Kukaan ei voi tilanteen jatkuessa olla sitä, mitä todella olisi toisenlaisissa olosuhteissa

Kukaan ei voi tilanteen jatkuessa olla sitä, mitä todella olisi toisenlaisissa olosuhteissa, normaalissa elämän tilanteessa.

Kirjoitettu v. 2002?

Kirjani ensimmäisen osan kirjoittamisesta on kulunut noin neljä kuukautta. Vielä tänä päivänä ehkä eniten ajattelemista antanut lause on tuo tämän luvun otsikko. Se sisältää jotakin hyvin koskettavaa ja vakavaa, mitä tuskin tulemme tämän elämän aikana milloinkaan käsittämään kokonaisuudessaan. Me elämme ajassa, jossa ihmisen on aina vain vaikeampi asettua toisen asemaan ja tuntea hänen ahdistuksensa ja tuskansa. Suurimpana syynä siihen on aivan kuin jokaisesta torvesta ja tuutista syöksyvä narsistisuutta ruokkiva tulva. Ihminen on todellakin saavuttamassa itserakkauden huipun!

Kirjani ensimmäisen osan sivulla yhdeksän mainitsen jotakin ihmisen oikeuksista Martti Paloheimon näkemyksen mukaisesti. En voi olla asettamatta sitä otsikkomme rinnalle: Jokaisella ihmisellä on oikeus turvalliseen ja läheiseen yhdessä olemiseen muiden ihmisten kanssa, siis oikeus ja mahdollisuus ihmissuhteessa oloon.

Ihmiselle on äärettömän tärkeätä oman paikan löytäminen. Me itse asiassa synnymme tämä tarve olemuksessamme. Kaiken syntymästämme asti meihin laitetun tarpeen täyttymättömyys johtaa ongelmiin riippumatta siitä mitä me ajattelemme. Tulee mieleeni se, kuinka eräs hengellinen johtaja opasti minua sairauksieni suhteen ja antoi ymmärtää, ettei minulla ole allergiaa, jos en sitä ajattele. Samoin minulla ei olisi kai ollut uniapneaakaan, jos en sitä olisi ajatellut! Mitä jos sitten laktoosia sietämättömänä ajattelemattomasti joisin janooni kaupungilla litran tavallista maitoa? Selviäisinkö kotiin asti ilman suurta ja haisevaa katastrofia, jos hylkäisin kaikki ajatukset?

Tässä ajassa vallitsee useammallakin alueella aivan käsittämätön harhaluulo ja suorastaan sairaalloinen näkemys, että joidenkin asioiden olemassaolo olisi kiinni meidän ajattelustamme. Meidän fyysiset ja psyykkiset tarpeemme ovat olemassa täysin riippumatta siitä ajattelemmeko niitä vai ei. Tiettyjen asioiden puuttuminen tai toisten liiallisuus johtavat ongelmiin joka tapauksessa, aivan luonnon lakien mukaisesti. Jos tavallinen maito ei sovi minulle, ei auta jos suljen silmäni ja juon litran sitä, uskotellen juovani mehua. Jos en muuten usko todellisuutta, joudun sen eteen varsin kiusallisella tavalla. Tietyn ajan kuluttua ainoa pelastus on hyvin lähellä sijaitseva WC. Samoin tiettyjen asioiden puuttuminen ilmoittaa itsestänsä tavalla tai toisella, riippumatta päätöksestäni tai näkemyksestäni. Huijauksemme itseämme kohtaan saattaa onnistua jonkin aikaa, mutta todellisuus kolkuttaa ovellamme aivan luonnonlakien mukaisesti.

Luonnehäiriöisen lähellä elävä ihminen on tietynlaisten lakien vaikutuksen alla, mutta ei luonnon mukaisten. Hän on tekemisissä aivan alkoholismiin rinnastettavan vakavan ilmiön kanssa, jota hän ei pysty mielekkäällä tavalla käsittelemään olemuksessansa. Hänet on ikään kuin alistettu maailmaan, josta hän ei ole kotoisin, ja jossa hän ei haluaisi mistään hinnasta oleskella. Kuinka monen todistus onkaan koti-elämästä niin surullinen, että sitä tuskin kestää ajatella. Useimmat uhrit voivat sydäntä särkevällä tavalla kertoa siitä, kuinka he asuvat mahdollisesti mitä ihastuttavimmassa omakotitalossa puutarhoineen ja saunoineen, mutta siitä huolimatta tuntevat jokaisella solullansa lähes päivittäin: ”Elän mitä ihastuttavimmassa talossa ja ympäristössä, mutta tämä ei ole minun kotini. Minä asun puolisoni kodissa/ vanhempieni kodissa/ lähimmäiseni kodissa.”

Kodin, oman paikan tarve on ihmisessä suurempi kuin juuri kukaan tässä ajassa tiedostaa. Se on yksi elämämme perusedellytyksistä henkiselle kasvulle. Se ei tarkoita sitä, että ihminen kiintyisi yhteen ainoaan paikkaan ja jäisi siihen loppuelämäksensä (hän tarpeen tullen vaihtaa paikkaansa, joka silti on hänen paikkansa). Ei, vaan ihminen tarvitsee sijan, paikan, tilan omalle olemuksellensa, sielullensa, psyykellensä ja myös sille keholle, joka on osa tätä kokonaisuutta. Itse asiassa sana psyyke sisältää koko ihmisen olemuksen, kokonaisuuden. Emme voi erottaa näitä toisistansa vaikka kuinka yrittäisimme. Ne eivät ole kuin ympyröitä tai kiekkoja irti toisistansa, vaan ne ovat yksi kokonaisuus, aivan kuin eriväriset nesteet sekoittuvat toisiinsa. Niitä on täysin mahdoton erottaa yhteydestänsä.

En halua antaa unille liian suurta merkitystä, mutta niillä on aivan oleellinen tarkoitus elämässämme. Herätessämme emme muista kuin murto-osan näkemistämme asioista, mutta tutkimusten perusteella ihmisen olemus työstää päivällä saamansa informaation unen aikana. Tietyt unet muistamme sitten joissakin tapauksissa koko loppuelämämme ajan.

Lapsella on oma tilansa ja paikkansa jo äidin kohdussa. Emme pysty tietoisesti erittelemään sitä tunnetta, joka meillä oli tuossa varhaisessa elämämme vaiheessa, mutta on täysin uskottavaa, että se on jättänyt meihin lähtemättömän jäljen turvallisuudesta, mikä syntyy rakastavasta ilmapiiristä ja joka puolella olevasta suojan tunteesta. Siksi läheisyys ja jopa peiton pään yli vetäminen muistuttaa meitä tuosta ajasta. Kuinka kauhea kokemus sisältyykään ihmisyyteen siitä, kun lapsi aivan väkisin tungetaan ulos tuosta turvallisesta ja lämpimästä paikasta! Tämä tunne on kuitenkin tarkoitettu vain tilapäiseksi, sillä luonto omassa viisaudessansa on ajatellut meille korvikkeen tässäkin asiassa. Ihmisen viisaus on vain sotkenut kaiken, sillä luonnon järjestelmä on viimeiseen asti ajateltu. Siksi meissä on tuo suunnaton tarve tulla rakastetuksi ja huomioiduksi siinäkin suhteessa, että meillä on aivan oma paikkamme tässä maailmassa. Jos tämä tarve ei toteudu eikä tyydyty, on seurauksena monenlaisia vaikeuksia ja seuraamuksia.

Kirjani ensimmäisessä osassa kerroin amerikkalaisten lääkäreiden ”huippuoivalluksesta”, että tuotamme itsenäisiä ja muista riippumattomia jälkeläisiä, jos näitä ei synnytyksen jälkeen kosketella tarpeettomasti eikä anneta läheisyyttä. Tulos kertoo sen, mitä tänäkin päivänä näemme ympärillämme: aivan kuten ilman kosketusta jäävä sylivauva kuolee, aivan yhtä varmasti yksinäisyyteen ja rakkaudettomuuteen tuomittu ihminen nääntyy ja näivettyy hitaasti mutta varmasti. Imeväisajan huolenpito on siis ensisijainen kehitystämme ajatellen, eivätkä myöhäisemmätkään ajat ole ilman merkitystä. Ihmisolento on siitä kummallinen, että se vaistoaa siihen kohdistetut tunteet. Tämä kyky katoaa vain myöhäisemmässä elämässämme jos aistimme ovat turtuneet tarpeeksi.

Imeväisaikana äidin ja isän antama turvallisuuden tunne perustuu läheisyyteen ja sylissä pitämiseen. Kehityksen jatkuessa turvallisuus perustuu edelleenkin luottamukselliseen suhteeseen niihin henkilöihin, jotka kuuluvat lähipiiriin. Kun ihminen alkaa liikkua itseksensä ja etsii rajojansa, perustuu läheisyyden tarve vähitellen erilaisiin asioihin. Lapsi tarvitsee koko kehityksensä ajan omat rajansa ja paikkansa. Vapaa kasvatus ei todellakaan merkitse turvallisuutta, vaan mitä suurinta turvattomuutta ja hylätyksi tulemisen tunnetta. Henkiset rajat perustuvat siihen, mitä lapsi näkee isyyden ja äitiyden peilissä. Jos näitä peilejä ei ole, ei hän pysty kehittymään ja kasvamaan henkisesti sellaiseksi ihmiseksi, joka tulee toimeen tässä ihmisviidakossa. Itseasiassa näitä peilejä tarvitsemme koko elämämme ajan.

Aivan yhtä tärkeä kuin henkiset rajat on se, että lapsella on jonkinlainen aivan oma paikka, sija, yksin hänelle kuuluva. Sen ei tarvitse olla välttämättä oma huone, vaan ehkä vain oma nurkkaus, oma sänky pikku pöytineen ja laatikostoineen, joita kenelläkään ei ole oikeutta avata tai koskea niissä oleviin tavaroihin. Rikkomukset näissä asioissa ulottuvat paljon laajemmalle kuin mitä osaamme edes kuvitella. Niiden tulokset näemme mielisairaaloissa ja hoitolaitoksissa, mielenterveystoimistoissa ja terapeuttien vastaanotoilla.

Minä olen kiitollinen siitä, että minulla aina oli oma paikkani, nelihenkisen perheen pienehkössä asunnossa. Halutessani sain rakentaa majan pöydän alle tai kesällä pihalle, eikä kukaan tunkeutunut siihen pyytämättä. Ole rehellinen ja tunnusta, kuinka tärkeätä kaikki tämä oli sinulle, miksi ei silloin jokaiselle muullekin. Usein kuitenkin tapahtuu niin, ettei näitä elämän perussääntöjä noudateta, ja lukemattomat ihmiset tuntevat oikeuksiansa loukatuksi jo varhaislapsuudesta alkaen. Jos ihmisellä ei ole oikeata turvallisuuden tunnetta omine paikkoinensa ja tiloinensa, voi tapahtua muulloinkin kuin insestitapauksissa, että herkkä ihminen muuttaa pois omasta ruumiistansa ja olemuksestansa kadoten jonnekin epämääräisyyteen, autismiin. Minulla on sellainen näkemys, että ennen kaikkea monissa uskonnollisissa piireissä luodaan autismin kaltaisia tiloja, jotka ovat vielä järkyttävämpää kuin normaali autismi.

Meille jokaiselle on ehdottoman tärkeätä löytää oma paikkamme, jos sen joskus olemme kadottaneet. Mutta ennen kuin voimme löytää paikkamme, täytyy meidän tietää kenelle me sitä etsimme. On järkyttävää seurata niitä lukemattomia ihmisiä, jotka etsivät paikkaansa tämän elämän keskellä, mutta eivät tiedä keitä he ovat. Minuutta ei voi olla ilman paikkaa, eikä omaa paikkaansa voi löytää tietämättä kuka on.

Mitä tällä kaikella sitten on tekemistä luonnehäiriön kanssa? Oleellisen paljon. Luonnehäiriöisen ihmisen häiriö on syntynyt ainakin osittain siitä, ettei hänelle syystä tai toisesta ole löytynyt omaa paikkaa, omaa minuutta, omaa tarpeeksi pitkälle kehittynyttä persoonallisuutta. Tästä emme nyt kuitenkaan puhu sen enempää, vaan asian kääntöpuolesta: koska luonnehäiriöinen ihminen ei elä todellisuuteen perustuvassa maailmassa, ei hänen lähellään elävä ihminenkään voi olla sitä mitä todella on. Hän ei voi olla oma itsensä, toteuttaa omaa minuuttansa. Syy ei ole hänessä, ei ole sisäsyntyinen, vaan ulkoisten seikkojen aiheuttama, lähinnä sairaan ihmisen synnyttämä. Mitä ihminen ei omista, sitä hän ei voi antaa toiselle, ja luonnehäiriöisyystapauksessa ei sitä haluta suoda toiselle. Jos ihminen on jäänyt ilman todellisuuteen perustuvaa henkistä paikkaansa, ei hän voi nähdä sen tarpeellisuutta toisenkaan ihmisen elämässä. Tämä avaa meille pelottavia kuvia tästä hetkestä ja ennen kaikkea tulevaisuudesta. Kuinka laajalle luonnehäiriöinen käyttäytyminen onkaan levinnyt, sen tulemme vielä näkemään.

Luonnehäiriöisen uhrin elämä on saattanut lapsuudessa olla aivan normaalia. Mielestäni on aivan turhaa ja masentavaa etsiä luonnehäiriöisen uhrin kärsimysten syytä lapsuudesta. Harvempi uhri on ajautunut tilanteeseensa tietoisesti vaikeuksia etsien. Itse kukin on vain nähnyt rakkautensa kohteessa tai läheisessänsä pettävän ulkokuoren, ja todellisuus on paljastunut myöhemmin, sillä LH-persoona on mestari kätkemään todellisen olemuksensa. Nuoruuskin on uhrilla saattanut olla aivan normaali eikä siltä ajalta löydy selitystä sille, miksi on ajauduttu nykyiseen tilanteeseen.

Mielenkiintoinen ja yhä vielä avoin kysymys mielessäni on se, mitä on se läheisriippuvuus, mistä LH-persoonan uhria usein syytetään. Se ei ole johdettavissa lapsuuteen, vaan useiden todistuksen mukaan kaikki ongelmat alkoivat vasta hääkellojen soitolla tai lähimmäisen käytöksen radikaalisti muututtua. (Todellisuudessa kysymys on Tukholman syndrooman kaltaisesta tilasta!) Niin kauan kuin uhri on toiminut tyydyttävällä tavalla, on häiriintynyt henkilö pystynyt pitämään ongelmansa piilossa. Vasta tietyt asiat tuovat tämän sairauden esiin.

Yksi suurista kysymyksistä on myös se, tuleeko tätä asiaa todella kutsua sairaudeksi, vaiko eräänlaiseksi elämän filosofiaksi, niin kuin joku tutkija on esittänyt. Ennen kaikkea uskonnollisella rintamalla olen näkemässä tämän ajattelutavan hyvinkin osuvaksi. Kaikki eivät ole luonnehäiriöisiä, vaan luonnehäiriöisesti käyttäytyviä, ja heidän kohdallaan on luontevaa puhua elämän filosofiasta. Toisaalta tällainen toista vahingoittava ja tuhoava elämän filosofia tuntuu kauhistuttavalta asialta, mutta jos ihminen säilyttää sen vuosikymmeniä lainkaan muuttumatta, on sen olemassaoloon pakko uskoa.

Edellisessä kirjassa kirjoitin elämän pelisäännöistä, jotka vallitsevan ihmisten elämässä heidän tästä elämästä siirtymiseensä asti. Etenkin uskonnollisella alueella näiden pelisääntöjen kirjo on aivan uskomaton. Ei ole ihme, että Herramme aikanaan totesi kirjanoppineiden ja fariseuksien kokoavan kasaan raskaita kuormia muiden kannettavaksi, mutta joita eivät itse sormellakaan tahdo niitä koskettaa. Tämä kuva on mitä sopivin ja elävin vielä tänäkin päivänä aikamme fariseusten keskellä.

Kuulin aikanaan eräästä tuoreesta avioliitosta, jossa vaimo noin puolen vuoden liiton jälkeen toteaa varoittavasti ja nuhdellen: ”Älä milloinkaan sano minulle mitään negatiivista tai moiti minua mistään mitä teen!” Mies yritti noudattaa kehotusta sydän kirvellen ja sai kokea vuosien kuluessa, että syyllisyys ja virheet olivat aina hänen puolellansa. Tuossa vaiheessa, näin jälkiviisaasti sanoen, olisi miehen viimeistään tullut tajuta, ettei ole tekemisissä aivan tavallisen ongelman kanssa. Olisi ollut ainoa järkevä ratkaisu todeta: ”Jos kerran näin on asiat, on parasta että kumpikin lähdemme eri suuntiin.”

Kuinka totta tämä kaikki onkaan niin uskonnollisella kuin tavallisellakin elämän alueella! Kuinka yleinen onkaan tämä pelisääntö: ”Minulla on oikeus sanoa sinulle mitä haluan, mutta sinä katso tarkkaan, mitä rohkenet minulle sanoa!”

Melkoinen ongelma on siinä, että suurimmassa osaa luonnehäiriöavioliittoja on rakastuttu roolihahmoon, eikä siihen henkilöön, joka naamion takana piilee. Seurauksena on se, että sairas ihminen ei todellakaan tunne tarvetta muuttumiseen, vaan pyrkii koko ajan muuttamaan toisen mielensä mukaiseksi.

Markku Vuori