Tammikuu
2011
”Me
olemme alkaneet kutsua kaikkea toista ihmistä koskevaa psykologiaksi,
voidaksemme kieltäytyä käytännön rakkaudesta häntä kohtaan.”
Ns.
uskovaisten keskuudessa on kautta aikojen suhtauduttu suurella varauksella
psykologiaan, ja ajoittain tuntuu olevan vallalla käsitys, että psykologia on
ainoastaan vahingollista kenelle tahansa uskovaiselle. Voisimme väitellä
erilaisista käsitteistä koko loppuelämämme, koska kiistan aiheita on
todistettavasti riittänyt menneiden vuosikymmenten aikana siinä määrin, että
välillä on alkanut hirvittää.
Nyt me emme
puhu tai väittele käsitteistä, vaan haluamme tässä vaikeassa tilanteessa päästä
näkemään tiettyjen perinteisten käsitysten taakse, sillä ihminen elää nyt
elämänsä pahinta kriisiä. Milloinkaan aikaisemmin ei ole kantautunut kaikkialta
sellaista määrää vakavia viestejä kuin juuri tässä ajassa. Kuuluisa terapeutti
totesi jo aikanaan, ettei kristillisellä seurakunnalla enää ole vastausta
ihmisten ongelmiin. Tämä pitänee paikkansa mitä suurimmassa määrin, koska on
kadotettu näkemys ihmisen todellisesta olemuksesta.
Jos ihmisen
käsittää väärin ja häntä käsittelee väärin, on seurauksena suuri määrä
henkisesti romahtamassa olevia tai jo romahtaneita ihmissieluja. Entistä selvemmin
alkaa hahmottua kuva ns. hengellisen elämän alueelta. Todistetaakka väärästä
opetuksesta ja vääristä asenteista kanssaihmisiä kohtaan alkaa olla jo
suorastaan käsittämättömän raskas. Koska laittomuus, vääryys, on vallannut yhä
suurempaa alaa, on hengellisyyskin muuttunut aivan selvästi narsistiseksi
vallantavoitteluksi, siitä todisteena ennen kaikkea kaikki Paavalin
kirjoittama, etenkin kirjeessään Timoteukselle. Hän luettelee oikeastaan kaikki
narsismin päätekijät kuvatessaan sitä, millaisia ihmiset tässä ajassa ovat.
Minä vältän
psykologia-sanan käyttämistä kaikissa keskusteluissani tavallisten ihmisten
kanssa. Se käsitetään aivan oikeutetusti väärällä tavalla, koska sen alle on
sijoitettu liian paljon sellaista, minkä mielellämme näkisimme jossakin
muualla. Juuri tällä hetkellä on mielessäni aivan erikoislaatuinen kuva tähän
asiaan liittyen. Itse luonnehtisin vallalla olevaa psykologiakäsitystä sillä,
ettei se sovi omaan elämääni ollenkaan, koska näen sen ikään kuin
vieraskielisenä elementtinä, jota voi ymmärtää vain kielitaitoinen,
erikoisoppinut ihminen. Mikä tuo kieli on, sitä en osaa määritellä, mutta
minulle siinä on valtava määrä aivan tuntemattomia sanoja, joita en hyvällä
tahdollakaan pysty mieltämään.
Martti
Paloheimo puhuu avoimesti ns. psykiatrian paradigmasta, eli käsitteistä, jotka
on omaksuttu normaaliin käytäntöön, ilman että niitä olisi perusteltu
todellisuudenmukaisesti. Eli vallalla on valtava määrä oletettuja käsityksiä,
jotka kuitenkaan laajemmalti eivät pidä paikkaansa.
Minä puhun
mielelläni käytännön ihmistuntemuksesta, ihmissuhdetyöstä, joka perustuu
jokapäiväiseen elämään, jokaiselle tuttuihin tekijöihin. Eri asia ovat hyvin
syvälliset ja osaltaan fyysiseenkin puoleen vaikuttavat henkiset ongelmat,
joissa tarvitaan erittäin syvällistä tutkimusta ja ammatillista valmiutta.
Mutta ehdottomasti suurin osa ihmisen ongelmista perustuu omalla tavallaan
hyvin yksinkertaisiin tekijöihin. Olenkin useamman vuoden ajan ilmaissut asian
tällä tavoin: ”Suurimmalla osalla henkisistä ongelmistamme on ihmiskasvot!” Eli
vain murto-osa vaikeuksistamme syntyy meissä sisäisesti. Suurimman osan
murheesta tuottaa kanssakäyminen ihmisen kanssa, joka ei ajattele meidän
parastamme, ei näe koskemattomuuttamme ja aluettamme, jolle hänen ei tule
astua.
Jokainen
ihminen tarvitsee oman alueensa, koskemattomuutensa. Kun ihmiseltä riistetään
hänen omaa henkistä tilaansa, riistetään aina jotakin hänen persoonallisuutensa
alueelta. Näin alkavat syntyä problematiikat, jotka tarpeeksi pitkällisinä
eivät rajoitu vain henkiselle alueellemme, vaan jotka siirtyvät tavalla tai
toisella kehoommekin, eli psykosomaattiset oireet aikaansaavat somaattisia
oireita.
Aikamme
suurimmat ongelmat on ratkaistu helpoimmalla tavalla, eli on syyllistytty
psykiatrian paradigman pahimpaan asteeseen. Koska voimavarat eivät riitä,
uskotellaan kaikki ongelmat ratkaistavan kemikaalien avulla. Suljetaan silmät
käytännön ihmistuntemukselta ja syötetään läheisyyttä ja armahtavaisuutta
kaipaaville ihmisille lääkkeitä, jotka tosin lievittävät ajoittaista
pahoinvointisuutta, mutta eivät millään tavoin ratkaise itse ongelmaa.
Päinvastoin, lääketieteellisin keinoin toimitaan perusperiaatteita vastaan ja
edesautetaan henkisten ongelmien siirtämistä keholliseksi. Yksinkertaisin
ratkaisu olisi antaa aikaa ihmiselle ja hänen kuulemiselleen, jolloin ongelma
selvitettäisiin siellä, missä se todellisuudessa on: hänen mielessään.
Ihminen on
kokonaisuus, eikä mitään häneen liittyvää voi rajata vain psyykkiseksi tai
keholliseksi, koska kumpikin vaikuttaa toiseensa. Seurakunnallisella alueella
on ajauduttu niin kauaksi todellisuudesta ja järkevästä taloudesta, että tuskin
on enää paluuta normaaliin, mielekkääseen ihmisyyteen. Siksi kai hengellisyys
on saanut täysin väärät mittasuhteet ja se käsitetään aivan toisella tavalla
kuin aikaisemmin. Elämme todellakin aikaa, mistä Saarnaaja puhuu kahdeksannessa
luvussa: ”Aikana, jolloin ihminen vallitsee toista hänen vahingokseen!”
Aito
hengellisyys tarkoittaa palvelemista, toisen asemaan asettumista,
armahtavaisuutta, nöyryyttä. Kaikki tämä on kuitenkin katoamassa sellaisessa
määrin, että ihminen antautuu kaiken näkemänsä edessä, eikä enää tiedä mihin
uskoa, mihin turvautua. Olisiko Jumalakin muuttunut kaiken tämän keskellä? Ei
missään tapauksessa, sen tiedän, mutta itsekin koen ajoittain syvää masennusta
kaiken näkemäni ja kokemani keskellä. Joudun uskomaan johonkin sellaiseen, mikä
nyt on peitetty inhimillisen vääryyden ja alhaisuuden taakse. Juuri nyt on mitä
suurinta todellisuutta: ”Mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan,
ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy.” (Hebr.11)
Suurin osa
ongelmista perustuu ihmissuhteisiimme. Sisäsyntyisiä ongelmia on toki useilla
ihmisillä, mutta niihinkin on usein jossakin elämänvaiheessa vaikuttanut joko
puutteellinen tai väärä ihmissuhde. Tunnustamme avoimesti näiden tapausten
kuuluvan ammattiauttajien piiriin. Samoin kaikki lääkitykseen liittyvät seikat
vaativat korkean tason ammattikoulutusta.
