Social Icons

Pages

Featured Posts

tiistai 12. marraskuuta 2019

”JOKA MINÄ TODELLA OLEN!” 2

”Te olette alhaalta, minä olen ylhäältä; te olette tästä maailmasta, minä en ole tästä maailmasta. Sentähden minä sanoin teille, että te kuolette synteihinne; sillä ellette usko minua siksi, joka minä olen, niin te kuolette synteihinne.’ Niin he sanoivat hänelle: ’Kuka sinä olet?’ Jeesus sanoi heille: ’Juuri se, mitä minä puhunkin teille.’” (Joh.8).

Todella pitkästä aikaa jaksan ottaa tietokoneen syliini. Syöpälääkitykseni on suorastaan lamaannuttanut niin mieleni kuin kehonikin. Iloitsen kaiken keskellä siitä, että muistini on kuitenkin muuttumaton ja huomaan oppivani vielä uuttakin! Jossakin mielessä olen joutunut pakostakin ajattelemaan, että nyt on aika ihmisten lukea jo julkaistuja kirjoituksiani, joita ei ole aivan vähäinen määrä. Minun on oltava kuuliainen taivaalliselle näylle ja kun kerran Pilvenpatsas on seisahtunut paikalleen, on minun tyytyminen siihen. Tehtävänäni ei selvästikään ole omien ajatusteni julkaiseminen, vaan Isäni tahdon julkituominen! Ei ole kysymys minun sanoistani, vaan Elävän Jumalan Sanasta!

Jo muutaman päivän ajan on seuraava sanankohta soinut mielessäni;

”Iloitkaa aina Herrassa! Vieläkin minä sanon: iloitkaa! Tulkoon teidän lempeytenne kaikkien ihmisten tietoon. Herra on lähellä. Älkää mistään murehtiko, vaan kaikessa saattakaa pyyntönne rukouksella ja anomisella kiitoksen kanssa Jumalalle tiettäväksi, ja Jumalan rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi, on varjeleva teidän sydämenne ja ajatuksenne Kristuksessa Jeesuksessa.” (Fil.4).

Erikoisesti koskettavat sydäntäni sanat:

”Jumalan rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi, on varjeleva teidän sydämenne ja ajatuksenne Kristuksessa Jeesuksessa.”

Ei todellakaan ole kysymys jostakin uskonnosta tai sen mukanaan tuomista tunteista ja näkemyksistä, vaan kaiken Todellisuuden kokemisesta aivan konkreettisella tavalla! Todellinen Jumalan rauha perustuu Hänen läsnäoloonsa meidän elämässämme, tässäkin levottomista levottomimmassa ajankohdassa juuri ennen Herran tulemusta! Koko ilmapiiri, koko ns. maailma on täynnä asioita ja tekijöitä, jotka haluavat kiinnittää mielemme ja koko olemuksemme maallisiin ja maailmallisiin asioihin. Siksi tarvitsemme aivan ennen näkemättömän määrän aitoa Jumalan Rauhaa ja lepoa!

”Jumalan rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi, on varjeleva teidän sydämenne ja ajatuksenne Kristuksessa Jeesuksessa.”

Miten saavuttaa kaikki tämä tämän rauhattoman ja sekavan ajan keskellä? Siinä todellakin tärkein kysymyksemme, johon meidän on selviytyäksemme saatava vastaus Itse Rauhan Ruhtinaalta! Lukekaamme mitä lainaustamme seuraavilla riveillä neuvotaan!

”Ja vielä, veljet, kaikki, mikä on totta, mikä kunnioitettavaa, mikä oikeaa, mikä puhdasta, mikä rakastettavaa, mikä hyvältä kuuluvaa, jos on jokin avu ja jos on jotakin kiitettävää, sitä ajatelkaa; mitä myös olette oppineet ja saaneet ja minulta kuulleet ja minussa nähneet, sitä tehkää, niin rauhan Jumala on oleva teidän kanssanne.” (Fil.4).

Kaikki tämä on juuri nyt vierasta ympärillämme olevassa maailmassa, lisääntyvässä määrin.

”Sentähden on oikeus meistä kaukana, eikä vanhurskaus saavuta meitä; me odotamme valoa, mutta katso, on pimeä, aamunkoittoa, mutta vaellamme yön synkeydessä. Me haparoimme seinää pitkin niinkuin sokeat, haparoimme niinkuin silmiä vailla; me kompastelemme sydänpäivällä niinkuin hämärässä, me olemme terveitten keskellä niinkuin kuolleet. Me murisemme kaikki kuin karhut ja kujerramme kuin kyyhkyset; me odotamme oikeutta, mutta sitä ei tule, pelastusta, mutta se on kaukana meistä. Sillä meidän rikoksemme ovat monilukuiset sinun edessäsi, ja meidän syntimme todistavat meitä vastaan; sillä meidän rikoksemme seuraavat meitä, ja pahat tekomme me tunnemme: me olemme luopuneet Herrasta ja kieltäneet hänet, vetäytyneet pois Jumalaamme seuraamasta, puhuneet sortoa ja kapinaa, kantaneet kohdussamme ja purkaneet sisimmästämme valheen sanoja. Oikeus työnnetään takaperin, ja vanhurskaus seisoo kaukana, sillä totuus kompastelee torilla, suoruus ei voi sisälle tulla. Niin oli totuus kadonnut, ja joka pahasta luopui, se ryöstettiin paljaaksi. Herra näki sen, ja se oli hänen silmissänsä paha, ettei ollut oikeutta.” (Jes.59).

Millaisen haasteen joudummekaan kohtaamaan päivittäisessä elämässämme! Lue koko luku Raamatustasi!

Saanen jälleen kerran sulkeutua esirukouksiinne, sillä vain Herra on todellinen Parantajani!

maanantai 21. lokakuuta 2019

”JOKA MINÄ TODELLA OLEN!”

”Te olette alhaalta, minä olen ylhäältä; te olette tästä maailmasta, minä en ole tästä maailmasta. Sentähden minä sanoin teille, että te kuolette synteihinne; sillä ellette usko minua siksi, joka minä olen, niin te kuolette synteihinne.’ Niin he sanoivat hänelle: ’Kuka sinä olet?’ Jeesus sanoi heille: ’Juuri se, mitä minä puhunkin teille.’” (Joh.8).

En voi mitään sille että tämä sanankohta niin usein nousee esiin mielessäni! Olen jo pidemmän aikaa ollut sanoinkuvaamattoman uupumuksen vallassa, niin että mieleen on myöskin noussut rakas uskonveljemme, josta Sana toteaa:

”Ja Aabraham vaipui kuolemaan korkeassa iässä, vanhana ja elämästä kyllänsä saaneena, ja tuli otetuksi heimonsa tykö.” (1.Moos.25).

Mihin perustui hänen ”kyllänsä saaminen” ja mihin se perustuu minun ja luultavasti monen muunkin ajatuksissa? Ainakin osaltaan se perustuu tietynlaiseen ja – asteiseen turvattomuuden tunteeseen, mille on aivan selvänä perustana Sanan antama varma tieto:

”…ja ne, jotka tätä maailmaa hyödyksensä käyttävät, niinkuin eivät sitä käyttäisi; sillä tämän maailman muoto on katoamassa. Soisin, ettei teillä olisi huolia.” (1.Kor.7).

Kaikkea kokemaamme ja näkemäämme on aina ollut ja on loppuun asti oleva saarnaajan julkituomien sanojen perusteella, mutta laadultaan ja määrältään ei oikeastaan mikään ole enää tuttua ja turvallista, niin että tahtomattammekin sielumme huokaa ja kipuilee kaiken kohtaamamme kanssa siinä määrin, että kirjoittajan ajatuksiin hyvin, hyvin usein nousee kaipaus tulla Aabrahamin lailla pois otetuksi, kaikesta maallisesta touhusta kyllänsä saaneena!

Mutta mikä on sydämemme tila, todellinen olemuksemme, etenkin kun kuulemme Herramme sanat:

”Te olette alhaalta, minä olen ylhäältä; te olette tästä maailmasta, minä en ole tästä maailmasta. Sentähden minä sanoin teille, että te kuolette synteihinne; sillä ellette usko minua siksi, joka minä olen, niin te kuolette synteihinne.”

Olemmeko todella vakavasti esittäneet omalla kohdallamme kysymyksen?:

”Kuka Sinä olet?”

