Tarve kuulua johonkin

Syyskuu 2004

Yksi elämämme perustarpeista on saada olla osa jotakin yhteisöä tai edes pientä joukkoa. Ihmistä ei ole tarkoitettu olemaan yksin. Jo ihmiskunnan alussa Herra totesi, ettei ihmisen ole hyvä olla yksin, ja siksi Hän teki hänelle avun, joka oli sopiva. Mielenkiintoinen sanavalinta. Ei sanota että ihmiselle annettiin seuralainen, vaan apu!

Meillä on siis tarve johonkin sellaiseen, mitä meissä itsessämme ei ole, vaikka kuinka ponnistaisimme. Jotkin piirit ihannoivat yksilön asemaa kristillisyydessä siinä määrin, että pitävät pehmoiluna jonkun tarvetta yhdessäoloon. Useampikin henkilö on julkituonut hurskaan ajatuksen, etteivät he tarvitse ketään, vaan yksinäisyys merkitsee lujuutta ja itsenäisyyttä. Sanomattakin on selvää, että tällaisen ihmisen kanssa seuran etsiminen merkitsee mieluummin ongelmia kuin eheytymistä ja kasvamista!

Olemme edellä puhuneet kristillisyydestä, joka tuskin tuottaa yhteenkuulumisen tunnetta rehellisissä ihmisissä. Kuitenkin, jos olemme tulleet osalliseksi kristillisiin asioihin, merkitsee se väistämättä tarvetta yhteyden muodostumiseen toisten samanmielisten kanssa. Huomionarvoista on se, että tätä yhteyttä kuvataan Herran ruumiina, jossa jokaisella jäsenellä on oma paikkansa ja asemansa. Itse asiassa yksinäisyyttä ihannoiva ei ole alkuunkaan käsittänyt todellisen uskovaisuuden luonnetta. Jos ihmiseltä puuttuu tarve yhteiselämään toisten ruumiin jäsenten kanssa, ei hän ilmeisestikään kuulu tähän ruumiiseen niin kauan kuin väärä asenne vallitsee hänen elämässään. Hän on uskovainen, mutta ei sen mukaisesti, mistä Sana puhuu. Koko maailma on täynnä uskovaisia, joiden palvonnan kohde vaihtelee rahasta ja omasta hyvinvoinnista mitä erilaisimpien idolien korottamiseen. Olisiko siis aika tarkistaa käsityksiämme elämän tärkeimmistä asioista ja jättää asiaan kuulumaton sinne minne se kuuluukin?

Väärän maailmanvalloitus ei toki merkitse sitä, ettei oikeata enää olisi olemassakaan. Mutta nyt kysytään uskallusta seisoa sen puolesta, mikä on oikeaa. On yksinkertaista kaivaa maahan kuoppa ja pelossa peittää sinne meille uskottu lahja ja tehtävä. Tämä pelko on kuitenkin tuhoisaa pelkoa, joka riistää meiltä kaiken elämän arvoisen. Leiviskän maahan kaivaminen merkitsee elämästä kieltäytymistä, koska meille uskottu leiviskä on olennainen osa olevaisuuttamme, vaikka olemmekin sen tähän asti nähneet vain jonakin irrallisena tekijänä, jolle meidän on valta tehdä mitä tahdomme.

Kaikki meille uskottu on todellisuudessa työvälinettä sen yhteisön rakentamiseksi, josta jokainen todellinen uskovainen on osa. Meidät on tarkoitettu jatkuvaan elämän virtaan, jatkuvaan pyrkimykseen sen ruumiin rakentamiseen, joka merkitsee meidän hyvinvointiamme tässä elämässä ja tulevan odotuksen toteutumista. Meidät on tarkoitettu Kristuksen ruumiin rakentamiseen, olemaan osa tätä näkymättömiin tekijöihin perustuvaa yhteisöä, joka palvelee meidän parhaaksemme. Siksi meillä on tavaton kaipaus todelliseen yhteiselämään, yhteyteen toisten kanssa, olemiseen osa kokonaisuutta.

Tässäkin yhteydessä pätee vertaistukitoiminnassamme korostama seikka: meidän ei tarvitse olla missään tekemisissä sellaisten ihmisten ja sellaisen toiminnan kanssa, joka vain vahingoittaa meitä! Meillä on oikeus etsiytyä sellaisiin olosuhteisiin, jotka palvelevat meidän eheytymiseksemme ja kasvamiseksemme.

Kaikilla niillä negatiivisilla ja suorastaan tuhoavilla voimilla, jotka nyt on hyväksytty osaksi seurakuntaelämää, ei ole mitään tekemistä todellisen seurakunnan kanssa. Jos hyviä ja positiivisia asioita joutuu etsimällä etsimään niissä piireissä, joissa kaiken tulisi olla aivan olennaista ja ilmeistä, joutuu asettamaan kyseenalaiseksi koko kristillisyyden.

Voimmeko toteuttaa yhteydentarpeemme näissä olosuhteissa? Kyllä ja ei. Kohtaamme nyt tilanteen, jossa tarvitsemme rohkeutta päätösten tekoon ja niissä pysymiseen. On varmaankin tullut aika, jossa meidän on annettava kaikelle oikea nimi ja paikka. Mikä ei kuulu seurakuntaan, omaa paikkansa jossakin muualla. Mikä ei palvele meidän parastamme, ei lakkaa olemasta meidän päätöstemme perusteella, mutta meillä on oikeus ottaa etäisyyttä kaikkeen sellaiseen. On tullut aika ottaa todesta se, mitä Sana sanoo: jokainen joka ulkonaisesti on juutalainen, ei ole juutalainen. Usko ei ole joka miehen. Miksi ihmeessä meidän tulisi venyä kaikkeen siihen, mitä meiltä odottavat ne, jotka ovat kuin tärkättyä kangasta? Meitä ei ole tarkoitettu muiden ihmisten uhreiksi ja hyväksi käytettäviksi.

Meillä ei ole ainoastaan oikeus, vaan myös velvollisuus yhteyden syntymiseen oikeamielisten kesken. Se merkitsee kaikkien meille suotujen ja uskottujen lahjojen käyttöön ottamista toinen toistemme palvelemiseksi. Silloin kukaan ei jää ilman huolenpitoa ja rakkautta.

Me olemme erehdyttäneet itseämme ja toisiamme uskomalla, että on rakkautta sulkea silmänsä toisen vääryydeltä. Me olemme vaienneet rikkomusten hetkellä, mutta kuitenkin paheksuneet kaikkea jälkikäteen. Me olemme olleet hiljaa silloin kun rakkaus olisi merkinnyt pysähtymistä ja asiaan huomion kiinnittämistä. Miksi on niin vähän häpeämistä kaiken häpeän keskellä? Koska häpeä on peitetty vaikenemiseen!

Minulla on helppo ohje kaiken panettelun lopettamiseksi. Olen siitä puhunut muutaman kanssa, eikä minulle ole juuri kukaan enää toisia moittinut. Mitä siis voimme tehdä?

Jos joku panettelee minulle toista ihmistä, haluan tarkentaa asian vielä kerran, ja sanon sitten: ”Veljeni, sisareni, jos sinä todella vakuutat minulle, että kaikki kertomasi on totta, niin minä puhun siitä asianomaiselle, sekä mahdollisesti muillekin, ja mainitsen ehdottomasti, että sinä olet se henkilö, joka tämän jutun on liikkeelle laittanut!” Uskokaa tai älkää, selvä muutos on nähtävissä, jos tätä ohjetta noudatetaan tiukasti!

Meidän on syytä palauttaa mieliimme, mitä Sana sanoo valehtelijoista. Minulla on suunnitelmissa, heti kun sen toteuttamiseen on mahdollisuus, valmistaa postikortti, jossa lukee mustissa kehyksissä tupakkavaroitusten tyyliin: ”Valehteleminen vaarantaa iankaikkisen elämäsi! ’Älä sano väärää todistusta lähimmäisestäsi!’”

Kymmeneen käskyyn sisällytetty varoitus sisältää paljon enemmän kuin mitä helposti tulee ajatelleeksi. Kysymys on väärän kuvan antamisesta toisesta ihmisestä.

Ajattelen sitä mainemurhaa, jota on harjoitettu melko suuressa määrin niissä piireissä, joissa itsekin kuljin. Jos kysymys olisi ulkopuolelta tulleesta vaikutuksesta, voitaisiin asia jotenkuten käsittää, mutta kun ns. omat koirat purevat yli kolmenkymmenen vuoden ajan, eikä kukaan ole halukas korjaamaan asiaa tai edes jotenkin puuttumaan siihen, on jossakin vikaa todella pahasti. Jos rakkaus ja hyvyys ovat asioita, joita etsimällä täytyy etsiä, eikä sittenkään löydy, on syyllistytty johonkin kaikki rajat ylittävään. Jos kaikki tämä pitäisi hyväksyä välttämättömänä pahana, ei enää tiedä mitä pitäisi ajatella.

