Social Icons

Pages

perjantai 31. heinäkuuta 2015

Oikea ja väärä sääli

 
”Näitä minä muistelen ja vuodatan sydämeni: minä kuljin väentungoksessa, astuin sen kanssa Jumalan huoneeseen riemun ja kiitoksen raikuessa juhlivasta joukosta. Miksi murehdit, minun sieluni, ja olet minussa niin levoton? Odota Jumalaa. Sillä vielä minä saan häntä kiittää hänen kasvojensa avusta.” (Ps.42).

Muistelemme kaihomielellä monia takanamme olevia asioita. Vaikka Saarnaajan mukaan mikään ei muutu olemukseltaan, koimme aikanaan todella hyviä asioita, jotka tuntuvat jääneen menneisyyteen. Itsekin voin muistella suuria kokouksia ja siunattuja matkoja eri puolille maailmaa. Mutta missä ovat nyt väentungokset matkalla Jumalan huoneeseen riemun ja kiitoksen kaikuessa?

Mitähän me todellisuudessa odotimme ja kaipasimme? Meille luettiin Joelin ennustuksia ja luvattiin korvaus kaikesta menetetystä, jonka erilaiset tuholaiset olivat nakertaneet. Miksi tuntuu ja näyttää siltä, että vasta viime vuosikymmeninä aivan odottamattoman kaltaiset kalvajat söivät kaiken uuden ja ihanan sadon, joka niin suuresti ilahdutti meitä? Aivan kuten alkuseurakunnassa, nousi meidänkin keskellämme julistajia, joille mikään ei näyttänyt riittävän, ja kansan kannettavaksi pantiin entistä suurempia lasteja. Sen, minkä Pyhä Henki ja me olimme nähneet riittäväksi lastiksi seurakunnalle, sen pyrkivät omista ilmestyksistään innostuneet opettajat kasvattamaan aivan kestämättömäksi taakaksi tai kuin trapetsitaiteilijan vaijeriksi!

Seurakunnalle asetetut vaatimukset ja uudenajan säädökset saivat riemun ja kiitoksen muuttumaan omalla tavallaan vaivautuneeksi, mitä erilaisimpien suuntausten levitessä piireissämme. Etenkin mitä erilaisimmat synniksi julistukset alkoivat saada mittakaavan, jolle ei löydy minkäänlaista puolustusta tai ymmärrystä. Olemme siten tulleet tilanteeseen, jossa ei voi juurikaan vedota mihinkään tunnettuun henkilöön kristillisessä maailmassa. Leimautuminen joihinkin tiettyihin käsityksiin ja näkemyksiin on aivan liian lähellä! Siten olemme pakotetut löytämään aivan omakohtaisen tien Herran kanssa. Omalla tavallaan se on hyvä, mutta hyvin vaativa ja usein yksinäinen valinta.

On todella hämmentävää todeta kuinka suuressa määrin eri tahot ja julistajat pyrkivät kiinnittämään kuulijat itseensä, usein taloudellisista seikoista johtuen. Itsellenikin on vasta aivan viime aikoina selvinnyt monia asioita menneiltä palvelustehtäväni vuosilta. Osatekijä väistämättömään, vaimoni hakemaan avioeroomme oli se, että niin suuressa määrin käytin perheen varoja jumalanvaltakunnantyöhöni. Monina vuosina oikeastaan kaikki hankinnat nauhureita ja kopiokoneita myöten maksettiin perheen varoista, samoin kokousmatkat. Sen sijaan että minulle olisi korvattu tekemääni työtä, sain koko ajan tuntea ja tietää, että minulta odotettiin ilmaisia palveluita ja lisäksi vielä taloudellista tukea joillekin muille. Vuosikymmenien ajan tietyt piirit keräsivät lähes kaiken työhömme kuuluvan varallisuuden lähetettäväksi ulkomaille, mistä sitä kiitollisuuden odotuksella palautettiin tekemäämme työhön, vain murto-osana kokonaissummaan nähden. Jotakin minussa ja työssäni täytyi aina olla, päätellen niin suunnattomasta vastustuksesta ja panettelukampanjasta! Vieläkin on vallalla käsitys, että olen koko toimintani ajan pannut uskovaisten rahat omaan taskuuni!

Miksi muistella tällaisia? Itsellenikin on vasta viime päivinä selvinnyt valheen ja vääryyden mittakaava, joka jo itsessään selittää tiettyjen piirien keskuudessa vaikuttavan suoranaisen kirouksen, jota vieläkin pyritään käsittämättömin selityskääntein muuttamaan siunaukseksi. Eilen illalla ennen nukkumaan menoa kuuntelin viidettä Mooseksen kirjaa ja sieltä jäi mieleeni soimaan jumalallinen, varoittava ja tuomion sisältävä, useasti toistuva (9 kertaa) lause:

”Ja tuomarit tutkikoot tarkoin asian, ja jos todistaja on väärä todistaja, joka on tehnyt väärän syytöksen veljeänsä vastaan, niin tehkää hänelle samoin, kuin hän aikoi tehdä veljellensä. Poista paha keskuudestasi. Ja muut kuulkoot sen ja peljätkööt, niin ettei kukaan enää tekisi sellaista pahaa sinun keskuudessasi. Älä sääli häntä…” (5.Moos.19).

Olemme varmaankin aivan liian suuressa määrin olleet ymmärtäväisiä rajatuissa asioissa, uskoen veljenrakkauden vaativan silmien sulkemista ja suoranaista puolueellisuutta läheisen ja rakkaan veljen tai sisaren hyväksi. Mutta onko se rakkautta? Eikö enemmänkin mitä suurinta petosta Kaikkinäkevän Seurakunnan Pään edessä? Viimemainittu sanankohta on Vanhasta Testamentista, mutta se yhä vielä tuo esiin Korkeimman Tuomarin ajatusmaailman ja tahdon:

Poista paha keskuudestasi. Ja muut kuulkoot sen ja peljätkööt, niin ettei kukaan enää tekisi sellaista pahaa sinun keskuudessasi. Älä sääli häntä…”

Olisiko viimeinkin aika tutkistella mielemme syövereitä ja sitä, mitä olemme tottuneet kutsumaan ”sääliksi”!




torstai 30. heinäkuuta 2015

Luvallinen murhe


”Kyyneleeni ovat minun ruokani päivin ja öin, kun minulle joka päivä sanotaan: ’Missä on sinun Jumalasi?’ Näitä minä muistelen ja vuodatan sydämeni: minä kuljin väentungoksessa, astuin sen kanssa Jumalan huoneeseen riemun ja kiitoksen raikuessa juhlivasta joukosta. Miksi murehdit, minun sieluni, ja olet minussa niin levoton? Odota Jumalaa. Sillä vielä minä saan häntä kiittää hänen kasvojensa avusta.” (Ps.42).


Olen useampaankin kertaan sanonut ja kirjoittanut, ettei meillä oikeastaan ole oikeutta hymyillä ja nauraa niin kauan kuin nykyinen hengellinen tilanne jatkuu. Tässä tukee minua tämä sanankohta aivan odottamattomalla tavalla. Kuinka todellinen se onkaan juuri nyt, tässä tämänhetkisessä päivässä, jokaisen aidon ja valvovan jumalanlapsen elämässä! Tietyssä suhteessa ja tietyssä määrin olemme kiitollisia kaikesta hengellisestä ja maallisestakin hyvästä, mistä olemme olleet niin kauan osallisia. Jokin kuitenkin tuo jatkuvan murheen sisimpään, josta olemme laajoissakin piireissä saaneet kokea vääränlaista syyllisyydentunnetta.

”Minä sanon totuuden Kristuksessa, en valhettele - sen todistaa minulle omatuntoni Pyhässä Hengessä - että minulla on suuri murhe ja ainainen kipu sydämessäni. Sillä minä soisin itse olevani kirottu pois Kristuksesta veljieni hyväksi, jotka ovat minun sukulaisiani lihan puolesta…” (Room.9).

