka iskeytyvät kaikkeen itsekkyyteen ja omahyväisyyteen. Nämä aineet on tarkoitettu toteuttamaan se, mistä Paavali puhui: Nyt en enää elä minä, vaan Kristus minussa. Suuri joukko matkaajia lähti soitellen sotaan, kieltäytyen jalkamiehen osasta haluten kiitää ratsuilla ylitse laaksojen ja kukkuloiden. Ruokailuhetkissä itse kukin halusi valita vain itseään miellyttäviä lajeja, alkaen itsestään selvästi lihoa hengellisesti. Sisäinen ihminen kuitenkin oli ankaran keripukin kourissa, niin että julistus ja elämä alkoivat olla mitä suurimmassa ristiriidassa keskenään.

Olen itse laihduttanut ainakin oman painoni verran. Aikanaan painoin varmaankin reilut 130 kiloa, niin että äidin tarjoutuessa ostamaan minulle housut, kauppa-apulainen mittasi vyötäröäni pallean kohdalta! Arvaatko, mikä sai minut lopulta aloittamaan laihduttamisen? Olin tukehtua solmiessani kengännauhoja!

Olen aina verrannut hengellistä elämää laihduttamiseen. Se ei ole mitään hauskaa puuhaa, sillä liiallisen ihmisen poistaminen tuo aina mukanaan heikkouden ja huonon olon tunnetta. Pitää kieltäytyä monista miellyttävistä asioista oman terveyden ja hyvinvoinnin takia. On enemmän huonovointisuutta kuin onnen tunnetta. Mutta kun sitten on saanut pois viisi kiloa, voi sitä autuuden tunnetta! On kuin uusi ihminen niin keholtaan kuin hengeltäänkin! Kannatti nähdä vaivaa, vaikka urakasta on paljon jäljellä. Hyvä tulos rohkaisee jatkamaan valitulla linjalla.

Juuri näin on hengellisestikin. Jeesuksen todellinen seuraaminen merkitsee ristin kantamista, vatsassa karvastelevan Kirjan syömistä. Uskoon tulo merkitsee alkua prosessille, jossa on vähemmän mielihyvää tuottavia tekijöitä, sitäkin enemmän laihduttamisen kaltaista kieltäytymistä ja pienenemistä. Tämä prosessi olisi siedettävämpi, jos se koskisi vain meidän kehoamme, mutta kun se ensisijaisesti viekin meidät kiusausten ja koettelemusten henkiseen erämaahan!

Suuri osa ihmisistä on kautta aikain ihastunut hengelliseen elämään, halussaan elää iankaikkisesti. Kysymys on kuitenkin paljon enemmästä kuin esim. Billy Grahamin kokouksissa Helsingissä aikanaan. Hänen julistuksensa ydin oli omalla tavallaan: ”Jos et halua joutua helvettiin, tule tänne lavalle ja polvistu alttarille!”

Meidän ongelmamme ydin perustuu juuri tälle pohjalle. Saimme aikanaan mukaan suuren määrän ihmisiä, jotka halusivat kasvaa hengellisesti, mutta kieltäytyivät tästä prosessista, jonka todellinen Herran seuraaminen tuo mukanaan. Ja jos emme hyväksy tätä prosessia, on ensisijainen korvike sille tätä prosessia tarjoavan henkilön korottaminen kuin Mooseksen asemaan. Tämä itse ei vain aina huomaa kasvoilleen asetettuja peitteitä, joita itse kukin omassa maassaan niille asettelee. Mistä kummasta syystä olen näkevinäni, vuosikymmenisen todistetaakan perusteella, että näissä peitteissä heijastuu jonkun tuttuakin tutumman vastustajan oma kuva?

Olen jo kertonut useita kertoja siitä, kuinka tämä asia valkeni minulle istuessani Tampereen kaupungin sinisessä bussissa. Mikä sitten saa minut niin vakuuttuneeksi tällaisesta ennen kuulumattomasta asiasta? Näiden ihmisten ilmeinen vihamielisyys toisin ajattelevia kohtaan, omaa joukkoaankin kohtaan! Tunnettua julistajaa palvovat vastustajani ovat kautta vuosikymmenien tehneet kaikkensa minun suoranaiseksi tuhoamisekseni, niin että voin sanoa aivan Herramme sanoilla: ”Miksi etsitte minua tappaaksenne?”

Vastoin kaikkea itsesuojeluvaistoa olen halunnut olla sananpalvelija, joka kertoo totuuden. Eikö totuus ole se, että kaikki opetuksemme tarjoama hyvä on paennut meitä, koska todellisuudessa me olemme itse koko ajan juosseet karkuun sitä, mitä olemme tavoitelleet? Kaikki hyvämme on kuin seinään maalattu koristeellinen takka mahtavine roihuineen, mutta lämpöä suo ainoastaan kuvitelmamme ja uskomuksemme jostakin paremmasta. Ihminen ei loputtomiin voi kuvitella kaikkea, vaan todellisuus kolkuttaa ovella tavalla tai toisella.

Ihminen on siis ajassamme ottanut turvaksensa jonkun maallisen vaeltajan, jolle Jumala on uskonut jotakin erikoista. Kuinka voimme niin väärin käsittää Kaikkivaltiaan tarkoituksen ja päämäärän? Johannes Kastaja näki suuren määrän vaivaa ja päätyi lopulta mestattavaksi. Joidenkin tietojen mukaan on maan päällä vieläkin joukko ihmisiä, jotka palvovat häntä virkansa johdosta. Kuitenkin hän itse oli suorastaan iloinen ja tyytyväinen, kun ihmiset jättivät hänet ja seurasivat Häntä, jonka hän oli tullut ilmoittamaan kansalle. ”Hänen tulee kasvaa, minun vähetä!” Hän iloitsi Yljän äänestä, niin kuin minäkin ja kaikki todelliset Herran seuraajat. Tuo Yljän ääni on Hyvän Paimenen ääni.

Kun nyt jokin ryhmä ilmoittaa tuon äänen olevan kuultavissa vain yhdestä korotetusta suusta, on vaikea kuvata niitä tuntemuksia mitkä valtaavat sisimmän. Voisiko olla totta, että Jumala on muuttanut suunnitelmiaan ja valinnut uuden välimiehen meidän ja itsensä välille?

Meidän Jumalamme on muuttumaton. Jos ei näin ole, ei ole myöskään turvallista uskoa Häneen. Hän on oman Sanansa velvoittama kohtelemaan jokaista ihmistä samalla tavalla. Tässä ajassa on todella pelottavaa ihmisten rohkeus pyrkiä muuttamaan aikaa ja lakeja, jotka Jumala oman arvovaltansa perusteella on säätänyt. Jos emme usko Jumalan Sanan absoluuttisuuteen, olemme jo ensimmäisen epäilyksen pohjalta ajautumassa ulos armon tieltä. Jumalan Sana on kokonaan Jumalan Sanaa tai ei ole sitä ollenkaan. Koko pelastuksemme ja Jumalan tuntemuksemme on totaalisesti kiinni alkulähteestä, Kaikkivaltiaasta alkuperästä, joka on valmistanut tien luoksensa. On tarjolla valtava määrä erilaisia lähteitä ja tarjouksia, jotka eivät kuitenkaan ole kykeneviä toteuttamaan iankaikkista elämäämme.

Miksi siis Jumalamme on sellaisella tavalla kätkeytynyt meiltäkin, jotka olemme lupautuneet seuraamaan Häntä lävitse harmaan kallionkin? Mihin me todellisuudessa olemme asettaneet uskomme? Eikö historia todistakin meidän panneen enemmän painoa uskonnollisille ihmissuhteillemme kuin itse todellisen uskon lähteelle, Herrallemme? Me olemme aivan liiallisessa määrin valinneet mitä haluamme vastaanottaa ja mitä emme. Mitä!!! Olemmeko muka valinneet mitä uskomme ja mitä emme? Vain sokea voi väittää jotakin vastakkaista, koska historia ja nykyhetki todistavat meidän mielettömyydestämme.

Mikä on ollut leimaavaa ihmissuhteillemme uskovaisten parissa? On ollut suuria vaikeuksia löytää kaksikin täysin samanmielistä, paitsi hyvin fanaattisissa piireissä. Itse kukin on irtautunut ja eristäytynyt jokaisesta eri tavalla ajattelevasta tai erilaisia näkemyksiä omaavasta. Ei ole ollut mahdollista kokoontua saman pöydän ääreen toteamuksella, että jokainen olemme erilaisia ja emme kaikessa ole yksimielisiä, mutta siitä huolimatta voimme olla veljiä ja sisaria.

Jollain lailla näyttää siltä, että olimme enemmänkin kiinnostuneita kaikesta siitä, mikä meitä voi erottaa toisistamme, kuin missä olemme yhtä mieltä. Oikeastaan kaikki erimielisyydet ja riitaisuudet johtuivat aivan äärimmäisistä asioista, rajatapauksista, joihin kiinnitettiin aivan liikaa huomiota, etenkin kun monet niistä eivät millään tavalla perustuneet Jumalan Sanaan. Elimme eräänlaisten yksityisten unien, ilmestysten ja aivoitusten maailmassa, jotka erottivat ihmisiä toisistaan, koska niiden lähtökohta oli ihmisen mielessä, ei Sanassa. Olemme jo kirjoittaneet näistä vaeltavista luostareista, joiden pääsykokeissa kukaan ei ole pärjännyt, joten nämä yksittäiset ihmiset vaeltavat elämälle täysin vieraina, olematta kykeneviä terveisiin ja raittiisiin ihmissuhteisiin. Siksi emme ole saavuttaneet mitään merkittävää, vaikka käytössämme onkin ollut ainutlaatuinen hengellisen ruoan varasto.

Kaikki ei ole voinut olla turhaa, mutta nyt on aika mennä itseensä tuhkassa ja säkkipuvussa, jotta muutoksen aika voisi alkaa. Millaisia koettelemuksia vielä kaipaamme, ennen kuin olemme tarpeeksi halukkaita tuomaan julki tyytymättömyytemme vallitsevaan tilanteeseen? Vai olemmeko tyytyväisiä? Pois se meistä, sillä tilanne on jo tarpeeksi katastrofaalinen huomioon ottaen meidän tietomme määrän. Meillä täytyy olla jonkinlainen mielenhäiriö, jos pidämme nykyistä tilannetta Jumalan mielen mukaisena.

Kaikilla tuntemillani henkilöillä on juuri tällä hetkellä suuria ongelmia tavalla tai toisella. Keskuudessamme ei ole oikeastaan minkäänlaista todellista uskoa parantumiseen tai asioiden korjaantumiseen, vaan me olemme antautumisen merkiksi nostaneet kätemme ja tavallaan panemme kaiken syyn Herrallemme. Voimmeko näin täydellisesti unohtaa mitä meille on julistettu ja opetettu vuosikymmenien ajan? Voimmeko luopua kaikesta vain sen tähden, että suurimmat vastustajamme ovat olleet rakkaita veljiä ja sisaria? Me emme tule selviämään tulevista koettelemuksista, jos meillä ei ole rohkeutta tarttua Jumalan lupauksiin ja Hänen Sanaansa ilman selkään taputtelijoita ja rohkaisijoita. Elämässämme täytyy tulla tilanne, jossa me olemme valmiita seuraamaan Herraa olosuhteista ja kaikista vieraista äänistä huolimatta. Se hetki on nyt tullut. Jos odotamme vielä kauemmin, kadotamme viimeisetkin voimamme ja rohkeutemme. Kenet tarvitset rinnallesi voidaksesi toteuttaa Herran tahdon?

Olen elämässäni kohdannut yhden ainoan profetian, jota pakostakin olen joutunut pitämään todellisena. Aikanaan osallistuin vaimoni ja ystävieni kanssa vapaaseurakunnan kokoukseen Kangasniemellä. Tuohon aikaan vielä uskoin edes jonkinlaiseen yhteistyöhön ja herätykseen laajemmissa piireissä, joten puheenvuorossani julistin jonkin asteista karismaattisuutta ja yhteistyötä. Kokouksen lopuksi polvistuimme salin etummaisten tuolien ääreen. Vieraileva puhuja tuli luokseni ja profetoi suurin piirtein tähän tapaan: ”Et sinä ole saava uskovaisia yhteen. Mutta Jumalalla on sinua varten tehtävä, jossa sinä tulet olemaan aivan yksin, ei edes sinun vaimosi tule olemaan siinä mukana. Sinun ymmärryksesi ei riitä siihen, mutta Herra on antava sinulle tarvittavan viisauden.” Tämä on pääsisältö tuosta profetiasta, joka sai vaimoni suorastaan kiukustumaan. Itse en ole koskaan halunnut uskoa sitä tosissani, mutta kaikki tähän asti kokemani on todistanut sen pitäneen paikkansa aivan liiankin satuttavalla tavalla. Tämänkö tähden koen kuin suojelevan enkelin seuraavan minua kaikkialle, pitäen minut erossa monista ihmisistä, jotka niin mielelläni kohtaisin?

Aikanaan vaikeimpina vuosina olin valmis heittämään kaiken sikseen, koska koin elämän melko tarkoituksettomaksi, etenkin kun saksalainen johtajammekin niin vähän asettui rinnalleni. Tuskin on montaa saarnaajaa tässä maassa, joka olisi joutunut niin ankaran ajojahdin ja mustamaalaamisen kohteeksi omien taholta, kuin allekirjoittanut. Annoin yli kolmekymmentä vuotta elämästäni (enhän ole vielä koskaan todella lopettanut minulle asetetulla tiellä) palvelustehtävääni, jossa ei juuri kiitosta ja hyväksyntää kuulunut. Masentavinta ehkä kaikessa oli nyt ajatellen se, että niin merkittävä johtaja kääntyi jo vuosia sitten henkisesti minua vastaan hurmahenkisten kannattajiensa valheiden tähden. Joidenkin mielenterveysoppineiden mukaan tällä tavalla hylätyksi tuleminen saattaa johtaa suuriin henkisiin ongelmiin, usein henkiseen romahtamiseen.

Olen siis ollut omalla tavallaan satuttavan yksin, minkä vahvistuksena omalla tavallaan oli syöpäleikkaukseni ja sen jälkeinen toipumisaika. Koko hoito alkoi tietynlaisella meetingillä, joka tarkoitti eräänlaista lääkärikollegiota, jonka edessä sairastuneet näyttäytyivät ja heille esiteltiin samalla hoitoa ja toimenpiteitä. Näitä tilaisuuksia oli useampikin, ja suurimmalla osalla potilaita oli joku mukanansa tukena ja turvana. Minun lisäkseni oli vain yksi mies, jolla ei ollut seuraa näissä tapahtumissa.

Pari ihmistä kävi sairaalassa katsomassa minua ennen leikkausta, mutta sen jälkeen kai vain yksi pastori. Koko ensimmäisen vuosipuoliskon aikana ei oikeastaan kukaan vanhoista tuttavistani osoittanut juurikaan mielenkiintoa tapaamiseeni, saati sitten huolehtimaan siitä, että ensimmäisinä aikoina olisin saanut suoritettua ostokset ja lääkehankinnat. Muutama adventtikirkollinen toi soppaa ja polttopuita.

Olen aina kapinoinut omalla tavallani tuota profetiaa vastaan, joka niin selvästi on toteutunut elämässäni. Masennuksen vallatessa mielen olen ajatellut noita yli kolmeakymmentä vuotta ja satoja ihmisiä, joiden kanssa olin tekemisissä. Mitä kaikesta on ollut jäljellä viime vuosina? Minne olisin voinut mennä suurimmassa hädässäni? Kuka näistä sadoista ihmisistä, joita olin vuosia palvellut, olisi valmis ottamaan minut luoksensa edes muutamaksi päiväksi?  Mieleeni ei ole tullut kuin kaksi eri mahdollisuutta, joista toinen olisi ollut jossakin määrin kyseenalainen!

Olisiko meidän tarve ajatella toisella tavoin ja sittenkin turvautua tuohon seinälle maalattuun takkaan, uskotellen itsellemme että kaikki on sittenkin mennyt paljon paremmin kuin mitä pystymme näkemään? Työmme ei ole ollut turhaa, sen tiedän, mutta näkyvällä tasolla olemme jättäneet jälkeemme vain raunioita ja rikottuja ihmisiä. Lukematon määrä ihmisiä on saanut hengellistä ravintoa ja apua tiellänsä, mutta mitään todellista uskonyhteyttä emme ole saaneet aikaiseksi niin runsaslukuisen hajottajajoukon takia. Miksi sitten Jumala ei näkyvämmällä tavalla ole puuttunut asioihin? Miksi kaiken tämän on täytynyt tapahtua?

Meillä oli oikeat rakennuspiirustukset, meillä oli oikea reseptikirja, mutta vain harva meistä oli halukas noudattamaan annettuja ohjeita. Kun kyllin kauan rikottiin määräyksiä vastaan, vetäytyi Rakennusmestarimme pois urakasta ja jätti meidät omiin oloihimme. Muistan kuinka aikanaan rakensin asuntoautoani ja vedin itse joitakin sähköputkia ja – johtoja. Vastaava sähköinsinööri kieltäytyi jatkamasta urakkaa, koska en toiminut hänen ohjeidensa mukaisesti. Kuinka sitten taivaallinen Pääkokkimme ja Rakennusvastaajamme toimisi toisin, loukatessamme Hänen ammattitaitoaan ja esimiesasemaansa?

Voimmeko esittää Hänelle jotakin kirjoituksiamme vastustavaa, positiivista ja hyväksyttävää todellisuutta, aineistoa, joka todistaa meidän toimineen juuri oikealla tavalla? Pitäisikö minun häpeillen perua kaikki nämä selontekoni, koska kaikki on sittenkin aivan oikealla tolalla, ja minä olen käsittänyt kaiken väärin? Voi kuinka mielelläni alkaisin laatia anteeksipyyntöä ja ryhtyä tekemään parannusta kaikista rikkomuksistani! Surullista on vain se, ettei vieläkään kukaan ole kertonut minulle missä olen epäonnistunut, mitä olen tehnyt väärin, mitä olen kirjoittanut tai opettanut väärin! Kiertokirjeeni ovat kuulemma olleet niin kauheita, ettei kukaan ole voinut niitä lukea, mutta kukaan ei ole maininnut mitään moitittavaa seikkaa. Kukaan ei ole tullut luokseni ja viitannut johonkin epäraamatulliseen tai edes ihmismielipiteeseen. Ainoa todella julkituotu rikkomus on se, että olen kuulemma kaikkina vuosina pannut uskovaisten rahat omaan taskuuni!

Mitä pidemmälle aika kuluu, sitä polttavampana näen ja koen tilanteemme. Koskaan ei ole asioita selvitetty asianomaisten kesken. Kaikki loukkaantumiset ja selvittelyt ovat olleen asiaan täysin kuulumattomien käsissä. Milloinkaan ei sen paremmin veljemme Saksasta kuin kukaan muukaan ole kutsunut minua selvittämään ongelmia, joita selkäni takana on luotu ja vahvistettu mitä suuremmilla valheellisuuksilla. Olemmeko todella valmiita kulkemaan eteenpäin tämän tietoisuuden kanssa?

Yksi käsittämättömimmistä asioista ja kysymysmerkeistä elämässäni on yhä vielä se, että aina näistä asioista puhuttaessa itse kukin, suurimmat ystäväni mukaan lukien, on kohauttanut hartioitaan ja antanut ymmärtää asioiden selvittelyn kuuluvan minulle itselleni. Minä olen yrittänyt selvittää niitä, mutta aivan liian moni on todistanut minua vastaan. Olisiko mahdollista, että tämä asia sittenkin kuuluisi seurakunnalle? Lähes kaksikymmentä vastapuolen edustajaa on todistanut vastaan, siinä määrin että suuri johtajakin on asettunut oman asenteensa johdosta tuolle puolelle. Olenko tässäkin kohden aivan yksin, eronneena (ei edes vaimosi ole siinä mukana), ilman yhtään ainoaa ystävää, jonka sydämelle asian selvittäminen tulisi niin voimakkaana, että tavalla tai toisella joku laatisi kirjelmän asian selvittämiseksi?

Tilanne on ajautunut niin pitkälle, ettei menneeseen ole enää paluuta. Olen todella vakuuttunut siitä. Mutta onko meillä luottaminen Jumalan siunauksiin missään vaiheessa, jos niin suuri määrä valheellisuutta lepää tämän uskonryhmän yllä?

Mikä on kaikkien valehtelijoiden osa? Mikä on niiden osa, jotka sanovat väärän todistuksen lähimmäisestään? Millaisen aaltoliikkeen onkaan kaikki vääryys ja tuomiohenki aikaansaanut monen iankaikkiseksikin vahingoksi? Millaista häpeää on suuri osa toiminnasta tuonut Jumalan ja Hänen suunnitelmansa ylle?

Mitä meidän tulisi ajatella siitä, että sellaisella tavalla olen ajautunut kirjoittamaan henkisestä väkivallasta ja auttamaan hädässä olevia ihmisiä? Jos kaiken tämän olen oppinut ns. meidän joukon keskellä, niin mitä meidän todella tulee ajatella menneistä vuosista? Emme voi sulkea silmiämme kaikelta hyvältäkin, mitä menneet vuodet sisältävät, mutta surullista on se, että niin suuri määrä vääryyttä on luonut varjonsa kaiken hyvän ylle. Olemme olleet avuksi mahdollisesti tuhansille ihmisille heidän hengellisessä elämässään, mutta vastaavasti olemme rikkoneet lukemattomia herkkiä ihmissieluja, toivottavasti ei ikuisiksi ajoiksi. Mielenterveydellisesti ajatellen liian suuri määrä vääryyttä vie vaikutuksen suurelta määrältä hyvyyttä. Tutkitusti voidaan sanoa, että kaikkein suurimmat vahingot ihmisen psyykelle voidaan aiheuttaa hengellisellä alueella. Tällä alueella pettymykset ovat usein katastrofaalisia pelkän ominaisuutensa tähden.

Olemmeko jo tarpeeksi nurkkaan ahdistetut alkaaksemme huutaa apua Häneltä, joka yksin voi meitä auttaa? Muutos on mahdollinen, mutta meidän on oltava valmiita sen vaatimiin toimenpiteisiin ja suuriinkin uhrauksiin.

Markku Vuori

12.06.2010