KIRJAIN KUOLETTAA, MUTTA
HENKI TEKEE ELÄVÄKSI
Edellä
ilmoitin puhuvani jotakin asioista, joita et ehkä ole tullut ajatelleeksikaan.
Kauniit sanat ovat kauniita sanoja, ja hurskaat sanat ovat hurskaita sanoja.
Jumalan Sana on Jumalan Sana, mutta
kysymys kuuluu: onko se vielä meidän suussamme Jumalan Sanaa? Jumalan Sanaa
ei ole kirjoitettu ainoastaan tiedoksemme, vaan toteutettavaksemme. Herran tie
on kaita tie Sanassa; toisaalta Valtatie, Pyhä Tie (Jes. 35:8), mutta jos se meidän
suussamme muuttuu kuin trapetsitaiteilijan vaijeriksi, jolla vain todella
harvat pystyvät pysymään, saati sitten kulkemaan, on jossakin tapahtunut
vääristymä. "Vaan sana on sinua
aivan lähellä, sinun suussasi ja sydämessäsi, niin että voit sen täyttää" (5.Moos.
30:14). "Se on se uskon sana, jota
me saarnaamme!" (Room. 10:8).
Minä
uskon koko sydämestäni, että Jumalan Sana on sataprosenttisesti noudatettavissa
avioelämässäkin, koska Herra Jumala itse sanoo niin! Olkoon käytäntö mikä
tahansa, me teemme Jumalasta valehtelijan, jos emme usko Hänen puhettansa!
Vaikeus on vain meissä itsessämme, perityissä käsityksissämme! Me olemme omien
ajatuksiemme vankeja ja toistamme itseämme ja vertaamme itseämme itseemme.
Kaikki
vetoavat Jumalan Sanaan. Karkein esimerkki on kaikkien tuntema mies, joka luki
ensin: "Juudas meni ja hirttäytyi", ja heti perään: "Mene ja tee
sinä samoin!" Kukaan ei voi väittää, etteikö hän lukenut Jumalan Sanasta,
mutta oliko se hänen lukemanansa vielä Jumalan Sanaa? Ei, sillä ne Sanat, jotka
Herra Jeesus on antanut meille, ovat
Henki ja elämä! Tuo mies luki
pelkkää kuolemaa! Kuinka monessa suhteessa me olemmekaan samanlaisia,
ylitsepursuavassa hurskaudessamme ja typeryydessämme, joka voisi saada
maailmankaikkeuden ensimmäisen palkinnon, jos sellainen jaettaisiin!
Ensimmäisen
kerran jouduin ajattelemaan tätä asiaa 1.Kor. 7:12-16 yhteydessä, ja haluan
aloittaa siitä. Siinä Paavali puhuu perheellisille, jotka ovat tulleet
naimisiin menonsa jälkeen uskoon, mutta toinen osapuoli on uskosta osaton.
Sanotaan: "...jos jollakin veljellä
on vaimo, joka ei usko, ja tämä suostuu asumaan hänen kanssaan, niin älköön
mies häntä hyljätkö; samoin älköön vaimokaan, jos hänellä on mies, joka ei
usko, ja tämä suostuu asumaan hänen kanssaan, hyljätkö miestänsä." 'Suostuu',
'suostuu'. Kaksi kertaa suostuu, kerran kummallekin sukupuolelle. Mitä
tarkoittaa sana suostuu?
Kaikkein
selvintä on ottaa esimerkki. (Tämä esimerkki on keksitty, eikä viittaa
keneenkään olemassa olevaan henkilöön!) Mies ja vaimo ovat molemmat uskossa,
mutta uskonnäkemyksissä on niin suuri ero, että puolin ja toisin kumpikin
joutuu ajattelemaan toisen olevan kuin uskosta osaton. Kumpikaan ei halua eroa,
koska perheessä on lapsia. Vaikeudet ovat mitä suurimmat. Siitä huolimatta mies
sanoo HALUAVANSA elää vaimonsa kanssa. Eli siis suostuu elämään vaimonsa kanssa. Vaimon uskonnäkemykset ovat
avarat, eikä mies itsessänsä ärsytä häntä tai tee elämää vaikeaksi; onhan hän
ilmoittanut olevansa halukas elämään yhdessä. Mutta jokaisessa mahdollisessa
tilanteessa hän sanoo vaimollensa: "Se, mitä sinä uskot, on saatanasta. Se
on saatanallinen oppi." Perustelemaan hän ei pysty mitään. Hän itse on
mukana kirkon toiminnassa ja pyrkii kelpaamaan minne tahansa. Hän tietää, että
hänen vaimonsa uskoo naisella tulevan olla pitkät hiukset. Hän tietää myöskin,
että vaimo haluaa pukeutua hameeseen, koska hän pitää sitä raamatullisena.
Hyvin usein mies kehottaa vaimoaan leikkaamaan hiuksensa ja pukeutumaan
housuihin.
Mies on
myöskin oikea mies, eli kaipaa 'sitä'. Mutta jatkuvasti hän tekee vaimollensa
selväksi, että hän elää mielestänsä "saatanallisiin asioihin uskovan"
kanssa. Haluaa vaimo sitä tai ei, hän tulee silloin kun itse haluaa, ja
ihmettelee, kun vaimo on tunteeton. Vaimo kärsii tilanteesta, koska ei ole
todellista yhteyttä hengen tasolla, ja puhuu siitä sisarillensa. Sisaret
sanovat: "Eikö sinun miehesi ole sanonut haluavansa elää sinun kanssasi?
Mehän olemme kuulleet hänen sanovan niin! Sinussa täytyy olla vikaa myöskin,
koska Raamattuhan sanoo, että naisten tulee elää siten, että huonostakin miehestä
tulee hyvä mies. Ja eikö sinun miehesi ole uskovainenkin?!"
Ulkopuolisille
näyttää aina riittävän se, kun joku sanoo jotakin. Mutta siitäkö on kysymys?
Tilanne jatkuu. Mies haukkuu vaimoaan lasten aikana ja vaimon sanoessa jotakin
lapsillensa, antaa mies lapsille luvan olla välittämättä äidin puheista. Äiti
sanoo pojalle: "Et saa mennä ulos noissa vaatteissa!" Isä huutaa
toisesta huoneesta: "Mene vain!" Lapset vähitellen kuuntelevat vain
isää, joka nauttii siitä, että lapsetkin osoittavat mieltänsä äitiä vastaan.
Äiti ei halua kotieläimiä, koska on itsekin allerginen, ja lapsissa on todettu
yliherkkyyttä. Lapset kuitenkin haluaisivat lemmikin, ja tietoisena siitä,
ettei äiti voi sietääkään ajatusta lemmikkieläimestä, hankkii isä kaksi suurta
koiraa kerrostaloasuntoon, tulee illalla äidin vuoteen luokse (äiti nukkuu jo
eri huoneessa) ja haluaa 'sitä'. Kertoo rakastavansa vaimoansa ja haluavansa
olla tämän kanssa. Mutta jostakin ihmeen syystä vaimo ei tunne olevansa
halukas, ja käskee miestä menemään tiehensä. Mies pitää vaimoa häijynä ja
päättää olla antamatta vaimolle mitään ylimääräistä rahaa, ei kokousmatkoihin
eikä vaatteisiin.
Vaimo
on epätoivoinen ja puhuu taas sisarien kanssa. Ja saa kuulla täsmälleen saman.
"Sanoohan Jumalan Sana, ettei meidän tule ajatella mitään sellaista.
Miehesihän sanoo suostuvansa asumaan sinun kanssasi!" Kukaan ei halua edes
kuulla kaikkea sitä, mitä tuossa esimerkkiperheessämme tapahtuu. Kaikki sen
vuoksi, että miehellä on erilainen uskonnäkemys, joka ei voi sietää vaimolla
erilaista näkemystä, mutta ei silti pysty osoittamaan sitä vääräksi. Vaimo on
epätoivoinen ja tuntee itsensä nurkkaan ahdistetuksi. Uskonystävät pahentavat
vain tilannetta antamalla hänen ymmärtää, että hänessäkin on syytä.
Mahdollisestikin hänessä on syytä, mehän olemme jokainen vajavaisia! Mutta onko
oikein, että uskonystävät tekevät hänestä entistäkin syntisemmän?
Olen
joutunut todella paljon ajattelemaan tätä asiaa. Edellinen kertomus voisi olla
aivan yhtä hyvin toisin päin, mies naisen paikalla ja nainen miehen paikalla.
Kumpaakin laatua löytyy yltäkyllin. Ulkopuoliset katsovat vain henkilöiden
ulkonäköön ja käytökseen kaupassa tai eri tilaisuuksissa. "Hänhän on niin
ihana ihminen, hänhän on niin lahjakas, kyllä sinun tulisi olla onnellinen!"
Mies saattaa kokouksen jälkeen lähimpien ystävien keskuudessa pyytää
esirukousta perheensä puolesta, ja tuo julki tuntevansa vain vihaa vaimonsa
puolelta. Heti temmataan kaksi tuolia rinnakkain ja suorastaan pakotetaan
aviopari polvilleen ja "siunataan" asia kuntoon sillä yhdellä kertaa.
"Olemme olleet jo pitempään selvillä tästä tilanteesta, mutta nyt se on
kunnossa! Halleluja!" Seuraavassa kokouksessa julistetaan veli
syylliseksi, eikä kukaan nosta vastustavaa
ääntä. Me olemme syyllisiä
Kaikkivaltiaan Jumalan kasvojen edessä! Me olemme katsoneet vain kirjaimeen, ja
se on kuolettanut meidät!
Mitä tarkoittaa SUOSTUA ELÄMÄÄN JONKUN KANSSA? Se
tarkoittaa sitä, että me teemme kaikkemme yhteisen elämän onnistumisen hyväksi!
Kun me naimisiin mennessämme sanomme "Tahdon", ei se ole vain ilmaisu
kaksin kulkemisesta siitä hetkestä lähtien, vaan se SISÄLTÄÄ TAHTOMISEN
KAIKKEEN ELÄMÄÄN KUULUVASSA! Se tarkoittaa kaikin mahdollisin tavoin
yhdessäolon mahdolliseksi tekemistä!
Aina ei
todellakaan molempien tarvitse olla syyllisiä. Jos toinen osapuoli omaa
fanaattisen, uskonnollisen hengen, on väärin puhua molempien syyllisyydestä.
Tietysti on mahdotonta uskoa tällaista, ellei koskaan ole joutunut tekemiseen
näiden henkivaltojen kanssa. Jos se henkilö, jonka tulisi olla toinen puoli,
osa meitä itseämme, pitää meitä saatanallisina, niin miten voi mikään yhteinen
onnistua? Jos läheisimmässä ihmisessä on täysin erilainen henki, vieras henki,
niin mitä tulee ajatella uskonystävistä, jotka vain tuomitsevat kaiken tämän
kokevan?
Havainnollistaakseni
kaikkea tätä, haluan tuoda esiin mitä karrikoiduimman esimerkin, joka
luonnollisestikin on keksitty, mutta ei varmastikaan vailla todellisuuspohjaa.
Mies sanoo haluavansa elää vaimon kanssa, vaikka tämä onkin tullut uskoon.
Mutta joka aamu hän herättää vaimonsa iskemällä tätä naskalilla jalkapohjaan,
ja huutaa: "Herätys, rakkaani, rakastan sinua!" Vaimo
luonnollisestikin kirkaisee joka kerta tuskassansa, niin että kaikki naapurit
kuulevat. Mies tietysti suuttuu siitä ja sanoo: "Sinä pilaat meidän
avioliittomme huutamalla! Mitä naapuritkin ajattelevat! Se on sinun
syytäsi!" Vaimo yrittää kaikesta huolimatta sopeutua, koska sisaret
sanovat: "Hänhän sanoo kaikille, että suostuu elämään sinun kanssasi.
