Social Icons

Pages

Featured Posts

keskiviikko 18. syyskuuta 2019

”Älkää uskoko minua!” 2


”’Jos minä en tee Isäni tekoja, älkää uskoko minua. Mutta jos minä niitä teen, niin, vaikka ette uskoisikaan minua, uskokaa minun tekojani, että tulisitte tuntemaan ja ymmärtäisitte Isän olevan minussa ja minun olevan Isässä.’ Niin he taas tahtoivat ottaa hänet kiinni, mutta hän lähti pois heidän käsistänsä.” (Joh.10).

Kenen tekoja me olemme tehneet ja kuka on meissä, kun aivan käytännön elämä kertoo karua kieltään jostakin aivan muusta kuin Taivaallisen Isämme toiminnasta? Herramme kertoessa todellisuuden omasta elämästänsä ja toiminnastansa, aikaansai hän hengellisissä kuulijoissaan aivan käsittämättömän reaktion:

”Niin he taas tahtoivat ottaa hänet kiinni, mutta hän lähti pois heidän käsistänsä.”

Tämä ei ole totta vain Herramme elämässä, vaan se on toteutunut Hänen omissaankin, opetuslapsissansa! Miksi hengellisellä toiminnalla on niin huono maine yleisesti ottaen juuri nyt, tässä maailmanhistorian loppuvaiheessa? Mikä oli pinnallisin vaikute Herramme ajan uskonnollisissa ihmisissä? Sama kuin jo yhdessä ensimmäisistä ihmisistä! Kainin henki, kateuden henki! Jo pelkät Herramme teot kertoivat totuuden Hänen yhteydestänsä Isään Jumalaan, mutta jokainen ihme ja jokainen parantuminen olivat kuin suolaa haavoissa kirkolliselle maailmalle, joka piti itseänsä aivan erinomaisena Jumalan tuntijana, tosin ilman minkäänlaisia Jumalan läsnäolosta kertovia tekoja!

Mitä on kautta aikojen saanut aikaan tämä ”hengellisyys” kaikissa sen kanssa tekemiseen joutuneissa? Itse kirjoittajalle avautuu aivan uudella tavalla sanankohta, joka on nähty aivan liian rajallisena:

”Kunpa aivan silpoisivat itsensä, nuo teidän kiihoittajanne! Te olette näet kutsutut vapauteen, veljet; älkää vain salliko vapauden olla yllykkeeksi lihalle, vaan palvelkaa toisianne rakkaudessa. Sillä kaikki laki on täytetty yhdessä käskysanassa, tässä: ’Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi.’ Mutta jos te purette ja syötte toisianne, katsokaa, ettette toinen toistanne perin hävitä. Minä sanon: vaeltakaa Hengessä, niin ette lihan himoa täytä.” (Gal.5).

”Mutta jos te purette ja syötte toisianne, katsokaa, ettette toinen toistanne perin hävitä.”

Millaisella tavalla onkaan kirjoittaja ystävineen joutunut todistamaan tätä kautta koko elämänsä! Millaisia puremisen ja toinen toisensa syömisen tekoja onkaan virrannut editsemme ja ylitsemme! Ja kaiken tämän keskellä on kautta aikojen ihmetelty sitä, ettei julistamamme sanoma ole saavuttanut laajempia piirejä! Kuinka se olisikaan voinut tehdä sitä, kun ainoa todella näkyvä tekomme on ollut lukemattomien ihmisten henkisessä lihassa nähtävissä olevat ja kauaksi loistavat hampaanjäljet! Taisi olla liian lievästi julkituotu, sillä todella monta on suorastaan hävitetty! Mitä siis olemme tehneet ja julistaneet siinä määrin, että laittomuus on päässyt voitolle aivan väärillä alueilla? Kuka on tullut kaiken johdosta ylistetyksi?

Jos minä en tee Isäni tekoja, älkää uskoko minua. Mutta jos minä niitä teen, niin, vaikka ette uskoisikaan minua, uskokaa minun tekojani, että tulisitte tuntemaan ja ymmärtäisitte Isän olevan minussa ja minun olevan Isässä.”

Mitä todistavat tekomme, kuka niitä on tehnyt ja tekee, jos kerran kateuden henki on saanut sellaisen määrän kiviä lentämään? Miksi on havaittavissa enemmänkin kivien heittäjien puolustajia, ja heidän tekojansa pimittäviä, kuin aitoa sääliä omaavia?

”Vastaa minulle, Herra, sillä sinun armosi on hyvä, käänny minun puoleeni suuressa laupeudessasi. Älä peitä kasvojasi palvelijaltasi, sillä minä olen ahdistuksessa; joudu, vastaa minulle. Lähesty minun sieluani ja lunasta se, vapahda minut vihollisteni tähden. Sinä tiedät minun häväistykseni, minun häpeäni ja pilkkani, sinun edessäsi ovat julki kaikki minun ahdistajani. Häväistys on särkenyt minun sydämeni, minä olen käynyt heikoksi; minä odotin sääliä, mutta en saanut, ja lohduttajia, mutta en löytänyt. Koiruohoa he antoivat minun syödäkseni ja juottivat minulle janooni hapanviiniä.” (Ps.69).

lauantai 14. syyskuuta 2019

”Älkää uskoko minua!”


Jos minä en tee Isäni tekoja, älkää uskoko minua. Mutta jos minä niitä teen, niin, vaikka ette uskoisikaan minua, uskokaa minun tekojani, että tulisitte tuntemaan ja ymmärtäisitte Isän olevan minussa ja minun olevan Isässä.’ Niin he taas tahtoivat ottaa hänet kiinni, mutta hän lähti pois heidän käsistänsä.” (Joh.10).

Miten moninaisia ajatuksia herättääkään tämä sanankohta ajatuksissani, mielessäni! Se alkoi kai eilen soida sisimmässäni, kun jotkin uutiset palauttivat mieleeni monenlaisia kokemuksia niin omassa kuin lukemattomien muidenkin elämässä!

Mitä ja mihin ylipäätänsä voimme tänä päivänä uskoa kaiken näkemämme ja kuulemamme pohjalta? Mieleni täyttää ajatus siitä, että me omilla teoillamme, olemuksellamme selitämme Jumalan Sanaa kohtaamillemme ihmisille, tapahtuu se sitten sanoina tai tekoina! Me omilla asenteillamme lisäämme Jumalan muuttumattomaan Sanaan, ei vain yksittäisiä sanoja, vaan kokonaisia lauseita ja lukuja! Tuskin uskallan ajatellakaan sitä, missä määrin otamme siitä pois omien tekojemme ja pelkkien ajatustemme pohjalta!

Käsitämmekö ollenkaan minkä kanssa olemme tekemisissä? Yhä vielä pätee Sana:

”Alussa oli Sana, ja Sana oli Jumalan tykönä, ja Sana oli Jumala. Hän oli alussa Jumalan tykönä. Kaikki on saanut syntynsä hänen kauttaan, ja ilman häntä ei ole syntynyt mitään, mikä syntynyt on. Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten valkeus.”

Koska Sana on Itse Jumala olemuksineen, ei Hänestä voi lähteä mitään ristiriitaista tai sananvastaista! Sana ei ole vain kirjaimia tai lauseita, vaan se on synnyttävä Voima, Luova Voima, joka on sidottu omaan olemukseensa, jonka tulee tulla esiin myöskin tämän Voiman lapsissa, meissä, sinussa, minussa! Jos ja kun kerran me olemme syntyneet uudesti tämän Voiman lapsiksi, pätee meihin entistä voimallisemmin tässä ajassa:

”Näin on rakkaus tullut täydelliseksi meissä, että meillä olisi turva tuomiopäivänä; sillä sellainen kuin hän on, sellaisia mekin olemme tässä maailmassa. Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkoittaa pelon, sillä pelossa on rangaistusta; ja joka pelkää, se ei ole päässyt täydelliseksi rakkaudessa. Me rakastamme, sillä hän on ensin rakastanut meitä. Jos joku sanoo: ’Minä rakastan Jumalaa’, mutta vihaa veljeänsä, niin hän on valhettelija. Sillä joka ei rakasta veljeänsä, jonka hän on nähnyt, se ei voi rakastaa Jumalaa, jota hän ei ole nähnyt. Ja tämä käsky meillä on häneltä, että joka rakastaa Jumalaa, se rakastakoon myös veljeänsä.” (1.Joh.4).

