Väkivaltaista sielunhoitoa

"JOKA MONTA VANHURSKAUTEEN SAATTAA"

      Veljeni Herrassa Jeesuksessa Kristuksessa. Mitä sydämellisimmät terveiset Sinulle Itävallasta. Sinä saatat ihmetellä kuka olen ja miksi kirjoitan sinulle. Et ole varmastikaan koskaan nähnyt minua, mutta minä olen nähnyt sinut valokuvissa ja videonauhalla useampaankin kertaan. Nimestäni päätellen et varmaankaan osaa päätellä minusta yhtään mitään, mutta oletko kovasti yllättynyt kun sanon olevani Johanneksen velipuoli?

    Uskaltaisin lyödä mitä tahansa vetoa siitä, ettei Johannes ole koskaan maininnut sinulle mitään minusta. Se ei lainkaan merkitse sitä, ettei hän syvällisesti rakastaisi minua veljenään, vaan elämän eriskummalliset pyörteet ovat heitelleet meidänkin sukuamme niin rajusti, että tuskin itse käsitämme kaiken merkitystä.

    Kerron ehkä joskus tarkemmin kaikesta maalliseen sukuuni kuuluvasta tragediasta ja komediasta, mutta kaikkein ensimmäiseksi haluan todistaa siitä, että minäkin olen päässyt siihen armoon, että saan tuntea Herran Jeesuksen Kristuksen todella sellaisena kuin Hän on. Kuinka suuri olikaan minulle tuo ilmestys, kun kaiken etsimiseni jälkeen Hän sanoi minulle samat sanat kuin Filippukselle aikanaan: "Niin kauan Minä olen ollut teidän kanssanne, etkä sinä tunne Minua, Filippus! JOKA ON NÄHNYT MINUT, ON NÄHNYT ISÄN!" (Joh.14:9).

    Vuosikausia olin etsinyt Totuutta kaiken sekaannuksen keskellä, ja aivan yhtäkkiä kaipaava sydämeni sai vastauksen kaikkiin tärkeimpiin kysymyksiin. Kaikki tuttavamme ovat katolisia tai jonkun katolisen suunnan edustajia, mutta niin kuin Johannekselta olet kuullut, on sukumme todella siunattu sen johdosta, että esivanhempamme olivat protestanttisia. Millainen pimeys todella vallitseekaan katolisessa uskossa! Vuosikausia protestanttisuudestamme huolimatta jäivät monet raamatulliset totuudet täydelliseen varjoon. Mutta nyt sydämeni riemuitsee sen johdosta, että Jumalan Sana on paljastettu meille ennennäkemättömällä tavalla, niin kuin Danielin kautta Herra jo lupasi: "Mutta sinä, Daniel, lukitse nämä sanat, ja sinetöi tämä kirja lopun aikaan asti. Monet sitä tutkivat, ja ymmärrys lisääntyy" (Dan.12:4).

    Minä en nyt tällä kertaa halua mennä tarkemmin yksityiskohtiin elämäni suhteen. Toivottavasti Herra suo, että tapaamme lähitulevaisuudessa toisemme silmästä silmään. Sinähän käyt ainakin muutaman kerran vuodessa Saksassa. Yritetään järjestää siten, että seuraavan matkasi yhteydessä matkustamme yhdessä tänne meille.

    Miksi minä kirjoitan sinulle nyt? Johannes on kaikkien näiden vuosien ajan lähettänyt minulle kopiot kirjeenvaihdostanne, ja minä olen tallettanut kaiken tarkoin. Kaiken keskellä olen tuntenut yhä enemmän osallisuutta kaikkeen. Todella käsittämätöntä on se, kuinka suurin osa ihmisiä kiistää kaikki vaikeudet ja esiintyy julkisuudessa onnellisuuden esikuvina. Minä omalta osaltani joudun todistamaan, että itse omalla kohdallani olen joutunut taistelemaan aivan samojen asioiden kanssa. Oma avioliittoni ei ole mikään onnettomuus; sitä en halua milloinkaan sanoa, mutta niin työpaikallani kuin uskovaistenkin keskuudessa olen joutunut kuulemaan niin murheellisia asioita, etten jaksa kantaa niitä yksinäni. Koko ajan minulla on ollut sellainen tunne, ettei kaikki olisi aivan niin murheellista, jos vain olisi sielunhoitajia, jotka Uusitestamentillisen esikuvan mukaisesti voisivat kuunnella ja neuvoa seurakuntalaisia.

    Paavali asettaa tietyille viroille sen ehdon, että niiden haltijat ovat naimisissa olevia miehiä. Tämä on täysin ymmärrettävää nimenomaan nykyistäkin aikaa ajatellen. Samoin on tärkeätä se, ettei seurakunnan paimen ole kovin nuori. Jos ihmisellä ei ole mitään omia kokemuksia, on hänen tuiki mahdotonta ymmärtää vaikeuksissa olevia. Kuinka helppoa onkaan ohittaa kaikki huudahtamalla: "Herra tietää kaiken ja auttaa teitä! Polvistukaa alttarille, niin me rukoilemme teidän puolestanne!" Seurakunta rukoilee hartaasti ja kiittää Jumalaa Hänen avustansa.

    Minä uskon koko sydämestäni, että Jumala haluaa auttaa ja voikin auttaa. Meillä täytyy olla usko siihen, että Jumala on ainoa todellinen apumme. Mutta salli minun kertoa sinulle jotakin elämän karusta totuudesta. Minä käyn kuukausittain kokouksissa kauempana, mutta tässä aivan lähellä meillä on myös kerran kuukaudessa tai useamminkin kokoukset. Me olemme ostaneet vanhan liiketilan, jossa kokoonnumme kuin seurakunnassa ikään. Kaikenlaista tapahtuu pienessäkin piirissämme. Avioliittoasiat ovat olleet hyvin pinnalla viime vuosien aikana. Erään pariskunnan erottua melko riitaisesti ovat jokaisen aistit olleet herkimmillään, ja jokaista perhettä on tarkkailtu kuin suurennuslasilla ja kuuntelulaitteilla. Yksi ero on riittävä, jyrisee johtava veljemme jatkuvasti. Niinpä eräänlainen painostava ilmapiiri on vallannut erikoisesti nuoret parit.

