Social Icons

Pages

lauantai 30. marraskuuta 2013

Yksinäisyyden kirous



23. toukokuuta 2007


Olen vasta muutaman viikon ajan ollut kykenevä lähes normaaliin elämään. Leuka on parantunut lääkäreitäkin ihmetyttävällä tavalla, mutta jalasta otettu korvauspala tuottaa ongelmia. Jalka kipeytyy muutaman kilometrin kävelyn aikana, ja siten itselleni niin elintärkeä kunnon hoitaminen ei ole aivan yksinkertaista. Saan kuitenkin olla kiitollinen kokonaistilanteesta.
Elämme aivan erikoislaatuisessa ajassa ja ilmapiirissä. Narsistinen ajattelu on muutaman vuosikymmenen aikana vallannut alaa, ja aivan viime vuosien kokemusten perusteella on nähtävä suorastaan räjähdysmäinen kehitys itsekkyyden alalla. Yhdistyksemme on toiminut nyt noin viisi vuotta ja erilaisia yhteydenottoja on ollut suuri määrä. Jotkut tuntemani ihmiset epäilevät kykyäni ja kestävyyttäni tällaisen asian tiimoilla. Lukuun ottamatta sairauteni aikaa en ole kokenut ahdistuvani mistään keskusteluista tai asioiden selvittelyistä. Rehellisyyden nimessä joudun toteamaan, että tuskin kukaan voi kertoa minulle sellaisia asioita, jotka aiheuttaisivat masennusta tai traumaattisuutta, mutta kohtaamani välinpitämättömyyden henki ns. terveiden ihmisten keskuudessa alkaa tuntua suorastaan traumaattiselta.
Toimintamme pituuteen nähden yhteistyöhenkeä on löytynyt uskomattoman vähän, minkä totesimme jo aikaisemmissa kirjoituksissamme. Käsittelemämme asia on itsessään monissa pelkoa herättävä ja on ymmärrettävää, etteivät ns. uhrit enemmässä määrin pidä yhteyttä tai tarjoudu auttamaan muita. Hämmästyttävintä on ns. ammattilaisten osoittama ammattiylpeys, mikä tulee ehkä selvimmin ilmi tapauksessa, missä yksi apua hakeneista halusi viedä asiaa eteenpäin tarjoamalla ilmaiseksi kirjojamme eräälle omaisyhdistykselle. Siellä todettiin, että asia hoidetaan heillä heidän omalla tavallaan, omien asiantuntijoiden avulla!
Yksikään omakohtaisia kokemuksia omaava ei epäile väitettäni, että julkisuudessa ja yleisellä tasolla ns. psykopatiaa ja narsistista persoonallisuushäiriötä koskeva keskustelu ja käsittely erilaisissa medioissa ovat kosketelleet vasta aivan pinnallisia tekijöitä. Dokumenteissa on esitetty eräänlaisia selviytymistarinoita, ja haastattelujen ja keskustelujen yhteydessä niin uhri kuin asiantuntijatkin ovat osittain hymysuin todenneet sinänsä paikkansa pitäviä asioita. Perusongelma on niiden ihmisten kohdalla, jotka jäävät kokonaan asian käsittelyn ulkopuolelle siitä yksinkertaisesta syystä, että ongelmaa käsitellään vain näkyvimpien tapausten perusteella.
Maassamme on lukemattomia ihmisiä, lähinnä kai naisia, jotka eivät pääse kosketuksiin julkisen keskustelun kanssa, koska he ovat täysin tietämättömiä siitä mitä maailmalla tapahtuu. Ei ole harvinaista, että perheen pää hankkii itselleen sellaisen auton, jonka ajamiseen vaimon kortti ei riitä. Perheessä aikaisemmin ollut henkilöauto on myyty pois, niin etteivät vaimo ja lapset pääse minnekään itsenäisesti. Samaan perheeseen ei tule paikkakunnan lehteä, koska mies on peruuttanut sen, tai se tulee miehen työpaikalle. Siten vaimo ei tiedä lähiseudun tapahtumista mitään, eli pysyy kotona. Televisio useimmissa perheissä kuitenkin on, mutta sitäkin katsotaan hallitsevan henkilön mielen mukaisesti. Itsestään selvää on, ettei näissä kodeissa ole internetyhteyttä, ainakaan sellaista, jota kiusattu voisi käyttää.
Keskustelumme kohteena olevat henkilöt ovat siis eräänlaisessa eristyksessä, tuomittuna yksinäisyyteen ihmisten keskellä. Millä tavoin tämä toteutetaan, vaihtelee siinä määrin kuin ihmiset ovat erilaisia, mutta aivan sääntö on, että hallitseva osapuoli aivan uskomattomalla tavalla säätelee muiden ihmisten kohtaamiset. Ns. uhri on ajan mittaan tullut avuttomaksi ihmissuhteiden luomisessa, mikä tuottaa hänelle melkoista ahdistusta, ja itsesyytöksiä ruokkii jopa ammattikunta ihmettelemällä hänen viipymistään ahdistavassa ilmapiirissä. Vaikka uhri on henkisesti lähes loppuun kulunut, on hänen elämässään useita tekijöitä, joiden näkeminen ulkopuoliselle on vielä tänäänkin vaikeaa. Kuinka moni viipyykään tilanteessaan lasten tähden, tietoisuudessa siitä, että näiden henkinen selviytyminen on kiinni hänen paikalle jäämisestään. Pienin tekijä ei suinkaan ole pelko yksinäisyyteen jäämisestä!
Narsistinen ajattelu on johtanut nykyiseen tilanteeseen, jossa suorastaan pidetään naurettavina niitä naisia, jotka selittävät mustelmiaan ja ruhjeitaan miehen rakkauden osoitukseksi. ”Hänen täytyy rakastaa minua ja välittää minusta, koska hän lyö ja kurittaa minua!” Itsestään selvää on, ettei tällainen ajattelu perustu terveeseen ajatteluun, mutta nauramisen sijasta meidän tulisi todella esittää itsellemme kysymys, mihin todella olemme ajautuneet ja ajautumassa yhä enemmän. Mitkä ovat ne tekijät ja ennen kaikkea puutteet kansamme ja sivistyksemme keskellä, jotka saattavat meidät kuulemaan näitä suorastaan kauhistuttavia kannanottoja henkiseen ja ruumiilliseen väkivaltaan? Jos yhä useampi nainen katsoo paremmaksi väkivallan piiriin jäämisen kuin yksinäisyyden, olemme todella saavuttaneet eräänlaisen äärirajan!
Vielä tänä päivänäkään eivät useat naisia auttavat järjestöt ole kykeneviä näkemään narsistiseen persoonallisuushäiriöön liittyviä tekijöitä autettaviensa elämässä. Olen nyt päässyt vuosien ajan seuraamaan tiettyjen ihmisten henkistä kamppailua elämässä kiinni pysymiseksi, ja surullisimmat tapaukset loppumattomine kamppailuineen perustunevat ensisijaisesti siihen seikkaan, ettei saatavilla ole oikeanlaista ja riittävää terapiaa, tukiverkkoa, syliä, jossa saisi itkeä pois tuskansa. Tuskan pois itkeminen on välttämätön ja ensisijainen seikka selviytymistä ajatellen. Uskallan kuitenkin väittää, että tähän kohtaan liittyy yksi suurimmista pimeistä kohdista mielenterveyden hoidon alalla, etenkin kun on kysymys narsistisesta persoonallisuushäiriöstä. Surukseni joudun toteamaan, että vähiten positiivista kehitystä kokeneet naiset vuosienkin jälkeen pelkäävät kohdata tragediansa perustekijät. Onko tämä heidän itsensä syytä? Tuskin, sillä aivan liian yleisesti on vallalla ajattelu, että mitä nopeammin ahdistavat ajatukset saa mielestään, sitä nopeammin pääsee kiinni uuteen elämään ja ihmissuhteeseen.
Perustuneeko edellä mainitsemamme ajattelu vain siihen yksinkertaiseen tosiasiaan, että kaikenlainen terveydenhoito maassamme on kriisissä, eikä sen paremmin ammattilaisella kuin muullakaan auttajalla ole aikaa paneutua yksittäisiin tapauksiin niiden vaatimalla tavalla? Nykyään ikään kuin sysätään ihmistä eteenpäin näkemättä tämän todellista ahdistusta, joka ei juuri nyt enää olekaan kiinni aikaisemmin koetusta, ensisijaisesti, vaan siinä että hän juuri nyt kokee entistäkin enemmän olevansa hylätty yksinäisyyteen ja avuttomuuteen, koska auttajakin vähättelee hänen todellista ongelmaansa! Näiden asioiden pohtiminen johtaa helposti itse kunkin jonkinlaiseen ahdistavaan mielenlaatuun, niin auttajan kuin autettavankin.
Mikä sitten on viisasta, mitä kannattaa tehdä? Tulisiko meidän jatkaa nyt jo totuttuun tyyliin, missä ikään kuin ajamme karjalaumaa edellämme, läimäytellen kohdalle sattunutta takapuolelle rohkaisevin huudahduksin, vai tulisiko meidän enemmänkin tarkkailla suurimmassa ahdistuksessa olevia ja keskittyä heidän auttamisekseen perille asti, eikä vain seuraavan kivikon ylitse?
Yhteydenottojen perusteella alkaa vähitellen muodostua sellainen kuva, että kirjoittajaa pidetään hyvin vahvana ja maallikkoasemastaan huolimatta melko arvostettuna asiantuntijana alallamme. Osaltaan tämä pitää paikkansa, mutta suuressa määrin kirjoittaja haluaisi säilyä sellaisella tasolla, millä kuka tahansa voi tuntea tulevansa ymmärretyksi ja huomioon otetuksi. Tietynlainen ammattitaso näyttää nykyään edellyttävän määrätynlaista vahvuutta, ja joidenkin heikkouksien tunnustaminen katsotaan sopimattomaksi. Nyt kuitenkin pitkän sairauteni johdosta katson yhdeksi suurimmista ongelmistamme yksinäisyyden. Olenko vähempiarvoinen tai halveksittava, jos tässä asemassani tunnustan kärsiväni sanoinkuvaamattomasti yksinäisyydestä?
En varmastikaan ole sen halveksittavampi kuin kukaan toinenkaan, enkä edes heikompi kuin joku toinen, jos kärsin yksinäisyydestä näinkin suuren ihmisjoukon keskellä. Minä ehkä olen vain rehellisempi kuin moni muu, sillä lausun julki seikan, joka on totta suurimman osan elämässä. Sen julkilausuminen ei poista pohjimmaista tuskaa tai sisimmän itkua, mutta halu nähdä todellisuus auttaa heittämään mielen ankkurin kohti jotakin parempaa, minkä olemassaoloon uskominen on ehdoton edellytys eteenpäin pääsemiseksi.
Yksinäisyyden tuskan kieltäminen on paljon vaarallisempaa kuin kukaan meistä todella käsittääkään. Narsistisen ihmisen elämä perustuu todellisuudessa jatkuvaan totuuden pakenemiseen, mikä merkitsee jatkuvassa valheessa elämistä. Tällainen ihminen ei elä elämää, hän suorittaa sitä. Hän ei esitä valheellisia asioita, vaan hän käytännössä elää jatkuvassa valheessa, uskoen itsekin kaiken esittämänsä sitä mukaa kuin hän tarpeeksi usein toistaa sitä itselleen. Tehdäkseen selvän pesäeron tällaiseen elämään ja henkilöön, on uhrin tehtävä oikea valinta. Jos hän itse valitsee kumppaninsa mallin mukaisen valheellisen elämän, ei hän todellisuudessa koskaan pääse eroon entisestä. Todellisuuden valitseminen on ainoa keino päästä kiinni vapauteen ja uuteen, ihmisarvoiseen elämään. Itkujen itkeminen kuuluu tähän kehitykseen, mutta totuus vaatii myös kaivamaan ainakin hetkeksi esiin kaikki luurangot elämän kaapeista. Näiden luurankojen kummittelu ei lakkaa itkemällä eikä suremalla, vaan niiden esiin kaivamisella. Jos narsistisen persoonallisuushäiriöisen uhri ei selvitä näitä omiakin huonoja piirteitä esiin tuovia seikkoja, siirtyvät lähes kaikki ongelmat uuteen elämään ja ihmissuhteeseen.