Mitä siis maailma näkee ja kuulee meissä? Millaisia tekoja teemme tehdäksemme uskomme ja hengelliset näkemykset todellisuudeksi, jakaaksemme maailmankaikkeuden kallisarvoisinta Totuutta lähimmäisillemme? En ole tainnut milloinkaan kuulla jonkun maallikon tai hengellisen johtajan kuuluttavan:

”Jos minä en tee Isäni tekoja, älkää uskoko minua!”

Olen tosin kuullut useammankin, tosin aika harvoin lainaavan sanankohtaa, ehkä käsittämättä sen syvällistä ja todellista merkitystä:

”Jos veli tai sisar on alaston ja jokapäiväistä ravintoa vailla ja joku teistä sanoo heille: ’Menkää rauhassa, lämmitelkää ja ravitkaa itsenne’, mutta ette anna heille ruumiin tarpeita, niin mitä hyötyä siitä on? Samoin uskokin, jos sillä ei ole tekoja, on itsessään kuollut. Joku ehkä sanoo: ’Sinulla on usko, ja minulla on teot’; näytä sinä minulle uskosi ilman tekoja, niin minä teoistani näytän sinulle uskon.” (Jaak.2).

Mitä onkaan siis seurakunta, sinä ja minä, aikaansaanut teoillaan ja tekemättä jättämisillään? Olemmekohan itse sitä käsittämättämme julistaneet enemmänkin todellisen uskon sijasta?:

”Älkää uskoko minua!”

sunnuntai 8. syyskuuta 2019

Siivet kuin kyyhkysellä!

”Veisuunjohtajalle; kielisoittimilla; Daavidin mietevirsi. Jumala, ota korviisi minun rukoukseni, älä kätkeydy, kun minä armoa anon. Kuuntele minua ja vastaa minulle. Minä kuljen rauhatonna murheessani ja huokaan, koska vihamies huutaa ja jumalaton ahdistaa; sillä he vyöryttävät minun päälleni turmiota ja vihassa minua vainoavat. Sydämeni minun rinnassani vapisee, kuoleman kauhut lankeavat minun päälleni. Pelko ja vavistus valtaa minut, pöyristys peittää minut. Ja minä sanon: Olisipa minulla siivet kuin kyyhkysellä, niin minä lentäisin pois ja pääsisin lepoon! Katso, minä pakenisin kauas ja yöpyisin erämaassa. Sela. Minä rientäisin pakopaikkaani rajuilman ja myrskyn alta.” (Ps.55).

”Sentähden on oikeus meistä kaukana, eikä vanhurskaus saavuta meitä; me odotamme valoa, mutta katso, on pimeä, aamunkoittoa, mutta vaellamme yön synkeydessä. Me haparoimme seinää pitkin niinkuin sokeat, haparoimme niinkuin silmiä vailla; me kompastelemme sydänpäivällä niinkuin hämärässä, me olemme terveitten keskellä niinkuin kuolleet. Me murisemme kaikki kuin karhut ja kujerramme kuin kyyhkyset; me odotamme oikeutta, mutta sitä ei tule, pelastusta, mutta se on kaukana meistä. Sillä meidän rikoksemme ovat monilukuiset sinun edessäsi, ja meidän syntimme todistavat meitä vastaan; sillä meidän rikoksemme seuraavat meitä, ja pahat tekomme me tunnemme: me olemme luopuneet Herrasta ja kieltäneet hänet, vetäytyneet pois Jumalaamme seuraamasta, puhuneet sortoa ja kapinaa, kantaneet kohdussamme ja purkaneet sisimmästämme valheen sanoja. Oikeus työnnetään takaperin, ja vanhurskaus seisoo kaukana, sillä totuus kompastelee torilla, suoruus ei voi sisälle tulla. Niin oli totuus kadonnut, ja joka pahasta luopui, se ryöstettiin paljaaksi. Herra näki sen, ja se oli hänen silmissänsä paha, ettei ollut oikeutta. Ja hän näki, ettei ollut yhtäkään miestä, ja hän ihmetteli, ettei kukaan astunut väliin.” (Jes.59).

”Niinkuin pääskynen, niinkuin kurki minä kuikutan, minä kujerran kuin kyyhkynen; hiueten katsovat minun silmäni korkeuteen: Herra, minulla on ahdistus, puolusta minua. Mitä nyt sanonkaan? Hän lupasi minulle ja täytti myös: minä vaellan hiljaisesti kaikki elämäni vuodet sieluni murheen tähden. Herra, tämänkaltaiset ovat elämäksi, ja niissä on koko minun henkeni elämä. Sinä teet minut terveeksi; anna minun elää. Katso, onneksi muuttui minulle katkera murhe: sinä rakastit minun sieluani, nostit sen kadotuksen kuopasta, sillä sinä heitit kaikki minun syntini selkäsi taa. Sillä ei tuonela sinua kiitä, ei kuolema sinua ylistä; eivät hautaan vaipuneet pane sinun totuuteesi toivoansa. Elävät, elävät sinua kiittävät, niinkuin minä tänä päivänä; isä ilmoittaa lapsillensa sinun totuutesi. Herra on minun auttajani.” (Jes.38).

Nämä sanankohdat tuovat julki sisimpäni tuntemukset paremmin kuin tuhat omaa sanaani! Me emme vihaa ketään ihmistä vaan rukoilemme vihamiestemmekin puolesta, mutta mieleeni on useaan kertaan noussut kysymys: ”Meiltä puuttuu monenlaista, mutta onko kuitenkaan totta seuraava, joka tarkoittaa maallikoiden mitätöimistä ja alas painamista?”

”Mutta se sinulla on, että sinä vihaat nikolaiittain tekoja, joita myös minä vihaan. Jolla on korva, se kuulkoon, mitä Henki seurakunnille sanoo.” (Ilm.2).

Puhummeko aivan liikaa rakkaudesta sallien sen varjolla kauhistuttavan määrän pahuutta, jota meidän tulisi vihata?

On totisesti aika jokaisen omalla kohdallaan tehdä inventaario ja nähdä mitä Henki tässä ajassa itse kullekin ja seurakunnille sanoo? Ei siis ole mikään ihme, että kirjoittajankin sisimmästä nousee ennen kuulumaton huokaus ja huuto:

”Sydämeni minun rinnassani vapisee, kuoleman kauhut lankeavat minun päälleni. Pelko ja vavistus valtaa minut, pöyristys peittää minut. Ja minä sanon: Olisipa minulla siivet kuin kyyhkysellä, niin minä lentäisin pois ja pääsisin lepoon!”

”…hiueten katsovat minun silmäni korkeuteen: Herra, minulla on ahdistus, puolusta minua. Mitä nyt sanonkaan?”

keskiviikko 28. elokuuta 2019

”…kalliolle rakensi…” 3


Sentähden on jokainen, joka kuulee nämä minun sanani ja tekee niiden mukaan, verrattava ymmärtäväiseen mieheen, joka huoneensa kalliolle rakensi. Ja rankkasade lankesi, ja virrat tulvivat, ja tuulet puhalsivat ja syöksyivät sitä huonetta vastaan, mutta se ei sortunut, sillä se oli kalliolle perustettu. Ja jokainen, joka kuulee nämä minun sanani eikä tee niiden mukaan, on verrattava tyhmään mieheen, joka huoneensa hiekalle rakensi. Ja rankkasade lankesi, ja virrat tulvivat, ja tuulet puhalsivat ja syöksähtivät sitä huonetta vastaan, ja se sortui, ja sen sortuminen oli suuri.’ Ja kun Jeesus lopetti nämä puheet, olivat kansanjoukot hämmästyksissään hänen opetuksestansa, sillä hän opetti heitä niinkuin se, jolla valta on, eikä niinkuin heidän kirjanoppineensa.” (Matt.7).

Mitkähän kaikki asiat vaikuttavat siihen, että tietynlainen inventaario jatkuu elämässäni, aivan ilman omaa tahtoani tai tietoista vaikutustani? Sairauksieni johdosta olen ikään kuin kotiarestissa, ilman mahdollisuutta matkustella kauemmaksi. Kaiken takana taitaa olla aivan ainutlaatuinen tilaisuus joutua tutkimaan itseään ja kaikkea kokemaansa aivan uudessa valossa; tekisi mieli kirjoittaa Valo suurella! Mitä sitten sisimmässäni velloo sellaisella tavalla, että jälleen on mennyt melkein viikko ilman kirjoittamista? Osaksi kaikki on noussut pinnalle muutaman ihmisen kanssa käytyjen keskustelujen johdosta. Aikanaan minulta kiellettiin puhuminen ja kirjoittaminen valheellisten informaatioiden johdosta, ja nyt sitten saan kuulla aivan erikoisella painotuksella, kuinka vanhoja kokouksiamme kuunnellut henkilö toteaa meillä olleen koko ajan todella valtavia ja Jumalan siunaamia kokouksia! Olin jo melkein unohtanut sen, kuinka kokouksien alussa useimmiten minulla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä tulisi sanoa, ja sitten kuitenkin toteutui Herran oma sana:

”Kuule, kansani, minä varoitan sinua; Israel, jospa sinä minua kuulisit! Älköön sinulla olko muukalaista jumalaa, äläkä kumarra vierasta jumalaa. Minä olen Herra, sinun Jumalasi, joka toin sinut Egyptin maasta; avaa suusi, niin minä sen täytän. Mutta minun kansani ei kuullut minun ääntäni, eikä Israel noudattanut minun mieltäni. Niin minä annoin heidän mennä pois sydämensä paatumuksessa, he saivat vaeltaa omien neuvojensa mukaan. Oi, jospa minun kansani minua kuulisi ja Israel vaeltaisi minun teilläni, niin minä pian masentaisin heidän vihollisensa ja kääntäisin käteni heidän vihamiehiänsä vastaan.” (Ps.81).

Herra armahda, millainen vastaus kysymyksiimme juuri nyt, tässä myöhäisessä hetkessä! Tarkoitukseni oli vain etsiä sanankohta, jossa sanotaan:

”…avaa suusi, niin minä sen täytän…”

En milloinkaan voi unohtaa sitä, millaisella tavalla väkijoukot huusivat aamentansa ja hallelujaansa kokoustemme aikana ja niiden jälkeenkin, mutta entä sitten kaiken tämän jälkeen? Kerta toisensa jälkeen toteutui kohdallani aivan konkreettisesti:

”Ja sinä, ihmislapsi! Sinun kansasi lapset puhuvat sinusta seinänvierustoilla ja talojen ovilla ja sanovat keskenään, toinen toisellensa, näin: 'Lähtekää kuulemaan, millainen sana nyt on tullut Herralta.' He tulevat sinun luoksesi joukoittain, istuvat edessäsi minun kansanani ja kuuntelevat sinun sanojasi, mutta he eivät tee niitten mukaan, sillä he osoittavat rakkautta suullansa, mutta heidän sydämensä kulkee väärän voiton perässä. Ja katso, sinä olet heille kuin rakkauslaulu, kauniisti laulettu ja hyvin soitettu: he sanojasi kyllä kuuntelevat, mutta eivät tee niitten mukaan. Mutta kun se toteutuu - ja katso, se toteutuu - silloin he tulevat tietämään, että heidän keskuudessansa on ollut profeetta.” (Hes.33).

En ole profeetta, mutta profeetallinen Sana on koko ajan ollut suussani ja kynässäni siinä määrin, että se on innoittanut lukemattomia maan matkaajia edellisellä kerralla kuvaamallamme tavalla.

”Kuinka saatatte sanoa: 'Me olemme viisaita, ja meillä on Herran laki'? Totisesti! Katso, valheen työtä on tehnyt kirjanoppineiden valhekynä. Viisaat saavat häpeän, kauhistuvat ja joutuvat kiinni. Katso, he ovat hyljänneet Herran sanan - mitä heillä on viisautta?” (Jer.8).

Valheen kynät ja huulet ovat tehneet kaikkensa tuhotakseen Jumalan työn maassamme ja samalla kaikkialla maailmassa. Jälleen kerran on mielessäni alkanut toistua ajatus, joka sinänsä on aivan kauhistuttava elämäni loppuun asti. Kun valhekynät ja valheen huulet olivat tehneet työnsä ja pakottaneet minut astumaan syrjään ja turvaan uskomattoman savuverhon keskeltä, esitin luonnollisesti useampaan kertaan kysymyksen: ”Kertokaa minulle, mistä minua syytetään!” Vastaus oli aina ja tähän päivään asti: ”Sinun ei tarvitse sitä tietää!”

Edellisen johdosta voin luottavaisesti ja totuudenmukaisesti lainata veljemme Paavalin sanoja ja ajatuksia:

”Minä sanon totuuden Kristuksessa, en valhettele - sen todistaa minulle omatuntoni Pyhässä Hengessä - että minulla on suuri murhe ja ainainen kipu sydämessäni. Sillä minä soisin itse olevani kirottu pois Kristuksesta veljieni hyväksi, jotka ovat minun sukulaisiani lihan puolesta, ovat israelilaisia; heidän on lapseus ja kirkkaus ja liitot ja lain antaminen ja jumalanpalvelus ja lupaukset; heidän ovat isät, ja heistä on Kristus lihan puolesta, hän, joka on yli kaiken, Jumala, ylistetty iankaikkisesti, amen! Mutta ei niin, että Jumalan sana olisi harhaan mennyt. Sillä eivät kaikki ne, jotka ovat Israelista, ole silti Israel… (Room.9).

En kuitenkaan osaa ottaa kohdalleni kirottuna olemista, mutta millaisella tavalla olenkaan aina tahtonut olla kaikkea kaikille, voittaakseni mahdollisimman monta Kristukselle. Se on aivan käsittämättömässä määrin merkinnyt:

”Sentähden kuule tätä, sinä poloinen, joka olet juopunut, vaikka et viinistä: Näin sanoo sinun Herrasi, Herra sinun Jumalasi, joka ajaa kansansa asian: Katso, minä otan sinun kädestäsi päihdyttävän maljan, vihani pikarin; ei tarvitse sinun siitä enää juoda. Ja minä panen sen sinun vaivaajaisi käteen, jotka sinulle sanoivat: ’Lankea maahan, kulkeaksemme sinun päällitsesi’; ja sinä panit selkäsi maaksi ja kaduksi kulkijoille.” (Jes.51).

Halleluja, itse en osannut odottaa tällaista vastausta! Enemmän kuin ehkä koskaan aikaisemmin olen tuntenut itseni kuin juopuneeksi ja poloiseksi! Rohkenen samaistua näihin lainauksiin, koska tiedän jokaisen tukijani joutuneen kokemaan saman kaikkina aikoina! Millaiset rautakenkien jäljet ovatkaan monen ystäväni selässä!

Miksi pitää esillä vanhoja ja menneitä asioita?

”Minä sanon totuuden Kristuksessa, en valhettele - sen todistaa minulle omatuntoni Pyhässä Hengessä - että minulla on suuri murhe ja ainainen kipu sydämessäni.”

Kestävätkö tallaajiemme rakenteet tulevan tulen keskellä? Vielä on armon päivä! Vielä toivon ja odotan toteutuvaksi itseni ja ahdistelijoideni tähden:

”Näin sanoo sinun Herrasi, Herra sinun Jumalasi, joka ajaa kansansa asian…”

perjantai 23. elokuuta 2019

”…kalliolle rakensi…” 2


Sentähden on jokainen, joka kuulee nämä minun sanani ja tekee niiden mukaan, verrattava ymmärtäväiseen mieheen, joka huoneensa kalliolle rakensi. Ja rankkasade lankesi, ja virrat tulvivat, ja tuulet puhalsivat ja syöksyivät sitä huonetta vastaan, mutta se ei sortunut, sillä se oli kalliolle perustettu. Ja jokainen, joka kuulee nämä minun sanani eikä tee niiden mukaan, on verrattava tyhmään mieheen, joka huoneensa hiekalle rakensi. Ja rankkasade lankesi, ja virrat tulvivat, ja tuulet puhalsivat ja syöksähtivät sitä huonetta vastaan, ja se sortui, ja sen sortuminen oli suuri.’ Ja kun Jeesus lopetti nämä puheet, olivat kansanjoukot hämmästyksissään hänen opetuksestansa, sillä hän opetti heitä niinkuin se, jolla valta on, eikä niinkuin heidän kirjanoppineensa.” (Matt.7).

Tiedostan joka päivä aivan uudella tavalla vastuuni kaiken kirjoittamiseni suhteen. Kirjoituksiani käytetään hengellisessä rakentamisessa, joten kaiken lähtökohtana täytyy olla jumalallinen innoitus Hänen taholtansa, Joka rakentaa seurakuntaansa! Silmieni edessä ovat juuri nyt erikoisella tavalla lainauksemme viimeiset sanat:

”Ja kun Jeesus lopetti nämä puheet, olivat kansanjoukot hämmästyksissään hänen opetuksestansa, sillä hän opetti heitä niinkuin se, jolla valta on, eikä niinkuin heidän kirjanoppineensa.”

Opetuksemme on siis oltava jotakin aivan muuta kuin mitä inhimillinen viisaus opettaa kirjanoppineiden perinteisiin perustuen aivan Vanhan Testamentin esikuvan mukaisesti:

”Haikarakin taivaalla tietää aikansa; metsäkyyhkynen, pääskynen ja kurki pitävät vaarin tuloajastansa, mutta minun kansani ei tunne Herran oikeutta. Kuinka saatatte sanoa: 'Me olemme viisaita, ja meillä on Herran laki'? Totisesti! Katso, valheen työtä on tehnyt kirjanoppineiden valhekynä. Viisaat saavat häpeän, kauhistuvat ja joutuvat kiinni. Katso, he ovat hyljänneet Herran sanan - mitä heillä on viisautta?” (Jer.8).

Kaiken tämän seurauksena on kaikki näkemämme, kuulemamme ja kokemamme, vastoin kaikkea inhimillistä ajattelua!

”Odotetaan rauhaa, mutta hyvää ei tule, paranemisen aikaa, mutta katso, tulee peljästys!” (Jer.8).

Kuinka totta tämä onkaan jo pelkästään uutisantia seuratessa päivittäin! Mitä ihminen kylvää, sitä hän niittää, jos ei juuri olemassa olevassa hetkessä, niin kuitenkin tulevina hetkinä.

”Ja on oleva merkit auringossa ja kuussa ja tähdissä, ja ahdistus kansoilla maan päällä ja epätoivo, kun meri ja aallot pauhaavat. Ja ihmiset menehtyvät peljätessään ja odottaessaan sitä, mikä maanpiiriä kohtaa; sillä taivaitten voimat järkkyvät. Ja silloin he näkevät Ihmisen Pojan tulevan pilvessä suurella voimalla ja kirkkaudella. Mutta kun nämä alkavat tapahtua, niin rohkaiskaa itsenne ja nostakaa päänne, sillä teidän vapautuksenne on lähellä.” (Luuk.21).

Ainoa toivomme ja pakopaikkamme on sama eilen ja tänään ja iankaikkisesti:

”Jerusalem, Jerusalem, sinä, joka tapat profeetat ja kivität ne, jotka ovat sinun tykösi lähetetyt, kuinka usein minä olenkaan tahtonut koota sinun lapsesi, niinkuin kana kokoaa poikansa siipiensä alle!” (Luuk.13).

Rakennamme sitten mitä rakennamme, ainoa kestävä bunkkeri ja suoja on valmistettu ennen aikojen alkua sulista ja höyhenistä!

 

Sample text

Sample Text

Sample Text