Ihmissuhteisiin
liittyvät ongelmat perustuvat kuitenkin jokapäiväiseen elämään, aivan
yksinkertaisiin osa-alueisiin, jotka sitten toisiinsa liittyneinä muodostavat
jonkin verran suurempia ongelmakokonaisuuksia. Silti kaikessa on kysymys
ensisijaisesti ihmistuntemuksesta, ihmisen olemuksen käsittämisestä juuri
sellaisena kuin se on. Ei ole kysymys asioista, joille tärkeintä olisi
ensisijaisesti hienojen psykologisten termien keksiminen ja sellaisella tavalla
kuvaaminen, ettei yksikään maallikko ymmärtäisi höykäsenpöläystä!
Jokainen kohtaamamme ihminen on eräänlainen
peili, joka heijastaa jotakin meistä itsestämme. Nämä kuvat vaikuttavat
elämäämme sisäisen rakenteemme mukaisesti joko rohkaisevasti tai masentavasti.
Oikeastaan mikään ei jää neutraaliksi, mitä meidän tulisi ajatella omalla
kohdallamme, koska jokaisella meistä on vastuu lähimmäisestämme ja siitä,
millaisen vaikutuksen elämämme tekee häneen!
Peilinä
toimii myös moni muu asia. Mainittakoon niistä päivittäinen käyntimme
paikallisissa kaupoissa. Jo pelkästään lehtihyllykkö kertoo meille todella
paljon yhteiskuntamme asenteesta ja vaikutuksesta elämäämme. Keskitypä joskus
laskemaan, kuinka monen lehden kannessa poseeraa kaunis nainen enemmän tai
vähemmän pukeutuneena. Mitä kokee mies tämän näyn edessä, mitä vähemmän kaunis nainen?
Mies on jo unohtanut kuuluvansa niihin yli miljoonaan talouteen, joissa asutaan
yksin. Nyt häntä läimäistään kasvoille jo ruokakaupan seinustalla, ja
yksinäisyyden tunne tulee entistä suuremmaksi. Miksi ei hän siis ostaisi
samalla useamman kaljan ja menisi kioskilta punastellen valikoimaan jonkin
miestenlehden? Tai ehkä hän ei elä yksin, mutta kotona odottaa näihin lehtien
hymyileviin kaunottariin verrattuna kamalan näköinen jöröttäjä, jonka
näkeminenkin saa kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitä.
Niin tai
näin, miksi meille tyrkytetään niin lehtiä kuin kaikkea muutakin mielikuvilla,
joilla ei todellisuudessa ole mitään tekemistä itse tuotteen kanssa. Meitä
käytetään hyväksi, meille luodaan mielikuvia, jotka eivät toimi meidän
parhaaksemme, vaan päinvastoin sairastuttavat meitä omalla piilevällä
tavallaan.
Kun kärsivä
nainen näkee kaikki nämä kiiltokuvahahmot, joiden kautta viestitetään vain
tällaisten ihmisten olevan onnellisia, alkaa jokin hänen sisimmässään kaivertaa
aina vain enemmän hänen omaa persoonallisuuttaan ja tuo kammottavalla tavalla
riittämättömyyden tunnetta. Kuka kertoisi hänelle, etteivät nuo kauniit ja
rohkeat todellisuudessa ole ollenkaan onnellisia, koska heidän elämänsä on koko
ajan täynnä tavatonta jännitystä. Heidän elämänsä on täynnä pelkoa
ennenaikaisesta rupsahtamisesta tai sairastumisesta, ja koko heidän
elinvoimansa kuluu kauneutensa tarkkaamisessa ja sen säilyttämisessä. Kuka
kertoisi heille, että he käyvät toivotonta kamppailua ryppyjä ja selluliittia
vastaan, jossa heidät on tuomittu häviämään. Heitä vain käytetään hyväksi
teollisuuden ja markkinatalouden varjolla. He aikaansaavat todellisuudessa
enemmän mielipahaa kuin mielihyvää.
Kuka kertoisi
meille, että vanheneminen on välttämätön osa elämää, ja se on kaunista. Rypyt
ovat kuin kunniamerkkejä eletystä elämästä ja kauneus on todella katoavaista.
Todistetusti on Tummeli paras kauneusvoide ja kilon sitä saa todella
edullisesti!
Meitä siis
masentaa oma kuvamme peilissä, koska vertaamme itseämme aivan vääriin
malleihin. Meitä masentavat meihin osoitetut odotukset, joita meitä ei ole
tarkoitettukaan toteuttamaan. Kauniin naisen ja komean miehen kirous perustuu
usein siihen, että hän itse tiedostaa erikoislaatuisuutensa ja siirtyy
automaattisesti tielle, jolla pyritään pakenemaan elämän todellisuutta, joka
tulee jokaisen osalle. Tämä kauneus tai komeus ei missään tapauksessa tule
säilymään pitkään, ja siksi ihminen automaattisesti pyrkii ottamaan ilon irti
joka päivästä ennen rupsahtamista tai rypyttymistä. Hänen ilonsa peruste on
siis ulkonaisissa, ja sisäinen ihminen huutaa tyhjyyttään. Sitä tyhjyyttä ei
täytetä hienoimmillakaan voiteilla tai shampoilla, hiusväreillä tai kalliilla
puvuilla.
Millainen
ilosanoma meille rumille ja rupsahtaville! Me olemmekin todellisia
rehellisyyden ja todellisuuden mannekiineja, joiden tulisi riemuita jokaisesta
eletystä päivästä, koska saamme kohdata kaikki asiat aitoina, persoonallisina
ihmisinä! Kenelle meidän pitäisi kelvata, kenen pillin mukaan meidän pitäisi
tanssia? Me emme tarvitse huumeita
missään muodossa, koska uskallamme katsoa peiliin, tietoisena sen
heikkenemisestä vuodesta toiseen. Emme tarvitse kalliita voiteita tai
hiushoitoja, koska voimme vaihtaa kylpyhuoneeseen pienemmän lampun tai liimata
kirkkaimmalle kohdalle tarran jossa lukee vaikkapa: ”Kauneus on katoavaista,
mutta rypyt sen kuin lisääntyvät!”
Suurin osa
ongelmistamme siis perustuu jokapäiväisiin, elämään liittyviin asioihin.
Asenteemme on ratkaiseva. Mutta kuka tukee meitä näissä oikeissa asenteissamme?
Todellisuudessa kukaan meistä ei ole niin vahva että selviäisi ilman toisen
ihmisen tukea tavalla tai toisella. Jokainen tarvitsee tietyn määrän
tunnustusta ja hyväksyntää voidakseen kehittyä terveenä ihmisenä. Pitää
paikkansa se väittämä, ettei kukaan voi kehittyä sosiaaliseksi ihmiseksi ilman
toisia ihmisiä. Tämä ei tarkoita sitä, että heittäytyisimme koko
loppuelämäksemme riippuvaiseksi jostakin läheisestämme tai henkisestä
auktoriteetista. Tietyssä kehityksen vaiheessa riippuvuutemme toisista alkaa
selvästi vähetä, koska persoonallisuutemme on kehittynyt sellaiselle tasolle,
että alamme valikoida peilejämme.
Kypsä
persoonallisuus on kykenevä läpäisemään koviakin tilanteita. Se ei anna
nujertaa itseään suurenkaan ihmisjoukon keskellä. Omalla kohdallani olen
kulkenut tien, jolla ajoittain koin murskaantuvani täydellisesti, mutta sitten
vähitellen elämän polut johtivat tielle, jolla persoonaani tuli jotakin
suorastaan yliluonnollista. Aloin elää todeksi Vanhan Testamentin lupausta: ”Et
sinä pelkää yön kauhuja, et päivällä lentävää nuolta, et ruttoa, joka pimeässä
kulkee, et kulkutautia, joka päiväsydännä häviötä tekee. Vaikka tuhat kaatuisi
sinun sivultasi, kymmenen tuhatta oikealta puoleltasi, ei se sinuun satu.”
(Ps.91)
Tämä ei
tarkoita sitä, etten olisi vieläkin oikealla tavalla riippuvainen toisista ihmisistä.
Auktoriteetikseni on kuitenkin tullut ihmisten sijasta Herramme ja Hänen Armon
Sanansa. Olen kokenut todeksi Paavalin kanssa: ”Ja nyt minä uskon teidät
Jumalan ja hänen armonsa sanan haltuun, hänen, joka on voimallinen rakentamaan
teitä ja antamaan teille perintöosan kaikkien pyhitettyjen joukossa.” (Apt.
20).
Seison tässä
Armon Sanassa, ilman että minulla olisi yhtään ainoata elävää persoonaa, johon
voisin vedota tai josta olisin riippuvainen. Eikö tämä ole se, mihin Herramme
tarkoitus on viedä meidät? Riippuvaisuuteen vain Hänestä ja Hänen armostaan!
Kaikki sananpalvelijat tekevät vain oman osuutensa, saaden palkkansa kerran Herran
luona, mutta tässä ajassa saamme kokea todeksi Johannes Kastajan kanssa: ”Hänen
tulee kasvaa, mutta minun vähetä!”
Se Sana,
jonka olemme saaneet kuulla, ei ole enää jonkun toisen sanaa, johon meidät
voitaisiin sitoa ihmiskunniaa puolustamaan, vaan jo Vanhassa Testamentissa
todetaan: ”Sillä tämä käsky, jonka minä tänä päivänä sinulle annan, ei ole
sinulle vaikea täyttää eikä liian kaukana. Se ei ole taivaassa, eikä sinun
tarvitse sanoa: 'Kuka nousisi meidän puolestamme taivaaseen noutamaan sen
meille ja julistaisi sen meille, että me sen täyttäisimme?' Se ei ole meren
takana, eikä sinun tarvitse sanoa: 'Kuka menisi meidän puolestamme meren taakse
noutamaan sen meille ja julistaisi sen meille, että me sen täyttäisimme?' Vaan
sana on sinua aivan lähellä, sinun suussasi ja sydämessäsi, niin että voit sen
täyttää.(5.Moos.30)
Sama
vahvistetaan Uudessa Liitossa: ”Mutta se vanhurskaus, joka uskosta tulee, sanoo
näin: "Älä sano sydämessäsi: Kuka nousee taivaaseen?" se on: tuomaan
Kristusta alas, tahi: "Kuka astuu alas syvyyteen?" se on: nostamaan
Kristusta kuolleista. Mutta mitä se sanoo? "Sana on sinua lähellä, sinun
suussasi ja sinun sydämessäsi"; se on se uskon sana, jota me saarnaamme.
Sillä jos sinä tunnustat suullasi Jeesuksen Herraksi ja uskot sydämessäsi, että
Jumala on hänet kuolleista herättänyt, niin sinä pelastut; sillä sydämen
uskolla tullaan vanhurskaaksi ja suun tunnustuksella pelastutaan. Sanoohan
Raamattu: "Ei yksikään, joka häneen uskoo, joudu häpeään." (Room.10)
Kuka voisi
näiden kohtien tarkastelun jälkeen vielä pyrkiä sitomaan hengellinen elämämme
johonkin sananpalvelijaan, olkoon sitten kuinka suuri tahansa? Kun Sana on jo
sydämessämme ja sen johdosta pakosta suussammekin, minne meidän vielä pitäisi
mennä kelvataksemme Jumalallemme?
Tähän
kaikkeen perustuu meidän elämämme uskovaisina tämän maan päällä. Ihmissuhteemme
eivät perustu näiden kohtien toistamiseen ja siteeraamiseen, vaan niiden mukaan
elämiseen. Oletko koskaan tullut ajatelleeksi sitä, että koko Raamattu
todellisuudessa on ihmistuntemuksen peruskirja? Jokainen jae omalla tavallaan puhuu
Herrastamme, mutta oikea Herran tunteminen saa meidät myös tuntemaan toinen
toisemme oikealla tavalla, koska meillä tulee olla aivan samanlaiset ajatukset
läheisestämme, kuin mitä Jumalalla on meistä. Rakasta lähimmäistäsi niin kuin
itseäsi. Raamatunjakeiden monotoninen toistaminen ei tuo rakkautta
läheisellemme, vaan niiden eläminen käytännössä. Eli kysymys on käytännön
ihmistuntemuksesta!
Markku Vuori
jatkuu...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti