Paluu laitumelle osa 2

Osa 2

Kuka on opettanut lampaille, että niiden on tuotettava villaa? Ei ainakaan paimenemme, jolla on selvä käsitys lampaan luonteesta. Mutta lähes päivittäin astuu kedon laidalle naapurin mustanpuhuva, mustiin pukeutunut kammottava persoona, joka irvaillen ja kiusaten huutelee lampaille kaikkea mahdollista, hyvin käskevällä ja auktoriteettisella äänellä. Miksi kuunnella, miksi ottaa vaarin tuollaisen pelottavan olemuksen äänestä, joka kylläkin puhuu ymmärrettäviä asioita, mutta vieraalla, oudolla äänellä. Mikä oli mennyt niin vikaan, että ajan mittaan oli suorastaan melkein odotettu tuon hahmon ilmestymistä kedon laidalle? Klaus oli kautta aikojen korostanut oman paimenen äänen merkitystä, mutta etenkin sinä aikana kun tämä oli viipynyt jossakin pidemmän aikaa, olivat vieraan ajatukset ja huutelut aikaansaaneet entistä enemmän huomiota osakseen.

Kun vieras ääni kuuluu kyllin usein, kyllin intensiivisesti, unohtuvat entiset käsitykset ja ajatukset. Uudet tuulet olivat alkaneet puhaltaa lammaskunnan piirissä, eikä tumman hahmon hihittely ja ilkeämielinen nauru lampaiden tyhmyydelle herättänyt enää ansaittua huomiota.

Etenkin lammaskunnan yöllinen asento oli erikoisella tavalla huvittanut tätä tummaa hahmoa. Mitä hullumpia asioita hän lampaat sai tekemään, sitä tyytyväisempänä hän palasi aina vain uudelleen laitumen laidalle. Hän ei ollut paimen, hän ei omistanut lampaita, mutta joka päivä hän nyt saapui aina uusine kehotuksineen ja moitteineen. Tuottakaa villaa, tuottakaa villaa, kuului huuto päivästä toiseen. Olkaa hyödylliset, olkaa tuottavat! Sitä tämä hahmo ei todella halunnut, mutta tiesi tarkkaan mikä saisi lampaat yhä enemmän hämilleen. Hermostuneisuus ja levottomuus valtasivat lammaslaumaa, lammaskuntaa päivä päivältä yhä enemmän. Mutta paimen ei tätä pannut oikealla tavalla merkille, kun luotti lampaiden olevan turvassa tällä pensaiden rajaamalla alueella. Ei ollut susi montaa kertaa vienyt lammasta, mutta että sellainen päivittäin seisoi tai istui laitumen äärellä aivan eri hahmossa, jäi paimenelta salaisuudeksi. Olisipa tämä nähnyt yöllisen lammaskunnan, olisi hän varmaankin tullut eri aatoksiin!

Mustalle miehelle oli vain tärkeintä, että lampaat tekivät itsensä naurettaviksi, suoranaisen pilkan kohteeksi. Ajatus raikkaasta ilmasta ja sopivista välimatkoista oli sekin alkujaan tämän tumman hahmon aikaansaannos. Olemme jo aikanaan kertoneet lampaiden välisistä ristiriidoista, joiden uskoimme loppuvan ainakin noiden kahdentoista vuoden tauon jälkeen. Erehdyimme suuresti, sillä kertomusten nyt jatkuessa ei oikeastaan mikään ole muuttunut paremmaksi, päinvastoin!

Nyt emme kuitenkaan halua masentua, sillä onhan kaiken seuraaminen omalla tavallaan aivan ainutlaatuista.

Mikä on mustan miehen tarkoitus, siitä puhumme pienissä jaksoissa, pala palalta, jännityksen säilyttämiseksi. Mikä on kiusantekoa, mikä hyvää tarkoitusta, siitä voimme keskustella laajemminkin. Jostakin syystä vaikuttaa kuitenkin siltä, kuin tumman hahmon perustarkoitus olisi vain kiusaamista, jollei sitten suoraa ahdistelua. Lampaan tehtävä on tuottaa villaa ja mistä emme juurikaan puhu, myös lihaa. Mutta jos joku joka päivä saapuu lammaskunnan reunalle huutamaan kehotuksia ja suoranaisia käskyjä villan tuottamiseksi, voisi joku olla sitä mieltä, että on kysymys ainoastaan kiusaamisesta, pilkkaamisesta. Kaipa lammas tietää miten villaa tuotetaan, miten villatakki kasvaa kasvamistaan? Vai tietääkö? Siinä suuri kysymyksemme!

Nyt olemme saavuttaneet tilanteen, jossa aurinko jo koko terällään valaisee laitumen ja jokainen lammas seisoa tököttää jäykillä jaloillaan, yrittäen taipua sen verran, että suu yltää vihreään ruohoon. Mutta syöminen on melko väkinäistä, ja ajoittain jokunen lammaskuntalainen pärskäyttää koko suullisen ruohoa takaisin maahan. Taisi olla varhainen matonen ruohon joukossa! Aina vain ruohoa, ruohoa, ruohoa! Muutama kukkanen ei juurikaan tuo mielenkohennusta, eikä aitaus enää salli lauman hiipimistä takaniityn huumaavien yrttien luo, joista aikanaan myös kerroimme. Jatkuvaa valvontaa ja elämän rajoittamista, tuhauttaa lammas toisensa perään. Kun hetken huumasta sai jonkinlaisen nautinnon, ei kukaan halunnut ajatella sitä suorastaan kauhistuttavaa jälkitilaa, mikä seurasi noiden huumaavien yrttien pureskelusta. Luonnollinen poistumakaan ei ollut enää luonnollista, vaan suorastaan kesyttämätöntä!

Elämä oli siis kurjaa ja päivästä toiseen samanlaisena toistuvaa. Aamuiset heräämiset tuntuivat jatkuvasti turhauttavimmilta, sitä mieltä oli suurin osa lammaskunnasta. Ainoa ilopilkku oli viikoittainen poukkoilu, jota odotettiin mitä suurimmalla innolla. Lähistöllä oli eräänlainen esiintymislava, jolla suoritettu musiikki tai muu ilman värähtelyn aiheuttama melu kantautui lammastarhaan kuin paikalla esitettynä.

Mitä oli sitten tuo ”meteli”, jota kaikki odottivat. Joku kutsui sitä ylistykseksi, joku taas riemuitsemiseksi. Voi sitä riemua, mikä vallitsi lammaskunnassa noina hetkinä, kun rytmikäs musiikki kaikui ylitse laitumen! Koko lammaskunta pomppi vailla minkäänlaisia estoja kaikesta voimastaan niin paljon kuin ohuet jalat sallivat. Ei haitannut vaikka päät jatkuvasti kolisivat toisiinsa ja jotkut lensivät kuperkeikkaa eriasteisten törmäämisten johdosta! Tämä korvasi viikon kyllästymiset, ja hetken aikaa hurmiolla ei ollut minkäänlaisia rajoja.

Tässä kohden tulee mieleen eräs useampipäiväinen hengellinen tapaaminen, jossa oikein suunnitelmallisesti ylistettiin useamman kerran päivässä, varta vasten valittujen ylistäjien johdolla. Voimallista ja äänekästä käyttäytymistä riitti useammaksi päiväksi. Mieleen jäi lopuksi elämää lähtötungoksessa kuulunut nuorehkon naisen toteamus: ”On todella surullista mennä nyt ovesta ulos ja kohdata todellisuus!”

Mitä on siis todellisuudessa se, mitä me kutsumme ylistykseksi? Emme tahdo kyseenalaistaa todellista ylistystä, harrasta ja todellista sellaista. Meitä kiinnostaa enemmänkin tuo lammaskunnan päätön ja hervoton pomppailu, jota metsän väki ei varmaankaan oikein ymmärtänyt. Ylistäväthän linnutkin joka päivä luojaansa, kukin äänellään ja tavallaan! Kotkakin ylistää omalla kirkaisullaan ja suuret siipensä levittämällä. Mutta miksi lampolan viikoittainen mekkala ei oikein löydä oikeanlaista ymmärrystä?

Raskas työ vaatii raskaat huvit. Joskus on irroteltava, päästettävä höyryt ulos, rentouduttava, irtauduttava kaikesta raskauttavasta, omasta kehostakin. Siksi niin hulvaton meno kerran viikossa. Mutta mikä on lampaan työ, mistä on irtauduttava, mikä rasittaa yksinkertaista, paksukalloista lammasta, sen vähäistä käsityskykyä? Työ, tuottavuus, hyödyllisyys! Kuka tällaista opettaa, kuka saa lammaskunnan uskomaan asioihin, joita ihminen ei edes osaisi kuvitella näihin ympyröihin?

Ei olla vielä keskipäivän kuumuudessa, kun jo mustanpuhuva hahmo asettuu mukavaan asentoon laitumen viereiselle kukkulalle ja alkaa provokaationsa. ”Hei paksukallot, tänään on kaunis päivä. Alkakaapa toimia, ettei koko päivä mene hukkaan. Tänään on tuotettava villaa, hyvää villaa. Toimintaa, toimintaa!

Kaikki keskeyttävät ruokailunsa ja päät kohoavat, kääntyvät tämän äänen puoleen. Miksi tämä tumma hahmo on niin kiinnostunut heidän tekemisestänsä, kun kerran sillä ei ole mitään omistussuhdetta tähän laumaan? Kiusaa meitä neuvoillaan, jotka vain rasittavat meitä! Mutta lampaita kun ovat, ovat myöskin helppo saalis tarpeeksi intensiiviselle väärälle opetukselle. Onpahan toisaalta jotakin ohjelmaa tylsälle uudelle päivälle! Ja juuri niin kuin on neuvottu jo aikaisemmissa huuteluissa, katsoo itse kukin lammas velvollisuudekseen noudattaa annettuja ohjeita. Tukeva asento, katse kukkulalle suunnattuna! Toimintaa, toimintaa, tuottavuutta, tuloksellisuutta! Jotta päivän villa-annos tulisi toimitettua, alkaa jokainen tuottavaksi, jalat levällään, puristaen itsestään kaiken voiman, pidätellen hengitystä, posket pullollaan, ponnistaen jokaisen lihaksen äärimmilleen. Tuottavuuden asento, tuloksellisuuden toimenpide!

Mitä tapahtuu kun tarpeeksi pinnistää, tarpeeksi ponnistaa? Tuskin villaa syntyy tämän johdosta, mutta pian kuuluu kaikkialta erikoislaatuisia turahduksia, ähkäisyjä, pahanhajuisia tuulahduksia. Verestävät silmät kertovat äärimmäisestä ponnistuksesta, läpättävä sydän mahdollisesti seuraavasta rytmihäiriöstä tai jopa sydänhalvauksesta! Mutta kun kerran ohjeet on annettu, ei hellittää saa ilman lupaa. Ponnistustensa keskellä lammaskunta ei tule panneeksi merkille naurusta kippuroivaa mustaa hahmoa, jota kaikki tuntuu huvittavan aivan brutaalilla tavalla!

Raskasta kertoa kaikesta tästä, kun kirjoittajalla koko ajan on mielessään jotakin aivan muuta kuin tämä onneksi kuvitteellinen lammaslauma, lammaskunta, jota tuskin seurakunnaksi voi kutsua. Kuka ja mikä saa ns. uskovaiset ihmiset toimimaan aikakaudesta toiseen niin käsittämättömällä ja mielettömällä tavalla? Kuka huutelee harhaan johtavia ohjeita matkamme varrella siinä määrin, että olemme aivan ymmällämme kaiken keskellä? Ketä tulee kuunnella, ketä ei?

jatkuu...