Meidän tulee juuri nyt, kaiken kuohunnan ja muutosten keskellä, ehkä kyllänsä saaneena, varmistaa ettemme uskovaisuudestamme huolimatta siirry rajan taakse väärissä uskomuksissa! Kuka ja mitä Herramme Jeesus Kristus todella on, sinulle, minulle? Uskomme tulee perustua Jumalan Sanaan ja yksin siihen, koska Hän on Sana!

Tulkitkoot seuraavat sanankohdat sydämemme todelliset ajatukset:

”Alussa oli Sana, ja Sana oli Jumalan tykönä, ja Sana oli Jumala. Hän oli alussa Jumalan tykönä. Kaikki on saanut syntynsä hänen kauttaan, ja ilman häntä ei ole syntynyt mitään, mikä syntynyt on.” (Joh.1).

”Sillä hänessä asuu jumaluuden koko täyteys ruumiillisesti, ja te olette täytetyt hänessä, joka on kaiken hallituksen ja vallan pää…” (Kol.2).

Oletko koskaan todella ajatellut mitä voisi jäädä tämän ”Jumaluuden koko täyteyden” ulkopuolelle???

”Ja Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme, ja me katselimme hänen kirkkauttansa, senkaltaista kirkkautta, kuin ainokaisella Pojalla on Isältä; ja hän oli täynnä armoa ja totuutta.” (Joh.1).

”…ja hän on näkymättömän Jumalan kuva, esikoinen ennen kaikkea luomakuntaa. Sillä hänessä luotiin kaikki, mikä taivaissa ja mikä maan päällä on, näkyväiset ja näkymättömät, olkoot ne valtaistuimia tai herrauksia, hallituksia tai valtoja, kaikki on luotu hänen kauttansa ja häneen, ja hän on ennen kaikkia, ja hänessä pysyy kaikki voimassa.” (Kol.1)

”Filippus sanoi hänelle: ’Herra, näytä meille Isä, niin me tyydymme.’ Jeesus sanoi hänelle: ’Niin kauan aikaa minä olen ollut teidän kanssanne, etkä sinä tunne minua, Filippus! Joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän; kuinka sinä sitten sanot: 'Näytä meille Isä'? Etkö usko, että minä olen Isässä, ja että Isä on minussa? Niitä sanoja, jotka minä teille puhun, minä en puhu itsestäni; ja Isä, joka minussa asuu, tekee teot, jotka ovat hänen. Uskokaa minua, että minä olen Isässä, ja että Isä on minussa; mutta jos ette, niin uskokaa itse tekojen tähden.’” (Joh.14).

”Sittenkuin Jumala muinoin monesti ja monella tapaa oli puhunut isille profeettain kautta, on hän näinä viimeisinä päivinä puhunut meille Pojan kautta, jonka hän on pannut kaiken perilliseksi, jonka kautta hän myös on maailman luonut ja joka, ollen hänen kirkkautensa säteily ja hänen olemuksensa kuva ja kantaen kaikki voimansa sanalla…” (Hebr.1).

maanantai 7. lokakuuta 2019

Kristus, kristitty + ???

Tänä aamuna sydämelleni nousi jälleen voimakkaana julkaista uudelleen tämä kirjoitus, koska siinä tuodaan niin selvästi julki nykyinen tilanne.