Oikea oppi on humalluttanut lukuisat ihmiset, eikä juuri kenenkään suussa ole sana ”Jeesus”, vaan puhutaan yksinomaan julistajien nimellä. ”Luopukoon vääryydestä jokainen, joka Herran nimeä mainitsee!” 2. Tim. 2. Jos on huono omatunto, on vaikea lausua sitä nimeä, jonka tulee olla kaikkien nimien yläpuolella!

Se, mikä ei mahdu Jumalan Sanan asettamiin kehyksiin, ei sinne kuulu, eikä sillä ole mitään tekemistä Jumalan kanssa. Kuinka sitten me voisimme hyväksyä sellaisia asioita! Myöskään ei oikea oppi merkitse vielä yhtään mitään, vaikka se olisi kuinka totta sitä julistavan Jumalan kutsuman julistajan suussa. Sen tulee olla totta myös kuulijoiden suussa ja sydämessä, eli sen täytyy olla tullut elämäksi jonka jokainen voi havaita.

Kaikki oikea ja hyvä ja todellinen, mistä Raamattu puhuu, on yhä vielä tänäänkin totta ja koettavissa. Kun Paavali puhuu pahoista ajoista viimeisinä ihmiskunnan hetkinä, ei se tarkoita sitä, että se vallitsisi myös todellisten uskovaisten keskuudessa. Nyt näyttää todellakin siltä, kuin moni uskoisi tulleen ajan, jossa millään ei ole enää väliä. Kun laittomuus pääsee valtaan, kylmenee useimpien rakkaus. Lukekaamme tämäkin kohta juuri siten kuin se on kirjoitettu. Tässäkin kohden on jäännös, jonka rakkaus ei ole kylmennyt.

Seurakuntien keskuudessa ihmisten pahoinvointi on paljon yleisempää kuin mitä yleisesti halutaan nähdä ja uskoa. Olemme suhtautuneet melkein leikkisästi Paavalin kehotukseen, että jos toisiamme puremme ja syömme, ei meidän perin juurin tule toisia hävittää. Nyt joudumme pakostakin toteamaan, että jos Paavalilla oli tämän sanoessaan mielessään hiukan huumoria, niin tässä suhteessa seurakunta on edistynyt siinä määrin, että on keksinyt keinot toteuttaa kaikki huumoritta ja aivan käytännössä.

Olen useammaltakin piirissämme olleelta halunnut kuulla, mitä positiivista he voivat kertoa keskuudestamme. Herrammehan sanoi selvästi, että hedelmistä me tunnemme ne tapaukset, jotka muuten ovat arvoituksellisia. Aivan kuin puu talvella ja vielä alkukeväälläkin on muiden kaltainen, nähdään sen todellinen ominaisuus siinä vaiheessa kun hedelmien aika tulee. Jos nyt yli kolmenkymmenen vuoden ajan olemme nähneet vain huonoa hedelmää, ja yksikään jolle olen kysymyksen hedelmistä esittänyt, ei ole keskuudestamme mitään hyvää löytänyt, niin tulisiko meidän nyt turvautua valheellisiin puolusteluihin?

Miksi olen ajautunut sananpalvelijasta mielenterveystyöhön? Siitä yksinkertaisesta syystä, että keskuudessamme vallinnut väärämielisyys ja toisen alistaminen ja tuomitseminen, syyllistäminen on vain sairastuttanut veljiä ja sisaria. On syyllistytty aivan pöyristyttäviin asioihin, joita vieläkin vähätellään, ikään kuin sulkien silmät ja väittäen ettei näitä asioita ole olemassakaan.

Kukaan ei ole sen sokeampi kuin se, joka sulkee silmänsä ja väittää ettei aurinko paista! Henkinen ja hengellinen kasvu on tehty mahdottomaksi jatkuvalla syyllistämisellä ja epäilyksillä. Jos joku on onnistunut nousemaan jonkin verran ylös siitä negatiivisuuden liemestä, joka on pursunnut väärämielisistä ihmisistä, on häntä aivan konkreettisesti painettu takaisin siihen, mistä hän on ponnistellut pois. Uskomatonta, käsittämätöntä! Entistä voimakkaammin nousee esiin ajatus, että on enemmänkin kysymys saatanan synagogasta kuin Jumalan seurakunnasta!

Markku Vuori