Kirjoitettu 2002
Elämäni todelliset vaikeudet alkoivat nuoruusikäni
lopulla niin työni kuin tiettyjen yksityiselämääni liittyvien asioiden johdosta.
Minulla oli tähän asti aina ollut oma paikkani ainakin tyydyttävässä määrin.
Mutta nyt tietyt ihmiset tekivät kaikkensa riistääksensä minulta minuuteni ja
paikkani ihmisenä ihmisten keskellä. Minä en milloinkaan ole oppinut
mielistelemään ihmisiä, vaikka kaikin tavoin olen karttanut heidän
loukkaamistansa. Olen vain kokenut todeksi sen, ettei totuuden puhuja ole ollut
kauhistus vain menneinä aikoina, vaan on sitä yhä edelleenkin. Niinpä sain pian
sellaisen leiman ihmisten mielessä, etten ollut sitä koskaan osannut edes
kuvitella. Miksi ei kukaan tuohon aikaan kertonut minulle siihen aikaan
psykopatian nimellä kulkevasta sairaudesta? Miksi ei kukaan kertonut minulle,
että seuraani heittäytyi joukko tuhoavia ajatuksia hautovia elämän filosofeja,
jotka eivät halunneet edes lukea Sanasta: ”Toinen toisenne kunnioittamisessa
kilpailkaa keskenänne!”
Turha kysyä tällaista, kun sitä ei kukaan nytkään
sanoisi minulle! Tuntuu pelottavalta olla edelläkävijä näiden asioiden esille
tuomisessa.
Aloin sitten muutaman painostuksen vuoden jälkeen
nähdä erikoisia unia. Ne hiukan vaihtelivat, mutta perustunne oli kaikissa sama.
Olin kadottamassa omaa paikkaani ja persoonallisuuteni kalleimpia ominaisuuksia.
Tämä tuli esiin unissani, missä makasin peittoni ja tyynyjeni kanssa jossakin
pienessä tilassa, joskus jopa niin pienessä, että juuri mahduin siihen. Koska
en milloinkaan ole omistanut omaa asuntoa, oli kaikissa näissä unissa tuo
ihmeellinen tunne: tämä on minun ikioma paikkani, vaikkakin pieni, kuitenkin
oma. Myöhemmin sitten katselin lenkillä ollessani kaikkia tien varrella olevia
rakennuksia, etenkin pienen puoleisia ajatellen: voi kun minulla joskus olisi
ikioma mökki, vaikka kuinkakin vajavainen ja pieni. Pääasia olisi se, että se
olisi ikioma. Tämä haave ei ole toteutunut, eikä sen tarvitsekaan toteutua. Pääasia
on, että minulla on katto pääni päällä ja kaikki tarvitsemani. Eikä se ole
kovin paljon.
Minua ei milloinkaan ole kiinnostanut tavaran paljous,
vaikka sitä pääasiassa työni johdosta on kerääntynytkin. Kuitenkin asuessani
talvella viisi viikkoa asuntovaunussa Helsingin leirintäalueella, totesin ihmisen
tulevan toimeen hyvin pienellä tavaramäärällä. Kun sitten vielä lisäksi asuin
38 neliön asunnossani neljä ja puoli kuukautta käytännöllisesti katsoen ilman
huonekaluja, vahvistui käsitykseni entisestään. En tarkoita sitä, ettei
ihmisellä saisi olla omaisuutta. On kuitenkin tärkeätä, että kiintymyksemme
koskee enemmänkin muita elämän asioita, etenkin lähimmäisiämme. Kuinka monelle
onkaan tavaran hankkiminen suurin este lähimmäisen huomioimiselle, jopa oman
perheen huomioimiselle!
Meidän paikkamme sijainti tai koko ei siis ole ratkaiseva,
vaan sisäinen tyytyväisyytemme. Kun ajattelen noin 30 vuotta luonnehäiriöisessä
ilmapiirissä ja jatkuvaa taistelua oman minuuden puolesta, joudun toteamaan
kaiken jättäneen jälkensä elämääni. Parissa vuodessa ei korjata jotakin
sellaista, mikä on kestänyt aivan liian kauan. Muutamassa vuodessa voi
kuitenkin tapahtua jotakin siinä määrin, että sitä voi itsekin vain ihmetellä.
Ihminen voi löytää oman minuutensa uudelleen aivan häkellyttävällä tavalla, sen
jälkeen kun se suuressa määrin on joutunut kadoksiin henkisen väkivallan vaikutuksesta.
Sitä mukaa kuin oma minuus palautuu, sitä mukaa myös ihminen voi nähdä oman paikkansa
niin yksilönä kuin osana pienempää tai suurempaa yhteisöä.
Uskomus siihen, että ihminen voisi kehittyä oikealla
tavalla täydellisessä yksinäisyydessä, on täysin väärä ja harhaanjohtava.
Etenkin uskonnollisella alueella tässä suhteessa on todella ajettu mitä
raskaimmalla tavalla karille, ja siksi kristinusko on suurimmassa kriisissänsä
parituhatvuotisen kehityksensä aikana. Kristillisyys kukoistaa, mutta usko ja
ihmisen kyky olla ihminen on lähes kokonaan kadonnut. Ajoittainen yksinäisyys
on yksi elämän koululuokista, mutta todellisen ihmisyyden ihminen oppii vain
vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa, sillä ihminen on eittämättömästi
laumaeläin. Se ei tarkoita sitä, että hänen olisi juostava lauman mukana minne
tahansa se menee, vaan ihmisen perusluonteeseen kuuluu yhteydentarve
lajitoveriensa kanssa. Sitä ei korvaa sen paremmin kissa kuin koirakaan, saati
sitten marsut ja hiiret.
Yksinäisyys on yksi suurimmista kirouksista
ihmiskunnan ja kristikunnan keskuudessa. Se ei kuitenkaan ole sen paremmin
luonnon kuin ei Luojankaan järjestyksen mukaista. Vääristynyt kristillisyys on
luonut täysin virheellisen kuvan siitä henkisestä ja hengellisestä tarpeesta, mikä
meillä jokaisella on. Tämän kuvan on sitten maallinen elämä omaksunut tältä
vääristyneeltä kristillisyydeltä. Todellisuudessa vääristynyt kristillisyys on
pääsyy kaikkeen ”maallistumiseen ja maailmallistumiseen” minkä näemme tänä päivänä
rehottavan. Kuka haluaisi sellaista kristillisyyttä, joka luonnehäiriöisesti ja
narsistisesti etsii vain omaa parastansa toisen kustannuksella? Rakkauden ja
välittämisen puute johtaa auttamattomasti yksinäisyyteen.
Yhteiskunnan, niin kuin seurakunnankin, tulisi
perustua ihmisen perusolemukseen laumaeläimenä. Toisen tulisi pitää huolta
toisesta. Kun tämä ei pääse toteutumaan, on seurauksena valtava määrä
yksinäisiä ihmisiä. Meidän omassa maassamme elää yli miljoona ihmistä yhden
hengen taloudessa. Jos jokainen varaisi sydämessänsä tilan edes yhdelle
lähimmäisellensä, näyttäisi kaikki aivan toisenlaiselta!
Tilanne vaikuttaa todella katastrofaaliselta ja
toivottomalta. Sitä se todellisuudessa onkin. Mutta pieni muutos
katsantokannassamme voisi saada aikaan valtavan muutoksen meidän maassamme;
järkevinä ihmisinä käsittäkäämme, ettei ole itsekkyyttä, vaan mitä suurimmassa
määrin järkevää, saattaa asiat kuntoon ensin omassa maassa ja sitten vasta
puuttua muiden maiden asioihin. Miksi yhä harvempi tekee yleensä yhtään mitään
toisen ihmisen hyväksi? Siksi, että meistä on tullut niin suureellisia ja
tietyssä mielessä suuruudenhulluja, narsistisia, ettemme suostu tekemään
mitään, ellemme näe aivan tavattomia tuloksia toiminnastamme. Narsistisuus
sitoo käsiämme ja aikaamme entistä enemmän, koska olemme kadottaneet
kosketuksen ihmisyyteen ja pyyteettömään auttamiseen. Järki sanoo, ettemme voi
parantaa koko maailmaa, mutta koko maailma järkkyisi, jos jokainen pyrkisi
auttamaan edes yhtä kärsivää!
Luonnehäiriöisyyden tuottama kärsimys on kasvamassa
räjähdysmäisesti, mille emme kokonaisuutena voi mitään. Mutta jokainen voi
tehdä jotakin lähipiirissänsä.
Kaikkein käsittämättömintä on se, kuinka
kristillisissä piireissä on nostettu kädet pystyyn näiden asioiden edessä. Niin
kuin olen esittänyt epäilyksen siitä, että luonnehäiriöisyyden
esiintymisprosentti on uskonnollisissa piireissä moninkertainen
normaaliväestöön verrattuna, sitä vakuuttavampia esimerkkejä ilmaantuu
jatkuvasti.
Aikanaan, lähes 30 vuotta sitten, aloittaessani
toimintani seurakuntien piirissä, koin jotakin sellaista, mikä on kuvaavaa koko
elämäni ajalle, sekä koko kristityn maailman näkemyksille. Tuskin mikään muu
elämän alue on niin vaativa kuin toiminta hengellisissä piireissä. Tämä on
hämmästyttävä toteamus, mutta nämä 30 vuotta ovat osoittaneet sen todeksi
kaikkien kirkkokuntien piirissä. Kaikenlaisia vaikeuksia oli jo aloittaessani,
ja hämmästellessäni (nyt en enää osaa hämmästellä mitään) kokemiani
negatiivisia asenteita, lausui eräs seurakuntalainen selitykseksi jotakin, mikä
jäi mieleeni lopuksi elämääni. En sano tätä itsesäälistä, vaan pieni hymy huulillani.
Kuulin todellakin sanat: ”Koska sinä olet hyväksynyt tämän viran johtoasemassa
keskellämme, saamme me tehdä sinulle mitä haluamme.” Vuosien varrella nämä
sanat ovat toistuvasti tulleet mieleeni, mutta nyt viime aikoina ne ovat olleet
minulle kuin profetiaa. Eikö tämä ole juuri se seikka kristillisessä elämässä
lävitse kaikkien uskonnollisten yhteisöjen, mikä on riistänyt meiltä kaiken
hengellisen kasvun ja suonut tilan sille maallistumiselle, mitä naiivisti
ihmettelemme?
Kuka todellakaan haluaisi sellaista kristillisyyttä,
mikä on narsismin ja luonnehäiriöisen käytöksen leimaama? Kysymys ei siis ole
vain yksittäisistä, sairaista ihmisistä, joita kauniisti olemme nimittäneet
fanaatikoiksi, vaan kysymys on kollektiivisesta asiasta, joka on vallannut
vaihtelevassa määrin erilaiset yhteisöt ja piirit. Uhriksi joutuneen kannalta
on aivan samantekevää onko hän luonnehäiriöisen ihmisen vai luonnehäiriöisen
käytöksen uhri. Kumpikin tuhoavat ja vahingoittavat samalla tapaa. Ainoa ero on
siinä, että jos ajattelemme pahasti luonnehäiriöisen olevan parantumaton, niin
luonnehäiriöisesti käyttäytyvän ei välttämättä tarvitse olla luonnehäiriöinen;
hän vain käyttäytyy siten, koska on tekemisissä ilmiön kanssa, jota ei pysty
käsittelemään olemuksessansa. Olisikohan tässä yhteydessä kysymys siitä
juopumuksesta, josta Herramme puhui niiden palvelijoiden kohdalla, jotka ajattelevat
Herransa viipyvän ja alkavat lyödä sekavassa tilassansa toisia palvelijoita???
Luonnehäiriöinen ilmapiiri ja ympäristö siis aikaansaavat
samankaltaista käytöstä kaikissa niissä, jotka pitkään ovat sen vaikutuksen
alla. Millaisissa peileissä me siis peilaamme itseämme ja kasvuamme niin
kristittyinä kuin maallisina ihmisinäkin? Mitä me näemme niissä peileissä,
jotka on eteemme asetettu? Kysymys on todella vakava, ja saa itse kunkin
kysymään, tulisiko kaiken tämän keskellä etsiä jotakin muuta sen tilalle, mitä
meillä juuri nyt on. Itsensä syyllistäminen ei ehkä ole tässä kohden
tarpeellista eikä hyödyllistäkään. Enemmänkin on kysymys itsesuojelusta, sillä
meille on opetettu aivan vääriä asioita.
Tietynlainen kärsimyksen ihannointi ja väärä
maailmankatsomus on luonut aivan liian paljon tilaa narsistisen näkemyksen kasvulle.
Nämä asiat eivät ole toistensa synonyymejä, vaan vastakohtia. Narsismi eli
itserakkaus ei ihmisyhteisössä ole mahdollista ilman uhreja. En väitä että
rikkaus välttämättä merkitsisi toisen riistoa, mutta itserakkaus on kuin virtahepo
olohuoneessa. Missä on jotakin näin suurta, siellä ei voi olla tilaa jollekin
muulle. Todella suuri ihminen ei ole suuri tilavuudeltaan, vaan sydämeltään, ja
siksi voidaan sanoa, että todella suuren ihmisen seurassa jokainen tuntee
itsensä suureksi ja hyväksytyksi.
Lupaa tehdä toiselle ihmiselle mitä haluaa, ei ole
antanut sen paremmin Luoja kuin ei luonnon normaali järjestyskään. Sen antaa
vain vääristynyt kristillisyys tai vääristynyt luonne. Itse asiassa vääristynyt
kristillisyys sisältää kaikki luonnehäiriöisyyden piirteet alusta loppuun asti,
niin ajallisesti kuin laadullisestikin. En ole vielä mistään löytänyt
perusteellista selvitystä luonnehäiriöisyydestä, sillä eri asiantuntijat ja eri
piirit omaavat hyvin erilaisia näkemyksiä. Hengellisen taustani perusteella
itse määrittelen sitä omien kokemuksieni ja näkemysteni pohjalta.
Perustavinta laatua oleva piirre on mielestäni se,
että se perustuu lähes täydelliseen piittaamattomuuteen toisen ihmisen oikeuksia
ja persoonallisia piirteitä kohtaan. Siten se on luonut omat kieroontuneet pelisääntönsä,
mitkä suovat itselle lähes rajattomat oikeudet melkein mihin tahansa (”Meillä
on oikeus tehdä sinulle mitä haluamme!”) ja samalla rajaa toisen oikeuksia.
Molemmat eivät mahdu samaan tilaan eivätkä voi päteä samoissa asioissa. Siten
syntyy mahdoton tilanne, jota voitaisiin kuvata aikanaan useinkin mielessäni
pyörineellä ajatusleikillä. On leukojen puristuksessa kappale, joka ei anna
periksi, mutta siitä huolimatta leuat lähestyvät toisiansa. Kappale kuitenkin estää
leukojen liikkeen. Eli siis olemme tekemisissä irrationaalisen asian kanssa,
joka sotii luonnon lakeja vastaan. Tässä suhteessa luonnehäiriöisyys sisältää tavattoman
määrän järjelle käsittämättömiä asioita, jotka ovat mahdollisia vain irrationaalisessa
maailmassa. Eli jonkin vaatiessa enemmän tilaa, on toisen väistyttävä tai
annettava tilaa.
Tiedämme nyt tilanteen, missä kaikki LH-persoonan
uhrit elävät. He ovat tekemisissä asian kanssa, jota he eivät pysty
käsittelemään olemuksessansa, koska ei ole mitään järjellistä selitystä sille.
Tällaisen ilmiön läheisyydessä viipyminen johtaa väistämättömästi myös toisen
osapuolen vaurioitumiseen niin psyykkisesti kuin fyysisestikin. Vain harvoissa
tapauksissa terve osapuoli on niin vahva, että jatkuvasti löytää pakokeinot
säilyttääkseen oman identiteettinsä tämän totuuden vääristelyn keskellä.
Yksi LH-persoonan valteista on se, että hän pääsee
syyttämään uhriansa luonnehäiriöisestä käytöksestä. Tämä on helppo syytös,
sillä siihen sisältyy paljon totuuttakin. Mutta uhrilla on oikeus kysyä
itseltänsä, mistä hänen käytöksensä johtuu. Ikävä kyllä tämän kysymyksen esittäminen
ei liian pitkän vaikutuksen jälkeen enää tule edes mieleen. Mutta lohdutukseksi
jokaiselle itseään tässä kohden syyttävälle voidaan sanoa, ettei kysymys ole
sisäsyntyisestä asiasta, vaan ulkopuolelta tulevasta vaikutuksesta.
Tietynlaisten kokeiden perusteella on todettu, että jo muutaman päivän
altistuminen kyllin provosoivalle käytökselle saa ihmisessä aikaan muutoksia,
joita tämä itse ei enää pysty hallitsemaan. Syyllinen ei siis ole se, joka
painostuksen johdosta tekee jotakin vastoin tahtoansa ja parempaa tietoansa,
vaan tässä kohden on etenkin uskonnollisen maailman syytä katsoa peilistä
itseänsä ja todeta syyllistyneensä usein jopa törkeään manipulointiin ja
pakottamiseen. ”Joka viettelee yhdenkin näistä pienemmistä, sille olisi parempi
että myllynkivi pantaisiin hänen kaulaansa ja hänet upotettaisiin meren syvyyksiin…”
Mistähän syystä kaipaisin nähdä näitä myllynkiviä
käyttövalmiina?
Kristillisellä alueella selitetään nykyään kaikki
negatiivinen pois. Tuskin enää tiedetään mitä parannus ja katumus merkitsevät.
Hyvä tarkoitus tuntuu olevan ratkaiseva tekijä niin julistuksen kuin käytännönkin
mukaisesti, mutta eikö ole hyvin vanha sananlasku, että tie helvettiin on
kivetty hyvillä aikomuksilla? Eikö Sana aivan vastaansanomattomasti ilmoita
meidät tuomittavan tekojemme mukaan? Pelkkä uskokin on kuollut ilman tekoja!
Kuuntelin hiljattain esitelmää, jota piti Erik Ewalds.
Hän kertoo siinä eräästä miehestä, joka jonkinlaisessa näyssä tai unessa sai ajatuksen
haudata leiviskänsä maahan. Saavuttuaan pellolle hän kuitenkin totesi
aikomuksensa mahdottomaksi. Miksi? Hetken yrittämisen jälkeen hän totesi, ettei
pellossa ollut yhtään vapaata paikkaa - koko pelto oli täynnä kätkettyjä
leivisköjä! Minulle tämä kertomus on ollut hyvin hätkähdyttävä ja murheellinen.
Kuinka paikkansa pitävä se onkaan juuri tänä päivänä! Raamatun kertomuksessa
yhden leiviskän saanut mies totesi tehneensä kaiken pelosta, koska tiesi
herransa kovaksi mieheksi. Miksi meidän aikamme ihminen kaivaa leiviskänsä maahan?
Miksi minä yritin sitä monen vuoden aikana?
Kuka ja mikä on antanut meille niin totaalisesti
vääristyneen kuvan Herrastamme? Vääristynyt kristillisyys, vääristynyt Jumalakuva,
vääristynyt käsitys siitä, mitä me todella olemme Jumalan silmissä! Kysymyksenalaista
on, riittääkö se minkäänlaiseksi puolusteluksi sinä hetkenä, kun teemme tiliä
elämästämme ja tekemisistämme. Tällainen petos on tuskin mahdollinen ilman
jonkinlaista omaa osuuttamme asiaan. Me olemme antaneet hyväksyntämme aivan
liian monille epäilyttäville asioille, koska olemme olleet niin sisäisesti
rikkinäisiä ja epävarmoja kaikesta, omasta itsestämme, elämämme tarkoituksesta,
tehtävästämme jne. Olisiko tullut nyt se hetki, jossa katsomme tosiasioita
silmiin ja myönnämme tulleemme petetyiksi? Rikkinäinen ihminen ei ainoastaan
yritä haudata leiviskäänsä maahan, hän haluaisi itsekin vajota syvyyksiin!
Vielä on mahdollisuuksien päivä, armon päivä. Itse
asiassa on aivan käsiemme ulottuvissa aivan toisenlainen elämä ja uudet mahdollisuudet.
Meille suodaan nyt tilaisuus palata takaisin sille kohtaa, missä kadotimme
kaiken meille niin tärkeän. Meiltä jokaiselta on riistetty tavaton määrä omaa
persoonaamme ja elämäämme, minkä Jumala on meille tarkoittanut. Katsokaamme
avoimesti ja rehellisesti eteemme ja kysykäämme ääneen kysymys, minkä Totuus
niin pitkän aikaa on kaiuttanut sieluillemme, vaikka emme sitä olekaan
rohjenneet ottaa todesta: ”Tämäkö nyt on kaiken sen saavuttaminen, mitä niin
pitkään olet etsinyt, kun muutama suuri henkilö on nostettu kuin kuvapatsaana
Baabelin tornin huippuun ja kaikki huutavat heille innoituksessa ylistystänsä
ja kiitostansa?”
Narsistinen luonnehäiriöisyys on riistovoima, joka
etsii vain omaa kunniaansa ja omaa hyväänsä. Se imee voimansa ympäristöstä ja
saa kaikki voimaan huonosti. (Itseasiassa narsistinen luonne itsekin kärsii
koko ajan, vaikka sitä ei olekaan niin helppo havaita. Pitäisikö uhrien sitten
sääliä piinaajaansa, on mielenkiintoinen kysymys!)
Huomaan itsessäni aivan valtavan muutoksen siihen
verrattuna, mitä elämäni oli vain noin vuosi sitten. Kun ihminen voi huonosti
ja on väsynyt ja masentunut, välttää hän kaikkea tarpeetonta ja ylimääräistä
ponnistusta. Tietynlainen suojausohjelma ihmisessä etsii kaikkein yksinkertaisimmat
ja helpoimmat keinot edetä aivan yksinkertaisissa päivittäisissä toimissakin.
Ei siis ole ihme jos lattiat ovat täynnä erilaisia tavaroita tai roskia, joita
ei kerta kaikkiaan ole jaksanut nostaa pois. Mahdollista on, että kaikkialla
vallitsee melkoinen sotku, koska voimat eivät riitä laittamaan tavaroita
oikeille paikoillensa; ne vain yksinkertaisesti lasketaan sille vapaalle
paikalle, mikä on lähinnä.
Huonon olon jatkuttua kyllin kauan, saavutetaan
tietynlainen ilmapiiri ja maailma, jossa vallitsevat aivan omalaatuisensa
säännöt ja elämän lait. Niinpä ei yhtään ihmetytä sekään, että jonkun elämästä
vie suurimman osan aikaa sen pohtiminen, nouseeko ylös sängystä vai kääntääkö
vielä kylkeä muutaman kerran. Sänky tuntuu maailman parhaalta paikalta!
Vasta kun mielialassa ja olemuksessa alkaa tapahtua
oikeanlaista korjaantumista, syntyy uutta heräämistä elämää kohtaan. Saadaan kosketusta
uuteen elinvoimaan ja energiaan, ja olo alkaa tuntua jälleen kerran
inhimilliseltä. Ja tässä kohden tulee olla kiitollinen pienistä aluista,
pikkiriikkisistäkin muutoksista hyvään suuntaan. Se mistä nyt kirjoitan,
saattaa olla utopiaa ja naurettavaa sellaisen mielestä, joka on säästynyt
elämän kolhuilta, mutta jokainen kärsivä ja elämän murjoma tietää mistä puhun.
Meidät on kerta kaikkisesti tarkoitettu ihmisiksi,
inhimillisiksi olennoiksi, eikä miksikään koneiksi tai supermiehiksi tai – naisiksi.
Siksi tämän totuuden pakeneminen tuottaa niin tavattoman määrän kärsimystä ja
turhaa ahdistusta. Onko siihen kaikkeen sitten aivan pakko mennä mukaan ja
kärsiä vastoin omaa tahtoansa? Kukapa voisi antaa tähän vastauksen? Mutta joka
tapauksessa me voimme helpottaa elämäämme, jos vain tahdomme. Mutta sen ensimmäisenä
perusedellytyksenä on, että me käsitämme olevamme vain vajavaisia ihmisiä, ja
annamme itsellemme luvan olla juuri sellaisia kuin olemmekin, ihmisiä.
Minun oloni on siis parantunut huomattavasti jo yhden
vuoden aikana, vaikka tällä hetkellä sydämen rytmihäiriöt tuottavat ongelmia. Aivan
päivittäin huomaa tekevänsä jotakin sellaista, mitä ei menneinä vuosina
kuvitellutkaan tekevänsä, tai ei voinut tehdä siitä yksinkertaisesta syystä,
että oli aivan liian huono olo huomataksensa edes jonkin tekemisen tarpeellisuutta.
Niin hullua kuin se onkin, me kärsimme usein tuntikausia sellaisen
tekemättömyydestä, minkä olisi voinut suorittaa alle minuutissa. Esimerkkinä
uudet lenkkitossuni.
Koska olen köyhä, ostan vain parhainta ja kalleinta.
Hulluako? Ei vaan todella viisasta, sillä nyt minun ei tarvitse vuosikausiin
ostaa uusia tossuja, minä pystyn kävelemään paljon nopeammin kuin ennen,
jalkani eivät tule kipeiksi, lonkkani eivät kolota, selkäni ei tule jäykäksi,
niskani voivat paljon paremmin. Köyhyys ei siis merkitse tyhmyyttä, vaan on kunnia-asia,
jos köyhä käyttää sitä järkeänsä, mikä hänelle on suotu synnyinlahjana. Moni
rikas ei ollenkaan osaa käyttää järkeänsä, jos sitä ylipäätänsä…
No niin, uudet lenkkitossut! Voin jo siis paremmin,
mutta pari päivää sitten totesin voivani vieläkin paremmin. Mistä sen huomasin?
Olin jo laittanut tossut jalkaani, kun huomasin kantapäässä pistelevän. Sukan
sisällä oli pieni kivensiru. Kuinka monta kertaa olenkaan vain huitaissut
pusakan päälle ja lähtenyt ulos inhoten sitä pistelyä, mitä jokainen askel toi
mukanaan. Saatoin kävellä tunnin tai kaksikin, potkaisten silloin tällöin
tossun reunaa asfalttiin siinä toivossa, että kivensiru siirtyisi pois
kantapään alta. Turha toivo!
Me olemme siis monessa suhteessa aivan älyttömiä siitä
yksinkertaisesta syystä, että voimme älyttömän huonosti. Me itse kiusaamme
itseämme, kun kaikki menee tarpeeksi pitkälle. Pari päivää sitten voin siis
paljon paremmin, koska istuuduin uudelleen, otin tossun jalasta, venytin sukkaa
niin paljon että sain kivensirun sormieni väliin ja laitoin tossun takaisin
jalkaan. Kuinka mukavaa olikaan kävellä pitkin Helsinkiä, kun ei kivensiru
hiertänyt jalkapohjaa! Sitten kun voin vielä paremmin, en tyydy venyttämään
sukkaa, vaan otan senkin pois jalasta ja ravistelen oikein tyydytyksellä niin
kauan, että varmasti jokainen murunen putoaa lattialle!
Elämä koostuu aivan pienen pienistäkin asioista, jotka
antavat sille sen todellisen merkityksen. Luonnehäiriöisen uhri ei siis tarvitse
aina mitään suuren suuria ja äkkinäisiä muutoksia elämäänsä, vaan kun hän
lapsen lailla saa uudelleen tarttua kiinni elämän pieniin iloihin, kokee hänen
olemukseensa tulevan jotakin kadoksissa ollutta aivan päivittäin.
Markku Vuori
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti