Uskon omiin sanoihini

 

Uskon omiin sanoihini,

kunhan vain saan toistaa ne

kyllin usein!

 

    Aasian katastrofista on nyt kulunut pari viikkoa. Tuo tapahtuma on järkyttänyt koko maailmaa ennennäkemättömällä tavalla. Suremme kaikkien surevien kanssa. On hyvä herätä näkemään elämämme hauraus ja ainutkertaisuus.

Työni johdosta sisimmässäni myllertävät kaiken tämän kriisin keskellä mitä erilaisimmat ahdistavat ajatukset. Tämänhetkisten tietojen mukaan uhrien lukumäärä on noin 160 000. En halua siirtää huomiota pois tapaninpäivän tuottamasta murheesta ja ahdistuksesta, mutta tämä uhrimäärä tuo mieleeni ne uhrit, joita autamme tässä maassa. Vain harva tiedostaa sen, että meidän omassa maassamme henkisen väkivallan uhrina tekee hidasta kuolemaa ainakin yhtä suuri määrä ihmisiä, mutta koska heidän kärsimyksensä ja onnettomuutensa on niin näkymätön, vain harvojen havaitsema, jäävät he melko totaalisesti ilman tarpeellista huomiota. Kuka auttaa heitä, kuka kerää heille varoja, kuka antaa heille tuiki tarpeellista terapiaa?

Aasian tapahtuma haluaa kiinnittää huomiotamme mitä erilaisimmalla tavalla, enkä hengellisestä taustastani huolimatta halua ryhtyä spekuloimaan uskonnolliselta pohjalta. Uskoni Jumalaan ei horju tuon tapahtuman johdosta, enkä syvällisemmin aio miettiä sen tarkoitusta ja Jumalan osuutta siihen. Oli yksinkertaisesti jälleen kerran aika hauraan maankuoren osasten liikahtaa toisiinsa nähden. Sen seuraukset näemme nyt tiedotusvälineiden kotiimme kantamina.

Suomalaisina ja pohjoismaalaisina jouduimme juuri kokemaan myöskin sen, etteivät omat rannikkoseutumme ole turvassa muuttuvien ilmasto-olosuhteiden keskellä.

Mutta jos puhumme siitä ahdistuksesta ja kriisistä, mikä vallitsee lukemattomissa kodeissa ja työyhteisöissä omassa maassamme, emme ole aivan yhtä avuttomia ja tietämättömiä. Elämme ajassa, jossa tietyt asiat vallitsevat ja saavat yhä enemmän tilaa olosuhteiden ruokkiessa kehitystä. En ole sen paremmin optimisti kuin pessimistikään näiden asioiden suhteen. Voidakseni auttaa niin itseäni kuin kanssamatkaajianikin, on parasta olla realisti. Tämä on ehdottomasti hyödyllisin ja käytännöllisin asenne, joskaan ei missään suhteessa helpoin.

Kuten lukijani tietävät, olemme erikoisella tavalla tahtoneet tuoda julki persoonallisuus– eli luonnehäiriöisyyden tuottamaa ahdistusta, mikä suurelta osin perustuu todellisuuden pakenemiseen. Tämä pakeneminen vain tapahtuu niin ovelalla ja havaitsemattomalla tavalla, että tässä suhteessa olemme itse kukin enemmän tai vähemmän osallisia tähän itsepetokseen. Tiedostamme tietyt negatiiviset, tsunamin tavoin uhkaavat vaarat, mutta emme halua uskoa edes omaa itseämme ja tietoisuuttamme, koska liian monet tekijät puhuvat järjen sanelemaa tervettä suhtautumista vastaan.

Nyt uuden vuoden koittaessa on kiinnostus asiaamme kohtaan selvästi kasvanut. Ylivoimaisesti suurin ja raskauttavin osa yhteydenotoista liittyy tavalla tai toisella seurakunnalliseen elämään. Siksi koen tärkeäksi puhua siitä puolesta, vaikka se ehkä häiritseekin niitä asiastamme kiinnostuneita, jotka eivät mielellään puuttuisi hengellisiin asioihin. Tässäkin kohden joudumme toteamaan, ettemme ole harhautuneet kauaksi asian ytimestä, sillä tarkemman tutkistelun perusteella tämä negatiivinen asenne on todiste siitä, että uskonnollinen maailma on hyvästä tarkoituksestaan huolimatta itse syyllinen uskosta vieraantumiseen.

Asiaamme ei palvele yleinen, medialle ominainen asioiden personoiminen. Kirjoitan yli nelikymmenvuotisen kokemuksen perusteella, en huhupuheiden kuulemisen kannustamana. Siitä huolimatta toivon voivani puhua näistä asioista ilman että minun tarvitsisi osoittaa sormellani mihinkään suuntaan. Samat asiat pätevät ja vallitsevat jokaisessa uskonnollisessa yhteisössä ja järjestössä, joskin hyvin vaihtelevassa määrin.

