Muistiinpanoja Marras - Joulukuulta 2010 osa 1

Hätähuuto jälleen kerran

On pitkä aika siitä kun viimeksi otin tietokoneen syliini ja kirjoitin jotakin. Aivan uutta on tullut elämääni viimeisten viikkojen ja kai parin kuukauden aikana, vaikka en itse sitä ole niin selvällä tavalla tiedostanut.

Unet merkitsevät hyvin paljon ihmiselämässä, mutta niistä ei kuitenkaan tule päätellä liikoja. Itse näen melko paljon unia, mutta suurinta osaa niistä en muista herättyäni. Kuitenkin on selvää, että oikeastaan kaikilla unillani on jossakin mielessä positiivinen jälkimaku, eli menneiden vuosien negatiivisten kokemusten jälkeen suurimmassa osassa unistani tavalla tai toisella on selvä viesti: tästä selvitään nyt, asiat korjaantuvat omalla tavallaan!

Kuunnellessani erilaisia viestejä niin ystävien kuin tuntemattomienkin taholta, on kaikesta huolimatta tietynlainen ahdistus alkanut vallata mieltäni. Oikeastaan ei koskaan aikaisemmin ole niin monella mennyt niin huonosti kuin tällä hetkellä. Osa ihmisistä ei kai itse tiedosta ongelmiaan sellaisella tavalla, kuin mitä minä pakostakin joudun näkemään kaiken sen koulutuksen perusteella, minkä olen saanut, en tämän maailman kouluissa ja yliopistoissa, vaan aidossa Jumalan koulussa. On todella paljon hätää mitä erilaisimmissa muodoissa. On sairautta, ahdistusta, mielenelämän ongelmia. Harva kuitenkaan on halukas kohtaamaan kaikkea realistisella tavalla, aivan ympärillämme vallitsevan esimerkin mukaisesti. Tuskin missään muussa ajassa on ihminen sellaisessa määrin pyrkinyt pakenemaan todellisuutta.

Ihminen voi loppujen lopuksi niin huonosti, että todellisuuden pakeneminen alkaa olla hänen ainoa selviytymiskeinonsa. Tämä kuitenkin tuottaa pidemmällä tähtäimellä entistä suurempaa ahdistusta ja toivottomuutta.

Koen tämän ahdistuksen kuin omanani. Tietynlainen negatiivisuus ja toivottomuus alkaa heijastua yhä useammasta, enkä sano tätä syyttäen. Itse olen ollut kovassa koulussa erikoisesti sairauksieni johdosta, ja olen ollut pakotettu tutkistelemaan omaa elämääni aivan erikoisessa valossa nimenomaan vapaaehtoistyöni vaikutuksesta. Kuulen jatkuvasti asioista, jotka sisältävät valtavan määrän materiaalia ihmissuhteista, joissa vallitsevat mitä mielikuvituksellisimmat olosuhteet. Syynä näihin on useimmiten jonkinlainen todellisuuden pakeneminen. Yleisintä tämä on ns. narsistisen persoonallisuushäiriön alueella, ennen kaikkea itse sairaassa, mutta myös pidemmän päälle uhrissa. Ihmisen on tässä terapian saamisesta köyhässä maailmassa yritettävä selvitä omin keinoin, joista läheisin ilman sarvia ja hampaita on eräänlaiseen mielikuvituksen maailmaan pakeneminen.

Meistä jokainen hämmästyy jossakin vaihetta elämäänsä, suhteellisen terveenäkin persoonana, sitä määrää fantasiaa, mikä kautta koko elämän liittyy hänen mieleensä. Kovien kokemusten keskellä heräämme näkemään tietynlaisen itsepetoksemme, joka jossakin määrin palvelee henkistä terveyttämme, mutta joka liiallisena alkaa murentaa todellisuudentajuamme ja aitoa persoonallisuuttamme.

Useaan otteeseen olen itse uskonut saavuttaneeni jo melkoisen todellisuudentajun, mutta huomaan jatkuvasti yhä uusia rippeitä koettelemusten vuosien jälkeen jättämistä haavekuvista. Tämä tulee esiin ennen kaikkea odotuksissa yksinäisyyden loppumisen suhteen. Sitä oikeaa ei vain tunnu löytyvän hyvistä asenteista ja esiin tulemisesta huolimatta!

”…vaan heillä oli häntä vastaan riitaa joistakin heidän uskonasioistaan ja jostakin Jeesuksesta, joka oli kuollut, mutta jonka Paavali väitti elävän.” Apt. 25:19

Tämä kohta pysäytti minut tänä aamuna kuunnellessani ja lukiessani apostolien tekoja. Englanninkielinen Raamattu puhuu kuolleesta Jeesus-nimisestä miehestä. Miksi tämä kohta sellaisella tavalla pysäytti minut? Miksi jokin minussa kärsii ja huutaa apua ihmisille, jotka puhuvat niin paljon uskonasioista, mutta joille Herra Jeesus tänä päivänä tuntuu olevan niin kuollut, ettei Hän juurikaan pääse näiden ihmisten huulille ja elämään?

Olen nyt vuoden aikana mennyt englanninkielisen Raamattuni kolme kertaa lävitse. Entistäkin selvempänä tulee kokonaisuudesta esiin se tosiasia, että jos emme ole nähneet Herraa Jeesusta jokaisessa jakeessa, tulee meidän lukea uudelleen. Me emme voi pettää sydäntämme ja olemustamme, vaan me todellakin aina puhumme siitä, mikä meille on merkityksellistä ja tärkeintä. Me puhumme siitä, mikä meille on rakkainta!

Me olemme saaneet kuulla mitä puhtainta ja selkeintä Sanaa jo noin neljänkymmenen vuoden ajan, missä on tuotu esiin korostaen se, mikä meille on tärkeintä. Ei ole muuta nimeä meille annettu, jossa meidän tulisi pelastua.

Johannes Kastajasta on viime aikoina puhuttu aika paljon niissä piireissä, missä olen liikkunut. Ihmisten huomiota on erikoisesti herättänyt se, kuinka Johannes lähetti opetuslapsensa Jeesuksen luokse kysymään, onko Hän se odotettu, vai tuleeko odottaa jotakin toista. Ihmiset pahoittelevat sitä, kuinka Johanneskin tällaisella tavalla joutui epäilysten valtaan.

Minä en usko Johanneksen epäilleen mitään, siitä todistuksena hänen puheensa Yljän ystävästä ja hänen osuudestaan tämän palvelustehtävän alkuun. Johannes oli tietoinen asemastaan vain tiedottajana, ihmisten huomion jälkeensä tulevaan kiinnittävänä. Kenelle Johannes puhui, keitä hän kehotti menemään Jeesuksen luo? Opetuslapsiansa, joiden hän halusi kuulevan vahvistuksen itsensä Herran kautta! Johannes siis loppuun asti osoitti ihmisten tien Herran Jeesuksen Kristuksen luokse! Tätä meidän tulee pohtia juuri tässä hetkessä kaiken ihmispalvonnan keskellä!

Eräiden tietojen mukaan vieläkin on olemassa uskonsuunta, joka palvoo Johannes Kastajaa, kiinnittäen kaiken huomionsa häneen ja hänen palvelustehtäväänsä. Meille on itsestään selvää, ettei tällainen asenne voi perustua Sanaan, pelkästään jo Johanneksen omien sanojen mukaan. ”Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä!” Meidän ei siis tule liiemmälti ihmetellä, jos tässä ajassa ihmiset kiinnittävät aivan liiallisen huomion niihin sananpalvelijoihin, jotka ovat julistaneet heille Sanaa. On vaikea kysymys se, perustuuko ihmispalvonta julistajan väärään korostukseen, vai kuulijoiden vääriin selityksiin. Todella surullista on se, millainen suhde on julistajan ja Jeesuksen nimen mainitsemisen välillä!

Jo muutaman kuukauden ajan tämä asia on jälleen kerran ollut hyvin ahdistavana sydämelläni. Voimme aivan maailmanlaajuisesti todeta eräänlaisen ihmispalvonnan lisääntymisen räjähdysmäisellä tavalla. En ole viimeisten vuosikymmenten aikana kuullut kenenkään julistajan lainaavan Johannes Kastajaa hänen sanoessaan, että hänen tulee vähetä, mutta Herran Jeesuksen kasvaa!

Emme kuule normaalin viikoittaisen seurakuntaelämän piirissä oikeastaan koskaan parannussaarnaa, joka saisi ihmiset tutkistelemaan omaa elämäänsä. Sitäkin voimakkaammin on alettu vanhoillislestadiolaisten tapaan julistaa ihmisten syntejä anteeksi aivan kuten katolisessa kirkossa. Ihmiset automaattisesti katsovat olevansa oikeutettuja tekemään viikon varrella melkein mitä tahansa, kun kerran kaiken saa anteeksi seuraavan jumalanpalveluksen aikana. Siten voi mennä ehtoollisellekin kerran viikossa. Ihmiset eivät siis enää ollenkaan tutki itseään ja hengellisen elämänsä pohjaa, koska kukaan julistaja ei nosta esiin oikeita asioita tulevasta tuomiosta.

Mitä ei ole Veri puhdistanut, sitä ei poista kenenkään julistajan anteeksianto. Anteeksianto edellyttää katumusta ja mielenmuutosta.

Mikä on meidän todistuksemme tässä ajassa? Tiedotammeko epäilystemme keskellä jostakin kuolleesta Jeesuksesta, joka on kiistojen aiheena siinä määrin, että ihmiset aivan uskomattomassa määrin ovat käyneet kiinni toistensa kurkkuihin? Me voimme puhua kielillä, suorittaa ihmeellisiä tekoja ja osoittaa uskomatonta viisautta, mutta jos meillä ei ole todellista rakkautta toinen toistamme kohtaan, on kaikki uskonelämämme turhaa ja petollista. Me emme eksytä vain itseämme, vaan kaikki kuulijammekin!

Kuinka usein luet Uutta Testamenttia? Kirjoittajat kirjoittavat ilmiselvästi Herrasta Jeesuksesta Kristuksesta, ja puhujat puhuvat Jeesuksesta, joka on heille niin elävä, etteivät he voi muusta puhua.

Vain kuollut Jeesus voi sallia kaiken sen, mitä me olemme vuosien ajan tehneet toinen toisellemme. Jos Herra todella olisi elävänä meidän keskellämme ja uskossamme, emme rohkenisi tehdä lukuisia tapahtuneita asioita.

Markku Vuori