    Minä olen surrut näitä asioita vuosikausia, ja minulle on rehellisesti sanottuna ollut täysin käsittämätöntä se, mitä niin sanottujen todellisten uskovaisten keskuudessa voi tapahtua, ja millaiset mielialat ja asenteet voivat vallita vuodesta toiseen ilman että kukaan todella tiedostaisi sitä. Puhutaan rakkaudesta ja toisen kunnioittamisesta, mutta siitä huolimatta eletään jossain mielessä kuin Kolmannessa Valtakunnassa. Naurakoon joka tahtoo, mutta asiassa on paljon perää. Jos kuka niin minä olen selvillä siitä mitä lähimenneisyydessämme on tapahtunut, enkä yhtään iloitse nykyisestä kansallisuudestani, koska on tunnettu asia koko maailmassa, että maamme ei milloinkaan ole päässyt vapaaksi menneisyyden taakoista. Minä en milloinkaan voi hyväksyä sitä, että uskovaisuudessa pyritään "puhdasrotuisuuteen". Tällä tarkoitan sitä, että odotetaan täydellistä virheettömyyttä, ja jos joku lankeaa vaikka kuinka pienessä määrin, on hän heti "Jude"- arvoton juutalainen, jolle saa tehdä mitä vain oikeaoppisuuden varjolla!

    Aikoinaan nuorena uskovaisena iloitsin kaikista kokoontumisistamme, eivätkä opilliset asiat olleet erottavana tekijänä siinä määrin kuin nyt. Meille on opetettu kautta vuosien, että on parempi olla väärä opilta ja oikea sydämeltä, kuin oikea opilta ja väärä  sydämeltä. Tätä asiaa on korostettu yhä uudelleen, mutta siitä huolimatta sydämeni huutaa tuskasta nähdessäni kaiken sen, mitä tänään tapahtuu. Oikeaa oppia on niin paljon, että ihmiset pullistuvat sen voimasta, mutta armahtamattomuus on saanut hirvittävän vallan.

    Meillä on joukossamme nuori pariskunta, joka liittyi "seurakuntaamme" muutama vuosi sitten. Heidän aikaisempi elämänsä oli täynnä taisteluja, ja voidaan sanoa heidän kohdallaan, että kaksi rikkirevittyä sielua löysi toisensa ja alkoi lohduttaa toisiaan. Pahat kielet väittävät, että tyttö olisi ollut useamman pojan kanssa ennen naimisiinmenoaan, ja veljet ovat useaan otteeseen painostaneet häntä "opetuksellisilla vihjauksilla" ja odottaneet jonkunlaista tunnustusta. Andreas, kutsuttakoon nuorta miestä siten, piti tätä lähestymistapaa kerrassaan vihastuttavana, ja meni saarnaajan luokse niin kuohuksissaan, että saarnaaja pakeni takaovesta, jättäen vaimonsa vastaanottamaan Andreasta. Mitkään selitykset eivät olleet tarpeen, eikä kysymys ollut asiasta, jota ei olisi tiedostettu. Saarnaajan rouva paljasti kaiken heti sanomalla: "Voi veli hyvä, emme me ollenkaan ajatelleet että Hannelore menisi puhumaan sinulle siitä!"

    Minä en ole tarkoin selvillä siitä, mitä kaikkea tapahtui, mutta kunnian kukko ei laulanut Andreaksen kautta. Rohkeudella, joka oli peräisin nuoruusvuosien katkerilta teiltä, hän antoi tulla ulos sellaisen totuuden virran, että siitä puhuttaessa monen korvat punehtuvat vielä tänäänkin!

    Tuon tapahtuman jälkeen pidän ihmeenä sitä, että tuo nuoripari yleensä tuli uudelleen kokouksiimme. Jos Andreas oli kutsunut tiettyjä ihmisiä helvetin koiriksi, en minä voi tuomita häntä siitä, vaikka sitä onkin kauhisteltu yhä uudelleen, ja hänet on leimattu sen johdosta riitapukariksi ja holtittomaksi uskovaiseksi. Kuinka kukaan voi sanoa sellaista saarnaajasta ja tämän ihanasta vaimosta, saati sitten todella vanhurskaista veljistä, jotka niin suurta huolta kantoivat tämän nuoren naisen pelastuksesta! Suurin osa ihmisistä on järkyttynyt Andreaksen käytöksen johdosta, mutta minä olen järkyttynyt siitä, että jotakin tällaista voi tapahtua. Nämä muutamat veljet olivat pariinkin eri otteeseen järjestäneet niin, että nuorten sisarten ollessa yhdessä saarnaajan kotona, Hannelore oli hienovaraisesti jätetty viimeiseksi ja veljet kuin sattumalta tulivat paikalle.

    Hannelorea oli puhuteltu ystävällisesti ja kiitelty tämän kaunista lauluääntä ja todella hurskasta pukeutumista ja pitkiä hiuksia. Mutta kun, niin kuin Hannelorekin tiesi, oli tärkeätä tuoda esiin kaikki menneisyyden taakat ja painot, jotka estivät vaellusta kaidalla tiellä, niin miten oikein oli... hhmm, niin vaikea kysymys, mutta ymmärsihän sisar, tuota... oliko hän kertonut kaikesta miehellensä... Olihan syntinen maailma niin kovalla kädellä kohdellut rakasta sisarta niinä vuosina kun tämä oli kulkenut maailman poluilla...