Onhan hän niin komea mieskin!" Mutta hän ei enää saakaan unta, kun
painajaismaisesti pelkää seuraavaa aamua ja uutta pistoa särkeviin
jalkapohjiin. Hänestä tulee vähitellen hermoraunio, ja sisaret sanovat:
"Luota vain Jumalaan! Kyllä kaikki hyväksi muuttuu, kun elät miestä
rakastaen!"
Kysymykseni
kuuluu:
1.
Voidaanko naista pitää syyllisenä, jos naapurit kuulevat huutoa! Pilaako siis
nainen avioliiton maineen kirkumalla?
2.
Suostuuko tuo mies elämään hänen kanssansa? Osoittavatko hänen tekonsa
suostumuksen?
3. Mitä
tulee ajatella noista sisarista? Kääntäen koko kertomuksen ja vaihtaen miehen
ja naisen paikkaa: Mitä tulee ajatella noista veljistä? (Taas kerran kysymyksiä
kuin pikkulapselle!)
Avioliitto
on kahden ihmisen liitto. Lupaus avioliittoon menemisen yhteydessä on sitova
Jumalan edessä molemmin puolin. Kumpikin sitoutuu elämään siten, että toteutuu
se sanankohta, jolla aloitimme tämän luvun. Kaksi yhdistyy auttaaksensa toinen
toistansa, tukeaksensa toinen toistansa, nostaaksensa toinen toisensa
lankeemuksen jälkeen. Mutta ajatus siitä, että avioliitto olisi siihen asti
"kunnes kuolema teidät erottaa" (mitä onneksi ei ole suomalaisessa
vihkikaavassa) huolimatta siitä, mitä toinen tekee, on pahempi kuin itse
kuolema. Ei ole mitään sen suurempaa petosta ihmiselämässä kuin lupautua avioliittoon
ja kesken liiton sanoa: "En tahdokaan enää!" Mikään petos ei ole
pahempi!
Sanotaan
usein: "Kristuksen Morsiameen kuuluva ei voi erota missään
tilanteessa!" Mutta miten kulkee mielessämme Raamatun symboliikka? Mitä
tapahtuu tässä ajassa? Kristus ja Morsian ovat erottamattomat, mutta sen
esikuva on avioliitto, jossa molemmat osapuolet rakastavat toisiaan ja tekevät
elämän mahdolliseksi. Eikö nimenomaan anneta ymmärtää, että Kristus hylkää ne,
jotka hengellisessä haureudessa hylkäävät Hänet?
Avioliitto
on siis mitä vakavin asia; ei yksinomaan noiden kahden välillä, vaan siksi,
koska avioliitto todellakin on esikuva Kristuksen ja Seurakunnan yhteydestä.
Myöskin seurakuntalaiset haukansilmin tarkkaavat jokaista avioparin liikettä.
Avioero on paha asia joka suhteessa, kielteinen asia, murheellinen asia. Näistä
asioista ei halua puhua usein, mutta niistä on puhuttava ainakin tämän kerran.
Viimeiseen asti kehotan jokaista avioparia pysymään yhdessä ja yrittämään
kaikkensa. Avioero ei missään tapauksessa tule kyseeseen vaihtelun takia, ei
kyllästymisen takia. Syiden täytyy olla todella syviä, Jumalan Sanaan
perustuvia. Näitä syitä ei saa etsiä; niiden täytyy ilmetä luonnostaan,
etsimättä. Perussyy näistä asioista puhumiseen on se, etteivät naiset
tuudittautuisi siihen turvallisen tuntuiseen ajatukseen, ettei mies missään tapauksessa voisi jättää heitä,
vaikka he tekisivät mitä tahansa. Jumalan pelon on palattava Seurakuntaan
näissäkin asioissa! Tämän tulisi taas toisaalta olla lohduttava tieto niille,
jotka todella läpikäyvät helvettiä näissä asioissa. Avioero on yksi
mahdollisuus, viimeinen, äärimmäinen. Ikävä kyllä, siinäkään ei kukaan
todellisuudessa voita. Niin kuin sodassa ei ole voittajia, vaan kaikki ovat
häviäjiä, samoin avioerossa ei mikään osapuoli voita, erikoisesti jos on
lapsia.
Markku
Vuori
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti