Social Icons

Pages

maanantai 18. marraskuuta 2013

SUURIA KYSYMYKSIÄ





Istun tietokoneen ääressä pitkästä aikaa kirjoittaakseni jotakin, tietämättä oikeastaan ollenkaan mitä tulisi kirjoittaa. Tuntuu vain siltä että on pakko purkaa jotakin sisimmässä vellovaa ja mieltä vaivaavaa. Menneiden vuosien ajan olen kai selvinnyt kaikesta kokemastani suurimmaksi osaksi sen perusteella, että olen kyennyt purkamaan sisäisiä tunteitani kirjalliseen muotoon. Olen lukenut kirjoituksiani tietyin väliajoin saadakseni itselleni selvyyden siitä missä oikeastaan on menty ja missä mennään. Tietynlaista kysymyksenasettelua on ollut koko elämäni ajan ja tämä kohdattujen asioiden tutkistelu on kai yksi suurimmista ”rikoksistani” koko elämäni ajan. Kuulun siihen pieneen ihmisryhmään, joka ei ole kovin suuressa suosiossa yksinkertaisesti siitä syystä, ettei hyväksy kaikkea kohtaamaansa väistämättömänä ja muuttamattomana.
Oikeastaan ensimmäinen selvä ajatus tänään oli: Jos minulle vuosia sitten olisi kerrottu missä tilanteessa tulemme olemaan juuri tänään, en olisi uskonut asian esittäjää ollenkaan. Olisin varmaankin osoittanut hänelle ovea ja syyttänyt häntä kerettiläiseksi ja vain masennusta aiheuttavaksi.
Toinen ajatus siirtyy jatkuvasti Luvatun Maan vakoilijoista kertovaan Mooseksen kirjan kohtaan, missä vakoilijat ajautuivat pelastushistorian yhteen merkittävimpään negatiivisuuteen, josta seurasi mitä ankarin rangaistus.
Niin kirjoittaja kuin kai suurin osa tätä lukevistakin on ollut osallisena todella merkittävään Jumalan armoon ja kohtaamiseen, kun vuosikymmenien ajan kaiken painostuksen keskellä saimme mitä selvimmän kuvan Jumalamme olemuksesta ja Hänen tarkoituksestansa meitä ihmisiä kohtaan. Usein esiin tuomamme perusajatus kuului aivan todellisuuteen perustuen: Elämässämme ei kaiken kuulemamme jälkeen ole yhtään ainoata kysymystä, mitä koskisi sitä, millaisia meidän tulisi olla Jumalan kansalaisina ja miten meidän tulee suhtautua niin seurakuntalaisiin kuin kaikkiin ihmisiin. Tulevaisuutta koskevissa kysymyksissä emme pyrkineet olemaan kovinkaan asiantuntijoita siitä yksinkertaisesta syystä, että apokalyptiset ja tulevat asiat jäivät kaikesta ilmestyksestä huolimatta tietynlaiseen Jumalan huomaan.
Kuluneet vuodet osoittavat nyt oikeastaan järkyttävällä tavalla, että suurin osa, enemmistö, ei kaikesta huolimatta käsittänyt Jumalan todellista tarkoitusta ja päämäärää, vaan alkoi jo vuosikymmeniä sitten askaroida toisarvoisten kysymysten parissa. Tämä tapahtui siinä määrin, että yksi viime aikojen usein toistuvista mieltä askarruttavista kysymyksistä kuuluu: Onko jälleen yksi sukupolvi kaiken Jumalan ilmestymisen ja armollisen kutsumuksen jälkeen toiminut siinä määrin väärin, että on harhaillut hengellisessä erämaassa neljänkymmenen vuoden ajan ja kaatuu nyt yksi toisensa jälkeen hengelliseen kuolemaan kaikesta kokemastansa ja näkemästänsä huolimatta?
Onko tilanne todella niin huono, että minun tulee kirjoittaa tällaista? Useimpien mielestä kaikki on erinomaisen hyvin kaikesta yleismaailmallisesta kehityksestä huolimatta. Kaikki riippuu siitä mistä näkökulmasta katselemme ja miten. Allekirjoittanut on omasta kutsumuksestansa johtuen aivan alusta lähtien seurannut kaikkea aivan erikoisesta perspektiivistä, jota hän ei itse ole etsinyt eikä halunnut. Se on vain tullut hänen osaksensa jo äidin kohdusta. Ulkonaiset ja ensimmäiseksi näkyvät seikat eivät suurimmassa osassa elämäämme ole ratkaisevat, vaan ainoastaan kaiken aikaansaama hedelmä. Aluksi moni asia näyttää hyvältä ja mielenkiintoiselta, mutta mitä se vaikuttaa meidän elämäämme, on ratkaisevin seikka. Nyt yli neljänkymmenen vuoden hengellisen elämän ja kokemuksen perusteella uskallan väittää, että huomaamattamme olemme saapuneet aikaan, josta aina olemme puhuneet jonnekin kaukaiseen tulevaisuuteen kuuluvana. Me olemme itse asiassa eläneet siinä ajassa jo vuosikymmeniä, katsellen pois niistä asioista, joista emme ole pitäneet. Historia todistaa nyt murskaavalla voimalla kaiken sen puolesta, mitä olemme halunneet paeta, osa aivan alusta lähtien.
Rakkaus ei tee lähimmäiselle mitään pahaa. Me kaikki olemme lukeneet tämän jo vuosikymmenien ajan, sallien ja itse tehden kaikkea mahdollista rikkoaksemme tätä sanankohtaa vastaan. Millä perusteella? Oikeaoppisuuden ja vääräsydämisyyden perusteella! Suuri jumalanmies sanoi toistamiseen: ”On parempi olla oikea sydämeltä ja väärä opilta, kuin oikea opilta ja väärä sydämeltä.”
Mitä minulla on esittää todisteeksi kaikelle kirjoittamalleni ja väittämälleni? Minun ei tarvitse tehdä muuta kuin kehottaa sinua aukaisemaan silmäsi ja katselemaan ympärillesi. Missä on veljesi ja sisaresi, kuuletko lukemattomien hengellisellä vasaralla murskattujen lähimmäistesi veren huudon vaelluksemme erämaasta? Rakkaus ei tee lähimmäiselle mitään pahaa! Missä ovat ne ihmiset, jotka Herramme aikanaan antoi sinun lähipiiriisi tai kaukaisempien kohtaamisten joukkoon? Eikö ole totta, että me lähes poikkeuksetta itkemme yksinäisyyttämme ja olemme huolissamme tulevaisuudesta, koska jalkamme ovat kulkeneet polkuja, jotka eivät suo oikeata turvallisuuden tunnetta? En kysy tätä muiden läsnä ollessa ja hetkinä, jolloin harjoitat uskonnollisuutta ryhmässä tai tutussa ympäristössä. Mitä ajatuksia ja tuntemuksia tuo yksinäisyyden hetki ja yön pimeys sielullesi Herran Hengen vielä kerran yrittäessä puhutella Sinua?
Syöpäsairauteni tuli yllättäen ja vastoin kaikkea inhimillistä oikeudentajua. Kaiken kokemani jälkeen joutui yhä uudelleen kysymään, miksi armollinen Herra sallii kaiken hylkäämisen ja panettelukampanjan jälkeen vielä tällaisen sairauden. Ymmärrän sen osittain juuri tällä hetkellä, sillä koskaan aikaisemmin elämässäni en ole niin konkreettisesti saanut kokea iankaikkisuuden kosketusta ja aavistusta siitä, millainen iankaikkisuus on. Uskovaisuudestani huolimatta minulle ei ole uskottu tietoa päivieni määrästä, ja tämä epätietoisuus panee aivan uudella tavalla arvioimaan koko elämää ja tietoa ja kokemusta. Mitä on pelastusvarmuus? Mihin perustuu uskovaisuuteni ja mikä on Herran silmissä elämäni jättämä jälki tässä elämässä? Olenko vain uskotellut itselleni suurimman osan hengellisyydestäni ja Jumala näkee kaiken aivan toisin?
Lukemattomat yhteydenotot kertovat niin karua tarinaa, että se melkein särkee sydämen, ja joudun kysymään itseltäni melko usein, miten selviän tästä kaikesta näkemästäni ja kuulemastani. Tietyssä mielessä minut on jätetty totaalisen yksin, ja niillä muutamilla ihmisillä, jotka ovat lähelläni, on niin suuria ongelmia ja elämän tragedioita, että he eivät yksinkertaisesti jaksa olla kovin kiinnostuneita toisten ihmisten asioista.
Sanoin eilen pienessä kahvilakeskustelussa, ettei tässä vallitsevassa tilanteessa oikeastaan kukaan uskovainen ole oikeutettu hymyilemään sen paremmin puhujanpöntössä kuin ei yleisönkään joukossa. Valtaenemmistö on sitä mieltä, että elämme todella vaikeassa ajassa, mutta siitä huolimatta seurakunnissa kaikki on melko kohdallaan. Menemättä sen paremmin yksityiskohtiin, uskallan Jumalan antamalla arvovallalla todeta, että olemme jo vuosia olleet sellaisessa katastrofitilanteessa, joka edellyttää aivan erikoistoimia. Totunnainen kristillisyys etenee vauhdilla kaikkialla, mutta näennäisestä hymystä huolimatta useimpien sydämen syvin sisin itkee katkerasti. Tämä itku halutaan kätkeä, koska se on useimpien mielestä sopimatonta nykyisessä tilanteessa, jossa tulee ajatella vain oman seurakunnan parasta. Kun ihminen ei saa eikä pääse ilmaisemaan todellisia tuntemuksiansa, johtaa tämä entistä suurempiin vaikeuksiin, menemättä sen enempää psykologian alueelle. Kaikki kätketyt, todelliset tunteet, aikaansaavat uskomattoman määrän pahoinvointia, joka jossakin vaiheessa siirtyy kehoon ja aiheuttaa pysyviä muutoksia. Seurakunnissa ei oikeastaan olekaan niin suuressa määrin kysymys siitä, mitä puhutaan, vaan mistä ei puhuta ja mitä ei saa puhua!
Kun kirjoittaja jossakin piirissä kertoo sydämensä hädästä ja seurakunnan todellisesta tilasta, on seurauksena oikeastaan vain kaksi erilaista tilannearviota kuulijoiden puolesta. Yleensä ensimmäinen on: ”Osaatko sinä kiittää oikealla tavalla? Kaikki ongelmat ratkeavat jo oman kokemukseni pohjalta sillä, kun vain ylistää tarpeeksi äänekkäästi tilanteesta riippumatta! Ylistä siis, ja kiitä kaikesta! Ongelmat ovat oikeastaan omaa syytäsi!” Kyllä, minä olen halukas ylistämään ja kiittämään, mutta minulla on seurakuntien keskuudessa yksi suuri ja ylitsekäymätön probleema. Jumalan armosta olen saanut säilyttää kuuloni ja havaitsen kesällä sirkankin sirityksen. Soittimia ei ole pakko asettaa suurelle volyymille, koska kuulen pienimmätkin äänet. Kristilliselle näkemykselleni ja uskovaisuudelleni on kuitenkin todella suuri kompastuskivi se, että viime vuosien aikana olen useampaan kertaan ollut pakotettu ylistyskokouksessa tunkemaan syljellä pehmitettyä paperinenäliinaa korviini aivan konkreettisen kivun johdosta. Meillä on siis melko mittava käsitysero sen suhteen, mitä on ylistys!
Kirjoittaja ei siis ymmärrä nykyaikaista ylistystä, ja tämä johtaa meidät toiseen ratkaisuun, minkä rakastava kuulija tarjoaa ahdistuneelle sielulleni. ”Rakas veli, minä rukoilen sinun puolestasi, ettet olisi katkera!” Hienoa, minulle on ratkaisu kaikkiin ongelmiini, kun vain olisin kykenevä vastaanottamaan kaikki tarjotut neuvot ja avut! Olen pannut merkille nämä kaksi asiaa omassa elämässäni ja sitäkin useammin eri seurakuntien ihmisten kohdalla. Kaikki arvostelu ja tosiasioiden julki tuominen katsotaan yhä useammin katkeruudeksi ja vääräksi hengeksi.
Ihmettelemmekö vielä miksi olemme ajautuneet nykyiseen tilanteeseen? Kaikesta hyvästä huolimatta ihmistä ymmärtävä ja itse kovia kokenut sielu panee merkille sen tuskin kuuluvan avunhuudon, joka kantautuu kaikkialta maailmasta, ennen kaikkea kristillisistä piireistä. Ihmiset seurakunnallisesta tai muusta pakosta johtuen eivät enää elä tätä elämää, vaan suorittavat sitä. Hätää ei rohjeta tuoda esiin pelosta, että tuomitaan epäuskosta tai epäonnistuneesta vaelluksesta, kun yleisen käsityksen mukaan Jeesus ratkaisee kaikki ongelmamme, kunhan vain ylistämme ja uskomme Häneen!
Olen kokenut sydämelläni hyväksi käydä koko Raamattu lävitse ainakin kaksi kertaa vuodessa lukemalla ja kuuntelemalla, lähinnä saksan- ja englanninkielellä. Tietoisena siitä mitä Sanaan on kirjoitettu ja mitä ei, joudun päivästä toiseen ihmettelemään kaikkea sitä julistusta, mitä saan seurata niin televisiokanavilta kuin satelliitistakin. Minä uskon Jumalan Sanaan totaalisena auktoriteettina, joka antaa meille tiedon Jumalan ajatuksista ja tahdosta. Tietyssä mielessä Sanassa ei ole määritelty ainoastaan laatua, vaan myös määrä. Elämämme tulee kaikessa mukautua Kirjoitusten mukaan, ei vain tiettyihin asioihin pitäytymisenä, vaan meille myös annetaan selvä kuva siitä, missä määrin mitäkin tulee huomioida ja tehdä.
Olen saanut seurata useita maailmankuuluja julistajia sekä oman maamme opettajia. Olen seurannut erikoisella mielenkiinnolla seurakuntien mainoksia kokouksista, ja aina kun esiin nousee käsite ”parantamiskokous”, syntyy sisimmässäni hyvin ristiriitainen tunne. Erään tutun henkilön into esitellä minulle näitä kokouksia sai minut toteamaan hänelle: ”Ole hyvä ja anna minulle kopio jostakin Uudessa Testamentissa pidetystä parantamissaarnasta, sillä parantamiskokouksessahan täytyy olla parantamissaarna.” Tämä henkilö meni hyvin hämilleen ja totesi hetken aprikoinnin jälkeen, ettei Raamatussa ole ollenkaan sellaista asiaa. On vain yksittäisiä mainintoja siitä, kuinka Jumala haluaa parantaa ihmisiä ja tekikin sen useamman kerran.
Kuinka voimme saarnata kokonaisen saarnan sellaisesta, mitä ei ole Jumalan Sanassa? Noudatammeko Sanan Henkeä, ennen kaikkea siinä suhteessa että asioiden tärkeys tuodaan myös määrällisesti esiin, jos vain tahdomme sen nähdä? Me voimme tänään parantua ja kuolla huomenna, tai jo illalla. Siksi sananjulistuksen päämäärä ei ole parantaa ihmisiä, vaan tuoda heille aito pelastuskokemus, joka ei ole lopullinen ratkaisu, vaan ainoastaan tien pää, alku jollekin uudelle ja merkitykselliselle. Parantuminen kuuluu Jumalan pelastustarjoukseen, mutta tuhatvuotisen kokemuksen perusteella näemme, ettei kaikkia todellisia uskovaisiakaan ole aina parannettu, vaan he ovat saaneet kamppailla sairauksiensa kanssa inhimilliselle järjelle vieraalla tavalla.
Kristillisen seurakunnan tehtävä on ilman epäilyksen häivääkään auttaa tämän maan matkaajia kaikin mahdollisimmin tavoin. Auttaminen edellyttää kuitenkin tietynlaista luottamuksellista suhdetta autettaviin. Miksi sitten olemme nyt todistamassa kirkkohistorian suurinta petosta sitten Herramme maallisen vaelluksen ajan? Emme ole oppineet sodista, emme synkistä vuosisadoista inkvisitioineen ja vainoineen. Me olemme vain oppineet tekemään kaiken pahan sellaisella hyvyyden verholla, mitä tuskin olisi koskaan voinut kuvitella todeksi!
Mieltäni askarruttaa varmaankin maallisen vaellukseni loppuun asti se, kuinka voin olla eturivin asiantuntija henkisessä väkivallassa ja väärässä vallankäytössä, oltuani kristillisissä piireissä lähes 45 vuotta. Miksi yhtäkkiä herään tietoisuuteen siitä, että olen selvillä ns. psykopatiasta lähes samassa määrin kuin tunnen jumalanvaltakuntaa ja hengellisiä asioita? Miten on mahdollista, että hyvin väkivaltaiset ihmiset ovat vallanneet niin näkyviä paikkoja seurakunnallisessa elämässä?
Tallennetut kirjoitukset todistavat sen surullisen seikan, että usein jo etukäteen minulle näytettiin kaiken nyt nähtävän toteutuminen. Oikeastaan koko nykytilanne on kirjoituksissani kuin profeetallisena ennalta näkemisenä, vaikka harva on halukas myöntämään sitä. Kaikkein pahimmat asiat niin minun kuin ystävienikin elämässä tapahtuivat hyvin äänekkään ja verbaalisen rakkauden varjolla, ilman että juuri kukaan olisi huomannut, että kaikki tapahtui yhden nimimerkin alla: ”Kuka meistä on suurin?” Meille oli aina opetettu, että meidän tulee kilpailla toinen toisemme kunnioituksessa, ja oikeastaan aina unohdettiin ne kymmenet Uuden Testamentin kehotukset ja suoranaiset käskyt, joissa meitä vaadittiin sanoutumaan irti kaikesta pahasta, ei vain pahoista asioista, vaan myös väärämielisistä ihmisistä. Onko meillä minkäänlaista käsitystä todellisuudessa siitä, mitä Paavali tarkoitti kirjoittaessaan galatalaisille, että olkoon kirottu jokainen, joka julistaa toisenlaista evankeliumia?
Me olemme menneiden vuosikymmenien aikana saaneet kuulla niin monenlaista evankeliumia, että suurin osa kristikuntaa on täysin ymmällään, vaikkakin nyökyttelee päätään hyväksyen, vastoin todellista sisäistä tuntemustaan. Suuri osa on selvästi alistunut ja antanut periksi, kääntänyt selkänsä koko kristilliselle asialle, joka on muuttunut niin käsittämättömäksi, ettei se kosketa enää ollenkaan normaalin ihmisen elämää. Ihminen kokee paremmaksi kokeilla jotakin aivan uutta, koska entinen uskonnollisuus ei sovi hänen tämän hetken tarpeisiinsa.
Perusongelma koko kristillisyydessä on kiteytetty jo mainitsemaamme seikkaan, josta opetuslapset aikaan kävivät melko kiivastakin sananvaihtoa matkalla jonnekin. ”Kuka meistä on suurin?” Kaikki parhaimmatkin yritykset ja tarkoitukset kariutuvat jossakin vaiheessa siihen, että aletaan kiinnittää huomio evankeliumin sijasta sitä esiin tuovaan henkilöön. Tuntien Raamatun sisällön melko tarkasti, en löydä sieltä yhtään todella onnistunutta henkilöä, saati sitten sellaista, joka omaisi niin suuren arvovallan, että voisi olla ainoa auktoriteettimme sananjulistuksen alueella. Jumala on kaikkina aikakausina käyttänyt erikoisella tavalla tiettyjä henkilöitä, mutta näiden ohella on aina ollut seurakunta, eli vaihteleva määrä toisia julistajia ja palvelustehtäviä. Milloinkaan ei Jumala ole jättänyt asiaansa yhden ihmisen varaan, ei milloinkaan! Siksi on äärettömän tärkeää käsittää, mitä Paavali tahtoo tuoda esiin 1. Kor. 2:
”Mikä Apollos sitten on? Ja mikä Paavali on? Palvelijoita, joiden kautta te olette tulleet uskoviksi, palvelijoita sen kykynsä mukaan, minkä Herra on heille kullekin antanut.
Minä istutin, Apollos kasteli, mutta Jumala on antanut kasvun.
Niin ei siis istuttaja ole mitään, eikä kastelijakaan, vaan Jumala, joka kasvun antaa.
Mutta istuttaja ja kastelija ovat yhtä; kuitenkin on kumpikin saava oman palkkansa oman työnsä mukaan.
Sillä me olemme Jumalan työtovereita; te olette Jumalan viljelysmaa, olette Jumalan rakennus.”

Markku Vuori

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

 

Sample text

Sample Text

Sample Text