Minne virtaavat vetemme?

 HÄN OLI IHMINEN, YHTÄ VAJAVAINEN KUIN MEKIN.

 Kirjeitä ja ajatuksia elämän todellisuudesta opiksi kaikille niille, jotka ovat halukkaita oppimaan ja näkemään elämästä muutakin kuin mitä omien neljän seinän sisällä tapahtuu -tai kuka tietää, vaikka tässä puhuttaisiinkin juuri Sinusta ja Sinun taisteluistasi, olemmehan kaikki niin samanlaisia!

    Rakas veljeni Herrassa Jeesuksessa Kristuksessa. Mitä sinulle kuuluu? Minulle ei kuulu ollenkaan hyvää. Eilen oli yksi elämäni vaikeimmista päivistä, ja illalla olin niin sekavissa tunnelmissa, että olin vähällä toteuttaa sen, mitä eniten pelkään. Tiedätkö, minä kiipesin pimeän tultua tuhannenkahdeksansadan metrin korkeuteen serpentiinitien yläpuolelle, mistä on suurin pudotus rotkoon. Satoi melkoisesti ja tuuli ulvoi onkaloissa. Istuin pitkän tovin jyrkänteen reunalla märällä kalliolla ja tuijotin alas pimeyteen. Mitä merkitystä on elämällä, kun ihmiseltä viedään kaikki se, mikä kuuluu normaaliin olemassaoloon? Vuosikaudet olen parhaani mukaan yrittänyt palvella Herraa, ja palkaksi siitä minut on mustamaalattu kaikkien tuttavieni silmissä. En odotakaan mitään palkkaa tämän maan päällä, mutta että niin sanotut todelliset uskovaiset voivat käyttäytyä siten - se on minulle aivan käsittämätöntä!

    Muutama auto ajoi ohitse, ja yritin painautua mahdollisimman matalaksi kiveä vasten. Valokeilat kieppuivat sinne tänne, ja oli jotenkin aavemainen näky kun autot painuivat yhä alemmaksi syvyyteen. Vai mitä itse asiassa on syvyys? Minä katselin kaikkea korkeudesta. Todellisuudessa se, mikä täältä näytti syvyydeltä, oli itse asiassa korkeutta Hopeajärveltä katseltuna. Mitä itse asiassa on mikin? Olin todella sekavissa tunnelmissa. En halunnut elää yhtään ainoata päivää sitä elämää, joka minulla oli takanani, ja kuitenkin katsellessani autojen kieppuvia valoja "syvyydessä" tajusin entistäkin selvempänä, etten oma-aloitteisesti voisi lyhentää elämääni. En halua kuolla, en halua elää, mitä minä ylipäänsä tekisin?

    Kaikkina menneinä vuosina olen ikään kuin onnistunut pakenemaan todellisuutta; olenko elänyt valhemaailmassa vaiko vain epätoivoisessa odotuksessa jostakin paremmasta? Onko kaikki ollut vain kuvitelmia, vai onko jossakin jokin syvyys, joka syvyydelle vastaa? Jonakin päivänä? Kaikesta huolimatta? Vai onko tämä odotus ja kaipaus pantu meihin vain sitä varten, että jonkinlaisessa tuskaisessa ahdistuksessa kuljemme koko elämämme lävitse odottaen jotakin sellaista, mitä ei kuitenkaan koskaan tule? Raamattu sanoo, että jos olemme panneet toivomme Kristukseen vain tämän elämän ajaksi, niin olemme kaikkia muita ihmisiä surkuteltavammat (1.Kor.15). Mutta entä sellainen ihminen, joka joutuu panemaan kaiken toivonsa vain tulevaan, tuonpuoleiseen? Eikö hän ole surkuteltava?

    Usein minua ovat lohduttaneet Paavalille osoitetut sanat: "Minun armossani on sinulle kylliksi!", mutta kun ihminen, uskovaisenakin, joutuu todelliseen ahdistukseen, jossa tuska nakertaa ja puristaa kuin teräksinen vanne sydämen ympärillä, joutuu todella punnitsemaan elämäänsä aivan uudella tavalla. Jospa tuo vanne olisikin vain kuin terästä, mutta usein tuntuu että se on imeytetty voimakkaalla hapolla, joka syövyttää ja tunkeutuu joka paikkaan. Joka ei ole sitä koskaan kokenut elämässänsä, ei voi käsittää sitä lainkaan.

    Kun Herramme Jeesus oli Getsemanessa suurimmassa taistelussa, sanotaan Hänen hikipisaroidensa olleen kuin verta. Kaiken tämän tuskan ja ahdistuksen keskellä olen kuulevinani lempeän ja hiljaisen äänen, joka kuiskaa minulle: "Poikani, kun olit nuori, kuljit minne sydämesi ääni johti. Mutta nyt kun olet tullut vanhemmaksi, on sinut vyöttänyt toinen, ja joudut menemään sinne minne et tahdo. Joudut kokemaan sellaista, mitä et tahtoisi kokea. Joudut näkemään sellaista, miltä haluaisit silmäsi sulkea. Joudut teille, joille et milloinkaan olisi kuvitellut joutuvasi. Sinä olet vuosikaudet itkenyt ja valittanut, etteivät lähimmätkään veljesi ja sisaresi ymmärrä asioita ja ovat rakkaudettomia. Mutta tiedätkö, Minä olen valinnut joitakin, joita Minä koulutan näkemään ja ymmärtämään enemmän, näkemään enemmän kuin toiset. Älä masennu, tulee vielä päivä, jolloin astuvat esiin todelliset uskontaistelijat! Mitä merkitsevät muutamat arvet, mitä merkitsevät ruoskaniskun jäljet? Sinua ruoskivat kaikki, jotka vain saavat tietää sinusta jotakin sopivaa. Olet usein huokaissut: 'Miksi näyttää siltä, kuin Herrakin ruoskisi minua?' Oletko unhoittanut kehotuksen, joka puhuu kuin lapsille? Poikani, älä pidä halpana Herran kuritusta, äläkä menetä toivoasi, kun Hän sinua nuhtelee; sillä jota Herra rakastaa, sitä Hän kurittaa; ja hän ruoskii jokaista lasta, jonka Hän ottaa huomaansa!"

    Meidän arvojärjestelmämme on täysin väärä. Uskovaisinakin me olemme tottuneet näkemään asiat väärällä tavalla. Käsityksemme syvyydestä ja korkeudesta on juuri sellainen, kuin Herra minulle tuolla vuorella näytti. Me omassa mielessämme asetamme niin itsellemme kuin toisellemmekin syvyyden ja korkeuden rajan. Olemme niin tottuneet näihin omiin rajoihimme, ettemme ole kykeneviä näkemään hengellisiä totuuksia. Uskon tässä olevan meidän kaikkien perusongelman. Mitä korkeammalle hengellisesti pääsemme, sitä alempana näyttää kaikki muu olevan. Itse asiassa nuo syvyyteen ajavat autot olivat vielä yli tuhannen metrin korkeudessa!

    On helppoa arvostella toisia ja asettua yläpuolelle. Mitä itse asiassa liikkui omassa mielessäni noina hetkinä jyrkänteellä? Eikö mielessäni ollut halu syöksyä alas ja murskautua kallioihin syvyydessä? Eikö mielessäni ollut halu nähdä vaimoni ja tuttavieni kasvot, kun he tulevat tunnistamaan muodotonta ruumistani? Eikö ajatuksissani ollut mielihyvää, kun odotin heidän osoittavan kauhistusta ja pohjatonta sääliä - sääliä vihdoinkin edesmennyttä veljeä kohtaan! Niin rakasta veljeä kohtaan! Olihan hän sittenkin kaikesta huolimatta, näin jälkeenpäin ajatellen, mitä ihanin veli! Vain niin väärinymmärretty, väärin kohdeltu. Kunpa hän vielä olisi keskuudessamme! Kuinka kaipaammekaan häntä! Kunpa vielä kerran voisimme kuulla hänen saarnaavan! Silloin emme enää kokousten jälkeen arvostelisi hänen saarnojansa!

    Kuka itse asiassa on hassumpi, minä, vai nuo, jotka kiemurtelevat serpentiiniteitä alaspäin? Me jokainen olemme ihmisiä, meillä jokaisella on omat tarpeemme ja odotuksemme elämältä. Mikä erottaa meidät toisistamme? Ainoastaan Jumalan valinta ja kutsumus! Mikä olen silloin minä asettelemaan joitakin rajoja ja syvyyden ja korkeuden mittaa? Entäpä jos nuo tuolla alhaalla ovatkin todellisuudessa paljon korkeammalla kuin minä itse?

    Suurin paine oli purkautunut, vaikka todellisuudessa eivät asiat olleet tuona aikana muuttuneet miksikään. Olisin kotona löytävä täysin samat olosuhteet kuin lähtiessänikin, täysin samat tuttavat ja naapurit. Mikään ei ollut ulkonaisesti muuttunut, mutta oliko minussa tapahtunut jotakin? Käsittämätöntä, mutta tuntui kuin voisi kohdata kaiken uudelleen aivan uudella tavalla. Tietoisuus siitä, mitä Maria olisi sanova, ei häirinnyt rauhaani. Ensimmäiseksi olisin kuuleva: "No niin, mitä hyötyä oli siitä, että valvotit minua koko yön! Arvasinhan minä sen, ettet sinä hyppää alas jyrkänteeltä! Turha pelotella koko perhe kuoliaaksi! Mene nukkumaan siitä!"

    Illalla meillä oli todella yksi pahimmista riidoistamme. Vuosien patoutumat purkautuivat kai kummankin kohdalla. Kumpikin varmasti sanoi jotakin sellaista, mitä ei tarkoittanut. Mutta lähtiessäni jyrkänteelle tuona yönä, minä todella tarkoitin mitä sanoin ‑ nyt minä hyppään, olen saanut tarpeekseni koko tästä kurjuudesta! Siitä huolimatta Maria huuteli perääni jotakin, mitä en kunnolla edes kuullut. Hän ei yrittänyt estellä, ei esittänyt yhtäkään ajatusta, joka olisi saanut minut perääntymään. Miten hän voisi olla niin varma siitä, etten hyppää? Tarkoitinko todella, mitä sanoin? Kysyn itseltänikin, tarkoitinko sitä todella. Maria ei sitä ainakaan ollut miettinyt, sillä Karlin vaimolta kuulin, että hän oli soittanut tälle ja kysynyt olenko heidän luonansa. Hän oli nukahtanut heti lähdettyäni ja todellisuudessa oli juuri ehtinyt laskea puhelimen luurin kun tulin takaisin. Mitäpä taas minusta puhuttiinkaan kylällä, kun vaimoni kolmen aikaan yöllä oli soittanut naapuriin ja kysynyt miestänsä?

    Rakas veljeni, mikä minua todella askarruttaa on se, että kuinka joku ihminen voi olla sellainen kuin minun vaimoni. Joku toinen olisi varmasti jo hypännyt alas jyrkänteeltä, sillä viime vuosien aikana useampi onneton on lopettanut elämänsä siellä. Ja itse asiassa ei ole paljastunut mitään todella järkevää syytä heidän tekoonsa. Rahaongelmia, rakkausongelmia, mutta ei mitään niin todellista, minkä voisi ajatella aiheuttavan sellaisen ratkaisun. Niin, niin, missä on raja, missä alkaa syvyys ja mistä alkaa korkeus? Missä on itse kunkin sietoraja? Me emme näe suurtakaan osaa siitä, mitä meidän tulisi nähdä voidaksemme lausua oikean tuomion. Jälkeenjääneetkö kertoisivat sen, mikä ratkaisee kaiken? Ehkä kuulustelemmekin juuri niitä ihmisiä, jotka kaiken saattoivat tapahtumaan? Maallisissa tuomioistuimissa tuomitaan taposta ja murhasta ne, jotka pystytään osoittamaan syyllisiksi. Mutta miten on oleva viimeisellä tuomiolla? Jo veljeen vihastuneet tullaan tuomitsemaan tappajina. Kuinka toisenlaiselta kaikki onkaan silloin näyttävä! Ikään kuin hiljainen ääni sisimmässäni sanoisi, että meidän todellisina uskovaisina tulisi omata juuri sellainen profeetan katse, joka näkee sinne asti. Ehkä se on ainoa, mikä estää meitä lausumasta vääriä tuomioita?

    Vaimoni väitti valvoneensa ja huolissaan odottaneensa minua. Todellisuudessa hän oli nukkunut. Todellisuudessa hän oli minulle vihainen, kun tulin kotiin. Hänen tulisi olla osa minua, osa olemustani. Kuitenkaan hän ei alkuunkaan ymmärrä tunteitani.

    Veljeni Herrassa, minä en halua antaa sitä vaikutelmaa, että kaikki kiinnostukseni kohde on avioliittoni, mutta tutkittuani niin paljon Jumalan Sanaa, en voi olla ihmettelemättä joitakin asioita. Minä esitän nyt sinulle jotakin ja arvostele sinä. Olenko väärässä vai olenko oikeassa? Tai sanokaamme, mikä on Jumalan Sanan totuus, ja tuleeko ja tarvitseeko sen toteutua elämässämme?

    Itse asiassa riitamme alkoi siitä, ikivanhasta asiasta ‑ miksi hän jatkuvasti laiminlyö minut ja lapset? Miten häneltä riittää jatkuvasti voimaa ja aikaa kaikkeen muuhun toimintaan, mutta kun me lasten kanssa haluaisimme lähteä jonnekin, ei hän jaksa? Edellisenä viikonloppuna me olisimme halunneet lähteä naapurivaltion puolelle katsomaan kyläjuhlaa. Koko juhlan erikoisuutena oli se, että siellä kypsytettiin hiilinuotiolla kokonainen härkä. Matkaa ei ollut kuin noin seitsemänkymmentä kilometriä yhteen suuntaan. Samalla olisimme tavanneet muutamia tuttavia, joita emme ole nähneet kuukausiin. Yöpaikkakin oli tiedossa; hieno talonpoikaisaitta aivan kuohuvan kosken rannalla.

    "Minä olen nyt niin väsynyt, etten halua lähteä minnekään. Menkää te jos haluatte! Minä lepään tämän viikonlopun ja pysyn kotona." Yritin taivutella häntä kuitenkin lähtemään. Olisihan meillä aivan oma huone, kun lapset nukkuisivat yläkerrassa. Ei, hän ei jaksanut eikä halunnut lähteä. Minulle virtaava vesi on jotakin niin kiehtovaa, etten voi olla tuntikausia tuijottamatta sen kuohuja. Aivan lähellämme ei ole koskia, ja siksi tuo tilaisuus ei saanut jäädä käyttämättä hyväksi.

    Me pakkasimme lasten kanssa tavaramme autoon ja ajoimme juhlille. Illalla yritimme soittaa kotiin, mutta kukaan ei vastannut. Yritimme puoleen yöhön asti, mutta tuloksetta. Minä vuorostani soitin Karlille ja kysyin vaimoani. "Teillä on täysi pimeys. Vain navetan ulkopuolella palaa valo. Eukko, missä on Johanneksen vaimo? Tiedätkö sinä? Kuule, minä annan kuulokkeen eukolle." "Jumalan terve, Johannesko se siellä? Miten juhlat ovat menneet? Maria, niin, ei se ole kotona. Se lähti heti teidän lähdettyänne Bodenseelle. Joku sen työkaveri oli soittanut sille heti kun te olitte lähteneet. Se oli autopuhelu, he olivat matkalla jonnekin pankin järjestämään viikonloppuseminaariin. Minä hoidan taloanne sen aikaa, älä ole huolissasi!"

    Minä en tiedä missä olin, huolissani vai järjiltäni. Jokin meni nyt pahasti ylitse, korvissani kohisi ja koko käytävä sumeni silmissäni. Sinä yönä en nukkunut ollenkaan. Istuin vain ikkunan ääressä ja katselin yöhämärässä kosken kohinaa. Minun ja lasten kanssa hän ei ollut jaksanut lähteä, mutta kun joku työtoveri soittaa matkan varrelta, että lähdetkö mukaan, on kaikki väsymys kuin poispyyhkäisty!

    Hänen palattuaan kotiin, ei sunnuntai-iltana, vaan maanantaina töiden jälkeen, olin kuin jäätä. Hän ei puhunut sanaakaan matkastansa, vaan heittäytyi ainoastaan olohuoneen sohvalle ja alkoi lukea Sterniä. Istuuduin ikkunan ääreen ja yritin hillitä itseni. "Missä olit viikonloppuna? Et vastannut puhelimeen!" Hän käänsi hitaasti päätänsä ja katsoi minuun kuin jossakin lumouksessa: "Ai jaa. Minä olin Bodenseellä firman kokouksessa." Tiesin täysin hyvin niin kuin hänkin, ettei mitään kokousta järjestetä niin yllättäen. Tietäen ajatukseni hän jatkoi: "Zuerichiläinen pankki järjesti firmamme väelle viikonlopunvieton Bodenseen rannalla kiertoajeluineen. Astrid ei päässytkään lähtemään, niin että Bernardin autossa oli yksi paikka vapaana. He soittivat minulle noin puolta tuntia ennen kylällemme tuloa."

    "Ja sinä lupasit lähteä, vaikka olit niin väsynyt!" Hän luki lehteä kuin ei olisi kuullutkaan mitä sanoin. "Sinä olit niin väsynyt, ja silti lähdit!" Hän heitti lehden pöydälle ja sanoi: "Väsymystä on niin monenlaista!" Minulla paloi sulake. Aivoni joutuivat ylikuormitukselle ja minussa räjähti ydinreaktori. Minun ja lasten kanssa hän ei ollut jaksanut lähteä, mutta kun firman hurmuripoika lähtee lomalle Bodenseelle konttoripäällikön ja tämän sihteerin kanssa, on vaimoni heti valmis neljänneksi pyöräksi.

    Minä en pystynyt jatkamaan keskustelua, vaan syöksyin naapuriin ja otin Karlin skooterin, jota minun oli lupa lainata milloin tahansa. Ajoin kuin hullu täyttä vauhtia kaupunkiin, jossa vaimoni firma on. Tunsin tuon sihteerin, joka oli ollut matkalla mukana. Hän oli kaunis, älykäs ihminen, joka yleisen käsityksen mukaan on flirttailija, mutta minä olen hänestä eri mieltä. Hän istui pihalla kuin tulin hänen asunnollensa. Olen monta kertaa keskustellut hänen kanssaan kaiken maailman asioista, ja välillä olen itsekin ihmetellyt, miten voin siten keskustella jonkun vieraan naisen kanssa. Hän tietää minun olevan saarnaajan, eikä hän koskaan ole puheissamme kiusoitellut minua siitä. Hän on pitänyt sitä kuin maailman luonnollisimpana asiana. Hän on arvostanut näkemyksiäni ja minä arvostan häntä hienona ihmisenä, joka kaiken keskellä koko sydämestänsä etsii totuutta.

    Saarnaaja ryntää naimattoman sihteerin luokse! Kunpa taas joku näkisi! Kummallista elämässä on se, etteivät uskonystävät ymmärrä vaikeuksiamme ja joudumme heidän edessänsä näyttelemään ja peittämään tunteemme. Mutta elämän kriisitilanteissa joku täysin maailmallinen ihminen (meidän käsityksemme ja rajojemme mukaan) voi olla paljon ymmärtäväisempi ja osaa ottavaisempi kuin uskovainen - tässä yksi suurimmista ristiriidoista elämässämme. En voinut olla purskahtamatta itkuun. Kuinka usein muuttuvatkaan uskovaiset ihmiset tällaisessa tilanteessa kummallisiksi - nähdessään jonkun itkevän. He ovat tekemisissä jonkin kanssa, mitä he eivät tunne pystyvänsä hallitsemaan. Minulla ei ollut mitään suhdetta tuon naisen kanssa, eivätkä ajatukseni edes olleet menneet mihinkään seksin alueelle. Hän yksinkertaisesti otti minua kädestä kiinni ja johdatti minut talon seinustalle aurinkokatoksen alle. Hän ei kysynyt mitään, hän ei udellut mitään. Hän vain kävi noutamassa viinipullon ja kaatoi siitä kahteen lasiin ja kävi istumaan viereeni.

    Kuinka usein minua onkaan järkyttänyt se, että minun vaimoani pidetään malliuskovaisena, ja kaikki pitävät häntä esikuvanaan. Kuitenkaan mikään puheeni ei näytä uppoavan häneen. En milloinkaan ole ollut suhteessa keneenkään vieraaseen naiseen, ja olen ollut uskollinen kaikki nämä vuodet. Näin monen vuoden jälkeen suhteeni vaimooni on kuin jäätä, ja sitten yhtäkkiä koko olemuksellani tunnen, kuinka joku vieras naisihminen voi tuntea kaiken sisimpäni kuin omansa. Ei tarvita sanoja, ei selittelyjä.

    Tätä naista pidettiin lähes huorana, vaikka ei ollut mitään todisteita sellaisesta. Jeesus oli kurjien ja yksinäisten ystävä. Hän itse sanoi, että publikaanit ja portot menevät ennen teitä Jumalan valtakuntaan - ennen ylipappeja ja kansan vanhimpia! Tämä nainen ei tuppautunut kainalooni, ei katsonut viettelevästi. Hän istui vieressäni ja katsoi minuun sellaisella ymmärtäväisyydellä ja rakkaudella, ettei milloinkaan kukaan uskovainen nainen ole minua katsonut. Hän tiesi mistä oli kysymys ja hän ymmärsi. Ennen yhtään ainoata sanaa hän oli pahoillaan minun puolestani.

    Yleensä ihmisillä on kiire, niin sielunhoitajillakin. Jumalan avun katsotaan tulevan sillä hetkellä, kuin sielunhoitaja on mielestään sanonut oikeat sanat, tai hänen täytyy rientää seuraavaan tapaamiseensa. Mutta tällä ihmisellä ei ollut kiirettä. Kului varmastikin lähes puoli tuntia, ennen kuin pyyhin pois viimeisiä kyyneleitäni ja pystyin sanomaan jotakin. "Susanna, minun täytyy saada tietää, mistä on kysymys. Mitä tapahtui Bodenseellä?"

    "Minä olen todella pahoillani. Tiedän sinun ajattelutapasi ja en missään tapauksessa hyväksy sellaista käytöstä, mikä on vallalla niin firmassamme kuin muuallakin. Tiesin vaimosi olevan väsyneen, ja koska Astrid oli lähdössä matkalle mukaan, ei hän ajatellutkaan mukaan tulemista. Itse asiassa Astrid jäi pois riidan seurauksena. Bernard suututti hänet jo edellisenä iltana.

     Aamulla lähdettyämme matkalle Bernard oli kiukkuinen kuin mikä ja ajatteli jo etukäteen tilannetta. Minä istuisin toimistopäällikön kanssa takapenkillä ja hän joutuisi ajamaan yksin. Kun hän yhtäkkiä keksi, että voisimme ajaa teidän kylänne solan kautta, tarttui hän puhelimeen ja pyysi vaimoasi mukaan. Autopuhelin oli säädetty niin voimakkaalle, että kuulin kaiken mitä puhuttiin. Vastatessaan puhelimeen Marian ääni oli hyvin uninen, mutta kun hän kuuli asiasta, muuttui koko hänen äänensä, ja hän oli hetkessä valmis lähtemään mukaan."

    "Minusta kaikki tuntui pahalta. Tiesin sinun menevän lasten kanssa juhlille, ja jo firmassa Maria oli valittanut väsymystänsä ja vannoi jäävänsä kotiin. Kun hän sitten kuin perhonen liiteli ulos portista ja iloisesti tervehti meitä, ja ennen kaikkea Bernardia, halaten tätä, täytyi minun kääntää katseeni toiseen suuntaan. Itse asiassa matkalla ei tapahtunut mitään konkreettisesti pahaa. Niin etupenkin kuin takapenkinkin pari keskusteli keskenään matkan ajan ja perillä oli ohjelmaa koko ajan. Maria ei näyttänyt missään määrin väsyneeltä, vaan keskusteli innokkaasti kaikkien kanssa. Mutta tiedätkö, en milloinkaan ole kuullut hänen puhuvan uskonasioista kenenkään kanss!"

    "Illalla istuimme tanssiravintolassa, mutta Maria ei tietenkään voinut olla siellä kuin sen aikaa kuin ruokatarjoilu kesti. Hän meni huoneeseemme - nukuimme samassa huoneessa - ja jossakin välissä Bernard pujahti sinne ainakin tunniksi. Mistä lie keskustelleet, mutta en usko mitään tapahtuneen. Jos minä toimisin siten, ei siinä olisi mitään erikoista, mutta tuntien teidän taustanne, en yhtään ihmettelisi, jos joku keksisi vaikka kuinka ihmeellisiä asioita. Äitini oli uskovainen ja opetti minulle monia asioita. Jos minä olisin naimisissa, ei mieleenikään tulisi jokin sellainen, mihin Maria on valmis osallistumaan."

    "Bernard ei ollut omassa huoneessaan koko yönä, sillä hän lähti jonkun kanssa jonnekin huvittelemaan. Ennen nukahtamista puhelimme Marian kanssa kaikenlaista. Hän puhui teistäkin, sinusta ja lapsista, ikään kuin te olisitte hänelle tärkeimmät ihmiset maan päällä. Mutta olen aina ihmetellyt hänen suhtautumistapaansa. Kun näen teidät jossakin yhdessä, ei hän ole lainkaan niin säteilevä kuin esimerkiksi tuolla matkalla. Hän on perheensä kanssa aivan kuin eri ihminen."

    Ajattele, veljeni, että joku uskosta osaton voi ymmärtää siveellisyydestä ja perheasioista enemmän kuin uskovaiset! Me ajattelemme olevamme pyhiä ja hurskaita, mutta eikö jo tämä nuori nainen osoita sen, että me olemme paljastettuja heidän edessänsä? Publikaanit ja portot menevät ennen teitä Jumalan valtakuntaan! Jumala suokoon minulle anteeksi, jos ajatukseni ovat väärät, mutta minusta todella tuntuu, että Susanna on lähempänä Jumalan valtakuntaa kuin moni meistä! Uskovaiset ovat oppineet muotojumalisiksi ja ulkokultaisiksi, mutta esimerkiksi Susanna on rehellisesti sitä mitä on.

    Minä ymmärrän kyllä kaiken tämän keskellä, jos joku veli hairahtuu jollakin tavoin. Kaikkineni yritän ajatella hyvää omasta vaimostani, mutta entä jos hän jatkuvasti torjuu rakkauteni? Entä kun kohtaan pyyteetöntä rakkautta aivan odottamattomalta taholta? Kuinka vaikealta tuntuukaan torjua niitä ajatuksia, jotka Susannaa katsoessa pyrkivät mieleen?! Hän on kaunis nainen, etenkin huoliteltuna ja meikattuna kuin mannekiini, mutta en puhu siitä. Mistä johtuu, että joskus tuntuu kuin voisi kohdata Jeesuksen silmät enemmänkin jossakin tällaisessa ihmisessä, kuin jossakin vuosikausia hurskaan maineessa kulkevassa?

    Mikä on korkeus ja mikä on syvyys? Missä Jumalan rakkaus itse asiassa piilee? Me katsomme halveksien Susannan kaltaisia ihmisiä, mutta mistä tulee uusi uskovaisten sukupolvi, ellei juuri näistä ihmisistä, jotka kaipaavat löytää totuuden? Joudun törmäämään näihin asioihin melkein päivittäin. Klaus on kuin tuomionpasuuna, Thomas ulkokultainen kuin Pietarin kirkko. Kumpikin on itse asiassa huonossa maineessa ainakin lähikaupungissa. Klausin vaimo on suututtanut jos kuinka monta kauppiasta ja myyjää tylyllä käytöksellään. Klausista taas ei juuri kukaan puhu mitään hyvää, koska hän esiintyy niin mahtavana. Thomasille nauravat salavihkaa kaikki kun katselevat Gretchenin tepastelua ja hyväilyjä. Omalla kylällä he kuitenkin ovat kuin aivan eri ihmiset. Eikö muka Jumala näkisi tätä kaikkea?

    Minä en ole koskaan voinut näytellä jotakin. Useassa liikkeessä Klausin ja Thomasin väki on jollakin tavoin vähätellyt saarnaajantointani ja ikään kuin hävennyt tuttavuuttamme. He eivät käsitä, että esimerkiksi kirjakauppias heti kertoi minulle kaikesta ja sanoi: "...kamaista sakkia nuo sinun uskonystäväsi! ...kelettä minä välitän niistä ulkokultaisista Pietarinkirkon kultanauriista! Minä en niinkään ymmärrä sinun uskonnostasi, mutta niin moni kylämme asukas on täällä kertonut sinusta ja työstäsi. Sinä et niinkään ole puhunut heille uskontoa, mutta usko pois, jos sinua ei olisi ollut, olisivat monet asiat tällä kylällä todella pahasti. Sinä et kaikesta tiedä mitään, mutta tiedän ainakin kaksi ihmistä, jotka jo olisivat lopettaneet elämänsä, elleivät olisi saaneet keskustella kanssasi. Jos vain tarvitset jotakin, vaikka jotakin konetta lainaksi, kerro minulle!"

    Vaikka kirjakauppias kiroilee silloin tällöin, ei se ole lainkaan hänen tapansa. Minua vain niin jollakin tavoin huvittaa se tapa, miten hän julkituo ajatuksensa hurskaimmista ystävistäni. Koko pitkän keskustelun ajaksi jäivät nuo muutamat voimasanat ainoiksi, koska hän tietää, etten halua kuulla sellaisia sanoja. Mikä minua ihmetyttää on se, että hän kaikin tavoin osoittaa minulle ystävyyttä ylitse hurskaitten ystävieni. Ja jälleen kerran paljastuu se tosiasia, että nämä "maailmalliset ihmiset" näkevät meidän lävitsemme! "Ulkokultaiset Pietarinkirkon kultanauriit!"  Mikä on syvyys ja mikä korkeus? Missä todella kulkee jumalallisuuden ja maailmallisuuden raja?

    Kun Raamattu sanoo, että maailma vihaa meitä, niin mitä se tarkoittaa? Olen joutunut miettimään sitä kovasti ja voin päätyä vain yhteen lopputulokseen: "Tavallinen kansa kuunteli mielellään Jeesusta, ja opetuslasten joukko oli suuren kunnioituksen kohteena alkuseurakuntana. Kuka heitä vihasi? - ei milloinkaan tavallinen kansa, vaan ylipapit ja fariseukset! Itse asiassa maailma eivät ole tavalliset ihmiset, jotka vielä etsivät totuutta, vaan uskonnollinen maailma, joka mielestänsä tietää kaiken ja näkee kaiken! Ihmisten silmät on vain sokaistu uskonnollisella opetuksella!  Kukaan ei todellisuudessa arvosta enää uskontoa, vaan ihmiset kaipaavat saada nähdä todellisen uskon toiminnassa!

    Olen harhautunut kauaksi siitä, mistä itse asiassa tahdoin puhua. Tuon matkaa seuranneen hirvittävän riidan yhtenä perustekijänä oli eräs Sanankohta, jonka eräänä päivänä luin, ja joka tuli minulle kuin ilmestykseksi. En voi mitään sille, että kun luen Jumalan Sanasta kuinka kaiken tulisi olla, ja sitten todellisuus on jotain aivan muuta - se repii minut palasiksi!

    Sananlaskut 5 meitä varoitetaan vieraista naisista ja sitten sanotaan: "Juo vettä omasta säiliöstäsi, sitä, mikä omasta kaivostasi juoksee. Vuotaisivatko sinun lähteesi kadulle, toreille sinun vesiojasi! Olkoot ne sinun omasi yksin, älkööt vierasten sinun ohessasi. Olkoon sinun lähteesi siunattu, ja iloitse nuoruutesi vaimosta. Armas peura, suloinen  vuorikauris -hänen rintansa sinua aina riemulla ravitkoot, hurmautuos alati hänen rakkaudestaan. Miksi poikani, hurmautuisit irstaaseen naiseen ja syleilisit vieraan vaimon povea?"

    Minä käsitän kuulostavani jonkun korvissa fanaatikolta, mutta minä olen kiinnostunut koko sydämestäni siitä, mikä on Jumalan tahto. Me elämme päivittäistä elämäämme tottumuksemme mukaisesti ja uskomme uuden päivän koittavan automaattisesti. Me olemme tottumustemme orjia, ja vaaditaan suunnattomia ponnisteluja totutusta irti pääsemiseen. Kaiken vaikeus ei kuitenkaan saa olla esteenä totuuden näkemiselle ja kaipaukselle saada toteuttaa se, minkä näkee oikeaksi.

    Tiedän yksityiskohtiin menemisen olevan vastenmielistä monelle. Useimpien mielestä on parempi leijailla suurissa hengellisissä korkeuksissa ja vähät välittää elämän pikkuasioista. Kaiken tuskan ja ahdistuksen keskellä olen kuitenkin tullut näkemään, että todellinen Jumalan maailma koostuukin pienistä asioista. Suurin syntimme on pienissä asioissa, 'pienten' asioiden laiminlyönneissä!

    Saatan olla jonkun mielestä naurettava tuodessani esiin näitä asioita, mutta totuus on todettava totuudeksi.

    "Juo vettä omasta lähteestäsi... vuotaisivatko sinun lähteesi kadulle?" Mitä jos oman lähteen vesi muuttuu karvaaksi, mitä jos oman lähteen vesi valuukin kadulle?

    Minulla on kokemus, jota en milloinkaan tule unohtamaan. Vaimon firmaan iski ankara flunssa juuri sesonkiaikana. Useimmat esittelijät olivat vuoteen omina. Bernard purskui voimaa ja esitti johtajalle, että esittelijät korvattaisiin firman muilla työntekijöillä. Pikakoulutus tulipalovauhdilla, ja niinpä ryhmät lähtivät lähikaupunkeihin tonttutamineissaan. Bernard sai osallensa rannikon suurimman ostoskeitaan ja vei vaimoni mukanaan. Bernard jatkaisi matkaansa mennäkseen jouluksi sukulaistensa luokse Ranskaan. Minun tuli hakea Maria viimeisenä esittelyiltana omalla autollamme.

    Ajattelin saman tien pitää vapaata ja lähdin jo aamusta liikkeelle. Kuljeskelin kaupungilla ja ajattelin käydä katsomassa vaimon firman esittelyä. Liike oli valtavan suuri ja vartijoita oli kaikkialla niin siviilissä kuin virkapuvussakin, sillä tällaisena aikana on liikkeellä ennätysmäärä rikollisia. Urheiluosastolla törmäsin tuttuun vartiomieheen, joka oli palaamassa ruokatunnilta osaston takana olevasta lepohuoneesta. "Terve, terve! Katso vain, vanha tuttu! Vaimosi on täällä esittelijänä." Hänen vartiointialueeseensa kuului tuokin osasto, ja hän vei minut hyllyjen välistä takahuoneeseen. "Heh,heh, katsopas kuka tuolla on!" hän sanoi. Osasto oli erikoisvalvonnan alaisena ja niinpä tähän oli varattu huone, josta oli suora näkyväisyys osastolle ikkunan lävitse, joka osastolle päin näytti oikealta peililtä. "Älä vain ota valoa, koska silloin tuolta voitaisiin nähdä tänne!"

    Istuuduin uteliaana nenä kiinni lasissa. Siellä oli todella nainen, jonka tavallisesti tunnen vaimonani ja Maria-nimellä. Hän esitteli tuotteita suurella innostuksella Bernard aivan vierellänsä. Minä en tiedä mitä minun olisi tullut ajatella. Onko tuo minun vaimoni, tuo hymyilevä, suloinen, säteilevä nainen, joka on pukeutunut parhaimpaan pukuunsa ja kammannut hiuksensa tavalla, mitä en ole koskaan kotona nähnyt? Ja meikkiäkin hänellä oli kasvoissansa jonkin verran, niin kuin kai kaikilla esittelijöillä tulee olla.

    En tiedä oliko se piru vai Jumalan Henki, joka silloin iski sisimmässäni. Jokin sanoi minussa: "Katso nyt tuota naista! Onko hän milloinkaan elämässään hymyillyt sinulle noin kauniisti, kuin hän hymyilee Bernardille ja miesasiakkaille?" Mitä vastaisin, mitä sanoisin? "Ei, ei koskaan ole hän hymyillyt kotona minulle tuolla tavoin, ei milloinkaan hän ole ollut noin elävä! Korkeintaan seurusteluaikanamme pienen hetken silloin tällöin!" Minulle tuli niin paha olo, että läksin ulos koko ostoskeitaasta. Kuljeskelin pitkin rantoja ja tulin uudelleen lasin taakse vasta tuntia ennen sulkemisaikaa.

    Oliko vaimoni jo väsynyt, nuutunut? Ei, hän piti taukoa aivan peilin edessä ja korjasi kulmakynällä meikkiänsä ja keskusteli innokkaasti Bernardin kanssa. Ja hymyili niin suloisesti, että onnellinen se, joka sen hymyn kohteena saa olla! He seisoivat aivan lähekkäin ja katsoivat toisiinsa. Ei silittelyjä, ei koskettelua, vain kaunista hymyä. Sinä hetkenä jotakin kuoli minussa lopullisesti. Jotakin haudattiin minussa ikuiseen lepoon!

    Sanoin vartiomiestuttavalleni: "Ole hyvä ja ilmoita vaimolleni, että odotan auton kanssa takaoven luona!" Hän katsoi minua hyvin pitkään mutta ei sanonut sanaakaan. Hän oli maailman mies, kova naistenmies, mutta hänen katseensa kertoi paljon: "Kyllä minä ymmärrän, kyllä minä ymmärrän!"

    Oli jo pilkkosen pimeää ja oven aukaisi rättiväsynyt naisihminen. "Terve! Kyllä oli rankka päivä! Jaksat kai ajaa, minä nukun nyt!" Minä ajoin kotiin ilman että olisimme vaihtaneet sanaakaan koko matkalla.

    Rakas veljeni, mitä sanoisimme tähän? Minne virtaavat minun veteni, minun lähteeni? Koko joulunajan Maria oli väsynyt, ja söimme ainoastaan kaupasta ostettuja ruokia. Hän oli liian väsynyt jaksaakseen olla kanssani sängyssä, ja odotin uutta vuotta, jotta voisimme yhdessä matkustaa jonnekin vuorille. Mutta ei, hän oli liian väsynyt. Uudenvuoden aattona saapui pihaan tuliterä BMW ja vaimon sisko hypähti ulos autosta. "Me lähdemme siskoni kanssa jonnekin, hänellä on ollut paha riita miehensä kanssa!" Nämä olivat ainoat sanat, jotka kuulin. "Mutta kun minä ajattelin, että lähtisimme yhdessä jonnekin!..." Hän oli jo mennyt!

    Minne vuotavat minun lähteeni, minne vuotavat ne vedet, joiden tulisi virvoittaa minut? Missähän Susanna viettää Uutta vuotta? Mistä tuollainen ajatus tuli? Kuinka hurskas saarnaaja voi edes ajatella jotakin sellaista? En voinut mitään sille, että vaivuin vierashuoneen sänkyyn ja aloin uneksia ja haaveksia siitä, millaista olisi viettää vuodenvaihde Susannan kanssa.

    Minne vuotavat Marian vedet, minne vuotavat minun veteni? Jos veden virtaus tukitaan, on sen kuitenkin valuttava jonnekin, jos kerran on olemassa lähde, josta se virtaa. Näitä virtoja ei voi tukkia, ne vuotavat jonnekin, ajattelemme sitä tai emme.

    Tässä on yksi suurimmista kysymyksistä, joita mielessäni liikkuu. Minä haluaisin koko sydämestäni keskittyä Marian kanssa olemiseen, hänen onnelliseksi tekemiseen, mutta mitä jos hän kääntää sulut kiinni? Minne veteni virtaa? Minne suuntaan rakkauteni, hellyyteni, kaipaukseni? Jos vaistomaisesti joudun tilanteeseen, että ajatukseni menevät Susannaan tai johonkin toiseen naisihmiseen, olenko silloin jumalaton ja syntinen?

    Minä uskon koko sydämestäni, että jokaisessa meissä on lähde, jonka tarkoitus on rikastuttaa elämää sen ihmisen kanssa, jonka kanssa elämme. Sitä lähdettä ei voi kuivattaa tai tukkia. Se löytää aina jostakin väylän, mistä se virtaa esiin. Se on elävä lähde, toimiva lähde, jonka uskon itsensä Jumalan laittaneen meihin. Se on tarkoitettu pulppuamaan, virtaamaan raikasta rakkauden ja lämmön, ymmärtäväisyyden ja laupeuden vettä. Sen on virrattava, sen täytyy virrata, sillä se on sen laki. Mutta entä jos se ei saa, jos sitä kielletään virtaamasta?

    Tuo lähde aikaansaa sen, että meidän on rakastettava, ymmärrettävä, lohdutettava, antauduttava, annettava kaikkemme. Mutta entä jos kaikki tuo torjutaan kuin kilvellä? Jos sitä ei vastaanoteta?

    Mitä on aviorikos? Sukupuoliyhdyntäkö? Siemennesteen joutuminen väärään paikkaan? Onko rikos, jos kaikki elämämme vesi virtaa väärään paikkaan, kun sen kulku oikeaan paikkaan on estetty? Missä vaiheessa nainen voi tehdä aviorikoksen? "Olkoon sinun lähteesi siunattu, iloitse nuoruutesi vaimosta!" Onko minun lähteeni siunattu, jos vaimoni viettää öitänsä kaukana kotoa firman juhlissa? Onko elämäni siunattua, jos Susanna vakuuttaa Bernardin olleen vain tunnin tai puolitoista vaimoni huoneessa kahden kesken tämän kanssa, keskellä yötä? Olenko vanhanaikainen, olenko luulosairas? Haluaisin vaimoni kanssa vuoristomökille, mutta hän lähteekin sisarensa kanssa jonnekin muualle. Mitä he puhuvat, mitä he tekevät? Mitä tekevät ihmiset, jotka ovat pettyneet avioliitossansa? Sisar ei ole edes uskovainen, ja on ollut jo useamman vieraan miehen kanssa. Mitä vaikuttaa vaimooni se, jos he istuvat iltaa jossakin tanssiravintolassa ja juovat viiniä "lääkkeeksi?" Onko aiheeton pelkoni, että pöytään tulee kaksi herrasmiestä, ja sisar sanoo: Nyt pannaan ranttaliksi! Mitä väliä tässä on millään?

    Mitä on aviorikos? Miehelle sanotaan, että jos hän vain himoiten katsoo naimisissa olevaa naista (kuinka moni käsittää, että oikea käännös kuuluu näin?), niin hän on jo sydämessään tehnyt huorin, aviorikoksen. Naisesta ei sanota samaa. Milloin hän sitten rikkoo avion? Jos nainen katsoo toisen naisen aviopuolisoa sellaisella rakkaudella ja hymyllä, jota ei milloinkaan ole suonut omalle aviopuolisollensa, niin mistä on kysymys? Mitä oma mies silloin juo, mikä on se lähde, josta hän saa virvoituksensa? Onko hänen kuoltava janoon, uuvuttava helteeseen?

    Minä en kannata avioeroa, sen todistaa jo vuosikymmeninen avioliittoni. Susanna on vain haavekuva. Milloinkaan en ole ollut sukupuoliyhteydessä vieraan naisen kanssa. Mutta olenko sairas, jumalaton, epäpyhä, kun kyselen kaikkia näitä asioita?

    En kannata vapaita suhteita, en kannata uskottomuutta, mutta mihin me oikein olemme ajautuneet kristillisyydessämme?

    Tänään ei ole kysymys naisen tasa-arvoisuudesta, vaan miehen tasa-arvottomuudesta. Naisesta on totisesti tullut kuin jumala, jota kumartamalla elämä on mahdollista. Jos et kumarra, ei sinun tule odottaakaan mitään.

    Minulle saatetaan nauraa tätä kirjoitustani, mutta tiedän sataprosenttisella varmuudella, että eräässäkin uskovaisessa perheessä vaimo on sanonut toistamiseen: "Minä en voi arvostaa ja kunnioittaa sinua miehenäni, mutta voin elää kanssasi siten, että sovimme minun kantavan kaiken vastuun elämästäni itse!"

    Tässä yhteydessä ei tarvinne puhua mitään miehestä naisen päänä ja Kristuksesta miehen päänä. Mitä sanoisimme? Vaikeneminen on paras ratkaisu.

    Rakas veljeni, tässä kohden minun on lopetettava tällä kertaa. Minne vuotavat meidän vetemme? Tämä on paha aika, todella paha aika. Mihin asti tehdä kompromisseja, missä kohden kuin miekalla katkaista pahalta kaula? Missä kohden pidellä kyytä povella, missä kohden tallata käärmeen pää? Ulkopuolinen uskonmaailma vaatii meitä jatkamaan ja tyytymään kaikkeen. Mutta tietänevätkö nuo ihmiset mitään näistä taisteluista? Merkinneekö heille mitään se, minne itse kunkin vedet virtaavat?