    Hannelore oli kauhuissaan. Tätä hän ei olisi mitenkään voinut odottaa. Oli kuin kalman kylmät kourat olisivat tarttuneet häntä kiinni selästä petolinnun kynsin, ja hän tunsi kuolevansa siihen paikkaan. Veljet lie huomanneet kauhistuttavan tilanteen, johon he olivat hurskaasti ajautuneet. Yksi heistä oli äkkiä ponnahtanut seisomaan ja alkanut rukoilla kielillä. Muut noudattivat esimerkkiä ja siinä seisoi kolme riuskaa miestä kädet ojennettuina pienen, kokoon käpertyneen, kalpean sisaren edessä rukoillen palavasti tämän puolesta. Hannelore tuskin pystyi hengittämään tässä ahtaassa tilassa kolmen jalkaparin puristuksessa. "Kuinkahan usein nämä ukkelit käyvät pesulla", oli hän myöhemmin kertonut vaistomaisesti ajatelleensa, ja kuin Jumalan pelastuksena tämä osittain irvokas ajatus oli alkanut melkein ääneen naurattaa häntä tuon äärimmäisen tuskallisen tilanteen keskellä.

    Niin nopeasti kuin rukous oli alkanutkin, niin se myös loppui, ja yhtäkkiä Hannelore huomasi miesten kadonneen kuin hyöhenaskelin. Eteisestä kuului kuiskuttelua hyvän aikaa, kunnes saarnaajan vaimo suu leveässä hymyssä ja kädet levällään leijui sisaren luokse. "Rakas Hannelore, me rakastamme sinua kuin omaa tytärtämme. Herra siunatkoon noin suloista tyttöä!" Hannelore ei yhtään nauttinut tämän hyväntahtoisen naisen syleilystä, vaan toivoi mitä pikimmin pääsevänsä ulos koko ahdistavasta huoneesta. Mutta hänen kärsimyksensä eivät olleet ohitse. "Rakas sisar, kuinka suloista onkaan, että voimme olla niin avoimia toisillemme. Kukaan ei tarkoita sinulle mitään pahaa... - Mitähän tästä seuraa, ajatteli ahdingossa oleva. Ei ainakaan mitään parempaa! - Elämä on usein niin kovaa, mutta kuinka onnellinen minä olenkaan, jatkoi "suloisesti rutistava", että sain antautua omalle miehelleni puhtaana neitsyenä!

    Hannelore oli riuhtaissut itsensä irti sellaisella voimalla, että rouva saarnaaja oli lentänyt selälleen ja rikkonut kaatuessaan antiikkituolin niin pieniksi palasiksi, ettei sitä kukaan voinut korjata.

    Useamman päivän ajan Hannelore kantoi tuskaa sydämessänsä, eikä kumpaakaan näkynyt kokouksissa. Andreas ihmetteli, mikä oli hätänä hänen vaimollansa, joka aina oli kertonut kaikesta hänelle. Mitkään maanittelut eivät auttaneet, kunnes eräänä päivänä sisaren sydän ei enää kestänyt. Kaiken hän oli kertonut rakastetullensa ennen naimisiin menoa; mitään ei ollut jäänyt paljastamatta, ja yhdessä he olivat polvistuneet Herran eteen ja jättäytyneet Hänelle ja toisillensa sellaisena kuin olivat. Mutta nyt kaikkea mennyttä oli uudelleen alettu kaivella esiin, ja vielä paikassa, jossa sitä ei milloinkaan olisi osannut odottaa! Eikö sama Herra Jeesus, joka hänet syntisen oli armahtanut, antanut kaiken anteeksi niin hänelle kuin Andereaksellekin, eikö Hän asunutkaan näiden ihmisten sydämissä? Hän oli särkynyt, särkynyt niin moneen kertaan, saanut anteeksi yhä uudelleen; hänessä ei ollut jäljellä muuta kuin sääliä ja armahtavaisuutta muita kaltaisiansa kohtaan, Kristuksen sääliä, joka ei katso henkilöön. Nyt häntä löivät piikkiruoskalla, painoivat hänen päähänsä orjantappurakruunun, ihmiset, joilta hän oli odottanut vain rakkautta ja ymmärtämystä! Hanneloren sydän ei ymmärtänyt, ei kestänyt.

    Tullessaan kotiin tuona päivänä Andreasta ei odottanut lämmin ateria, eivät tervetuliaissuudelmat. Hannelore istui kokoon käpertyneenä, kuin pieni käärö, makuuhuoneen nurkassa ja tuijotti ilmeettömin silmin eteensä näkemättä mitään. Hän oli istunut siinä niin kauan, että ruskehtava pieni lammikko levisi hänen ympärillensä.

    Minun on vaikea kertoa kaikkea tätä. Voidaan ehkä sanoa, että tämä on eräänlainen äärilaita, irvokkuuden ääri-ilmentymä. Mutta tämä ei ole alkuunkaan ainoa vastaava tapaus; toiset ovat vain paremmin kestäneet kaiken. Hannelore oli vietävä sairaalaan, jossa lääkäri totesi vaikean psyykkisen häiriön. "Nuori mies, teidän on oltava nyt vahva. Vaimonne on kärsinyt jonkin todella murskaavan iskun; jonkinlaisen pelottavan kokemuksen. Me olemme kykenemättömiä tekemään mitään; viekää vaimonne kotiin ja ottakaa työstä vapaata. Älkää jättäkö häntä hetkeksikään yksin, vaan pitäkää hänet koko ajan lähellänne. Pitäkää häntä sylissänne. Rakkaus on paras lääke, Jumala siunatkoon teitä, nuoret."

