Nukkuvat ihmiset

Lokakuu 2009

Sisimmässäni vallitsee jossakin mielessä sellainen rauha, jota en ole vuosikausiin tuntenut. Kuitenkin jo aamulla herätessäni kiitollisuuden ohella vallitsee ennen kokematon ahdistava tunne, joka on sekoitus erilaisia tuntemuksia henkilökohtaisesta yleistilanteeseen. Taasko sellainen päivä, joka päättyy vuoteeseen asettumiseeni ja toteamiseen, että jälleen kerran on kokonainen päivä vaipunut ajan virtaan, ilman että tuntisin saavuttaneeni jotakin uutta?

Sairauteni on vienyt valtavan määrän voimia ja tilaa elämässäni. Toivoisin yhä uudelleen ja uudelleen tunnetta ja tietoakin hyödyllisyydestä ja tarpeellisuudesta. Mutta onko kysymys sittenkään sairauteni aiheuttamasta ongelmasta? Eikö suurin tuska ole siinä, kuinka päivästä toiseen yhä voimakkaammin tunnen ihmisten hädän, jonka he joutuvat hukuttamaan kovaan kiireeseen ja välinpitämättömyyteen? Ovatko ihmiset tällaisia itsestään johtuvien seikkojen takia, vai kuinka suuri merkitys on sillä, että uskovaisuus kokee suurinta lamaansa kautta aikakausien? Miksi ihmiset nukkuvat entistä sikeämmin odottaen uuden päivän tuovan jonkinlaisen korjauksen entiseen nähden? Miksi päivästä toiseen tilanne vain pahenee, ilman että juuri kukaan panee sitä merkille? Päivien välinen ero on niin pieni, ettei nähdä kehityksen suuntaa – siitäkään huolimatta, että tämä päivien välinen ero suurenee hetkestä hetkeen.

Mitä tarvittaisiin ihmisten herättelemiseen? Miksi kukaan heräisi tai toimisi yleistä suuntausta vastaan, miksi kukaan uisi virtaa vastaan, jos kaikki antavat sen viedä mukanaan? Kenen elämä ja esimerkki saisivat ympärillä olevat suorittamaan itsetutkistelua? Onko missään muussa ajassa ihmisten elämä ollut niin suuressa ristiriidassa heidän puheidensa ja asenteidensa kanssa? Ihminen sisimmässään halveksii tätä tilannetta itsessään ja ympärillään olevissa, mutta todella harva tuo todellisuuden esiin. Miksi? Kuka haluaisi poiketa joukosta tällaisen kritiikin johdosta, koska jokin sisimmässä viestittää, että omalla kohdalla ei ole yhtään sen paremmin. Tästäkö johtuu kilvoittelun katoaminen kaikkialla? Katsotaan aivan käsittämättömässä määrin ihmisen olemukseen, puutteisiin ja epäonnistumisiin, aivan kuin uutta ihmistä ei olisi enää olemassakaan. Meiltä alkaa olla hukassa niin oma kuin Herrammekin persoonallisuus!

Tietoisena ajan lyhyydestä ihmiskunnan kristillinen osa on hyvin ristiriitaisuutta aiheuttavissa tunnelmissa. Osaltaan evankelioidaan ja viedään eteenpäin sanomaa sanoinkuvaamattomalla energisyydellä, mutta toisaalta tuntuu kaikesta puuttuvan ”se jokin”, mikä kautta aikojen on ollut todellinen herättäjä ja kääntymyksen aikaansaaja. Puhutaan tavattomasti, mutta mistä puhutaan? Oikeastaan siitäkään ei ole kysymys mitä puhutaan, vaan miten puhutaan, missä mielessä puhutaan – tai mistä ei puhuta ollenkaan! Mikä on kaiken esittämämme perimmäinen tarkoitus, minkä hyväksi palvelevat toimintamme ja uhrautuvaisuutemme?

Minkä kriteerin mukaan voimme lähestyä nykyhetken tilannetta toistamatta loputtomasti kliseenomaisesti jotakin sellaista, mikä jo suorastaan kyllästyttää meitä? Mikä on loppujen lopuksi aivan yksinkertainen ja Kirjoitusten mukainen vastaus perusongelmaamme kaiken yltäkylläisyyden keskellä? Mikä on työmme hedelmä? Mikä on tulos elämästämme tämän maan päällä? Voidaanko se nähdä vasta tuonpuoleisessa, josta monella on hyvinkin suuri epätietoisuus ja epävarmuus? Onko mitään mahdollisuutta arvioida kaikkea jo nyt, tässä ajassa, ajallisuudessa. Virheiden korjaaminen tuolla puolen ajan virran on jokaisen järkevän ajatuskannan mukaisesti myöhäistä, aivan liian myöhäistä!

Mitä meidän Herramme vastaa tähän ongelmaamme? Millaisen ajatuksen Hän tuo silmiemme eteen sellaisella tavalla, että me uskomme sen tulevan suoraan Häneltä? Vai vastaako Hän meille näin suoraan? Tuleeko sittenkin oikea vastaus jonkun merkittävän, erikoisella tavalla siunatun ja valtuutetun suuren julistajan kautta? Kuka olisi niin luotettava, että voisimme pitäytyä hänen esittämäänsä ratkaisuun ja kannanottoon, riskeeraamatta mitään iankaikkisen elämämme suhteen?

Kirjoittajalle suurin ongelma perustuu juuri tälle alueelle, eli nyt näyttää siltä, että oikeastaan jokainen tunnettu ja kuuluisa julistaja, olkoon sitten pappi tai saarnaaja tai profeetta tai mikä tahansa, joutuu niin taloudellisten kuin menestykseenkin vaikuttavien tekijöiden johdosta panostamaan omaan karismaansa siinä määrin, että suorastaan kauhistuttaa tämän ihmiskorostuksen määrä ja laajuus. Mistä voimme päätellä tämän?

Haluan kertoa hyvin kuvaavan esimerkin omasta ja joidenkin muiden elämästä. Koin hyvin pitkän ja tuskallisen ajan elämässäni. En halua mennä tarkemmin yksityiskohtiin, mutta etsiessäni Herran kasvoja ja hänen apuaan törmäsin yhä uudelleen ja uudelleen hyvin häiritsevään tekijään. (Joillekin ihmisille tässä ei ole mitään häiritsevää, vaan päinvastoin!) Aina kun halusin lähestyä Herraani, silmäni sulkiessani, mieleni koneisto toi eteen jonkun suuren jumalanpalvelijan kasvot! Onko siis Herramme niin kovasti jonkin saarnamiehen näköinen? Onko joku saarnamies niin kovasti meidän Herramme näköinen? Sitä en voinut uskoa kaikesta suuresta jumalallisuuden osoituksesta huolimatta, sillä olen saanut kokea todella kovia asioita hyvin suurtenkin palvelijoiden taholta, asioita, joita Minun Herrani ei ikinä minuun kohdistaisi.

Samasta kertovat useammatkin ihmiset. Jokin ei siis ole kohdallaan, jos rukouksen ja palvonnan yhteydessä Herran kasvojen sijasta jonkun ihmisen olemus tulee silmiemme eteen. Kuinka moni on tullut ajatelleeksi tätä?

Erään suuren jumalanpalvelijan rukous oli lähes jokaisessa kokouksessa: ”Älkööt ihmiset nähkö minua, vaan Herran Jeesuksen Kristuksen!” Aikaan ihmiset istuivat kokouksissa silmät suljettuina, kuunnellen Herran puhetta yksinkertaisten julistajien kautta. Nyt videon ja television aikakaudella me tuijotamme julistajan usein koko ruudun täyttäviä kasvoja sellaisella hartaudella, että jokin suorastaan yliluonnollinen ja hypnoottinen voima kiinnittää ilman omaa tietoisuuttamme meidän henkemme ja olemuksemme näkemäämme persoonaan! On usein aivan samantekevää mitä tämä henkilö julistaa, jos kyllin kauan olemme olleet hänen vaikutuspiirissään. Jokin sisimmässämme muodostaa hyvin jumalisen tuntuisen, mutta kuitenkin epäilyttävän kokonaiskuvan silmiemme ja korviemme luomasta ilmapiiristä. Me olemme tottuneet uskomaan, että olemme jumalanpalveluksessa, jossa kohtaamme elämän perustavimman asian, mutta mikä on kuitenkin todellisuus Kaikkivaltiaan silmissä? Eikö elämämme todista jostakin aivan muusta, kuin mikä on huultemme todistus?

Juuri tällä hetkellä tietynlainen suoranainen kauhuksi luonnehdittava tunne valtaa sisimpäni. En ole koskaan vielä nähnyt asiaa tällaisella selvyydellä ja kirkkaudella! Kun kyllin kauan tuijotamme jonkun ihmisen kasvoja ja yhdistämme siihen hänen puheensa, eleensä, me jo yksinkertaisesti fysiikan ja elämän lakien perusteella samaistumme häneen tahtomattammekin tietyn ajan kuluessa. Juuri siksikö suurin osa jotakin julistajaa seuraavista ja palvovista muistuttaa käytökseltään ja olemukseltaan tätä julistajaa, ikään kuin hänen geeninsäkin olisivat siirtyneet kuulijaan. Ja nyt tulemme asian ytimeen. Kenen geenit meillä on hengellisessä mielessä? Kenen kaltaisiksi me olemme tulleet, kenen olemus huokuu meistä?

Mitä meidän Herramme nyt haluaa sanoa meille, kysyä meiltä? Kenen geenit sinulla on, lapseni? Mitä ihmiset näkevät sinussa, kenet he näkevät sinussa? Joka on nähnyt Minut, on nähnyt Isän! Minä annoin Johanneksen kirjoittaa: ”Sellainen kuin Hän oli, sellaisia mekin olemme tässä maailmassa!” Mitä sinä olet katsellut, mihin sinä olet tuijottanut tullaksesi samankaltaiseksi?

Me tiedämme tässä ajassa Jumalan Sanasta enemmän kuin mikään muu sukupolvi. Monet meistä tuntevat Sanan todella syvällisesti ja laajasti. Mutta tunnemmeko me todella Herramme persoonan, persoonallisuuden? Olisiko mahdollisesti niin, että me olemme imeneet itseemme Hänen persoonallisuutensa varjolla suurten julistajien persoonallisuutta luullen sitä Herraamme kuuluvaksi? Meidän mielestämme kaikki on näyttänyt hyvältä ja juuri sellaiselta, mitä olemme kaivanneetkin, mutta mitä me todellisuudessa kaipaamme?

Eikö elämämme todista, että olkoon kaipuumme mikä tahansa, todellisuus huutaa suurella äänellä kaikkea esittämäämme vastaan?

Ympäristömme esimerkki on johtanut meidät todella vakavaan tilanteeseen, jossa kirjoittajakin tuntee voimattomuutensa ja avuttomuutensa enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Jossakin sisimpämme sopukassa me tiedämme totuuden lähes kaikesta elämäämme liittyvästä, mutta kaikki ympärillämme oleva puhuu jostakin aivan muusta. Toteuttaaksemme sisimpämme totuutta, joudumme vastakkain mielestämme aivan liian suurien voimien kanssa. Siksi kompromissi on tämän hetken tunnussana. Me sovittelemme ja antaudumme asioihin ja tilanteisiin, joista omatuntomme syyttää itseämme, ja niin puolustaudumme Jumalan Sanalla:

Lopun ajalla viisaatkin neitsyet nukkuvat!

Paavalikin todistaa Timoteukselle, että pahat ajat tulevat!

Koko maailma on pahan vallassa!

Rakkaus on kylmennyt, siksi paha pääsee valtaan!

Jne…

Miksi paha on niin suuressa määrin päässyt valtaan? Mitä tarkoittaa laittomuuden valtaan pääseminen? Me viittaamme vain maailman olemukseen ja jumalattomuuden kehitykseen, mutta emme näe ollenkaan sitä, mikä kaiken ydin on. Mikä on se, mikä vielä estää pahan lopullista valtaan pääsyä? Seurakunta, Jumalan kansa! Mikä laukaisi nykyisen kehityksen? Luopumus, totuudesta väistyminen! Luopua voi vain jostakin sellaisesta, mitä on omistanut. Siispä ns. seurakunta on antanut alkusysäyksen ja hyväksymisensä nykyiselle kehitykselle!

Juuri nytkin on totta: PAHAN VALTAAN PÄÄSEMISEKSI EI TARVITA MUUTA KUIN ETTÄ HYVÄT EIVÄT TEE MITÄÄN!

Ensimmäinen Raamatusta mieleeni jäänyt lause on: ”Jumala ei anna kunniaansa kenellekään!” Mistä on ainakin kirjoittaja todistaja koko elämänsä ajalta? Yhä uudelleen ja uudelleen on joutunut toteamaan, että jos julistaja itse ei tee itsestään mitään palvonnan kohdetta, tekevät hänen seuraajansa hänestä jotakin sellaista, mikä suorastaan tuhoaa kaiken Jumalan työn!

Joudumme kysymään nyt todella käsi sydämellä, onko meille hyväksi tuijottaa joitakin julistajia kuvaruudulta ja imeä olemukseemme kaikki näkemämme? Käytännön ihmistuntemuksen mukaisesti voimme sanoa meidän kehittyvän ihmisinä hyvin suuressa määrin niiden peilien mukaan, joita eteemme asetetaan, tai asetamme. Monet kauan yhdessä eläneet ihmiset alkavat näyttää samannäköisiltä, kai siksi että näkevät toisiaan niin usein. Automaattisesti kasvojen ilmeet ja eleet muodostuvat samanlaisiksi. Ihminen tuskin muuttuu buldogin näköiseksi tätä tuijottamalla, vaan monet mielistyvät tämän erikoisen koirarodun ulkomuotoon. Miksikäs ei olisi mahdollista sekin, että tarpeeksi buldogia tuijottamalla…

Kenen näköisiksi me tahdomme muuttua? Millaista olemusta me tahdomme imeä itseemme? Millaista olemusta varten meille on annettu Jumalan Sana? Suuri osa käydyistä sodista on perustunut uskonnollisiin asioihin ja perustuu vieläkin. Osapuolet ovat kukin rukoilleet ja anoneet Jumalalta apua toistensa tappamiseen, ja tiedämme varmuudella, ettei Sana kehota meitä sotimaan eikä tappamaan. Oikeastaan suuri osa maailmaa imee uskonnollisuutensa ja hengellisyytensä Raamatusta, ilman että oikeastaan mikään osa Jumalallisesta tarkoituksesta toteutuisi!

Olemme jo riittävästi osoittaneet, että Raamattua voidaan käyttää monella tapaa ja ammentaa siitä suorastaan mitä tahansa, kunkin persoonallisuuden ja olemuksen varjolla. Eli jos emme löydä perustarkoitusta, jumalallista päämäärää, olemme hakoteillä ja hukassa Raamatun kanssa!

Meidän Herramme Persoonan näkeminen, siihen tuijottaminen, sen läsnäolossa oleminen, sen omaksuminen, on ainoa tie saavuttaa päämäärä. Siksi Hän kutsuukin itseään Tieksi, Totuudeksi ja Elämäksi.

Aivan liian moni asia muistuttaa Hänen persoonaansa, olematta sitä ollenkaan. Inhimillinen ajattelumme on johtanut meidät lukemattomille harhateille, joilla osoitetaan todelliset geenimme ja todellinen olemuksemme. Kun sananjulistus osuu kohdalle ja näemme petoksemme, me yksinkertaisesti kieltäydymme näkemästä todellisuutta ja ajaudumme entistä syvemmälle uskonnolliseen samankaltaisuuteen.

Todellisessa hengellisessä elämässä ei ole mitään samankaltaisuuksia, vaan ainoastaan samaistuminen meidän Herramme olemuksen kanssa. Tätä on todellinen uudestisyntyminen, tätä on todellinen parannus! Nyt emme enää elä me, vaan Herra meissä. Vain täten iankaikkinen elämä, iankaikkisuus, voi asua meissä, olla osa meitä ja me osa sitä!

Hyvä on parhaan pahin vihamies – nimenomaan tänään, kun eksyttävät voimat ovat saamassa valtaoikeudet uskovaisiltakin ihmisiltä.

Aivan liian moni asia näyttää hyvältä, palvelematta kuitenkaan meidän parhaaksemme. Ihmisen hyväksymä ja sertifioima hyvyys on usein kaukana jumalallisesta ja iankaikkisuuden tarjoamasta parhaasta.

Minne on kadonnut taivaskaipuu ja Herran odotus?

Markku Vuori