Markku Vuori

Yksinäisyydestä



23. toukokuuta 2007
  
Olen itse asiassa joutunut melkoiseen sisäiseen myrskyyn etenkin sairauteni johdosta. Niin kuin olen jo jossakin toisessa kohtaa tunnustanut, jokin minussa ei vieläkään halua todellisella tasolla tunnustaa, että olen ollut syöpäsairas. Ei mutta, löysinpä hienon ja lohduttavan sanamuodon! Olen ollut! Se ei sisällä pätkääkään valhetta, vain toiveikkuutta, ettei pahalaatuinen kasvain uusi tai tule jotakin muuta syöpää.
Voinen kai tunnustaa senkin, kai jonkun lukijan lohdutukseksi ja rohkaisuksi, että ajoittain on kaiken yksinäisyyden keskellä tullut ajatus, ettei tappava tauti sittenkään olisi niin kauhea ajatus sen rinnalla, että olisin tuomittu loppuelämäkseni olemaan yksin, ilman elinkumppania!
Tietyssä mielessä en ole ollut niinkään yksinäinen sen jälkeen, kun tutustuin aivan kuin sattumalta erääseen ryhmään, joka kokoontuu melko usein nimellä ”Kämppis”. Yhtenä erittäin sopivana epävirallisena nimenä on toiminnalla ”Henkireikä”. Nimi on jo joillakin yrityksillä, joten sitä ei voi ottaa viralliseksi nimeksi.
Viime viikonloppuna olin mukana tällaisessa tapaamisessa Keski-Suomessa, missä juhlimme raitista juhannusta noin kahdenkymmenen hengen ryhmässä. Perusperiaatteemme on kämppisten aikana ehdoton päihteettömyys, mikä on oikeastaan ainoa sääntömme sen lisäksi, että halata saa, mutta ei nurkan takana. Yleensä vuokraamme viikonlopuksi jonkin syrjäisen metsästys– tai muun majan, minne ulkopuoliset eivät tule. Kukin tulee omalla tai kimppakyydillä ja perillä olo ruokineen ja majoituksineen on ollut noin 15-30 euroa per henkilö kustannuksista riippuen.
Suurin osa kokoontumisistamme on ollut kristillisellä pohjalla ilman minkäänlaista tuputusta tai pakotusta. Parasta on aina ollut se, että jokainen saa olla sellainen kuin on, eikä kertaakaan kukaan ole tuntenut tulleensa loukatuksi. Missä ihmiset kokoontuvat, siellä on kaikenlaisia heikkouksia ja ongelmiakin, mutta kaikista ongelmista on selvitty. Onhan koko toiminta tarkoitettu särjettyjen majataloksi. Niin mukavaa on aina ollut, että melkein itkien on lähdetty kotiin kun viimeinen laulu on laulettu.
Kirjoitan toisaalla tästä toiminnasta, joka on mitä erinomaisin hoitomuoto ennen kaikkea kaikille narsistien uhreille. Voidaan järjestää kristillisiä ja uskonnosta täysin vapaita ”kämppiksiä” tarpeen mukaan. Tällä hetkellä on vain huutava pula osaavista vetäjistä ja järjestäjistä.
On siis olemassa kahdenlaista yksinäisyyttä. Moni on yksin suuressakin ihmisjoukossa ja itseäni ahdistaa vaimon puute. Yksinäisyys on paljon useamman asian takana kuin olemme tulleet ajatelleeksi. Yksinäisyys on syynä parisuhteen luomiseenkin, koska haluamme elämäämme seuraa. Ikävä kyllä vain kovin moni tekee tässä kohden väärän valinnan, aina ei yhtä vaan useampiakin. Yksinäisyys johtaa vääriin valintoihin usein siksi, että kuka tahansa tuntuu paremmalta kuin ei mitään. Tässä on yksi ihmiselämän suurimmista harhoista, josta todisteena aina vain lisääntyvä avioerojen määrä. Pettymys ihmissuhteessa tekee toiset varovaisemmiksi, liikaakin, toiset taas entistäkin välinpitämättömämmäksi. Kristillinen taustani vaikuttaa näkemyksiini, niin että uskon kaikkien kokeilujen ja syrjähyppyjen vahingoittavan ihmistä. Tehty on tehty, eikä sitä saa tekemättömäksi, enkä halua olla kenenkään tuomari. Meidän olisi vain hyvä oppia tekemistämme virheistä, mutta tietynlainen rikkinäisyys ja epävarmuus toimivat usein meitä vastaan.
Narsistinen ajattelu ja vallitseva markkinatalous merkitsevät tavatonta määrää henkistä pahoinvointia suurelle osalle kansaamme. Täytyy täyttää niin monia kriteerejä, jotka eivät palvele ihmisen parhaaksi, vaan ainoastaan narsismin pohjattoman kaivon täyttämiseksi. Työelämä ei suuressa määrin enää palvele ihmistä ja yhteiskuntaa, vaan lähinnä vain taloutta, joka on narsististen ihmisten hallinnassa. Terveenä pidetään vain ihmistä, joka ajaa omaa etuaan ja omaa parastaan. Eduskuntavaalien alla useampikin ehdokas tunnusti ainakin kirjoittajalle, että hänelle ei niinkään merkitse kansan paras, vaan itsensä ja puolueensa paras. Kaiken tämän keskellä on yksinäisen ja rikkinäisen ihmisen todella vaikea löytää tie henkiseen hyvinvointiin.
Oikeastaan suurin osa meitä ympäröivistä asioista työskentelee meitä vastaan. Mistä ottaa malli ja suunta elämälleen? Meidän kehityksemme ja hyvinvointimme perustuu suuressa määrin peileihin, joista itseämme tutkailemme. Ensimmäinen tällainen peili on äitimme, jonka vaikutus alkaa jo ennen syntymäämme. Kohdussa olon ja ensimmäisten elinkuukausiemme (vuosiemme) aikana luodaan perusta sille mitä meistä kerran tulee. Kaikesta tästä huolimatta vastustan sitä suuntausta, joka etsii narsistisen persoonallisuushäiriöisen uhriksi joutumisen syytä uhrin lapsuudesta. Sillä toki on merkitystä tietyissä valinnoissa ja ratkaisuissa, mutta todellinen ratkaisu on sen näkemisessä, että ongelmat alkavat ihmisestä, joka esittäytyy meille aivan jonakin muuna kuin mitä todellisuudessa on. Tämä naamio ja kulissi on niin taitavasti laadittu, ettei sen taakse pääse näkemään ennen kuin on liian myöhäistä.
Lapsuudenkokemusten mukanaan tuomat ongelmat vaikuttavat sitten irtautumiseen liittyvissä asioissa. Siinä vaiheessa kun ihminen huomaa tulevansa väärin kohdelluksi, on tapahtunut jo niin paljon, ettei sitä kaikkea voida ohittaa niin usein kuullulla kehotuksella: ”Jos sinulla kerran on niin vaikeaa, niin miksi et eroa?” Normaali avioero on jo niin monimutkainen asia, ettei tule lainkaan ihmetellä häiriintyneen ihmisen kanssa elävän vaikeuksia irrottautumisessa. Lapsia on jo saattanut syntyä, ja syntyykin usein vain siksi, että kiusaaja haluaa sitoa toisen itseensä. Lapset ovat varmuudella suurin vallankäyttökeino näissä ongelmallisissa suhteissa. On mahdollisesti hankittu talo kokonaan tai osaksi velaksi. Todella useissa tapauksissa kiusaaja pyrkii saamaan kaiken itselleen, joten uhrin epäröinti eron suhteen on todella ymmärrettävä. Suurimmalta osalta yhdistykseemme yhteyttä ottaneista naisista on viety kaikki omaisuus, niin että suurin osa joutuu eron tullessa asioimaan perusturvakeskuksen kanssa.
Puhuessamme nyt yksinäisyydestä, kohtaamme tämän asian todella merkittävältä puolelta. Useimmissa tuntemissamme tapauksissa yksinäisyyden uhkaa on käytetty häikäilemättömästi uhrin sitomiseksi kiusaajaansa. Todella moni saa kuulla aivan aivopesun perusteellisuudella siitä, kuinka hänellä juuri nyt on maailman paras kumppani, ja mahdollinen ero merkitsisi kuihtumista yksinäisyyteen. Kukaan muu ei huolisi tätä, joka vain hallitsevan henkilön suuren hyvyyden tähden pääsi näin erinomaiseen liittoon.

Markku Vuori

23. toukokuuta 2007




Tämä on ensimmäinen kerta ainakin kahdeksaan kuukauteen kun kirjoitan jotakin. Viime vuoden maaliskuussa olin vierailulla Alahärmässä hyvien ystävieni luona, kun vasemman alaleuan takaosassa alkoi tuntua sietämätön kipu, niin että jouduin menemään siellä hammaslääkäriin. Sain antibioottikuurin ja kehotuksen mennä omalla paikkakunnallani hammaslääkäriin. Kipeätä kohtaa tongittiin ja laitettiin sinne jonkinlainen tuppo ja todettiin viisaudenhampaan oireilevan. Tuli melkein kesä, ennen kuin pääsin leikkauspoistoon. Lääkäri totesi, ettei ollut aikoihin nähnyt niin pahaa tulehduspesäkettä. Hän ei kuitenkaan määrännyt mitään jälkihoitoa suuhuuhdetta enempää!
Vaiva jatkui kuitenkin vielä leikkauksen jälkeen ja kävin useaan otteeseen valittamasta kivusta, sillä eihän ole normaalia että tällaisen vaivan yhteydessä kipu ei hellitä, vaikka kuukausia on kulunut. Päivystävä lääkäri vilkaisi suuhun sinne mennessäni, mutta mitään merkittävää ei tehty, hiottiin vain läheisen hampaan reunaa toteamuksella, että se varmaankin ärsytti kieltä.
Vieraillessani Turun saaristossa ystävien luona aloin tuntea huimausta, millä kuulemma ei ollut mitään tekemistä asian kanssa. Samalla totesin, että pystyn entistä vähemmän avaamaan suutani, niin että syöminen vaikeutui entisestään. Kipu oli sen verran kova, että kuukausiin en voinut syödä normaalisti. Kun nyt valitin lääkärille huimauksesta ja siitä, etten saa suutani auki, otettiin viimeinkin röntgenkuva 8. marraskuuta (!). Sitä verrattiin maaliskuussa otettuun röntgenkuvaan ja todettiin, että aikaisemmassa kuvassa leukaluussa näkynyt pieni tummentuma oli suurentunut moninkertaiseksi. Nyt lääkäri tuli todella vakavaksi ja kävi näyttämässä kuvaa muillekin. Minut lähetettiin heti taksilla Hämeenlinnan keskussairaalaan, missä illalla suoritettiin ensimmäinen leikkaus. Kokeet osoittivat, että kyseessä oli pahanlaatuinen kasvain, joka olisi pikimmiten poistettava.
Lääkäri oli hyvin ystävällinen ja toi julki osanottonsa. Hän määräsi jopa unilääkettä jota en kuitenkaan tarvinnut. Ihmeellistä kyllä, tieto ei vaikuttanut nukkumiseeni ainakaan siten että olisin sen itse huomannut. Kaikki merkitsi kuitenkin sitä, ettei kirjoitusinspiraatiota tullut sen jälkeen, ja ajatukset pyörivät kaikessa mahdollisessa.
Yksi suurimmista kysymyksistä kuului kuitenkin, ajatellen niitä lukemattomia yhteydenottoja, joita minulla on ollut menneiden vuosien aikana, että miksi ei jo vuoden alkupuolella tutkittu asiaa tarkemmin? Yhä useampi antaa ymmärtää, ettei meitä enää hoideta parhaalla mahdollisella tavalla, vaan tehdään vain välttämättömin, eli juuri sillä hetkellä ilmeisin. Eikö tulisi koko yhteiskunnalle halvemmaksi, jos tiettyjä sairauksia ja vaivoja ei päästettäisi niin pitkälle, että varsinainen hoito sitten suoritetaan keskussairaalatasolla? Terveyskeskuksissa on aivan liian suuri kiire, ja seuraavan potilaan odotuksessa lääkärit ja hoitohenkilökunta ajoittain suorastaan hoputtavat edellistä potilasta ulos ovesta.
Tulen myöhemmin kertomaan tarkemmin kokemuksistani ja suuresta leikkauksesta, jota varten Tampereen Yliopistollisen sairaalan leikkaussali oli koko päiväksi varattu leikkaustani varten. Lisäksi jouduin makaamaan osastolla noin kaksi viikkoa. Kysymys kuuluu luonnostaankin, että eikö olisi päästy paljon halvemmalla, jos tilanne olisi todettu jo kevättalvella, kun pahalaatuinen kasvu oli minimaalinen marraskuussa todettuun nähden?
Olen keskusteluissani ihmisten kanssa korostanut sitä, että meidän tulee pitää puolemme saadaksemme asiallisen hoidon. Jälkeenpäin olen vihoitellut itselleni tyhmyyttäni. Miksi ylipäätänsä sallin tilanteen kehittyä niin pitkälle, että hyväksyin niinkin vaikean kivun ja tulehduksen pitämisen leuassani noin seitsemän kuukauden ajan? Maallikonkin järjen mukaan näin pitkäaikainen tuntemus ja selvästi tulehtunut paikka suussa ovat jotakin sellaista, minkä tulisi herättää ajatuksia hoitavassa lääkärissä. Tilanne ei ollut missään suhteessa normaaliksi luokiteltava. Kertoessani asiasta niin maallikoille kuin joillekin alan ihmisille, on asiaa ihmetelty melkoisella tavalla.
Tammikuun 17. päivä suoritettiin todella vaikea ja suuri leikkaus, jossa leukani avattiin pitkällä viillolla ja poistettiin pehmytkudosta ja osa leukaluutani. Tilalle otettiin pala oikean jalan pohjeluuta ja lihaa. Pahalaatuinen kasvain, jota ei mielellään kutsuisi syöväksi, saatiin kokonaan pois ja varmistukseksi seurasi lähes kaksi kuukautta kestänyt kemoterapia, mikä merkitsi lähes joka arkipäivä käymistä taksilla Pikonlinnassa Kangasalla. Tällä hetkellä on vaikea sanoa, kumpi kokonaisuudessaan oli koettelevampi – itse leikkaus usean viikon vaivoineen, vai säde- ja sytostaattihoito pahoinvointeineen ja väsymyksineen.
Osa ihmisistä ei pidä siitä, että kerron tästä asiasta. Se merkitsee kuitenkin elämässäni eräänlaista käännekohtaa, selvää muutosta elämäntavoissa ja asenteessa elämään yleensä. Yksi suurista kysymyksistä kuuluu: eikö riittänyt yhden ihmisen osalle noin kolmenkymmenen vuoden ahdistus psykopaattisten ihmisten seurassa? Tarvittiinko vielä tällainen kokemus, joka ajoittain lääkityksestä ja hoidosta johtuen tuotti ääretöntäkin masennusta ja mitättömyyden tunnetta?
Miksi jotkin ihmiset, tai useammatkin, eivät pidä tästä kirjoituksestani? Suomessa on tällä hetkellä tietoni mukaan noin 200 000 syöpään sairastunutta kansalaista, miestä ja naista ja lasta. Joka vuosi tulee tuhansia lisää. Kun tieto tulevasta leikkauksestani levisi ennen kaikkea seurakunnallisiin tuttavapiireihini, sain ennennäkemättömän määrän puheluja ja tekstiviestejä, vielä sairaalassa ollessanikin. Mutta kun tieto leikkauksen onnistumisesta oli saavuttanut tuttavapiirini, vähenivät viestit ja yhteydenotot merkittävästi. Olen kiitollinen kaikille huolestuneille ja osaa ottaneille tutuilleni, mutta yksi asia minun oli kai opittava tämän sairauden johdosta. Jotkin entiset tuttavani hylkäsivät minut totaalisesti saatuaan tietää vaivastani.
Olen kirjoituksissani todennut, että me suomalaisina olemme omalla tavallamme kieltäytyneet, joskus jopa sairaalla tavalla, kohtaamasta ajatusta vanhenemisesta, sairastumisesta, jonkin menettämisestä, kuolemasta. Ajatellaan, että sitä mitä ei nähdä, sitä ei ole olemassakaan. Tämä epämieluinen totuus on pyritty ja pyritään tänä päivänä kieltämään ehkä entistä enemmän. Siitä on todisteena useampienkin todistus, niin ammattilaisten kuin tavallisten kansalaisten taholta. Juuri sillä hetkellä kun moni meistä tarvitsisi ja todella kaipaisi jotakin henkilöä lähelleen ja ainakin henkiseksi turvakseen, me saamme koettelemuksemme keskellä kaiken muun ohella tuntea tulleemme hylätyksi aivan konkreettisesti. Jos en itse olisi tätä kokenut, tuskin uskoisin sitä todellisuudeksi!
Osa sairauksista on sellaisia, jotka eivät aiheuta torjumisreaktiota, mutta sana syöpä on itsessään, kaikesta sivistyksestämme ja tiedostamme huolimatta, alkeellisia reaktioita herättävä. Monen mieli on jäänyt kiinni vuosia vanhoihin käsityksiin ja asenteisiin, koska aikanaan useimmiten se merkitsi kuoleman läheisyyttä, sen ihmistä kohti kurottautumista. Niinpä moni aivan konkreettisella tavalla säikähtää sisimmässään kohtaamansa ihmisen kertoessa sairaudestaan, ja jokin monesti alitajuinen reaktio saa aikaan vakavammankin torjunnan.
En ole tutkinut asiaa laajemmin, mutta aivan selvästi osalle ihmisiä on kehittynyt omien koettelemusten keskellä tahtomattaankin ajattelu, joka monessa suhteessa on hyvin primitiivinen ja ehkä halveksittavakin, mistä johtuen sitä ei haluta tutkistella tarkemmin häpeän ja nöyryyttävyyden tähden. Se, mitä en näe, sitä ei ole olemassakaan, eikä se aiheuta minulle mitään vaaraa! Kuolemisen, sairastumisen pelko on monelle aivan liian suuressa määrin elämää rajoittava ja ahdistusta tuottava tekijä, joka estää ihmistä elämästä päivää kerrallaan. Sympatian ja osallistumisen sijasta valitaan sisäisten yllykkeiden johdosta se toinen, huonompi vaihtoehto, ystävän tai lähimmäisen hylkääminen, joka taas osaltaan tuottaa huonoa omaatuntoa ja merkitsee jonkin sellaisen menettämistä, mikä on tarkoitettu rikastuttamaan ihmisten välistä elämää. Toisen ihmisen huoliin ja ongelmiin samaistuminen ja empatian tunteminen on yksi suurimmista rikkauksista ihmiselämässä, sillä antava todellisuudessa saa!
Sana syöpä ei enää tänään merkitse sitä mitä se aikaisemmin merkitsi. Sen laatuja on olemassa valtava määrä, mutta monet niistä voidaan nykyhoidoilla parantaa sellaisella tavalla, ettei ihmiselämä todellisuudessa lyhene ollenkaan. Siksi on suorastaan järkyttävää kuulla niistä tapauksista, missä ihminen todellisen hätänsä hetkellä jätetään aivan yksin.
Ennen tammikuun leikkausta oli ns. meeting, missä joku johtava lääkäri esitteli kunkin leikkaukseen menevän tilanteen ja tarvittavat toimenpiteet kymmenien lääkärien ja hoitohenkilökuntaan kuuluvien istuessa salin laidalla, seuraten valkokankaalle heijastettuja röntgen- ym. kuvia. Minua ja yhtä toista miespotilasta lukuun ottamatta kaikilla oli mukanaan aviopuoliso tai joku läheinen. Siitä jäi todella haikea mieli, vaikka varsinaisia kyyneleitä en vuodattanutkaan.
Todellisuus on, että itsellenikin, jonkin asteen ammattilaisena, on vieläkin omalla tavallaan vaikea myöntää oikealla tietoisuuden tasolla, että minulla ei ollut vain pahalaatuinen kasvain, vaan kuulun siihen suureen joukkoon, joka on sairastunut jonkinlaiseen syöpään. Ihmismieli on kummallinen, ei vain joillakin epänormaaleilla, vaan jokaisella meistä. Tiettyjä asioita ei haluaisi myöntää todellisuudeksi, vaikka vain todellisuuden näkeminen on tie todelliseen korjaantumiseen ja parantumiseen ja eheytymiseen. Mielikuvat ja kuvitelmat eivät kanna pitkälle, sillä ne ovat usein esteitä mielen eheytymiselle.
Työssäni narsistisen persoonallisuushäiriön alueella on vuosi vuodelta vahvistunut käsitys siitä, että todella valtava määrä ruumiillisistakin sairauksistamme johtuu mielen alueelta. Jatkuva mielipaha, stressi jne. ovat tekijöitä, jotka eivät ole irrallisena olemuksessamme, vaan ihminen on niin suuressa määrin kokonaisuus, ettei perinteisten ajattelutapojen mukaan voi erottaa toisistaan sielua, henkeä ja ruumista. Ne eivät ole kuin erillisiä kiekkoja tai kerroksia ihmisessä, niin kuin joissakin kaavioissa on kautta aikojen esitetty. Mielestäni ne ovat enemmänkin kuin erilaiset nesteet sekoittuneena toisiinsa. Mihin tahansa niistä kohdistetut ärsykkeet ja toimenpiteet vaikuttavat kaikkeen. Yhä useampi ammattilainenkin myöntää sen tänä päivänä. Asia ei ole mikään uusi, vaan siitä on puhuttu jo viime vuosisadan lopulta lähtien. Ymmärtäväisiä kuulijoita vain on ollut liian vähän, niin että asiasta on alettu puhua vasta viime aikoina enemmän.
Monen ammattilaisenkin mielestä on hyvin mahdollista, että suuri osa ruumiillisista vaivoistamme johtuu henkisistä tekijöistä. Henkisyys ei ole sinänsä nähtävissä ja havaittavissa, vaan se tulee esiin ilmeissämme, olemuksessamme, liikkeissämme, eleissämme. Pelkkää säikähtämisreaktiota tarkkaillessa kaikki ovat yksimielisiä siitä, että jokin ulkonainen ja henkisenäkin pidetty tekijä aiheuttaa ihmisessä vakaviakin ruumiillisia ilmiöitä, parhaana esimerkkinä säikähtäneen saama sydänhalvaus. Urheilutilaisuuksissa ja äärimmäisissä hengellisissä kokouksissa adrenaliini virtaa ja aikaansaa kaikenlaisia ruumiillisiakin reaktioita ja käytöstapoja. Näitä esimerkkejä voi kukin löytää enemmänkin.
Jatkuva henkinen jännitystila todistettavasti aikaansaa kehollisia jännitystiloja, jotka ajan myötä muuttuvat psykosomaattisista somaattisiksi, eli selvästi kehollisiksi vaivoiksi. Ei ole järjetön kysymys sekään, johtuuko leukani syöpä mahdollisesti menneiden aikojen jatkuvasta henkisestä pahoinvoinnista ja stressistä!
Useimmilla autettavillamme, melkein poikkeuksetta, on monenlaisia kehollisia vaivoja, joista monet ovat henkisen tilanteen lauettua alkaneet hävitä. Tässä yhteydessä ei voi olla ajattelematta sitä suurta kohua, mitä tänään pidetään tietyissä hengellisissä piireissä ihmeparantumisista. Varsinaisia todisteita ja lääkärinlausuntoja ei juurikaan ole kenelläkään ollut esittää, mutta ihmeparantumisia väitetään tapahtuvan koko ajan. Ymmärrän monien skeptisyyden ja itsekin ajattelen, että jos todellisuudessa näin tapahtuisi jossakin, olisi siellä sellainen ruuhka, että siitä tietäisi koko maa ja jopa koko maailma!
Todellisuus lienee se, että ahdistuksessa olleen ihmisen kokiessa jotakin positiivista tietyissä hengellisissä tilanteissa, hänen kehonsakin kokee musiikin ja hänelle sopivan julistuksen vaikutuksen niin elvyttävänä, että tapahtuu eräänlainen henkinen laukeaminen, mikä samalla päästää irti monenlaisiakin jännitystiloja, mitkä ovat pitäneet otteessaan kehon eri osia. Ilmeisestikin uusien jännitystilojen palautuminen aikaansaa entisten vaivojen uusiutumisen. Siksi itse hengellisenkin työn tekijänä koen mitä suurimmaksi ongelmaksi tietynlaisten hengellisten kokousten keinotekoisen ilmapiirin, mikä todellisuudessa ei kanna pidemmällä tähtäimellä, vaan aikaansaa myöhemmin tavattomia pettymyksiä niin sairaiden kuin omaistenkin keskuudessa.


Markku Vuori


Nukkuvat ihmiset



Lokakuu 2009

Sisimmässäni vallitsee jossakin mielessä sellainen rauha, jota en ole vuosikausiin tuntenut. Kuitenkin jo aamulla herätessäni kiitollisuuden ohella vallitsee ennen kokematon ahdistava tunne, joka on sekoitus erilaisia tuntemuksia henkilökohtaisesta yleistilanteeseen. Taasko sellainen päivä, joka päättyy vuoteeseen asettumiseeni ja toteamiseen, että jälleen kerran on kokonainen päivä vaipunut ajan virtaan, ilman että tuntisin saavuttaneeni jotakin uutta?
Sairauteni on vienyt valtavan määrän voimia ja tilaa elämässäni. Toivoisin yhä uudelleen ja uudelleen tunnetta ja tietoakin hyödyllisyydestä ja tarpeellisuudesta. Mutta onko kysymys sittenkään sairauteni aiheuttamasta ongelmasta? Eikö suurin tuska ole siinä, kuinka päivästä toiseen yhä voimakkaammin tunnen ihmisten hädän, jonka he joutuvat hukuttamaan kovaan kiireeseen ja välinpitämättömyyteen? Ovatko ihmiset tällaisia itsestään johtuvien seikkojen takia, vai kuinka suuri merkitys on sillä, että uskovaisuus kokee suurinta lamaansa kautta aikakausien? Miksi ihmiset nukkuvat entistä sikeämmin odottaen uuden päivän tuovan jonkinlaisen korjauksen entiseen nähden? Miksi päivästä toiseen tilanne vain pahenee, ilman että juuri kukaan panee sitä merkille? Päivien välinen ero on niin pieni, ettei nähdä kehityksen suuntaa – siitäkään huolimatta, että tämä päivien välinen ero suurenee hetkestä hetkeen.
Mitä tarvittaisiin ihmisten herättelemiseen? Miksi kukaan heräisi tai toimisi yleistä suuntausta vastaan, miksi kukaan uisi virtaa vastaan, jos kaikki antavat sen viedä mukanaan? Kenen elämä ja esimerkki saisivat ympärillä olevat suorittamaan itsetutkistelua? Onko missään muussa ajassa ihmisten elämä ollut niin suuressa ristiriidassa heidän puheidensa ja asenteidensa kanssa? Ihminen sisimmässään halveksii tätä tilannetta itsessään ja ympärillään olevissa, mutta todella harva tuo todellisuuden esiin. Miksi? Kuka haluaisi poiketa joukosta tällaisen kritiikin johdosta, koska jokin sisimmässä viestittää, että omalla kohdalla ei ole yhtään sen paremmin. Tästäkö johtuu kilvoittelun katoaminen kaikkialla? Katsotaan aivan käsittämättömässä määrin ihmisen olemukseen, puutteisiin ja epäonnistumisiin, aivan kuin uutta ihmistä ei olisi enää olemassakaan. Meiltä alkaa olla hukassa niin oma kuin Herrammekin persoonallisuus!
Tietoisena ajan lyhyydestä ihmiskunnan kristillinen osa on hyvin ristiriitaisuutta aiheuttavissa tunnelmissa. Osaltaan evankelioidaan ja viedään eteenpäin sanomaa sanoinkuvaamattomalla energisyydellä, mutta toisaalta tuntuu kaikesta puuttuvan ”se jokin”, mikä kautta aikojen on ollut todellinen herättäjä ja kääntymyksen aikaansaaja. Puhutaan tavattomasti, mutta mistä puhutaan? Oikeastaan siitäkään ei ole kysymys mitä puhutaan, vaan miten puhutaan, missä mielessä puhutaan – tai mistä ei puhuta ollenkaan! Mikä on kaiken esittämämme perimmäinen tarkoitus, minkä hyväksi palvelevat toimintamme ja uhrautuvaisuutemme?
Minkä kriteerin mukaan voimme lähestyä nykyhetken tilannetta toistamatta loputtomasti kliseenomaisesti jotakin sellaista, mikä jo suorastaan kyllästyttää meitä? Mikä on loppujen lopuksi aivan yksinkertainen ja Kirjoitusten mukainen vastaus perusongelmaamme kaiken yltäkylläisyyden keskellä? Mikä on työmme hedelmä? Mikä on tulos elämästämme tämän maan päällä? Voidaanko se nähdä vasta tuonpuoleisessa, josta monella on hyvinkin suuri epätietoisuus ja epävarmuus? Onko mitään mahdollisuutta arvioida kaikkea jo nyt, tässä ajassa, ajallisuudessa. Virheiden korjaaminen tuolla puolen ajan virran on jokaisen järkevän ajatuskannan mukaisesti myöhäistä, aivan liian myöhäistä!
Mitä meidän Herramme vastaa tähän ongelmaamme? Millaisen ajatuksen Hän tuo silmiemme eteen sellaisella tavalla, että me uskomme sen tulevan suoraan Häneltä? Vai vastaako Hän meille näin suoraan? Tuleeko sittenkin oikea vastaus jonkun merkittävän, erikoisella tavalla siunatun ja valtuutetun suuren julistajan kautta? Kuka olisi niin luotettava, että voisimme pitäytyä hänen esittämäänsä ratkaisuun ja kannanottoon, riskeeraamatta mitään iankaikkisen elämämme suhteen?
Kirjoittajalle suurin ongelma perustuu juuri tälle alueelle, eli nyt näyttää siltä, että oikeastaan jokainen tunnettu ja kuuluisa julistaja, olkoon sitten pappi tai saarnaaja tai profeetta tai mikä tahansa, joutuu niin taloudellisten kuin menestykseenkin vaikuttavien tekijöiden johdosta panostamaan omaan karismaansa siinä määrin, että suorastaan kauhistuttaa tämän ihmiskorostuksen määrä ja laajuus. Mistä voimme päätellä tämän?
Haluan kertoa hyvin kuvaavan esimerkin omasta ja joidenkin muiden elämästä. Koin hyvin pitkän ja tuskallisen ajan elämässäni. En halua mennä tarkemmin yksityiskohtiin, mutta etsiessäni Herran kasvoja ja hänen apuaan törmäsin yhä uudelleen ja uudelleen hyvin häiritsevään tekijään. (Joillekin ihmisille tässä ei ole mitään häiritsevää, vaan päinvastoin!) Aina kun halusin lähestyä Herraani, silmäni sulkiessani, mieleni koneisto toi eteen jonkun suuren jumalanpalvelijan kasvot! Onko siis Herramme niin kovasti jonkin saarnamiehen näköinen? Onko joku saarnamies niin kovasti meidän Herramme näköinen? Sitä en voinut uskoa kaikesta suuresta jumalallisuuden osoituksesta huolimatta, sillä olen saanut kokea todella kovia asioita hyvin suurtenkin palvelijoiden taholta, asioita, joita Minun Herrani ei ikinä minuun kohdistaisi.
Samasta kertovat useammatkin ihmiset. Jokin ei siis ole kohdallaan, jos rukouksen ja palvonnan yhteydessä Herran kasvojen sijasta jonkun ihmisen olemus tulee silmiemme eteen. Kuinka moni on tullut ajatelleeksi tätä?
Erään suuren jumalanpalvelijan rukous oli lähes jokaisessa kokouksessa: ”Älkööt ihmiset nähkö minua, vaan Herran Jeesuksen Kristuksen!” Aikaan ihmiset istuivat kokouksissa silmät suljettuina, kuunnellen Herran puhetta yksinkertaisten julistajien kautta. Nyt videon ja television aikakaudella me tuijotamme julistajan usein koko ruudun täyttäviä kasvoja sellaisella hartaudella, että jokin suorastaan yliluonnollinen ja hypnoottinen voima kiinnittää ilman omaa tietoisuuttamme meidän henkemme ja olemuksemme näkemäämme persoonaan! On usein aivan samantekevää mitä tämä henkilö julistaa, jos kyllin kauan olemme olleet hänen vaikutuspiirissään. Jokin sisimmässämme muodostaa hyvin jumalisen tuntuisen, mutta kuitenkin epäilyttävän kokonaiskuvan silmiemme ja korviemme luomasta ilmapiiristä. Me olemme tottuneet uskomaan, että olemme jumalanpalveluksessa, jossa kohtaamme elämän perustavimman asian, mutta mikä on kuitenkin todellisuus Kaikkivaltiaan silmissä? Eikö elämämme todista jostakin aivan muusta, kuin mikä on huultemme todistus?
Juuri tällä hetkellä tietynlainen suoranainen kauhuksi luonnehdittava tunne valtaa sisimpäni. En ole koskaan vielä nähnyt asiaa tällaisella selvyydellä ja kirkkaudella! Kun kyllin kauan tuijotamme jonkun ihmisen kasvoja ja yhdistämme siihen hänen puheensa, eleensä, me jo yksinkertaisesti fysiikan ja elämän lakien perusteella samaistumme häneen tahtomattammekin tietyn ajan kuluessa. Juuri siksikö suurin osa jotakin julistajaa seuraavista ja palvovista muistuttaa käytökseltään ja olemukseltaan tätä julistajaa, ikään kuin hänen geeninsäkin olisivat siirtyneet kuulijaan. Ja nyt tulemme asian ytimeen. Kenen geenit meillä on hengellisessä mielessä? Kenen kaltaisiksi me olemme tulleet, kenen olemus huokuu meistä?
Mitä meidän Herramme nyt haluaa sanoa meille, kysyä meiltä? Kenen geenit sinulla on, lapseni? Mitä ihmiset näkevät sinussa, kenet he näkevät sinussa? Joka on nähnyt Minut, on nähnyt Isän! Minä annoin Johanneksen kirjoittaa: ”Sellainen kuin Hän oli, sellaisia mekin olemme tässä maailmassa!” Mitä sinä olet katsellut, mihin sinä olet tuijottanut tullaksesi samankaltaiseksi?
Me tiedämme tässä ajassa Jumalan Sanasta enemmän kuin mikään muu sukupolvi. Monet meistä tuntevat Sanan todella syvällisesti ja laajasti. Mutta tunnemmeko me todella Herramme persoonan, persoonallisuuden? Olisiko mahdollisesti niin, että me olemme imeneet itseemme Hänen persoonallisuutensa varjolla suurten julistajien persoonallisuutta luullen sitä Herraamme kuuluvaksi? Meidän mielestämme kaikki on näyttänyt hyvältä ja juuri sellaiselta, mitä olemme kaivanneetkin, mutta mitä me todellisuudessa kaipaamme?
Eikö elämämme todista, että olkoon kaipuumme mikä tahansa, todellisuus huutaa suurella äänellä kaikkea esittämäämme vastaan?
Ympäristömme esimerkki on johtanut meidät todella vakavaan tilanteeseen, jossa kirjoittajakin tuntee voimattomuutensa ja avuttomuutensa enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Jossakin sisimpämme sopukassa me tiedämme totuuden lähes kaikesta elämäämme liittyvästä, mutta kaikki ympärillämme oleva puhuu jostakin aivan muusta. Toteuttaaksemme sisimpämme totuutta, joudumme vastakkain mielestämme aivan liian suurien voimien kanssa. Siksi kompromissi on tämän hetken tunnussana. Me sovittelemme ja antaudumme asioihin ja tilanteisiin, joista omatuntomme syyttää itseämme, ja niin puolustaudumme Jumalan Sanalla:
Lopun ajalla viisaatkin neitsyet nukkuvat!
Paavalikin todistaa Timoteukselle, että pahat ajat tulevat!
Koko maailma on pahan vallassa!
Rakkaus on kylmennyt, siksi paha pääsee valtaan!
Jne…
Miksi paha on niin suuressa määrin päässyt valtaan? Mitä tarkoittaa laittomuuden valtaan pääseminen? Me viittaamme vain maailman olemukseen ja jumalattomuuden kehitykseen, mutta emme näe ollenkaan sitä, mikä kaiken ydin on. Mikä on se, mikä vielä estää pahan lopullista valtaan pääsyä? Seurakunta, Jumalan kansa! Mikä laukaisi nykyisen kehityksen? Luopumus, totuudesta väistyminen! Luopua voi vain jostakin sellaisesta, mitä on omistanut. Siispä ns. seurakunta on antanut alkusysäyksen ja hyväksymisensä nykyiselle kehitykselle!
Juuri nytkin on totta: PAHAN VALTAAN PÄÄSEMISEKSI EI TARVITA MUUTA KUIN ETTÄ HYVÄT EIVÄT TEE MITÄÄN!
Ensimmäinen Raamatusta mieleeni jäänyt lause on: ”Jumala ei anna kunniaansa kenellekään!” Mistä on ainakin kirjoittaja todistaja koko elämänsä ajalta? Yhä uudelleen ja uudelleen on joutunut toteamaan, että jos julistaja itse ei tee itsestään mitään palvonnan kohdetta, tekevät hänen seuraajansa hänestä jotakin sellaista, mikä suorastaan tuhoaa kaiken Jumalan työn!
Joudumme kysymään nyt todella käsi sydämellä, onko meille hyväksi tuijottaa joitakin julistajia kuvaruudulta ja imeä olemukseemme kaikki näkemämme? Käytännön ihmistuntemuksen mukaisesti voimme sanoa meidän kehittyvän ihmisinä hyvin suuressa määrin niiden peilien mukaan, joita eteemme asetetaan, tai asetamme. Monet kauan yhdessä eläneet ihmiset alkavat näyttää samannäköisiltä, kai siksi että näkevät toisiaan niin usein. Automaattisesti kasvojen ilmeet ja eleet muodostuvat samanlaisiksi. Ihminen tuskin muuttuu buldogin näköiseksi tätä tuijottamalla, vaan monet mielistyvät tämän erikoisen koirarodun ulkomuotoon. Miksikäs ei olisi mahdollista sekin, että tarpeeksi buldogia tuijottamalla…
Kenen näköisiksi me tahdomme muuttua? Millaista olemusta me tahdomme imeä itseemme? Millaista olemusta varten meille on annettu Jumalan Sana? Suuri osa käydyistä sodista on perustunut uskonnollisiin asioihin ja perustuu vieläkin. Osapuolet ovat kukin rukoilleet ja anoneet Jumalalta apua toistensa tappamiseen, ja tiedämme varmuudella, ettei Sana kehota meitä sotimaan eikä tappamaan. Oikeastaan suuri osa maailmaa imee uskonnollisuutensa ja hengellisyytensä Raamatusta, ilman että oikeastaan mikään osa Jumalallisesta tarkoituksesta toteutuisi!
Olemme jo riittävästi osoittaneet, että Raamattua voidaan käyttää monella tapaa ja ammentaa siitä suorastaan mitä tahansa, kunkin persoonallisuuden ja olemuksen varjolla. Eli jos emme löydä perustarkoitusta, jumalallista päämäärää, olemme hakoteillä ja hukassa Raamatun kanssa!
Meidän Herramme Persoonan näkeminen, siihen tuijottaminen, sen läsnäolossa oleminen, sen omaksuminen, on ainoa tie saavuttaa päämäärä. Siksi Hän kutsuukin itseään Tieksi, Totuudeksi ja Elämäksi.
Aivan liian moni asia muistuttaa Hänen persoonaansa, olematta sitä ollenkaan. Inhimillinen ajattelumme on johtanut meidät lukemattomille harhateille, joilla osoitetaan todelliset geenimme ja todellinen olemuksemme. Kun sananjulistus osuu kohdalle ja näemme petoksemme, me yksinkertaisesti kieltäydymme näkemästä todellisuutta ja ajaudumme entistä syvemmälle uskonnolliseen samankaltaisuuteen.
Todellisessa hengellisessä elämässä ei ole mitään samankaltaisuuksia, vaan ainoastaan samaistuminen meidän Herramme olemuksen kanssa. Tätä on todellinen uudestisyntyminen, tätä on todellinen parannus! Nyt emme enää elä me, vaan Herra meissä. Vain täten iankaikkinen elämä, iankaikkisuus, voi asua meissä, olla osa meitä ja me osa sitä!
Hyvä on parhaan pahin vihamies – nimenomaan tänään, kun eksyttävät voimat ovat saamassa valtaoikeudet uskovaisiltakin ihmisiltä.
Aivan liian moni asia näyttää hyvältä, palvelematta kuitenkaan meidän parhaaksemme. Ihmisen hyväksymä ja sertifioima hyvyys on usein kaukana jumalallisesta ja iankaikkisuuden tarjoamasta parhaasta.
Minne on kadonnut taivaskaipuu ja Herran odotus?

Markku Vuori
 

Sample text

Sample Text

Sample Text