Social Icons

Pages

maanantai 7. lokakuuta 2019

Kristus, kristitty + ???

Tänä aamuna sydämelleni nousi jälleen voimakkaana julkaista uudelleen tämä kirjoitus, koska siinä tuodaan niin selvästi julki nykyinen tilanne.

Syyllinen, syyllinen

Olen jostakin syystä saanut olemukseeni suuren määrän asioita, joista en ollenkaan pidä. Missä määrin itse olen syyllinen siihen kaikkeen, on jo toinen kysymys.
Niin, käsite syyllisyys ei ole kaukana kenestäkään meistä, ja jossakin määrin, ajoittain suunnattomasti, tämä asia painaa mieltä jopa tuskastumiseen ja ahdistukseen asti. Syyllinen, syyllinen, syyllinen, kuka on syyllinen? Uskonelämässäkin näyttää siltä, että vastoinkäymisten kohdatessa ensimmäiseksi herää kysymys syyllisyydestä. Mutta onko tämä kaikki missään suhteessa Jumalan lasten keskuuteen kuuluvaa asiaa?
En voi ehkä milloinkaan unohtaa sitä, kuinka istuin eräässä kotikokouksessa, ja olin tuskin uskoa korviani, kun vieraileva pääpuhuja totesi: ”En olisi uskonut sitä todeksi, mutta löysin itsestäni vielä yhden negatiivisen piirteen.” Onko hänen elämässään todella niin pieni määrä syyllisyyttä, vai onko tämä toteamus todellisuudessa osoitus jostakin paljon suuremmasta syyllisyydestä kuin mitä voisi heti ajatellakaan?
Ihmiskunta on kokonaisuudessaan kautta koko uusitestamentillisen ajan kantanut yllänsä musertavaa syyllisyyttä siitä huolimatta, että eri kirkot ja yhteisöt ovat koko ajan olleet julistamassa armoa ja anteeksiantoa. Vai olisiko niin, että juuri siitä syystä syyllisyys on saavuttanut sellaiset mittasuhteet? Vai mistä voi johtua se, että kaikkein hurskaimpienkin uskovaisten piirissä, riippumatta kirkosta tai kirkkokunnallisuudesta, on niin vähän vapautuneita, iloisia, luottavaisen sydämen asenteen omaavia sieluja?
Me olemme kautta aikojen tahtoneet erottaa toisistaan hengellisen ja sielullisen ja ruumiillisen, käsittämättä ollenkaan sitä, kuinka toisiinsa sitoutuneita nämä asiat ovat. Ne ovat itse asiassa koko laajuudeltaan kuvattavissa, ei kolmeksi erisuuruiseksi ympyräksi, vaan kolmeksi yhtä suureksi ympyräksi, jotka asettuvat hämmästyttävällä tavalla täysin toistensa päälle.
Pelkkä hengellinen julistus, vaikka se olisi kuinka totuudellista ja vapauttavaa, ei yksin riitä tuomaan ahdistetuille sieluille heidän kaipaamaansa lohtua, vapautusta ja onnellisuutta. Meidän on nähtävä jokainen ihminen ainutlaatuisena, Jumalan luomana yksilönä, persoonana. Kukaan ei Jumalan luomisen perusteella ole toisensa kopio, vaan jokainen on oma kudoksensa, jonka kaltaista ei ole toista. Siksi sielunhoidollisessa työssä, mitä itse asiassa on koko kristillisen sanoman julistus muodossa tai toisessa (tai ainakin pitäisi olla) tulee huomioida kaikki nämä ihmisen ominaisuudet tai puolet.
Yksi suurimmista ongelmista ihmisen elämässä on jo hänen paratiisista karkottamisensa jälkeen syntynyt ajatus siitä, ettei mitään saa ilmaiseksi, eli kaikki on ansaittava. Uskotaan, että kaikesta on maksettava tietty hinta, ennen kuin mitään voi omaksua itsellensä kuuluvaksi. Ihminen kärsii suunnattomasti, etenkin tässä ajassa, eikä pienin kärsimyksen aihe ole todellinen tai keksitty syyllisyys. On helppo julistaa armoa, anteeksiantamusta itsestään selvänä asiana – se on sitä ehkä julistajalle – mutta ahdistuneen ihmisen on todella vaikea käsittää mistä on kysymys. Kaikki on maksettu, kaikki on sovitettu, Jumala on maksanut hinnan. Siitä huolimatta ahdistunut ihminen huokaa raskautettuna: ”Se on liian yksinkertaista!”
Ihmisille näyttää olevan uskomatonta se, että heidän syyllisyytensä voitaisiin poistaa ilman että he tekisivät jotakin sen hyväksi, maksaisivat sen tavalla tai toisella. Tämä kaikki on aivan kuin geneettisesti meidän perimässämme, estäen meitä saavuttamasta sitä, mitä Jumalan armo meille todellisuudessa tarjoaa, paremminkin sanottuna: ON JO ANSAINNUT MEILLE! Tämä vertauskuva geneettisestä perimästä ei ehkä olisi niin kohdalleen osuva, ellei kaikki kristillinen kasvatus ja opetus omalla panoksellaan olisi sellaisella tavalla tukenut tätä niin kohtalokasta ajatusta ja ominaisuutta ihmisessä. Ajatelkaamme vain kaikkea pimeässä keskiajassa tapahtunutta armon kaupittelua aneiden ja katumuksen muodossa. Meidän aikamme ei missään suhteessa ole vapautunut kaikesta tästä perimästä, vaikka niin usein tahdotaankin uskotella meille. Samat perinteiset ajatukset ja omaksutut asiat ovat vain saaneet tälle vuosisadalle ominaisen hienostuneen leiman, niin että vaikka puhutaan armosta ja lahjasta, niin viimeistään kolehdin keräämisen yhteydessä vedotaan ihmisen omaantuntoon.
Ne jotka eniten kaipaavat ja janoavat armoa, ovat kaikkein heikoimmassa asemassa todella vastaanottaaksensa sen, koska se on vastoin ihmisen sisäistä näkemystä. Surullisinta on todella se, että heikoimmassa asemassa olevan ihmisen sisimpään tämä maksamisen periaate on syvimpään juurtunut, kun taas moni rikas ja menestynyt ihminen pitää itsestään selvänä sitä, että kaikki hyvä ja onnellinen kuuluu hänen elämäänsä. Hän on elämällään ja ansioitumisellaan varmistanut itsellensä paikan niin tässä kuin tulevassakin elämässä.
Meidän maassamme on käsite rippi melko tuntematon käsite, vaikka se koko katolisessa maailmassa on olennainen osa tuota uskoa. Ehkä juuri katolisesta leimasta johtuen koko asia on jo nimensä perusteella sijoitettu kategoriaan: tosiuskovaisten touhua. Jos olisi omaksuttu jokin muu, enemmän todellisuutta vastaava nimi, suhtauduttaisiin asiaan ehkä toisin. Kysymyshän on itse asiassa syntien tunnustamisesta, todellisesta katumuksesta, sydämessä tapahtuvasta itsetutkistelusta, johon aivan olennaisena liittyy sitten anteeksiantamuksen kokemus sen kautta, että joku kanssamatkaaja julistaa armon ja anteeksiantamuksen tunnustettujen asioiden ylle.
Minä en kannata katolista rippiä, mutta jo pelkkä terve järki sanoo, että asiassa on todella paljon perää, ja olisi paljon vähemmän sielullista jatkuvaa ahdinkoa ja tuskaa, jos meidänkin maassamme voitaisiin tätä asiaa toteuttaa protestanttiselta pohjalta perusajatuksena, ei katoliseen uskoon läheneminen, vaan avun tuominen ahdistuksessa oleville ihmisille. Mutta kaikki tämä on mahdollista vain henkilöiden kautta, jotka itse ovat kokeneet päivittäisen armon ja anteeksiantamuksen, sillä me voimme antaa eteenpäin vain sitä, mitä meillä itsellämme on, emme yhtään enempää!
Saamme varmastikin kiittää suuresta osaa henkistä ahdistusta ja tuskaa julistajia, jotka ovat kylläkin täyttäneet suunsa suurella määrällä suuria sanoja, mutta jotka eivät todellisuudessa ole omassa sydämessään omaksuneet murto-osaakaan siitä, mitä muille totuutena ja vapauden evankeliumina julistavat. Voidaan siis oikeutetusti esittää yhä uudelleen kysymys: Miksi kirkko, seurakunnat, uskonnolliset yhteisöt, sen sijaan että olisivat tuoneet vapautuksen, armon, ilon ja rauhan jäsenillensä ja koko maailmalle – miksi he sen sijaan ovat jättäneet jälkeensä vain murskautuneita, toivottomuuteen ajautuneita sieluja?
Ihmiset harjoittavat hartautta, käyvät ripittäytymässä, suorittavat pyhiinvaellusmatkoja (eivät ainoastaan katoliset, vaan kaikki protestanttisetkin jonkun suuren julistajan luo, tai johonkin erikoisen armoitetuksi näkemäänsä seurakuntaan) ikään kuin osoitukseksi suuresta uskostaan, mutta mikä on todellisuus? Eikö olekin niin, ettei ihminen sittenkään usko olevansa armosta pelastettu, ei usko syntiensä olevan anteeksi annetut, koska jatkuvasti yhä uudelleen astuu papin tai julistajan eteen samojen asioiden kanssa? Eikö enemmänkin ole kysymys epäilyksestä, joka velloo hänen sielussaan sinne tänne, saaden vahvistusta päivittäisistä epäonnistumisistaan ja todellisista tai kuvitelluista moitteista toisten matkaajien taholta? Varmuuden vuoksi tehdään vielä näin ja näin, varmuuden vuoksi, yhä uudelleen ja uudelleen!
Eikö olekin niin, että me ikään kuin velvollisuudesta ja kuulijoiden toivomuksesta puhumme virheistämme ja epäonnistumisistamme, etsien ihmisten hyväksyntää, koska jokainenhan odottaa jokaisen olevan yhtä vajavainen kuin toinenkin. Me emme yksinkertaisesti jaksa uskoa, että kaikki on maksettu, sovitettu, että me todellakin voisimme edes hiukan muuttua toisenlaisiksi, paremmiksi. Jos joku todistaa muuttumisestansa, me emme jaksa uskoa sitä todeksi, vaan pyrimme masentamaan hänet koviksikin sanoiksi pukemillamme epäilyksillä.
Miksi ripittäytyä, miksi pyytää jatkuvasti anteeksi jotakin, mikä monesti tuntuu itselle vieraalta, mutta joka niin sitkeästi kuuluu jokaisen ihmisen elämään? Anteeksiantamukseen uskotaan yleisesti, teoriassa, mutta sen käytännössä uskomisen katsotaan osoittavan nöyryyden ja katumuksen puutetta. Niin, katua pitää siis itse katumisen tähden? Vuodesta toiseen, vuosikymmenestä toiseen? Onko siinä itse asiassa mitään järkeä, katuva läheiseni?
Osa syyllisyydestämme on itsestään selvää, joko itsellemme ja läheisellemme selvästi näkyvää, ja osa siitä on tiedostamatonta, jota viimeistään sairaalloinen mieli alkaa kaivella esiin, mitenkäs muuten kuin kaikkein hurskaimpien ja vakavimpien julistajien armoa tihkuvan julistuksen kautta: me kaikki olemme syyllisiä, me kaikki olemme rikkoneet, me kaikki… me kaikki… (tietenkään ei julistaja, joka vaatimattomuudessaan ja nöyryydessään lukee itsensä mukaan, vaikkakin vastentahtoisesti). Mutta kuka uskoo ja julistaa, että jos anteeksiantamus ja armo todella ovat täydelliset, koskee se silloin myös tiedostamattomia asioita meidän elämässämme?
Mikä on tiedostamatonta, ei ole tietoisuudessamme. Eli siis emme voi tehdä siitä parannusta, emme voi ripittäytyä. Mutta tässä on pohjaton kaivo hurmahenkisen julistajan ammennettavaksi, sillä niin kuin jo olemme todenneet, on ihmisen niin mahdoton uskoa todeksi, että kaikki jo on todella maksettu. Mutta jos joku tuntee tarvetta maksaa, niin miksikäs ei, tuumaa hurskas julistaja, riittäähän hänellä julistettavaa tämän matkan ajaksi!
Minä henkilökohtaisesti, tuskallisen syvällisesti, olen joutunut kokemaan näitä asioita pienen elämäni ajan. Minä en niinkään tunne tätä ahdistusta itseni kuin niiden lukemattomien ihmisten puolesta, jotka huolimatta vuosituhantisesta julistuksesta joutuvat elämään jatkuvassa sielullisessa ja henkisessä ahdistuksessa aivan aiheettomasti. Meidän jokaisen sielu on kudottu Kaikkivaltiaan Jumalan kudinpuissa juuri sellaisella tavalla, mistä armoitettu ja siunattu Jumalan mies kirjoitti jo ennen syntymääni painetussa kirjassa. Frank Mangs: Hän alkoi uudelleen:
”Jumala on juuri minuun kätkenyt jotain, jota ei milloinkaan aikaisemmin ole ollut eikä tule olemaan. Minun sieluni on kudottu sellaisen mallin mukaan, jota ei aikaisemmin eikä myöhemmin ole käytetty kenenkään toisen sielua kudottaessa. Jumala on valmistanut minulle tehtävän, jota ei kukaan muu voi täyttää. Jumala on virittänyt sisimpääni sävelen, jota ei kukaan muu voi saada kuuluviin täydellisesti. Hän on antanut käteeni ihmissydänten ja olosuhteiden avaimen, jota hän ei ole uskonut kenellekään muulle. Meidät on kaikki luotu samoin ihmeellisin eduin – saamme olla omalaatuisia. Tässä piilee eräs syy, miksi taivas tulee olemaan niin ihmeellinen ja sen veisuu niin täysiääninen. Sillä siellä ei ole mitään ihmisjäljennöksiä – ainoastaan Kristuksen jäljennöksiä. Mutta kukaan näistä ei kykene täydellisesti ja joka puolelta heijastamaan Kristuksen kuvaa. Jokaisella on oma erikoinen yksityiskohtansa, jolla hän heijastaa Luojan määrätöntä moninaisuutta. Jokaisen on esitettävä oma erikoinen sävelensä. Ja taivaassa eivät laula vain autuaitten huulet ja kielet ja äänijänteet. Koko vapautunut henki ja kirkastunut ruumis laulaa. Koko olemassaolo on Jumalan ylistysvirttä.
Tämä tapahtuu joskus maan päällä, silloin, kun Jumala tarttuu ihmiseen, puhdistaa hänen sydämensä ja täyttää hänet Pyhällä Hengellä. Silloin veisaa sekä ruumis että sielu.

Kun Herra soinnut antaa,
niin taivahan kuin maan,
niin silloin ihmisrinta
soi Hänen kiitostaan.

Mutta tämä tapahtuu täydellisesti vasta taivaassa, silloin kun jokaisen ihmisen erikoinen hengellinen sävel on vapautunut ja täyteläinen, kun Herran kirkkaus tunkee jokaisen olemuksen jokaiseen säikeeseen ja kun lukematon pyhäin joukko virittää kiitoslaulun Karitsan kunniaksi, silloin se virsi ei kaiu vain neliäänisenä tai kahdeksanäänisenä vaan miljoonin äänin. Ja se kaikuu täysin sopusointuisena.
Ihminen! Säilytä omalaatuisuutesi! Säilytä erikoissäveleesi! Pakene kaikkea, joka haluaa ryöstää sen sinulta, sillä vain vapahdetut originaalit voivat täydellisen sopusointuisesti veisata Luojansa ylistystä. (Kaikki alleviivaukset tässä julkaisussa allekirjoittaneen.)
Nämä siunatut sanat kirjoitti Frank Mangs jo 1946 julkaistussa kirjassaan. Ei ole sattumaa, että juuri tuo kirja sattui silmiini äitini kirjahyllystä, minne se oli jäänyt joskus menneisyydessä. Mitä on tapahtunut kaikkina näinä kuluneina vuosina sen jälkeen kun nämä asiat olin lukenut vuonna 1965? Ovatko asiat tulleet paremmiksi tässä valveutuneisuuden ajassa, jossa Jumala aivan erikoisella tavalla on puhunut meille armoitettujen julistajiensa kautta? Enkö voi juuri nyt, pitkänäperjantaina 2002 toistaa sen, mitä sanotaan heti seuraavassa luvussa:
”Mutta eikö ole peloittavan traagista, että Jumalan seurakunta suuressa määrin on muodostunut jäljennöksiä valmistavaksi tehtaaksi: ”Minä liityn Paavaliin, liityn Apollokseen, minä liityn Keefakseen. Minä liityn Lutheriin ja minä Wesleyhin. Minä liityn Roseniukseen ja minä Waldenströmiin. Minä olen kristitty ja luterilainen, minä olen kristitty ja baptisti, minä olen kristitty ja helluntaiystävä.”
Kristitty ja ---.
Ajattele, että historian kauneimpaan kunnianimeen täytyy aina liittää jotain, jotta se kelpaisi!




 

Sample text

Sample Text

Sample Text