Viimeisimmässä puhelussa koskien työpaikkakiusaamista uskonnollisessa järjestössä, jäi päällimmäiseksi ajatus valehtelemisesta ja valheella leimaamisesta. Tämä on koko edustamaamme asiaa leimaava tekijä, joka aivan kuin pursuaa esiin jokaisen kohtaamamme tapauksen jokaisesta saumasta. Kuinka tällainen voi olla mahdollista piireissä, missä puhujankorokkeilta ja saarnastuoleista korostetaan rehellisyyden merkitystä ja jopa tulisesti saarnataan jokaisen valehtelijan osan olevan tulisessa järvessä?

Minä itse en sitä pysty käsittämään, mutta realistina ja lukemattomia pahoinvointikertomuksia kuulleena joudun ottamaan nämä asiat todella vakavasti.

Perusongelmamme on kai siinä, etteivät ihmiset aina edes itse huomaa huonovointisuuttaan, vaan selittävät kaiken kokemansa, niin hullua kuin se onkin, jopa kiusaajansa tarjoaman mallin mukaisesti. Valehteleminen ja valheellisuus ei enää ole vain irrallisia, hetkellisiä tilanteita, vaan aivan oma maailmansa, jossa vallitsevat omat lakinsa.

Kaiken näkyvän ja ensimmäiseksi mielenkiintoa herättävän ominaisin tunnusmerkki on oikeaoppisuus, koskee se sitten uskontoa tai työpaikalla vallitsevia metodeja. Onko jesuiittamaisuus vallannut kohta koko maailman, kun tarkoitus näyttää pyhittävän keinot lähes kaikessa vallan harjoituksessa?

Miksi kirjoitan tällaista, jopa vastoin joidenkin uhrien omia näkemyksiä? Avatakseni mahdollisimman monen silmät näkemään, ettei pahoinvoinnissa läheskään aina tarvitse viipyä, koska se kauhistuksen kanahäkin tavoin sitoo ihmisen tietynlaisiin olosuhteisiin, mutta kanalan portti ei ole sittenkään niin varma kuin miltä se näyttää. Se unohtuu aina silloin tällöin raolleen, ja jos sitä ei tapahdu, voi joku vaikkapa yön pimeydessä käydä aukaisemassa sen sepposen selälleen.

Mitkä ovat ne seikat, jotka kanahäkin tavoin rajoittavat ihmisten elämää ja jopa tukahduttavat sen? Ehkä kaikkein pahin ja kokonaisvaltaisin on valhe ja valheellisuus, väärän todistuksen antaminen lähimmäisestään. Väärä todistus ei ole yksinomaan jonkin yksiselitteisesti väärän asian kertominen lähimmäisestämme, vaan väärä todistus on mikä tahansa asia, joka tavalla tai toisella tuottaa vahinkoa hänelle. Yksi perusajatuksistamme perustuukin juuri Saarnaaja 8:9, missä puhutaan ajasta, jossa ihminen vallitsee tai hallitsee toista hänen vahingokseen. Niinpä jopa paikkansapitävänkin asian julkilausuminen väärällä ajalla ja väärässä paikassa on jo väärä todistus lähimmäistämme vastaan, mistä joudutaan vastaamaan aivan yhtä varmasti kuin taposta ja toisen ihmisen aviopuolison viemisestä.

Sanouduin jo noin kolme vuotta sitten irti entisestä uskonyhteisöstäni, jossa kylläkin näennäisesti vallitsi hyvä ilmapiiri, mutta pelkkä yksittäisten ihmisten tarkkaileminen johti väistämättömään lopputulokseen: oikeastaan jokainen voi huonosti tavalla tai toisella, jopa siinä määrin, että itsetuhoiset ajatukset valtasivat monen mielen!

Minä en siis tänä päivänä niinkään katsele ulkonaisia asioita, oikeata oppia tai oikeita metodeja, vaan toteutan sitä, minkä katson parhaaksi perinnöksi, minkä meidän Herramme jätti omillensa: hedelmistään te tunnette heidät! Se pahoinvointi, tuska ja ahdistus, joka vallitsee kautta eri uskonnollisten ryhmien, on alkanut tulvaveden lailla tunkea esiin kaikkialla.

Ymmärrän tämän kaiken todella hyvin jo kokemuksen perusteella. Vaikka irtautumisestani on jo yli kolme vuotta, kaikesta huolimatta tein vielä viimeisen yrityksen saadakseni edes jonkinlaisen selvyyden siihen, miksi itse voin niin huonosti, ja miksi minut aivan suoranaisesti savustettiin ulos siitä, missä yli kolmenkymmenen vuoden ajan palvelin ihmisiä. Halusin vielä kerran antaa mahdollisuuden kertoa minulle, mistä minua syytetään, mitä olen tehnyt väärin, mitä olen puhunut tai kirjoittanut väärin. Kerroin yksinkertaisesti ja totuuden mukaisesti maassamme vallitsevan tilanteen, joskin ehkä kärjistetyllä tavalla. Olen ollut suorastaan jumalallisen vihan vallassa sen johdosta, mitä ihmiselle voidaan tehdä, kertomatta kuitenkaan syytä moiseen käytökseen ja kohteluun! Saamani vastaus kuului lyhykäisyydessään: ”Sinun ei tarvitse sitä tietää!”

Nyt en edes enää halua kuulla jotakin, sillä asioiden selvittämisen sijaan minut itseni leimattiin mieleltäni sairaaksi ja valehtelijaksi. Oikeaoppisuus on näköjään paljon tärkeämpi tekijä kuin mikään muu. Valehteleminen on sallittua, kunhan se tapahtuu hyvän asian puolesta, tai se kohdistuu henkilöön, josta on vaaraa yhteisön imagolle ja kehitykselle, vaikka vääräänkin suuntaan. On tullut todistetuksi se, että tietyn arvovallan tunnustaminen oikeuttaa tekemään melkein mitä vain.

Mutta mitä hyötyä on oikeasta opista ja oikeista metodeista, jos tuloksena on pahoinvointia, itsetuhoisuutta, masentuneisuutta ja jopa itsemurhia? Minun ei tarvitse olla Luther tai joku muu suuri jumalanmies voidakseni tehdä selväksi, että pienikin määrä valhetta tekee koko näkemyksen turhaksi ja petokseksi. Parhain ja oikein oppi on aivan yhtä tyhjän kanssa sellaisen ihmisen elämässä, joka ei sitä mitenkään noudata ja itse omalla elämällään todistaa olevansa valehtelija.

Tekisinkö palveluksen yhdellekään ihmiselle, jos vaikenisin näistä asioista? Minua on vuosikymmenien ajan kehotettu vaikenemaan kaikesta negatiivisesta ja puhumaan vain hyvistä asioista, niin kuin tietyt henkilöt tekevät. Elämme kuitenkin sen verran erikoisessa ajassa, että pelkkä hyvien asioiden ja oikeiden oppien korostaminen ei tuo ratkaisua tuhansien ja kymmenien tuhansien ihmisten ongelmiin.

Suohon kaulaansa myöten uponneelle ihmiselle ei viedä juhla-ateriaa suolle, syöttäen sitä hänelle letkulla tai hopea-aterimilla. Likainen työ on tehtävä ensin, eli itsekin likaantuen on hänet vedettävä ulos kauhistuttavasta tilastaan, ennen kuin mätänevä vesi tukehduttaa hänet. Kauniit laulut tai hyvät puheet eivät häntä ilahduta niin kauan kuin kylmä ja haiseva lieju ympäröi häntä.

Aivan samalla tavoin meidän on tuomittava kaikki se väärä, mikä johtaa ihmiset väärille pitkospuille ja pettäville rämeille. Me emme tuomitse ihmisiä, vaan asioita, vääryyksiä, jotka suureksi osaksi huutavat sellaisella voimalla, että se kuuluu taivaaseen asti. Hyvästä on selvästikin tullut parhaan pahin vihamies. Hyvästä on koko ajan jouduttu tinkimään yhä enemmän ja enemmän, niin että hyvän nimikkeen alle on kaiken asteikon siirtymisen johdosta tullut jo niin sameaa vettä, että sitä tuskin voi juoda. Mitä tänään kutsutaan hyväksi, ei sitä ollut joitakin vuosia tai vuosikymmeniä sitten.

Kuka nämä käsitykset ja asteikot sitten siirtelee tai sanelee? Niin uskomatonta kuin se onkin, mutta äärimmäisen totta: nämä käsitteiden vesittämiset on suorittanut juuri se henkilö tai yhteisö, joka eniten tuottaa meille tuskaa ja ahdistusta!

Kauhistuttavin herääminen kirjoittajan elämässä perustuu siihen, että suurin ahdistus ei ole tullut jostakin ulkopuolelta, vaan aivan sisäpiiristä. Minua ja ystäviäni ei ole vihannut ns. maailma tai maailmalliset ihmiset, vaan juuri ne henkilöt, jotka äänekkäimmin ovat ilmoittautuneet ystäviksi ja tukijoiksi. Vai tarkoittaako Herramme maailmalla juuri näitä ihmisiä, jotka me näennäisten tekijöiden perusteella olemme luokitelleet niiksi, jotka etsivät vain meidän parastamme, tuskastammekin huolimatta? …ajassa, jossa ihminen hallitsee toista hänen vahingokseen!

Yksi tuskallisimmista asioista juuri tällä hetkellä on se, että jopa paras ystäväni käy ahdistavaa sisäistä kamppailua sen johdosta, voiko hän pitää minusta, vai tulisiko hänen pelätä minua — kaikkien niiden valheiden johdosta, mitä minusta on kerrottu Euroopan laajuisesti, joita minun ei edes tule tietää! Ymmärrän niiden tuskan, joka joutuvat kokemaan samoja asioita kuin minä ja ystäväni. Mutta kuinka rikkinäisiä meidän täytyykään olla, että ulkopuoliset ihmiset siinä määrin saavat vaikuttaa elämäämme!

Niin ystäväni kuin minäkin tiedämme, että kaikki syytökset perustuvat valheeseen ja vääriin todistuksiin. Näitä todistuksia ei ole antanut vain kaksi tai kolme, vaan paljon lukuisampi joukko. Miksi minä ahdistun, vaikka tiedän syytösten vääryyden ja tiedän jopa Herramme sanat, että autuaita ovat ne, joita väärin syytetään Hänen nimensä tähden? Miksi ystäväni käy kamppailuaan siitä huolimatta, että järjellisesti tietää nämä asiat?

On kysymys todella vakavasta asiasta, joka selittää ahdistuksen todella monen elämässä. Meitä on potkittu päähän niin kauan, että tunnemme syyllisyyttä asioista, joihin meillä ei ole mitään osuutta. Me syyllistämme lopulta itseämme ja häpeämme sitä, mitä ihmiset meistä ajattelevat ja uskovat meidän olevan. Tässä ei ole mitään järkeä, mutta niin asia kuitenkin on. Ystäväni, tässä kohden et ole yksin, vaan meitä hiukan ”järjettömiä” on satoja tuhansia tässäkin maassa. Siksi sorron yöstä nouskaa…!

”Puhu vain hyvistä asioista!” Kyllä, sen olen tehnyt ja tulen edelleenkin tekemään. Minä vain käsitän hyvät asiat hiukan eri tavalla kuin sortajamme, jotka haluavat kiinnittää katseemme kauniiseen maisemaan samalla kun iskevät veitsen selkäämme. Minusta on äärettömän hyvä asia se, että aikanaan erämaassa saarnasi hullun maineen saanut Johannes Kastaja: ”Jo on kirves pantu puitten juurelle…”

Tänä päivänä joutuu oikeuteen, jos puhuu kyykäärmeitten sikiöistä, kuten edellä mainittu julistaja. Mutta on hyvä asia tietää, ettei meille saa tehdä mitä tahansa uskonnon varjolla. Eikä minkään muunkaan asian varjolla.

Nämä tuhoavat voimat ovat niin pitkälle kehittyneitä, että niillä on kuin sielu ja oma paha henkensä. Miksi muuten ystäväni, jota kaikin mahdollisin tavoin olen auttanut kautta vuosikymmenien, ahdistuneena pohtisi keneen voi luottaa? Eikö edes kolmenkymmenen vuoden ystävyys merkitse mitään, jos vastassa on jokin uskonnollinen voima, joka ei perustu totuuteen, vaan uskoo suuren määrän valheita? Mikä on sellainen totuus ja oikea oppi, jota pitää tukea valheilla ja väärillä todistuksilla? Mitä hyvää se tuo kannattajallensa?

Minua on syytetty katkeruudesta, koska haluan selvittää asioita. Olenko siis katkera sen perusteella, että vaadin asioiden oikaisemista ja totuutta? Näinkö pitkälle olemme ajautuneet uskonnollisuudessamme, että oikeata nöyryyttä on mielestämme se, kun joku antaa vuosien ja vuosikymmenien ajan kävellä ylitsensä, ihmetellen jopa kasvoissaan olevia jalanjälkiä?

Kun ihmistä tallataan kyllin kauan, tulee ajankohta jolloin kaikelle haluaa lopun, kertakaikkisen lopun! Vaikeudet eivät lopu meidän omalla päätöksellämme, mutta ihmistä virkistää ja rohkaisee tavattomasti oikealla hetkellä tehty oikea päätös! Tapahtuu mitä tapahtuu tästedes, mutta suostumustani en anna niille tekijöille, jotka vain rikkovat minua!

Yksi järkyttävimmistä heräämisistä on ollut myöskin se, että juuri pahimmat kiusaajat ovat paljastuttuaan osoittautuneet juuri niiksi, jotka kautta vuosikymmenien ovat puhuneet kärsimyksen rikastuttavasta ja siunaavasta vaikutuksesta! Eli siis me olemme olleet aivan pöyristyttävän ja uskomattoman huijauksen kohteena. Samat ihmiset ovat lohduttaneet sekä samalla iskeneet veitsellä selkään! Ja tästä pitäisi nyt sitten vielä vaieta ja puhua vain ”hyvistä asioista”!

En halua tehdä tästä kirjoituksestamme liian hengellistä. Haluan kuitenkin viitata yhteen Pyhän Kirjan merkittävimmistä lauseista, joka on lohtuna jokaiselle väärin kohdellulle:  ”Minä olen tie ja totuus ja elämä” (Joh. 14:6).

Olemme jo puhuneet oikeasta opista. Jos tässä kohden rinnastamme oikean opin ja totuuden, emme varmaankaan tee suurta vääryyttä mihinkään suuntaan. Mutta aivan kuten meidän Herramme on kokonaisuus, Persoona, johon sisältyvät nuo Hänen mainitsemansa ominaisuudet, samoin tulee olla meidän elämässämme ja suhteessamme Häneen ja toinen toiseemme. Jos sanoisimme Herramme olevan tie ja elämä, olisi se Sanan vääristelyä. Samoin väite: ”Hän on tie ja totuus”, jättäisi jotakin oleellista pois. Nuo kaikki kolme asiaa kuuluvat yhteen, eikä mitään niistä voi sulkea ulkopuolelle.

Miksi totuus mainitaan keskellä? Siihen on varmaankin tietty syynsä.

Tie merkinnee lähinnä eteenpäin kulkemista, kehittymistä, kasvamista, muuttumista totuuden (oikean opin kanssa). Mikä seuraa kaikkea tätä? Vaikea kysymys useimmille tämän ajan hengellisille ihmisille. Miksiköhän? Tai ei oikeastaan. Useimmat ajattelevat tällä kohtaa vain iankaikkista elämää, jonka Herra antaa. Entä jos Hän suuressa määrin tarkoittaakin sillä jo tätä tämänhetkistä olevaisuuttamme, jossa meidän tulee olla osallisia tuohon elämään, mitä Hän on? Sitä ei ole mukava uskoa, koska tämä uskomus tuo mukanaan aivan käsittämättömän vaativan haasteen. Samalla se merkitsee äärimmäisen sykähdyttävää ja elävöittävää toteamusta: koska Hän elää, saan minäkin elää, mutta vain Hänen elämäänsä, sellaisena kuin Hän oli tämän maan päällä!

Jos minulla on tieto tiestä ja oikea oppi, totuus, mutta ei tuota Elämää, olen vain kuin helisevä vaski ja kilisevä kulkunen, koska minusta puuttuu rakkaus, joka voi tulla julki vain elämässä! Ei yksittäisissä teoissa, sanoissa, vaan kokonaisvaltaisessa olemuksessa, elämässä!

Tässä on itsellenikin yllättävä näkökanta. Luonnehäiriöinen ihminen ei todellisuudessa elä elämää, vaan hän suorittaa sitä. Hän ei tee mitään hyvää luonnostaan, vaan ikään kuin näytösluontoisesti, mahdollisesti suullaankin kuuluttaen: ”Katsokaa nyt, kuinka minä lahjoitan tälle työlle suuren summan! Eikö olekin ihanaa, kun nyt näin selvästi pyydän sinulta anteeksi? Huomaatteko varmasti mitä minä juuri nyt teen?”

Elää voi vain ihminen — tarkoitan ihmisen elämää. Ja koska meidät on tarkoitettu ihmisinä elämään tätä elämää, tuo tämä totuus mukanaan kaikki ihmiselämään liittyvät seikat. Joskus tuntuu, että luonnehäiriöinen ihminen uskoo olevansa enkeli ilman siipiä. Siksi hän leijailee tuonpuoleisissa, jos on uskonnollinen ihminen. Hän ei kykene asettumaan toisen ihmisen asemaan, koska hänellä ei todellisuudessa ole käsitystä ihmisenä olemisesta. Hän ei kykene olemaan empaattinen, koska hän ei elä elämäänsä juuri tässä ja nyt, vaan hän muistelee kaikkia kokemiaan asioita ja suunnittelee uutta, niin ettei hänellä todellisuudessa ole aikaa olla nykyhetkessä. Hänellä on niin kiire suunnitellessaan ja suorittaessaan elämää, ettei hänellä ole aikaa kuunnella toisen ihmisen puhetta, saati sitten asettua hänen asemaansa.

Miksi mainitsin väärän todistuksen lausumisen? Koska se mitä oleellisimmin liittyy luonnehäiriöön ja psykopatiaan. Mutta käsittääkö luonnehäiriöinen antavansa väärän todistuksen? En väitä kaikkia aikanaan kohtaamiani ihmisiä luonnehäiriöisiksi saati sitten psykopaateiksi, mutta yli kolmenkymmenen vuoden kokemuksella minut on suorastaan pakotettu näkemään jotakin tragikoomista ja samalla äärimmäisen tuhoavaa. Minulle kesti todella pitkän aikaa mieltää tämä asia edes jollakin tavoin. Kun nyt tänään tiedän niin paljon psykopatiasta ja kaikki kokemukseni vahvistavat sen, on tästä seikasta tullut mitä vapauttavin ja selkiinnyttävin tieto niin omaan kuin autettavienikin elämään.

Esitin jo kysymyksen, miten uskonnollisissa piireissä voi olla sellainen määrä valehtelua ja panettelua, vaikka lähes jokaisessa suunnassa uskotaan valehtelijoiden päätyvän sinne ikävään paikkaan. Seuraavat rivit ja kappaleet selventävät tätä asiaa.

Aikanaan joku sanoi, että kun saman virheen tekee kyllin usein, ei se enää tunnukaan virheeltä. Eli asia saa hyväksymisen jopa yhteisöissäkin, jos vain riittää kärsivällisyyttä! Hengellisissä piireissä ei voida hyväksyä ajatusta, että joku syntyisi tähän maailmaan jo valmiiksi hukkaan joutuneena. Siksi emme halua väittää, että psykopaatti syntyisi tämän olemuksen kanssa, vaan henkilökohtaisesti olen vakuuttunut siitä, ettei kukaan joudu täydelliseen torjuntaan ja valheellisuuteen ilman ennakoivia tekijöitä.

Miksi emme havaitse psykopatiaa ensi silmäyksellä? Miksi suurimmat ongelmat monissa perheissä puhkeavat vasta keski-iällä tai vuosien kuluttua? Psykopatia ei ole tiettyyn tilaan tai olosuhteisiin määritettävä sairaus, vaan kehittyvä ja kasvava ongelma. Psykopaattikin on ihminen kaikkine ominaisuuksinensa, joskin vääristynein. Monissa tuntemissani tapauksissa kaikki on alkanut pienen pienillä totuuden vääristelemisillä ja päätynyt vuosien tai vuosikymmenien kuluessa totaaliseen vääryyden maailmaan. Onneksi ei ole ihmisen tehtävä määritellä kenenkään pahuuden lopullista määrää ja mahdollista kadotustuomiota!

Seurakunnan julistus saattaa olla ja mahdollisesti onkin useimmissa tapauksissa mitä oikeinta ja totuudellisinta. Meillä on nyt mahdollisuus katsella taaksepäin historian havistessa korvissamme. Onko aito ja todellinen julistus aina johtanut jokaisen seurakuntalaisen asioiden korjaantumiseen? Onko oikea oppi viimeisten kolmen - neljänkymmenen vuoden aikana tehnyt totaalisen muutoksen jokaisessa seurakuntalaisessa? Ei takuulla!

Voimme havaita luonnehäiriöisyyden lisääntyneen järkyttävällä tavalla nimenomaan niissä hengellisissä piireissä, missä oikea oppi on asetettu kulmakiveksi. Herramme ei turhaan puhunut siitä, että meidän tulee katsoa miten kuulemme. Tärkeä kohta! Luonnehäiriöinen ihminen istuu muiden joukossa kokouksissa ja sanankuulossa, mutta mitä hän miettii mielessään? Sikäli kuin tunnemme hänen olemustaan, hän tuskin istuu hengellisissä tilaisuuksissa kovin erilaisella tavalla muihin kanssakäymisiinsä verrattuna. Tai kuka tietää? Sehän tässä ongelmallista onkin, kun kukaan psykopaatti ei ole todella kertonut ajatuksistaan.

Muistamme vain sen, kuinka Maija tai Jussi pelasi esim. Afrikan tähteä lastensa kanssa. Lähes jokaisella kierroksella joutuivat jo kiusaantuneet lapset muistuttamaan: ”Nyt on sinun vuorosi!” Näyttää hyvin voimakkaasti siltä, että luonnehäiriöinen ihminen kokee ja kuulee ja näkee kaiken joskus totaalisestikin eri tavalla kuin tavallinen ihminen tai kumppaninsa. Lh-persoona ei siis elä elämäänsä vaan suorittaa sitä. Tästä johtuen hän havainnoi ympäristöään huomattavasti eri tavalla kuin normaali ihminen. Hän on keskittynyt itseensä, hän ajattelee äärimmäisen itsekeskeisesti, koska tärkein ihminen hänen elämässään on hän itse. Hän arvioi ja tuomitsee kaiken itsekeskeisesti. Hän näkee ympäristönsä ihmiset ja esineet aivan eri tavalla kuin muut ihmiset. Vasta nyt olemme alkaneet käsittää, että me olemmekin olemassa vain näitä narsistisia persoonia varten!

Ja nyt tulemme siihen mistä meidän piti puhua. Koska lh-persoona näin erilaisella tavalla tulkitsee ympäristöään ja siihen kuuluvia ihmisiä, arvioitsee hän tapahtumia ja ihmisiä aivan omalla tavallaan. Hän katselee milloin minkäkin väristen lasien lävitse ja mielessään luo kuvan näkemästään. Se saattaa poiketa tavattomasti toisen samalla paikalla olevan ihmisen arviosta. Mutta tämä on se mitä hän on havainnoinut ja nähnyt, ja se pätee hänen mittarissaan ja puntarissaan elämän loppuun asti, vaikka kuka mitä sanoisi ja yrittäisi muuttaa hänen arviotaan.

Niin, lausuessaan todistuksensa lähimmäisestään, luonnehäiriöinen kertoo juuri sen mitä on nähnyt ja minkä pitää totena. Jos hän tällä hetkellä on vielä epävarma, hän tuskin lausuu julki arviotaan. Mutta hän pyytää hiukan aikalisää, muutaman yön uinumisia, ja sitten viikon tai viimeistään kahden kuluttua hänelle on lopullisesti valjennut totuus mistä tahansa pulmallisesta kysymyksestä. Totuus taitaa olla, että suurin osa totuuksista laukaistaan muutaman sekunnin kymmenysosan viiveellä, vaikka vaikeimmat asiat vaativatkin pohdiskelua.

Minä olen aina kutsunut näitä pidempiä pohdiskeluja historian kirjojen uudelleen kirjoittamiseksi. Luonnehäiriöinen lausuu todistuksensa lähimmäisestään sen todellisuuden mukaisesti, mikä vallitsee hänen mielessään. Miten selvittää tätä? Ainoa keino taitaa olla esimerkin ottaminen. Ville on yksi kirjojemme henkilöistä. Jossakin elämän vaiheessa, kaikkien riitojen keskellä, hän hankki omaan käyttöönsä vanhan kuplan. Siihen aikaan niitä olivat kadunvarret ja pihat täynnä. Eräänä aamuna erään sisaren asunnon ohi kulkenut uskovainen pani merkille kadun varrelle pysäköidyn kuplan. Se oli samanvärinen kuin seurakunnan mustalla lampaalla, Villellä.

Jonkun ajan kuluttua sisaren vatsa alkaa pullottaa, ja seurakuntalaiset haluavat ehdottomasti tietää, kuinka yksinäisen sisaren vatsa voi pullottaa. Sehän on tämän maailman tärkein asia, tietää nimittäin miten jonkun sisaren vatsa alkaa pullottaa!

Pieni joukko kokoontuu tiedon saamisen jälkeen erään seurakuntalaisen luokse. Rukoillaan ja anotaan ylhäältä viisautta (mikä ilmeisestikin puuttuu kokonaan tältä joukolta). Juodaan kahvia ja puhutaan päällekkäin niin paljon kuin ehditään. Yhtäkkiä yksi paikalla olijoista muistaa eräänä aamuna kävelleensä sisaren asunnon ohitse, ja kadun varressa ollut kupla palautuu mieleen, kun se vielä oli juuri sen värinen kuin seurakunnan mustalla lampaalla, Villellä. Voihan pyssy sentään, ei tätä kannata kovin laajalti selittää! Tehkäämme selvitys mahdollisimman lyhyesti.

Yksi seurakuntalaisista on siis nähnyt sisaren talon kohdalla kadun varressa samanvärisen kuplan kuin mitä on seurakunnan mustalla lampaalla, Villellä siis. Tämä on kaiken avainkohta, perustodiste lurjusta vastaan. Yksi toinen muistaa aivan selvästi, kuinka erään kokouksen alkaessa sisar oli luonut aivan liian rakkaan silmäyksen lurjukseen, siis Villeen, ja Ville oli katsonut takaisin määrittelemättömällä tavalla. Itse kunkin tuotua julki vastaavat todisteet, jouduttiin lähtemään kotiin, sillä talon isäntäväen oli pakko lähteä sukulaisiin. Asia oli melko selvä jo siinä vaiheessa, Villen vahingoksi.

Nyt puhumme näköjään kollektiivisesta totuuden etsimisestä! Ei huolta, jos asia jäi auki. Seuraavana lauantaina sama joukko oli hiukan vahvistettuna koolla seurakunnan kerhohuoneessa. Kaikki olivat mielessään ajatelleet asiaa, ja koska nyt oli nukuttu kolme yötä edellisen selvittelyn jälkeen, oli varmuus asiasta entisestään vahvistunut. Oliko nähnyt unta vai vain uneksinut, mutta yksi paikalla olijoista oli selvästi nähnyt Villen samalla kadulla juuri sinä päivänä. Toinen oli selvästikin pannut merkille rekisterinumeron, jota ei kylläkään kokonaan muistanut. Mutta ei huolta, seuraavan tapaamisen yhteydessä kyseinen henkilö muisti jo rekisterinumeron kokonaan, kun oli kävellyt Villen pihan ohitse!

Menee jo melkein rienaavaksi, mutta jonkin ajan kuluttua joukko jo tiesi Villen olevan pulskean tyttövauvan isä. Mistä tämän tiedämme? Emme mistään, sen paremmin kuin eivät nuokaan ihmiset tienneet mistään mitään, mutta siitä huolimatta levittivät huhua siitä, kuinka todistajien nähden Ville oli mennyt sisaren luokse ja langettanut tämän mitä suurimpaan syntiin!

Ihminen siis uskoo siihen, minkä kyllin usein vakuuttaa itselleen, ja kertoo sen sitten eteenpäin täydellisenä totuutena! Ihmettelen sitä, että joidenkin asiantuntijoidenkaan mielestä nämä ihmiset eivät ole sairaita!

Olen itse joutunut kohtaamaan mitä uskomattomimpia asioita, joita en kuitenkaan rohkene kertoa, koska on suojeltava näiden ihmisten kunniaa ja säästettävä itsensä mahdolliselta oikeuteen joutumiselta. Ihmiset ovat pohtineet ja pohtineet, puhuneet ja nakertaneet jonkun niskaa sellaisella tavalla, että varmaankin on jo veren maku tullut suuhun. Kaikki on sitten julkistettu mitä vahvistetuimpana totuutena jopa ulkomaita myöten!

Mikä kaikessa on pelottavinta, on se, että nämä ihmiset ilmeisestikin itse uskovat kaiken puhumansa ikään kuin olisivat olleet paikalla todistajana. Miten meidän sitten tulee suhtautua niihin seurakunnan palvelijoihin tai jopa kuuluisiin saarnaajiin, jotka silmää räpäyttäen tai räpäyttämättä uskovat kaikki nämä vuodatukset, etenkin jos tämä kollektiivinen sairaus ja valhe ovat iskeneet suurempaan joukkoon? Eikö saarnaajalla tulisi olla sen verran totuuden Henkeä, että hän käsittäisi mistä on kysymys? Ei ilmeisestikään monella ole!

Onko sitten niin nuukaa jos hiukan valehtelee, kertoo perättömiä toisesta seurakuntalaisesta? Valheella on sanottu olevan lyhyet jäljet. Tässä ajassa nuo jäljet pidentyvät pidentymistään, mutta uskon silti valheen saavan palkkansa jo tässäkin ajassa. Olemme sitten uskonnollisia tai emme, pätee tietynlainen laki kaiken valheen suhteen.

Suhtauduin aikanaan kriittisesti luennoitsijaan, joka esitti kaiken sisäisen ristiriidan aikaansaavan jopa ruumiillisia oireita. Tänä päivänä olen tämän ajattelun suuri kannattaja. Kaikki sisäiset ristiriidat, etenkin kun on kysymys niin vakavista asioista kuin mitä luonnehäiriöisen tai suoranaisen psykopaatin kanssa joutuu kohtaamaan, aikaansaavat suurta vahinkoa uhrien elämässä, ennen kaikkea seurakunnallisessa elämässä.

En voi sulkea silmiäni siltä valtavalta valheiden määrältä, mitä itse olen joutunut kohtaamaan neljänkymmenen vuoden aikana. Kun nyt kaiken jälkeen, etenkin kolmenkymmenen vuoden toistuvan vahvistamisen jälkeen, ei vieläkään suostuta katsomaan totuutta silmiin ja ojentautumaan niin totuuden kuin Sanankin edessä, joutuu jopa usko Jumalaan jonkinlaisen koetuksen eteen. Jos seurakunnallinen elämä on niin monien valheiden varjostama, että sielullinen kärsimys on jo muuttumassa ruumiilliseksi tuskaksi ja psykosomaattisiksi sairauksiksi, on vaikea uskoa kaikkeen sisältyviä positiivisiakaan asioita. Jos jostakin haluaa irtautua, täytyy aivan radikaalilla tavalla ottaa kyllin etäisyyttä jo pelkän mielenterveyden tähden!

Nämä valheet aiheuttavat käsittämättömältä tuntuvia pahoinvoinnin oireita kaikissa asianosaisissa. Eivät kaikki ole sairaita tai psykopaatteja, mutta kaikki kärsivät. Ensimmäiseksi katoaa luottamus toisiin ihmisiin, aiheettomastikin, huomaamattomasti. Kaikki hengellinen ja ihmissuhteisiinkin perustuva kasvu tyrehtyy, ja ainoa jäljelle jäävä todellisuus taitaa sitten olla se oikea oppi. Mutta elämä on poistunut, henkinen ja hengellinen kuolema on tullut tilalle. Jäljellä on vain näennäistä, hyvääkin, sitä parhaan vihollista!

Markku Vuori