    Minä tunnen tuon lääkärin. Hän on yksi hienoimmista ihmisistä, mitä tunnen maan päällä. Jonkun mielestä hän ei ole uskovainen, mutta minä kuitenkin voin todistaa vain yhtä: hän toimii kuin todellinen uskovainen, hän puhuu kuin todellinen uskovainen. Hän on selvästi sanonut, että lääkärit ovat vain Jumalan apulaisia. Lääkäri ei voi parantaa; lääkäri voi vain tehdä voitavansa, sitoa, lastoittaa; Jumala tekee lopun. Miten voi todella olla niin, että monta kertaa uskosta osattoman maineessa olevilla ovat uskovaisten teot ja sanat, kun taas toisaalta ne, joita pidämme mitä hurskaimpina uskovaisina, puhuvat ja toimivat kuin jumalattomat?

    Andreas soitti minulle sinä iltana ja pyysi tulemaan. Minä en ollut selvillä tapahtuneesta. Olin ainoastaan kuullut, että jonkin aikaa sitten saarnaajan luona oli tapahtunut jotakin erikoista. Rouva oli ontunut useita päiviä, ja siellä täällä kuiskuteltiin Andreaksesta ja Hanneloresta, että nämä olisivat luopuneet uskosta. Olisiko minun pitänyt aikaisemmin mennä käymään noiden nuorten luona, sitä en osaa sanoa. Heissä oli se leima, että he kutsuivat silloin kun halusivat vieraita, ja toisaalta he halusivat ajoittain olla omassa rauhassansa. Meidän tulee kunnioittaa jokaisen tapoja, sopivat ne sitten meille tai ei.

    Hannelore istui suurella sohvalla, tai paremminkin sanottakoon, että hän istui sohvassa. Niin pieneltä ja onnettomalta en ollut koskaan nähnyt hänen näyttävän. Andreaksen silmistä vuotivat kyyneleet, eikä hän sanonut sanaakaan. Selvää on, etten minäkään pystynyt sanomaan yhtään sanaa. Aivan kuin vaistomaisesti polvistuimme kumpikin Hanneloren eteen ja otimme kumpikin häntä kädestä kiinni. Tässä ei ollut vieras vaimo, tässä ei ollut rouva Andreas; tässä oli kärsivä sisaremme, jota kumpikin rakastimme kuin omaa maallista sisartamme - ehkä enemmänkin.

     Tuska raateli sisimpääni tuntiessani noiden kahden piinan. Mikä saa suloisen, nuoren aviovaimon hetkessä muuttumaan kuin kuolleeksi, kokoon käpertyneeksi vahanukeksi? Jumalani, Jumalani, miksi tällaista saa tapahtua! Unohda minut, jätä minut, tee minulle mitä tahansa, kunhan nyt autat näitä kahta, joiden elämä on ollut muutenkin liian ankaraa taistelua! Auta Jeesuksen Nimessä!

    Tuska yltyi yltymistään ja tunsin veljeni vavahtelevan vieressäni sellaisessa puistatuksessa, että suorastaan aloin kauhistua. Kuinka kauan tätä hirvittävää tilaa kesti, sitä en osaa milloinkaan sanoa. Tuntui kuin ikuisuus olisi vyörynyt ylitsemme ja murskannut meidät siihen paikkaan. Yhtäkkiä Andreakselta pääsee hirvittävä parahdus, ikään kuin koko hänen sielunsa ja voimansa irtaantuisi hänestä. Säikähtyneenä nostan katseeni Hanneloreen ja... hän katsoo jälleen näkevin silmin, kuin kysyen, mitä on tapahtunut. Mikä oli se huuto, mikä kantautui hänen alitajuntaansa asti? Andreas nyyhkyttää vierelläni pää painettuna sohvaan niin syvälle että luulen hänen tukehtuvan. Tönin häntä olkapäälläni voimatta irrottaa katsettani Hanneloren silmistä. Myös Andreas nostaa katseensa, ja me kumpikin tuijotamme tuota pientä kääröä silmiin; silmiin, joita en tule milloinkaan unohtamaan. Yhtäkkiä ne kääntyvät katsomaan Andreakseen, sitten taas minuun. Hetken päästä hänen poskensa alkavat punottaa ja suupielensä nytkähdellä. Itkeekö hän, nauraako hän, sitä en osaa päättää. Aivan odottamatta kuulen hiljaisen kuiskauksen: "Saarnaajan vaimon tulisi pitää huoli siitä, että tämä vaihtaa vaatteensa useammin ja pesee itsensä."

    Hannelore hymyilee, joskin voimattomasti.

    Kuinka kiitollisia olemmekaan sydämessämme saadessamme nähdä elämän palaavan rakkaaseen sisareemme. Me nauramme, me huudamme, me riemuitsemme, yhä polvillamme sisaren edessä.  Hän katselee meitä suloisesti, rakkaudellisesti. Kuinka erilainen näky tämä onkaan hänelle, kuin se, mikä hänet oli vanginnut saarnaajan kotona! Näin sen tulee olla, näin sen tulee olla, kuiskaavat hänen silmänsä.

    Vasta myöhemmin käsitän kaiken. Andreaksen huudon kutsumana hänen sielunsa palasi kurkistamaan nykyhetkeen, ja ensimmäinen asia, mitä hän näki, olimme me kaksi polvillamme itkettynein, tuskaisin katsein. Armon kautta hänet temmattiin kauhunhetkistä johonkin sellaiseen, mikä koskettaa Ikuista Kättä. Millainen ero olikaan näiden kahden eri tapahtuman ketjun välillä! Haisevat miesten lahkeet ja korvia vihlovan kova rukous kielillä, tunne tukehtumisesta, ja nyt - kaksi täydellisen avutonta maan matoa huutamassa tuskaansa Herran edessä.

    Nämä eivät ole minun ajatuksiani, vaan kaiken Hannelore kertoi meille hiukan kerrallaan. Jumala voi vastata rukouksiin, Jumala on kykenevä auttamaan, kunhan vain me tulemme sellaiseen tilaan, jossa me lakkaamme olemasta, ja todellinen tuska lähimmäisemme puolesta valtaa koko sydämemme. Tätä yhteyttä Taivaaseen ei luo inhimillinen ponnistelu, vaan yksin Jumalan Henki.

    Kuinka monen saarnaajan tulisikaan todella peseytyä joka suhteessa, eikä olla koko ajan pesemässä muita! Kuinka monessa meistä onkaan tätä samaa saastaa, joka saa lähimmäisemme ajautumaan kauemmaksi Jumalasta! Meistä tulisi lähteä suloinen Kristuksen tuoksu, pelastuksen tuoksu, joka on vastustamaton jokaiselle lähellemme tulevalle. Oi saarnaajat, oi jumalan palvelijat, peseytykää Jumalan Sanan kylvyssä, antakaa Karitsan Veren vuotaa yllenne virtana, joka saa sydämenne tulvimaan Kristuksen Jeesuksen armahtavaisuutta ja laupeutta!

    Kuinka kirottu asia onkaan se, että niin paljon ahdistetaan etenkin nuoria uskoon tulleita ja halutaan tietää heidän elämänsä salaisuudet! Kuinka kirottu asia onkaan se, että veljet ja sisaret niin paljon haluavat keskustella toisten ihmisten asioista, sen sijaan että puhuisivat Herrasta ja hyvistä asioista. Kuinka monen puhe jäytääkään ympäristöään kuin syöpä!

    Hannelore koki Jumalan ihmeen, jossa meillä ei ollut kuin välikappaleen osuus. Siitä huolimatta tuo ihme ei täydellisesti korjannut kaikkea heti. Millainen vastuu onkaan meillä ihmisillä, kun lyömme tällaisia haavoja! Mikä onkaan vastuumme vääristä puheista. Me elämme päivästä toiseen ja luotamme siihen, että nousemme seuraavana aamuna uuteen päivään. Me puhumme sopimattomia asioita, taitamattomia asioita, jotka leikkaavat, satuttavat, viiltävät sieluja. Me olemme varomattomia, koska emme käsitä sielujen tuskaa ja menneisyyden ahdistavia paineita. Me ikään kuin avaamme korkkeja, jotka tukkivat menneisyyden paholaisten tien nykyiseen hetkeen. Jumala on heittänyt kaikki syntimme unohduksen mereen, joka on niin syvä, ettei siellä kukaan voi kalastaa. Voimmeko me nostaa veljemme ja sisaremme synnit sieltä esiin ja asettaa ne hänen eteensä? Emme! Mitä me sitten teemme? Me avaamme korkkeja, kansia, jotka kätkevät paholaisia, meidän esiin kutsumiamme paholaisia.

    Mekö kutsumme esiin paholaisia? Kyllä! Joka kerta kun puhumme pahaa veljestämme tai sisarestamme, me annamme luvan ja voimamme jollekin paholaiselle, jonka valtuutamme syyttämään veljeämme tai sisartamme sellaisesta, mikä Jumalan silmissä on täysin unohdettu, - ikään kuin sitä ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Mikä on väärän syyttäjän osa maallisen oikeuden edessä? Valan vannonut todistaa vääryydellä lähimmäistänsä vastaan. Jo maallinen tuomioistuin langettaa tällaisesta ankaran rangaistuksen! Huom! Pelkästä väärästä puheesta!

     Jumala armahtakoon meitä, että ajoissa heräisimme parannuksen tekoon näissä asioissa! Kuinka suuria tulia onkaan kielemme sytyttänyt! Tuli ei ole taivaasta langennut yllemme ja ajattelemme heräävämme seuraavaan päivään entisenlaisenamme. Mutta me erehdymme. Me emme väärien todistustemme ja väärien puheidemme jälkeen ole enää samoja. Veljemme ja sisaremme veri huutaa maasta!

    Hanneloren toipuminen kesti kuukausia. Miksi ei Jumala parantanut häntä kerralla täydellisesti? Eikö Hän ole voimallinen tekemään täydellistä tekoa? Ehkä Jumalan teon täydellisyys onkin siinä, että Hän toi silmiemme eteen esimerkin siitä, mitä vääriin asioihin koskeminen saa aikaan. Ehkä kaikki onkin vain armollisen Jumalan laupeutta meitä kohtaan, ettemme jatkaisi samassa synnissä, ja tekisimme parannuksen kielemme synneistä? - Katsokaa Hanneloreen, lapseni, katsokaa, mitä paha kielenne ja mielenne saa aikaan. Minä olin armahtanut hänet, Minä olin pessyt hänet Verelläni, kaikki hänen pahat tekonsa Minä olin unohtanut; Minun silmissäni hän oli ja on täydellinen. Miksi, miksi lapseni, te olette niin armottomia toisianne kohtaan? Oletteko unohtaneet, kuinka paljon itse olette saaneet anteeksi? Missä te olisitte, ellen Minä armossani olisi tarttunut teihin? Lapseni, lapseni, tehkää parannus ennen kuin on myöhä. Älkää koskeko Minun omiini, antakaa Minun vähäisimpieni vaeltaa rauhassa Minussa! Kukaan ei koske rankaisematta Minun voideltuihini, minun pienimpiini!

    Maailma lyö lapsiansa, eikä pysty milloinkaan korjaamaan haavoittamiansa. Millainen murhenäytelmä onkaan siinä, että maailmaa pakenevat, turvaan paenneet, huomaavatkin tulevansa uudelleen lyödyiksi; lyödyiksi kädellä, jonka tulisi tukea ja auttaa! Voi Jumalani, ilmesty pian! Tule Herra Jeesus, vie todellinen seurakuntasi pian siihen tilaan, missä se oli alussakin, niin että kaikelle vääryydelle tulisi loppunsa! Voi kuinka minä vihaankaan tätä maailmaa! Tämä ei ole minun kotini, minä en kuulu tänne! Tule, Herra Jeesus, ja vie meidät oikeaan Isän Kotiin. Kuinka haluaisinkaan nähdä Sinut, tietää kaiken kurjuuden ja vääryyden olevan lopussansa.

    Herra, katso Seurakuntasi puoleen ja paranna se, kokoa se. Näin ei voi jatkua. Armahdetut eivät voi lyödä toistansa. Yhdistä meidät, tuo Voimasi julki Seurakunnassasi, niin että olisimme yhtä, niin kuin Sinä ja Isä olette yhtä, yksi.

    Rakas veljeni, ajattelen vielä sitä aikaa, kun Hannelore oli toipumisvaiheessansa. Jossakin määrin seurakunnassa käsitettiin vääryyden tapahtuneen, mutta siitä huolimatta yhä vieläkin puhutaan siitä, kuinka rumasti Andreas puhui helvetin koirista, ja kuinka Hannelore oli töytäissyt rouva saarnaajan nurin niin kauhistuttavalla voimalla, että arvokkaasta antiikkikalustosta auttamattomasti puuttuu nyt yksi tuoli, tehden melkoisen arvonalennuksen kalustoon. Kysymykseni kuului, ja kuuluu edelleenkin: Jos seurakuntalaisten mielessä pyörivät vain nämä ajatukset, niin miten he asennoituivat Hanneloren tuskaan?

    Kun asia oli polttavimmillaan, pyysivät useat henkilöt erikseen seurakuntaa rukoilemaan tämän avioparin puolesta. Mutta minkä laatuista oli heidän rukouksensa? Oliko heidän sydämessänsä todellinen tuska, joka kantaa rukouksen Herran kasvojen eteen? Häpeäkö oli heidän rukouksensa kannustimena? Varmastikin osaksi. Mutta mitä heidän mielessänsä liikkui rukouksen hetkenä? Mitä he rukoilivat, miten he muovasivat sanansa ja ajatuksensa? Miten on meidän kohdallamme tänään, kun rukoilemme?

    - Rakas Jumala, Jeesuksen Nimessä rukoilen tämän veljen ja sisaren puolesta. Auta heitä, paranna sisar, tee ihmeesi heidän kohdallansa... Mitä tuleekaan yhtäkkiä mieleemme, mitä näemme sielumme silmillä? Nuori, kaunis tyttö istuu moottoripyörän päällä nahkahousuissansa, poikatukka heilahdellen sinne tänne. Tupakka savuaa suussa, ja poikakaveri hamuilee tyttöä vyötäröltä. Mutta tämä kaveri ei olekaan Andreas. Kyllä, minä muistan aivan hyvin nähneeni Hanneloren vieraan pojan syleilyssä! Ja sitten tämä sama tyttö on naimisissa Andreaksen kanssa, ja melkein tekee raajarikon rakkaan saarnaajamme vaimosta. Ja entä sitten Andreas, tämä hurjapää, joka hillittömästi eli maailmassa! Ketä kaikkia hän tarkoittikaan, kutsuessaan joitakin seurakuntalaisia helvetin koiriksi?... Herra siunaa... helvetin koirat... ketä hän oikein tarkoitti? ... Auta Herra nyt kuitenkin... Muistinkohan laittaa ruohikonkastelulaitteen päälle; aurinko paistaa kovin polttavasti. Viime vuonna ei muuten ollut niin paljon matoja omenoissa, mitenkähän käy tämän vuoden sadon?...

    Saarnaaja on jo alkanut puhua muista asioista, ja "harras rukoilija" miettii yhä vielä, keitä nuo helvetin koirat oikein ovat, ja kuinka omenasato voitaisiin saada mahdollisimman hyväksi. Herra siunaa nyt kuitenkin...

    Minne kantautui hänen rukouksensa? Kohosiko se Jumalan luokse alttarille, mistä se palaa rukousvastauksena rakkaiden ja kärsivien lähimmäisten ylle? Kohosiko se seurakunnan katon lävitse, vai hävisikö se maan tasalle kuin koiran häntä, helvetin koiran häntä? Tällaistako on rukouksemme toistemme puolesta? Väärät ajatukset vievät kaiken voiman rukoukseltamme, ja toisaalta olisi parempi meidän olla puutarhassamme kaalimatoja tappamassa, kuin Sanan kuulossa ja rukouksessa, jos ajatuksemme ovat väärässä paikassa.

    Me emme vieläkään käsitä, mitä Jumalan Seurakunta merkitsee, me emme käsitä, mikä merkitys on palvelustehtävillä. Saarnaajat pesulle, sanankuulijat pesulle, koko seurakunta pesulle, sukeltamaan kokonaan Karitsan Vereen, niin ettei meistä itsestämme jää mitään näkyviin!

    Jumalan voima etsii puhtaita astioita, puhtaita putkistoja, joita pitkin se pääsee vuotamaan seurakunnan keskuuteen. Pesulle, kaikki saarnaajat ja kuulijat! Pesulle, pesulle! Kaikki haiseva ja tukehduttava ulos seurakunnasta!

    Ajatellessani tuota hetkeä rakkaan sisaremme poissaolevan sielun edessä, en voi olla ajattelematta sen hetken voimattomuuttani, joka kuitenkin ihmeellisellä tavalla Jumalan armosta muuttui Jumalan voiman kanavaksi. Minä olen käynyt itsetutkistelua vuosikausia, minä olen tuominnut itseäni ja voimattomuuttani, minä olen etsinyt Jumalan Voimaa ja vastausta, löytämättä sitä. Päivittäin, kuukausittain, vuosittain, olen piinannut itseäni ja etsinyt itsestäni esteitä Jumalan Voiman virtaamiselle. Tuomiota, tuomiota, vuodesta toiseen! Itsetutkistelua. Mikään ei tuonut esiin sitä, mikä tuossa hetkessä aivan yllättäen toi Jumalan avun. Me unohdimme itsemme, me tuskassamme vaivuimme maahan, meitä ei enää ollut, oli vain Kaikkivaltias Jumala, joka yksin voi auttaa!

    Salaisuus ei ole itsetutkistelussa, vaan pohjattomassa, rajattomassa, mittaamattomassa Jumalan Rakkaudessa. Ihmiset ovat tehneet kaikkensa rajatakseen sen tiettyihin inhimillisiin puitteisiin. Todellisuudessa kukaan ei voi rajata Jumalan Voimaa ja Rakkautta. Kenelläkään ei ole siihen oikeutta. Kun me rakastamme toinen toistamme todellisella Jumalan Rakkaudella, ei mikään ole mahdotonta. Katsokaamme Häneen, joka antoi puolestamme kaiken, Häneen, joka otti meidän paikkamme kuolemassa, jotta me saisimme elää. Katsokaamme, nähkäämme, tunnistakaamme jokaisessa veljessämme ja sisaressamme oma äitimme, isämme, veljemme, sisaremme. Rakastakaamme toinen toistamme niin kuin itseämme. Sinä hetkenä kun veljemme ja sisaremme tuska tulee minun tuskakseni, minun ahdingokseni, kuulee Jumala Taivaasta ja vastaa. Mikään ei ole Hänelle mahdotonta.

 ******************************

    Tämän kirjeen yhteydessä haluan kertoa joitakin omia kokemuksiani, joiden uskon olevan hyödyksi kanssamatkaajilleni.

    Kuten olen kertonut itsestäni, lupasin elämäni Herralle jo vuonna 1962, mutta vasta vuonna 1964 olin siinä tilanteessa, että polvistuimme joidenkin veljien kanssa Herran eteen. Kuitenkin ennen rukousta nämä kaksi veljeä vuoronperään tivasivat minulta joitakin tunnustettavia syntejä. - Kyllä sinulla täytyy olla jotakin tunnustettavaa, he sanoivat. Minä en käsittänyt mitään. Minä pyörittelin päätäni ja halusin vain uudelleen jättäytyä Herralle.

    En tarkoita sitä, etteikö minulla olisi ollut synnintuntoa, ja ettenkö olisi halunnut tehdä parannusta. Olin täysin tietoinen siitä, että tällä Uudella Tiellä oli vaellettava täysin toisin kuin entisessä elämässä. Mutta että minun olisi pitänyt näille veljille, joita en tarkemmin tuntenut lainkaan, kertoa joitakin salattuja syntejäni... Raamattu tosin kehottaa meitä tunnustamaan syntimme ja rukoilemaan toistemme puolesta, mutta kuitenkin tässä oli jotakin, mitä nuorena uskovaisena en voinut kunnolla käsittää.

    Päätänsä puistellen ja kuin hiukan epäröiden veljet sitten polvistuivat kanssani. Näin jälkeenpäin tulee ajatus, että kaipa he ajattelivat parhaaksi ottaa tilaisuudesta vaarin, kuin että jättää koko asia siksensä.

    Seuraavina vuosina itse toimin sitten "sielujenvoittajana" ja "sielunhoitajana" ilmeisesti huonoin tuloksin. Joitakin tapauksia on jäänyt lähtemättömästi mieleeni, ja toivoisin voivani hyvittää kaiken nyt, kun ymmärrän enemmän.

    Joissakin hengellisissä piireissä ja ryhmissä oli ja on tapana viedä kääntyvä sielu todella "ratkaisun paikalle" ja synnit on tunnustettava. Mutta onko järkevää haluta tietää, tai saada toinen kertomaan elämänsä salaisuuksista? Eikä riitä se, että kyseinen sielu haluaa jättää entisen elämänsä taaksensa ja näkee itsensä syntiseksi ihmiseksi, joka nyt astuu parannuksen tielle? Eikö riitä se, että tämä syntien rasittama ihminen kertoo kaikki syntinsä ja rikkomuksensa Jumalalle?

    Me elämme pahassa ajassa, ja paha on aika ollut jo pitempään. Voiko sielunhoitaja kuunnella veljiensä ja sisariensa syntejä ilman että se vaikuttaa hänen suhtautumiseensa tähän ihmiseen? Uskon olevan olemassa todellisiakin sielunhoitajia, mutta suuri on ollut pettymykseni monta kertaa niin omalla kuin jonkun toisenkin kohdalla.

Aikoinaan tunnustin joitakin asioita joillekin saarnaajaveljille, mutta näin monen vuoden jälkeen arvosteltuna täytyy tulla siihen johtopäätelmään, että parempi olisi ollut puhua asioistani vain Jumalalle. Samoin on todettava joidenkin veljien ja sisarienkin kohdalla.

    Yhä uudelleen herää mielessäni kysymys: "Miksi me niin kovasti haluaisimme veljiemme ja sisariemme tunnustavan jotakin? Miksi me niin kovasti haluaisimme tietää jotakin aivan henkilökohtaista ja arkaa heistä? Miksi yleensä olemme niin kiinnostuneita toistemme asioista? Olemmeko todella siinä tilassa, että veljemme ja sisaremme tunnustaessa syntinsä tai rikkomuksensa, me olemme kykenevät olemaan välittäjiä Jumalan ja heidän välillänsä?"

    Erikoisesti on jäänyt mieleeni eräs tapahtuma, joka toistui Afrikan matkani aikana useaan kertaan. Mukanani matkaava veli oli kovasti kiinnostunut afrikkalaisten veljiensä elämästä ja halusi tietää mahdollisimman paljon näistä. Mahdollisesti hänellä oli halu auttaa näitä ystäviä pääsemään syvällisempään elämään Herrassa, mahdollisesti hän oli toisaalta täynnä vääränlaista uteliaisuutta. Istuimme iltaa jossakin ruokapaikassa kokousten jälkeen, ja hän alkaa udella veljiltä, millaisen vaimon kukin on saanut. Tärkein osa kysymystä tuntui olevan: "Te kun olette saarnaajia, ja Jumalan Sanan mukaisesti saarnaajan pitää mennä neitsyen kanssa naimisiin, niin miten on, oletteko todella saaneet neitsyet vaimoksenne?"

    Minun olisi tehnyt mieli vaipua maan alle. Syrjäsilmällä vilkuilin pää kumartuneena veljiäni, jotka vaipuivat kuin jonkinlaiseen "mitä tämä oikein on?" hiljaisuuteen. Minusta tuntuu, etteivät he edes käsittäneet kysymystä. Mutta velipä osasi esittää asian uudelleen entistä painokkaammin. Veljien ei auttanut muuta kuin toisiinsa vilkaisten selittää, että Afrikassa tuskin tunnetaan käsitettä neitsyt. Maanosan tavat ovat niin erilaiset kuin meillä Euroopassa.

    Minusta tuntui todella pahalta ja tuntuu vieläkin. Jokaisella näistä veljistä oli suloinen vaimo ja lapsia. Onko meidän tehtävämme saattaa heille huono omatunto jossakin asiassa, jolle ei voi mitään? Jumalan Sana on annettu ihmiskunnalle suojelemaan ihmistä. Sitä ei ole annettu nuijaksi, jolla isketään toista päähän! Olosuhteet voivat vaihdella suurestikin, niin meidän kuin noidenkin ihmisten elämässä. Onko meillä oikeutta ryhtyä tuomareiksi toisen ihmisen elämässä, josta tuskin tiedämme mitään? Saatamme ajatella tietävämme paljonkin, koska olemmehan puhuneet sen ja sen ihmisen kanssa kyseessä olevasta ihmisestä ja hänen asioistansa, mutta mikä on lopullinen totuus?

    Minä olen monta kertaa ollut siinä tilassa, että olisin halunnut puhua asioistani jollekin veljelle, jotta yhdessä olisi voitu jättää kyseiset asiat Herralle. Tämä on Jumalan alkuperäinen tarkoitus, mutta keneen me voimme luottaa?

    Olen jo aikaisemmin kertonut eräästä tapauksesta nuoruuteni ajalta. Olin raamattukoululainen ja minun piti osallistua eräisiin kokouksiin puhujana. Kaikki tämä kuului tietynlaiseen harjoitteluaikaan. Juuri noille vuosille sattuivat kovimmat taisteluni, ja tänä päivänä vasta käsitän, millaisissa ahdistuksissa silloin todella olin. Minä olin todella rikottu, murrettu, maahan tallattu. Silti etsin ystävää, veljeä, joka ymmärtäisi minua.

    Samoissa kokouksissa tulisi puhumaan myös eräs vanha, hyvin arvostettu veli, jolla oli suorastaan satumainen maine sielujenhoitajana. Puristaessaan sitten kättäni kokousiltana kokousten jälkeen, tämä suuri saarnaaja kääntyy vieressä olevan evankelistan puoleen ja sanoo: "Jos tämä veli olisi ollut jonkun aikaa minun kanssani, niin hän olisi todella nöyrä veli!"

    Tämä on yksi kokemus, joka on lähtemättömästi jäänyt mieleeni. Jos kaikkein arvostetuin sielunhoitajaveli sanoo jotakin tällaista minun tilassani olevalle maan matoselle, niin mitä tulisi ajatella kaikista muista? Mikä loppujenlopuksi on sittenkään jumalallista ja mikä inhimillistä, jumalisuuden ulkokuoren alla? Musertajia, nöyryyttäjiä löytyy mistä tahansa, mutta missä ovat veljet ja sisaret, jotka ovat yhteydessä taivaallisiin ja ovat kykeneviä välittämään jumalallista balsamia, joka vilvoittaa ja parantaa hehkuvat haavat?

    Kuinka monta kertaa olenkaan törmännyt tilanteeseen, jossa suurempi joukko veljiä ympäröi minut suurella voimalla ja haluaa rukoilla puolestani! Minä en tunne näitä veljiä, minä en tiedä mitä he todella opettavat ja uskovat. Siitä huolimatta minun on polvistuttava tai kumarruttava heidän käsiensä alle ja haukottava henkeä ahtaassa puristuksessa. Mitä he haluavat antaa minulle, mitä he haluavat tapahtuvan minulle? Pitäisikö minusta tulla samanlainen kuin hekin?

    Minä en halua tulla samanlaiseksi kuin he, kättenpäällepanijat! Minä en alkuunkaan pidä heidän tavastansa lähestyä minua; jokin sisimmässäni sanoo, että he haluavat saada minut jonkinlaiseen hallintaansa!

    Kuinka usein onkaan tässä maailmassa käynyt niin, että tunnustetut synnit ja lankeemukset ovat johtaneet suoranaiseen kiristystilanteeseen! Jokin salattu asia saarnaajan käsissä on kuin näkymätön side, ansa, kahle. Tämä ei varmastikaan ole Jumalan tarkoitus.

   Niin ikävää kuin se onkin, meidän on otettava tosiasiat tosiasioina ja toimittava sen mukaan kuin mitä olosuhteet sallivat. Kuinka surullista onkaan se, ettei kaikissa asioissa voi ratkaista oikean ja väärän välillä, vaan joskus on valittava pienemmän ja suuremman pahan välillä. Jumalan Sanan suhteen ei ole tehtävissä mitään kompromisseja, mutta yksilöllisessä elämässä niitä on pakko tehdä, jos aikoo selvitä eteenpäin. Jos tarjolla ei ole kaikkea sitä, minkä Jumala on tarkoittanut olemaan seurakunnassa, ei sille voi kerrassaan mitään. Kuka kantaa vastuun kaikesta? Se on pelottava ajatus.

Markku Vuori