Joskus tulee mieleen kaiken murheen keskellä, että eikö Herra voisi ottaa osan elämääni ja tehdä siitä jotakin parempaa esim. ainoalle pojalleni. Samalla hetkellä kuitenkin Ääni sisimmässä vakuuttaa, että kaikki mahdollinen hinta on jo maksettu, enkä siihen voi mitään omilla uhrauksillani lisätä. Tämä hinta vain on otettava kaikilla tahoilla vastaan! Paavali ei voinut aikanaan antaa sieluansa eikä ruumistansa pantiksi edes rakkaimman ihmisen puolesta. Hän vain tuo julki saman asenteen, joka aikanaan oli Mooseksessa tämän heittäytyessä kuin sillaksi ammottavan kuilun ylitse. Meidän tulisi vain entistä suuremmalla kirkkaudella nähdä Jumalan palvelijoiden profeetallinen esikuva Kristukselle. Mikään inhimillinen tai maallinen ei voi olla korvikkeena Golgatan lunastustyön lisäksi.

”Kyyneleeni ovat minun ruokani päivin ja öin, kun minulle joka päivä sanotaan: ’Missä on sinun Jumalasi?’”

Emme siis enää entisen lailla häpeä murhettamme, jolle on täysin raamatullinen perustus. Sisimpämme on varmastikin aivan oikealla tavalla levoton kaiken näkemämme ja kokemamme keskellä.

”Sillä me tiedämme, että koko luomakunta yhdessä huokaa ja on synnytystuskissa hamaan tähän asti; eikä ainoastaan se, vaan myös me, joilla on Hengen esikoislahja, mekin huokaamme sisimmässämme, odottaen lapseksi-ottamista, meidän ruumiimme lunastusta. Sillä toivossa me olemme pelastetut, mutta toivo, jonka näkee täyttyneen, ei ole mikään toivo; kuinka kukaan sitä toivoo, minkä näkee? Mutta jos toivomme, mitä emme näe, niin me odotamme sitä kärsivällisyydellä. Samoin myös Henki auttaa meidän heikkouttamme.” (Room.8).

Me emme siis ole yksin! Henki yhdistää kaipauksemme ja huokauksemme!





keskiviikko 29. heinäkuuta 2015

Sielun huuto


Kuuntelen ns. aamuhartaudet aika usein pelkästä uteliaisuudesta. Ne alkavat melko laajasti olla enemmänkin uskonnollista filosofiaa kuin todellista hengellistä ravintoa. Siksi kai joku voi pitää kirjoituksiani aivan liian lähelle tulevina ja jopa tuomitsevina. Minä en voi vakuuttaa missään vaiheessa samaa kuin monet papilliset henkilöt, jotka vakuuttavat ”jokaisen” kerran pääsevän Jumalan luokse autuuteen. Jos minusta sen tähden tulee ristiriitainen henkilö, niin en voi sille mitään. Sisäinen Ääni ei anna rauhaa ja lupaa olla pitkän aikaa kirjoittamatta. Voin vain huudahtaa Paavalin tavoin:

”Onko minusta siis tullut teidän vihamiehenne sentähden, että minä puhun teille totuuden?” (Gal.4).

Voidaanko ajatella suurempaa petosta kuin mitä tapahtuu hengellisellä alueella väärien, inhimillisten lupausten johdosta? Me olemme helposti kuin rauhaa julistavia, kaukaa katselevia tarkkailijoita, jotka rauhoittelevat savuavan räjähdysainelaatikon päällä istuvaa onnetonta kehottamatta häntä pakenemaan! Itse koemme olevamme turvassa omien uskomustemme perusteella, vaikka jokin sisimmässä ei suo todellista rauhaa ja turvallisuuden tunnetta.

Kuulen usein kysymyksen, että miksi eivät kirkolliset johtajat kerro ihmisille totuutta. Tietyissä, pienissä tilaisuuksissa, pappi saattaa myöntää avoimesti tilanteen vakavuuden, ennen kaikkea siltä kannalta, että on pelko viimeistenkin veronmaksajien kaikkoamisesta. Ihmisiä ei tahdota tehdä rauhattomiksi taloudellisten seikkojen johdosta. Sama pätee, joskin huomattavasti kätketymmin, moniin vapaisiinkin suuntiin. Kolehdin tuotto aivan liian usein saa määritellä saarnamiehen puheen sisällön, vastoin kaikkea entistä hengellistä kokemusta ja oikeaksi nähtyä.

Tilanne juuri nyt on suorastaan traagisen koominen, vaikka se ei missään suhteessa naurata. Aivan kuten kriisiperheessä lapsi ilman rajoja ja tarpeellista kuria tuntee itsensä turvattomaksi, aivan samoin seurakunnat ovat totaalisesti kadottamassa alkuperäisen tarkoituksensa ja merkityksensä. Vääränlainen seurakunnallisuus tuudittaa kuulijansa aivan vääränlaiseen turvallisuudentunteeseen, joka ei ulotu sielun sisimpään asti, vaan hymyilevän ja onnea esittävän persoonallisuuden taakse kätkeytyy todellisuudessa entistä turvattomampi ja haavoittuvampi olemus! Niin kuin kirjoituksissamme pyrimme esittämään, on kysymys paljon suuremmasta ja merkittävämmästä asiasta kuin vain olemisesta jäsen jossakin ihmisyhteisössä, seurakunnassa!

Yhä vielä todellisesti etsivän ihmisen sydämessä on aito kaipaus päästä kosketuksiin Luojansa ja Herransa kanssa. Jos seurakunta tai hengellinen yhteisö ei enää täytä tätä virkaansa ja paikkaansa, on todellakin totta se, mitä kuuluisa terapeutti jo vuosia sitten totesi: ”Seurakunnalla ei ole enää vastausta ihmisten kysymyksiin!” Jos näin todella on, niin kuka sitten kertoo hukkuvalle ihmiskunnalle vieläkin samana pysyvästä, aidosta ja todellisesta Jumalasta, joka tarjoaa meille armoaan Herramme Jeesuksen Kristuksen sovituskuoleman perusteella?

”Niinkuin peura halajaa vesipuroille, niin minun sieluni halajaa sinua, Jumala. Minun sieluni janoo Jumalaa, elävää Jumalaa. Milloin saan minä tulla Jumalan kasvojen eteen? Kyyneleeni ovat minun ruokani päivin ja öin, kun minulle joka päivä sanotaan: ’Missä on sinun Jumalasi?’ Näitä minä muistelen ja vuodatan sydämeni: minä kuljin väentungoksessa, astuin sen kanssa Jumalan huoneeseen riemun ja kiitoksen raikuessa juhlivasta joukosta. Miksi murehdit, minun sieluni, ja olet minussa niin levoton? Odota Jumalaa. Sillä vielä minä saan häntä kiittää hänen kasvojensa avusta.” (Ps.42)

Älkäämme ajatelko vain itseämme, vaan niitä lukuisia lähimmäisiämme, joiden sisimmässä tämä kaipaus huutaa tavalla tai toisella, ei vain Jumalan, vaan meidänkin kuultavaksemme!



tiistai 28. heinäkuuta 2015

Ei piilopaikkaa!




Ei jokin sanoma, ei jokin merkittävä julistaja, vaan Herra Itse palaa kansansa keskelle! Olkoon tämä meidän äänemme ja elämämme!

”Sentähden minun kansani on tunteva minun nimeni, sentähden se on tunteva sinä päivänä, että

Minä olen se, joka sanon:

’Katso, tässä Minä olen.’

’Kuinka suloiset ovat vuorilla ilosanoman tuojan jalat, hänen, joka julistaa rauhaa, ilmoittaa hyvän sanoman, joka julistaa pelastusta, sanoo Siionille: ’Sinun Jumalasi on kuningas!’ Kuule! Vartijasi korottavat äänensä, kaikki he riemuitsevat, sillä he näkevät silmästä silmään, kuinka Herra palajaa Siioniin.” (Jes.52).

Niin kaukana kuin taivas on maasta, on inhimillinen uskonnollisuus tästä totuudesta! On helppoa hyväksyä tietty määrä lakeja ja säädöksiä, mutta että niiden Antaja samalla tulee niin lähelle, että…

”Ei ole pimeyttä, ei pilkkopimeää, johon voisivat piiloutua väärintekijät. Sillä ei tarvitse Jumalan kauan ihmistä tarkata, ennenkuin tämän on astuttava tuomiolle hänen eteensä…” (Job.34).

”Jos he olisivat seisoneet minun neuvottelussani, niin he julistaisivat minun sanani kansalleni ja kääntäisivät heidät pois heidän pahalta tieltään ja pahoista teoistansa.

Olenko minä Jumala vain lyhyeltä matkalta, sanoo Herra; enkö ole Jumala myöskin kaukaa?

Saattaako joku niin piiloon piiloutua, etten minä häntä näe? sanoo Herra. Enkö minä täytä taivasta ja maata? sanoo Herra. Minä olen kuullut, mitä sanovat nuo profeetat, jotka ennustavat minun nimessäni valhetta…” (Jer.23).

”Olenko minä Jumala vain lyhyeltä matkalta, sanoo Herra; enkö ole Jumala myöskin kaukaa?”

Kuinka naurettaviksi teemmekään itsemme uskomalla olevamme jollakin tavoin piilossa Jumalaltamme! Jo Eedenin puutarhassa ensimmäinen ihminen uskoi voivansa piiloutua Luojaltansa puiden sekaan. Joku saattaa saada väärän käsityksen asiasta lukiessaan, kuinka Herra huuteli kysellen, missä ihminen on! Herra ei itsensä tähden huudellut, vaan ihmisen tähden! Hän tiesi mikrometrilleen missä kutsun kohde oli, mutta Hänen kutsunsa asetti ihmisen profeetalliseen asemaan; Herra olisi kautta aikakausien esittävä saman kysymyksen ja huudahtava Rakkauden kutsunsa luomalleen olennolle: ”Missä sinä olet, Minä olen tässä, minä huudan sinulle, minä kutsun sinua!”

Siksi ei ole samantekevää, mitä me esitämme ja julistamme tässäkin ajassa:

”Kuinka suloiset ovat vuorilla ilosanoman tuojan jalat, hänen, joka julistaa rauhaa, ilmoittaa hyvän sanoman, joka julistaa pelastusta, sanoo Siionille: ’Sinun Jumalasi on kuningas!’ Kuule! Vartijasi korottavat äänensä, kaikki he riemuitsevat, sillä he näkevät silmästä silmään, kuinka Herra palajaa Siioniin.”




maanantai 27. heinäkuuta 2015

Olemme vain ääni!


”Sentähden minun kansani on tunteva minun nimeni, sentähden se on tunteva sinä päivänä, että

Minä olen se, joka sanon:

’Katso, tässä Minä olen.’

’Kuinka suloiset ovat vuorilla ilosanoman tuojan jalat, hänen, joka julistaa rauhaa, ilmoittaa hyvän sanoman, joka julistaa pelastusta, sanoo Siionille: ’Sinun Jumalasi on kuningas!’ Kuule! Vartijasi korottavat äänensä, kaikki he riemuitsevat, sillä he näkevät silmästä silmään, kuinka Herra palajaa Siioniin.” (Jes.52).

Julistamamme Sanoma ei ole koskaan muuttunut eikä tule muuttumaan! Meidän Herramme omien sanojen mukaan Johannes Kastajalla on aivan erityislaatuinen merkitys pelastushistoriassa, joten emme tee mitään vääryyttä viitatessamme häneen mitä erinomaisimpana esimerkkinä omalle toiminnallemme ja asenteellemme. Hänessä tulee esiin mitä suurin vaatimattomuus ja oman aseman tunnistaminen. ”Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä!”

Mitä tulee julistukseemme ja opetukseemme, olemme koko sydämestämme halunneet omaksua saman asenteen kuin mitä Johannes Kastajalla oli. Paavalin lukuisiin ajatuksiin vedoten voimme mekin nähdä täydellisen riippuvaisuutemme Lähettäjästämme ja Hänen tahdostaan ja tarkoituksestaan. Itse asiassa ei ole olemassakaan mitään sanomaa tai ”Sanomaa” alkuperäisen lähettämisen ja tarkoituksen ulkopuolella, jotenkin itsenäisenä ja irrallisena! Tämä tulee kuin tulisina kirjaimina esiin Johanneksen omassa uskontunnustuksessa ja sanomassa:

"’Kuka olet, että voisimme antaa vastauksen niille, jotka meidät lähettivät? Mitä sanot itsestäsi?’ Hän sanoi: ’Minä olen huutavan ääni erämaassa: 'Tehkää tie tasaiseksi Herralle', niinkuin profeetta Esaias on sanonut.’ Ja lähetetyt olivat fariseuksia…” (Joh.1).

Johannes oli jumalallisen profetian täyttymys, ei omassa itsessään, vaan jumalallisessa säätämyksessä. Hän ei itsessään ollut mitään, mutta kutsumuksensa perusteella hän oli ”Huutavan ääni”!

”Huutavan ääni kuuluu: ’Valmistakaa Herralle tie erämaahan, tehkää arolle tasaiset polut meidän Jumalallemme. Kaikki laaksot korotettakoon, kaikki vuoret ja kukkulat alennettakoon; koleikot tulkoot tasangoksi ja kalliolouhut lakeaksi maaksi. Herran kunnia ilmestyy: kaikki liha saa sen nähdä. Sillä Herran suu on puhunut.’ Ääni sanoo: ’Julista!’” (Jes.40).

Kuinka kaukana tästä kaikesta onkaan suuri osa nykyistäkin julistusta ja opetusta! Seurakunnan tehtävä on aina ollut, yksittäisiä jäseniä myöten, tasoittaa tietä Herralle. Mitä on sen sijaan tehty? Kaikki jumalallinen ja hengellinen ilmestys on vääristelty mitä karkeimmalla tavalla, aikaansaaden entistäkin epätasaisempi tie Herran luokse. On luotu jopa syviä kuiluja sinne, missä ennen oli tasaista! Onko siis ihme, jos olemme päätyneet nykyiseen tilanteeseen?

”Haikarakin taivaalla tietää aikansa; metsäkyyhkynen, pääskynen ja kurki pitävät vaarin tuloajastansa, mutta minun kansani ei tunne Herran oikeutta. Kuinka saatatte sanoa: 'Me olemme viisaita, ja meillä on Herran laki'? Totisesti! Katso, valheen työtä on tehnyt kirjanoppineiden valhekynä. Viisaat saavat häpeän, kauhistuvat ja joutuvat kiinni. Katso, he ovat hyljänneet Herran sanan - mitä heillä on viisautta?” (Jes.8).

Mikä on minun sanomani, sinun sanomasi tässä ajassa? Mitä kuulutamme ja viemme eteenpäin? Meidän äänemme ei ole oma äänemme, eikä sanomamme oma sanomamme!

”Sentähden minun kansani on tunteva minun nimeni, sentähden se on tunteva sinä päivänä, että

Minä olen se, joka sanon:

’Katso, tässä Minä olen.’”

Ei jokin sanoma, ei jokin merkittävä julistaja, vaan Herra Itse palaa kansansa keskelle! Olkoon tämä meidän äänemme ja elämämme! Kohottakaamme mekin käsivartemme ja huudahtakaamme koko voimallamme: ”Katso, Itse Herra!”





 

Sample text

Sample Text

Sample Text