Syyllinen, syyllinen

Olen jostakin syystä saanut olemukseeni suuren määrän asioita, joista en ollenkaan pidä. Missä määrin itse olen syyllinen siihen kaikkeen, on jo toinen kysymys.
Niin, käsite syyllisyys ei ole kaukana kenestäkään meistä, ja jossakin määrin, ajoittain suunnattomasti, tämä asia painaa mieltä jopa tuskastumiseen ja ahdistukseen asti. Syyllinen, syyllinen, syyllinen, kuka on syyllinen? Uskonelämässäkin näyttää siltä, että vastoinkäymisten kohdatessa ensimmäiseksi herää kysymys syyllisyydestä. Mutta onko tämä kaikki missään suhteessa Jumalan lasten keskuuteen kuuluvaa asiaa?
En voi ehkä milloinkaan unohtaa sitä, kuinka istuin eräässä kotikokouksessa, ja olin tuskin uskoa korviani, kun vieraileva pääpuhuja totesi: ”En olisi uskonut sitä todeksi, mutta löysin itsestäni vielä yhden negatiivisen piirteen.” Onko hänen elämässään todella niin pieni määrä syyllisyyttä, vai onko tämä toteamus todellisuudessa osoitus jostakin paljon suuremmasta syyllisyydestä kuin mitä voisi heti ajatellakaan?
Ihmiskunta on kokonaisuudessaan kautta koko uusitestamentillisen ajan kantanut yllänsä musertavaa syyllisyyttä siitä huolimatta, että eri kirkot ja yhteisöt ovat koko ajan olleet julistamassa armoa ja anteeksiantoa. Vai olisiko niin, että juuri siitä syystä syyllisyys on saavuttanut sellaiset mittasuhteet? Vai mistä voi johtua se, että kaikkein hurskaimpienkin uskovaisten piirissä, riippumatta kirkosta tai kirkkokunnallisuudesta, on niin vähän vapautuneita, iloisia, luottavaisen sydämen asenteen omaavia sieluja?
Me olemme kautta aikojen tahtoneet erottaa toisistaan hengellisen ja sielullisen ja ruumiillisen, käsittämättä ollenkaan sitä, kuinka toisiinsa sitoutuneita nämä asiat ovat. Ne ovat itse asiassa koko laajuudeltaan kuvattavissa, ei kolmeksi erisuuruiseksi ympyräksi, vaan kolmeksi yhtä suureksi ympyräksi, jotka asettuvat hämmästyttävällä tavalla täysin toistensa päälle.
Pelkkä hengellinen julistus, vaikka se olisi kuinka totuudellista ja vapauttavaa, ei yksin riitä tuomaan ahdistetuille sieluille heidän kaipaamaansa lohtua, vapautusta ja onnellisuutta. Meidän on nähtävä jokainen ihminen ainutlaatuisena, Jumalan luomana yksilönä, persoonana. Kukaan ei Jumalan luomisen perusteella ole toisensa kopio, vaan jokainen on oma kudoksensa, jonka kaltaista ei ole toista. Siksi sielunhoidollisessa työssä, mitä itse asiassa on koko kristillisen sanoman julistus muodossa tai toisessa (tai ainakin pitäisi olla) tulee huomioida kaikki nämä ihmisen ominaisuudet tai puolet.
Yksi suurimmista ongelmista ihmisen elämässä on jo hänen paratiisista karkottamisensa jälkeen syntynyt ajatus siitä, ettei mitään saa ilmaiseksi, eli kaikki on ansaittava. Uskotaan, että kaikesta on maksettava tietty hinta, ennen kuin mitään voi omaksua itsellensä kuuluvaksi. Ihminen kärsii suunnattomasti, etenkin tässä ajassa, eikä pienin kärsimyksen aihe ole todellinen tai keksitty syyllisyys. On helppo julistaa armoa, anteeksiantamusta itsestään selvänä asiana – se on sitä ehkä julistajalle – mutta ahdistuneen ihmisen on todella vaikea käsittää mistä on kysymys. Kaikki on maksettu, kaikki on sovitettu, Jumala on maksanut hinnan. Siitä huolimatta ahdistunut ihminen huokaa raskautettuna: ”Se on liian yksinkertaista!”
Ihmisille näyttää olevan uskomatonta se, että heidän syyllisyytensä voitaisiin poistaa ilman että he tekisivät jotakin sen hyväksi, maksaisivat sen tavalla tai toisella. Tämä kaikki on aivan kuin geneettisesti meidän perimässämme, estäen meitä saavuttamasta sitä, mitä Jumalan armo meille todellisuudessa tarjoaa, paremminkin sanottuna: ON JO ANSAINNUT MEILLE! Tämä vertauskuva geneettisestä perimästä ei ehkä olisi niin kohdalleen osuva, ellei kaikki kristillinen kasvatus ja opetus omalla panoksellaan olisi sellaisella tavalla tukenut tätä niin kohtalokasta ajatusta ja ominaisuutta ihmisessä. Ajatelkaamme vain kaikkea pimeässä keskiajassa tapahtunutta armon kaupittelua aneiden ja katumuksen muodossa. Meidän aikamme ei missään suhteessa ole vapautunut kaikesta tästä perimästä, vaikka niin usein tahdotaankin uskotella meille. Samat perinteiset ajatukset ja omaksutut asiat ovat vain saaneet tälle vuosisadalle ominaisen hienostuneen leiman, niin että vaikka puhutaan armosta ja lahjasta, niin viimeistään kolehdin keräämisen yhteydessä vedotaan ihmisen omaantuntoon.
Ne jotka eniten kaipaavat ja janoavat armoa, ovat kaikkein heikoimmassa asemassa todella vastaanottaaksensa sen, koska se on vastoin ihmisen sisäistä näkemystä. Surullisinta on todella se, että heikoimmassa asemassa olevan ihmisen sisimpään tämä maksamisen periaate on syvimpään juurtunut, kun taas moni rikas ja menestynyt ihminen pitää itsestään selvänä sitä, että kaikki hyvä ja onnellinen kuuluu hänen elämäänsä. Hän on elämällään ja ansioitumisellaan varmistanut itsellensä paikan niin tässä kuin tulevassakin elämässä.
Meidän maassamme on käsite rippi melko tuntematon käsite, vaikka se koko katolisessa maailmassa on olennainen osa tuota uskoa. Ehkä juuri katolisesta leimasta johtuen koko asia on jo nimensä perusteella sijoitettu kategoriaan: tosiuskovaisten touhua. Jos olisi omaksuttu jokin muu, enemmän todellisuutta vastaava nimi, suhtauduttaisiin asiaan ehkä toisin. Kysymyshän on itse asiassa syntien tunnustamisesta, todellisesta katumuksesta, sydämessä tapahtuvasta itsetutkistelusta, johon aivan olennaisena liittyy sitten anteeksiantamuksen kokemus sen kautta, että joku kanssamatkaaja julistaa armon ja anteeksiantamuksen tunnustettujen asioiden ylle.
Minä en kannata katolista rippiä, mutta jo pelkkä terve järki sanoo, että asiassa on todella paljon perää, ja olisi paljon vähemmän sielullista jatkuvaa ahdinkoa ja tuskaa, jos meidänkin maassamme voitaisiin tätä asiaa toteuttaa protestanttiselta pohjalta perusajatuksena, ei katoliseen uskoon läheneminen, vaan avun tuominen ahdistuksessa oleville ihmisille. Mutta kaikki tämä on mahdollista vain henkilöiden kautta, jotka itse ovat kokeneet päivittäisen armon ja anteeksiantamuksen, sillä me voimme antaa eteenpäin vain sitä, mitä meillä itsellämme on, emme yhtään enempää!
Saamme varmastikin kiittää suuresta osaa henkistä ahdistusta ja tuskaa julistajia, jotka ovat kylläkin täyttäneet suunsa suurella määrällä suuria sanoja, mutta jotka eivät todellisuudessa ole omassa sydämessään omaksuneet murto-osaakaan siitä, mitä muille totuutena ja vapauden evankeliumina julistavat. Voidaan siis oikeutetusti esittää yhä uudelleen kysymys: Miksi kirkko, seurakunnat, uskonnolliset yhteisöt, sen sijaan että olisivat tuoneet vapautuksen, armon, ilon ja rauhan jäsenillensä ja koko maailmalle – miksi he sen sijaan ovat jättäneet jälkeensä vain murskautuneita, toivottomuuteen ajautuneita sieluja?
Ihmiset harjoittavat hartautta, käyvät ripittäytymässä, suorittavat pyhiinvaellusmatkoja (eivät ainoastaan katoliset, vaan kaikki protestanttisetkin jonkun suuren julistajan luo, tai johonkin erikoisen armoitetuksi näkemäänsä seurakuntaan) ikään kuin osoitukseksi suuresta uskostaan, mutta mikä on todellisuus? Eikö olekin niin, ettei ihminen sittenkään usko olevansa armosta pelastettu, ei usko syntiensä olevan anteeksi annetut, koska jatkuvasti yhä uudelleen astuu papin tai julistajan eteen samojen asioiden kanssa? Eikö enemmänkin ole kysymys epäilyksestä, joka velloo hänen sielussaan sinne tänne, saaden vahvistusta päivittäisistä epäonnistumisistaan ja todellisista tai kuvitelluista moitteista toisten matkaajien taholta? Varmuuden vuoksi tehdään vielä näin ja näin, varmuuden vuoksi, yhä uudelleen ja uudelleen!
Eikö olekin niin, että me ikään kuin velvollisuudesta ja kuulijoiden toivomuksesta puhumme virheistämme ja epäonnistumisistamme, etsien ihmisten hyväksyntää, koska jokainenhan odottaa jokaisen olevan yhtä vajavainen kuin toinenkin. Me emme yksinkertaisesti jaksa uskoa, että kaikki on maksettu, sovitettu, että me todellakin voisimme edes hiukan muuttua toisenlaisiksi, paremmiksi. Jos joku todistaa muuttumisestansa, me emme jaksa uskoa sitä todeksi, vaan pyrimme masentamaan hänet koviksikin sanoiksi pukemillamme epäilyksillä.
Miksi ripittäytyä, miksi pyytää jatkuvasti anteeksi jotakin, mikä monesti tuntuu itselle vieraalta, mutta joka niin sitkeästi kuuluu jokaisen ihmisen elämään? Anteeksiantamukseen uskotaan yleisesti, teoriassa, mutta sen käytännössä uskomisen katsotaan osoittavan nöyryyden ja katumuksen puutetta. Niin, katua pitää siis itse katumisen tähden? Vuodesta toiseen, vuosikymmenestä toiseen? Onko siinä itse asiassa mitään järkeä, katuva läheiseni?
Osa syyllisyydestämme on itsestään selvää, joko itsellemme ja läheisellemme selvästi näkyvää, ja osa siitä on tiedostamatonta, jota viimeistään sairaalloinen mieli alkaa kaivella esiin, mitenkäs muuten kuin kaikkein hurskaimpien ja vakavimpien julistajien armoa tihkuvan julistuksen kautta: me kaikki olemme syyllisiä, me kaikki olemme rikkoneet, me kaikki… me kaikki… (tietenkään ei julistaja, joka vaatimattomuudessaan ja nöyryydessään lukee itsensä mukaan, vaikkakin vastentahtoisesti). Mutta kuka uskoo ja julistaa, että jos anteeksiantamus ja armo todella ovat täydelliset, koskee se silloin myös tiedostamattomia asioita meidän elämässämme?
Mikä on tiedostamatonta, ei ole tietoisuudessamme. Eli siis emme voi tehdä siitä parannusta, emme voi ripittäytyä. Mutta tässä on pohjaton kaivo hurmahenkisen julistajan ammennettavaksi, sillä niin kuin jo olemme todenneet, on ihmisen niin mahdoton uskoa todeksi, että kaikki jo on todella maksettu. Mutta jos joku tuntee tarvetta maksaa, niin miksikäs ei, tuumaa hurskas julistaja, riittäähän hänellä julistettavaa tämän matkan ajaksi!
Minä henkilökohtaisesti, tuskallisen syvällisesti, olen joutunut kokemaan näitä asioita pienen elämäni ajan. Minä en niinkään tunne tätä ahdistusta itseni kuin niiden lukemattomien ihmisten puolesta, jotka huolimatta vuosituhantisesta julistuksesta joutuvat elämään jatkuvassa sielullisessa ja henkisessä ahdistuksessa aivan aiheettomasti. Meidän jokaisen sielu on kudottu Kaikkivaltiaan Jumalan kudinpuissa juuri sellaisella tavalla, mistä armoitettu ja siunattu Jumalan mies kirjoitti jo ennen syntymääni painetussa kirjassa. Frank Mangs: Hän alkoi uudelleen:
”Jumala on juuri minuun kätkenyt jotain, jota ei milloinkaan aikaisemmin ole ollut eikä tule olemaan. Minun sieluni on kudottu sellaisen mallin mukaan, jota ei aikaisemmin eikä myöhemmin ole käytetty kenenkään toisen sielua kudottaessa. Jumala on valmistanut minulle tehtävän, jota ei kukaan muu voi täyttää. Jumala on virittänyt sisimpääni sävelen, jota ei kukaan muu voi saada kuuluviin täydellisesti. Hän on antanut käteeni ihmissydänten ja olosuhteiden avaimen, jota hän ei ole uskonut kenellekään muulle. Meidät on kaikki luotu samoin ihmeellisin eduin – saamme olla omalaatuisia. Tässä piilee eräs syy, miksi taivas tulee olemaan niin ihmeellinen ja sen veisuu niin täysiääninen. Sillä siellä ei ole mitään ihmisjäljennöksiä – ainoastaan Kristuksen jäljennöksiä. Mutta kukaan näistä ei kykene täydellisesti ja joka puolelta heijastamaan Kristuksen kuvaa. Jokaisella on oma erikoinen yksityiskohtansa, jolla hän heijastaa Luojan määrätöntä moninaisuutta. Jokaisen on esitettävä oma erikoinen sävelensä. Ja taivaassa eivät laula vain autuaitten huulet ja kielet ja äänijänteet. Koko vapautunut henki ja kirkastunut ruumis laulaa. Koko olemassaolo on Jumalan ylistysvirttä.
Tämä tapahtuu joskus maan päällä, silloin, kun Jumala tarttuu ihmiseen, puhdistaa hänen sydämensä ja täyttää hänet Pyhällä Hengellä. Silloin veisaa sekä ruumis että sielu.

Kun Herra soinnut antaa,
niin taivahan kuin maan,
niin silloin ihmisrinta
soi Hänen kiitostaan.

Mutta tämä tapahtuu täydellisesti vasta taivaassa, silloin kun jokaisen ihmisen erikoinen hengellinen sävel on vapautunut ja täyteläinen, kun Herran kirkkaus tunkee jokaisen olemuksen jokaiseen säikeeseen ja kun lukematon pyhäin joukko virittää kiitoslaulun Karitsan kunniaksi, silloin se virsi ei kaiu vain neliäänisenä tai kahdeksanäänisenä vaan miljoonin äänin. Ja se kaikuu täysin sopusointuisena.
Ihminen! Säilytä omalaatuisuutesi! Säilytä erikoissäveleesi! Pakene kaikkea, joka haluaa ryöstää sen sinulta, sillä vain vapahdetut originaalit voivat täydellisen sopusointuisesti veisata Luojansa ylistystä. (Kaikki alleviivaukset tässä julkaisussa allekirjoittaneen.)
Nämä siunatut sanat kirjoitti Frank Mangs jo 1946 julkaistussa kirjassaan. Ei ole sattumaa, että juuri tuo kirja sattui silmiini äitini kirjahyllystä, minne se oli jäänyt joskus menneisyydessä. Mitä on tapahtunut kaikkina näinä kuluneina vuosina sen jälkeen kun nämä asiat olin lukenut vuonna 1965? Ovatko asiat tulleet paremmiksi tässä valveutuneisuuden ajassa, jossa Jumala aivan erikoisella tavalla on puhunut meille armoitettujen julistajiensa kautta? Enkö voi juuri nyt, pitkänäperjantaina 2002 toistaa sen, mitä sanotaan heti seuraavassa luvussa:
”Mutta eikö ole peloittavan traagista, että Jumalan seurakunta suuressa määrin on muodostunut jäljennöksiä valmistavaksi tehtaaksi: ”Minä liityn Paavaliin, liityn Apollokseen, minä liityn Keefakseen. Minä liityn Lutheriin ja minä Wesleyhin. Minä liityn Roseniukseen ja minä Waldenströmiin. Minä olen kristitty ja luterilainen, minä olen kristitty ja baptisti, minä olen kristitty ja helluntaiystävä.”
Kristitty ja ---.
Ajattele, että historian kauneimpaan kunnianimeen täytyy aina liittää jotain, jotta se kelpaisi!




sunnuntai 29. syyskuuta 2019

Herra, käänny puoleemme!

”Vastaa minulle, Herra, sillä sinun armosi on hyvä, käänny minun puoleeni suuressa laupeudessasi. Älä peitä kasvojasi palvelijaltasi, sillä minä olen ahdistuksessa; joudu, vastaa minulle. Lähesty minun sieluani ja lunasta se, vapahda minut vihollisteni tähden. Sinä tiedät minun häväistykseni, minun häpeäni ja pilkkani, sinun edessäsi ovat julki kaikki minun ahdistajani. Häväistys on särkenyt minun sydämeni, minä olen käynyt heikoksi; minä odotin sääliä, mutta en saanut, ja lohduttajia, mutta en löytänyt. Koiruohoa he antoivat minun syödäkseni ja juottivat minulle janooni hapanviiniä.” (Ps.69).

Johtuneeko lääkityksestäni vaiko vain yleensä elämäntilanteestani, että kyseinen lainauksemme Jumalan Sanasta on niin kouriintuntuvalla tavalla ollut totta jo useamman viikon ajan. On ollut halu kirjoittaa ja tehdä paljon muutakin, mutta ahdistava tunne on sitonut ajatukseni asioihin, joita en lainkaan olisi halunnut ajatella. Melkein joka yö olen herännyt tahtomattani ja unen uudelleen löytämisen esteenä on mieli alkanut askarrella mitä erilaisimpien, epämieluisten ajatusten parissa.

Mitä tekevät useimmat ihmiset vastaavanlaisessa tilanteessa, minun tavallani? Emmeköhän pyri etsimään asioita, jotka saisivat meidät unohtamaan epämieluiset asiat ja ajatukset, ohitse todellisuuden ja arkielämän? En taida hourailla jos pidän nykyarkea kaikkena muuna kuin mieltä kohottavana! Raamatussa ei taideta kertaakaan kysyä meiltä mitä tunteemme sanovat? Olemme tainneet aivan liiaksi paeta ikäviä tunteitamme pyrkimällä korjaamaan kaiken hyvillä tunteilla ja tuntemuksilla? Kysymmeköhän koskaan mitä todellisuudella on sanottavana? Mitä sanoo Paavali tähän asiaan?:

Mutta tiedä se, että viimeisinä päivinä on tuleva vaikeita aikoja. Sillä ihmiset ovat silloin itserakkaita, rahanahneita, kerskailijoita, ylpeitä, herjaajia, vanhemmilleen tottelemattomia, kiittämättömiä, epähurskaita, rakkaudettomia, epäsopuisia, panettelijoita, hillittömiä, raakoja, hyvän vihamiehiä, pettureita, väkivaltaisia, pöyhkeitä, hekumaa enemmän kuin Jumalaa rakastavia; heissä on jumalisuuden ulkokuori, mutta he kieltävät sen voiman. Senkaltaisia karta.” (2.Tim.3).

Eikö tämä olekin todellisuus ympärillämme, katsomme sitten mihin suuntaan tahansa? Ehkä meidän ei tule niinkään katsoa itse ihmisiin, vaan heidän aikaansaannoksiinsa, jotka ahdistavat mieltämme ja saavat meidät helposti mukaan valheellisiin näkemyksiin ja asenteisiin? Voiko kaiken tämän keskellä odottaa jotakin todella positiivista ja lohdullista? Kyllä, mutta vain yhdeltä suunnalta!:

”Katso, tulee hetki ja on jo tullut, jona teidät hajotetaan kukin tahollensa ja te jätätte minut yksin; en minä kuitenkaan yksin ole, sillä Isä on minun kanssani. Tämän minä olen teille puhunut, että teillä olisi minussa rauha. Maailmassa teillä on ahdistus; mutta olkaa turvallisella mielellä: minä olen voittanut maailman.” (Joh.16).

Kysykäämme itseltämme, olisiko mahdollista että nytkin olemme aivan erityislaatuisen hajotuksen ja yksinäisyyden kourissa, juuri ennen Herramme tulemusta. On olemassa erilaista yksinäisyyttä, mutta niistä meitä kiinnostaa lähinnä vain se, mitä Herrammekin toteaa:

”…en minä kuitenkaan yksin ole, sillä Isä on minun kanssani.”

Jos ja kun kerran olemme Hänessä ja Hän meissä, emme koskaan ole yksin vaikka olemmekin joutuneet tai joutumassa hylkäämään suuren osan totunnaisesta tunne-elämästä! Olemme sitten vanhoja tai nuoria, voimme Hänessä olla turvallisella mielellä riippumatta siitä, mitä tunteemme tahtovat meille kertoa!

Ja muista Luojaasi nuoruudessasi, ennenkuin pahat päivät tulevat ja joutuvat ne vuodet, joista olet sanova: ’Nämä eivät minua miellytä’; ennenkuin pimenee aurinko, päivänvalo, kuu ja tähdet, ja pilvet palajavat sateen jälkeenkin - jolloin huoneen vartijat vapisevat ja voiman miehet käyvät koukkuisiksi ja jauhajanaiset ovat joutilaina, kun ovat menneet vähiin, ja akkunoista-kurkistelijat jäävät pimeään, ja kadulle vievät ovet sulkeutuvat ja myllyn ääni heikkenee ja noustaan linnun lauluun ja kaikki laulun tyttäret hiljentyvät…” (Saar.11).

Eiköhän tämä kerro meille paljonkin ajasta, jossa elämme ja huokailemme: ”Nämä vuodet ja pahat päivät eivät minua miellytä!”

Rohkenen pyytää esirukousta puolestani!

 

Sample text

Sample Text

Sample Text