Vanhus lasipurkissa osa 4

Masentavaa

Tänään Matilda oli harvinaisen väsynyt. Hän oli sillä rajoilla jaksaisiko nousta vuoteesta syömään. Keskustellessani yhden sairaanhoitajan kanssa mieltäni alkoi kaivertaa epäilys sen suhteen, onko vanhuksemme todella niin huonokuuloinen kuin on antanut ymmärtää. Taitaa olla viisainta välttää keskusteluja vanhusten aikana, sillä heihinkin pätee se viisaus, että he muuten kuulevat huonosti, mutta juuri silloin kun puhutaan jotakin sellaista mitä ei ole tarkoitettu heidän tietoonsa, he kuulevat kaiken.

Nyt Matilda makasi vuoteessaan, ja vaikka iltapala oli tulossa, en ajatellutkaan ottaa häntä pyörätuoliin. Päällimmäisenä ajatuksissani oli koko ajan tuota haurasta vanhusta katsellessani: jos hän olisi päässyt vanhainkotiin, olisiko tilanne toisenlainen? Ilmeisestikin olisi, sillä tiedän hänen ajatuksensa melko tarkkaan. Hän on nyt lakannut kyselemästä siitä oikeasta paikastaan, ja useita masennukseen viittaavia tekijöitä on havaittavissa.

Kysyessäni mitä hän miettii, jouduin toistamaan sanani pariin kertaan. Sanoja ei tullut, mutta ristiin lujasti puristetut kädet nousivat esiin peiton alta.

Edustan kristillisiä arvoja, eikä opetuksemme mukaan kenenkään mieleen tule kerääntyä katkeruutta. Mikä lie tuo ahdistava ja suuttumustakin muistuttava tunne sisimmässäni onkin, pyrin antamaan sille vain rajatun tilan. Parin viime päivän ajan olen ollut oikeastaan järkyttynyt, etenkin herätessäni aamuyöstä ja mieleen ensimmäiseksi tullessa kysymyksen siitä, kuinka ylipäätään voi olla mahdollista että näinkin tunnettu kaupunki ei välitä vanhuksistaan!

Hoitohenkilökunta ei ole tyytyväinen tilanteeseen, mutta ymmärrän hyvin etenkin hoitajien varovaisuuden, sillä heillä on kysymys työpaikan säilyttämisestä. Lääkäreillä ei luulisi olevan niinkään suurta pelkoa viran menettämisestä, mutta jostakin syystä nämä eivät kovin näkyvästi ole protestoineet tilannetta vastaan. Omaishoitajat ovat kuulemma hyvin varovaisia pelätessään joutuvansa huonoon valoon päättäjien edessä. Pelätään kunnan kostavan omaisille avustusten ja hoitopaikkojen kieltämisellä. Pelko lienee aivan turha, vai miten on? Jos tällaisten asioiden puolesta kampanjoiminen kostetaan, olemme saavuttaneet aika absurdin tilanteen!

Olen usein pohtinut sitä, pitäisikö minun kirjoittaa kaikki narsistisesta persoonallisuushäiriöstä tietämäni kokonaan uudelleen. Jos kirjoittaisin paljon tieteellisemmällä ja ammattimaisemmalla otteella, ottaisivatko ammattilaiset kirjani sanoman helpommin vastaan? Mahdollisesti jonkinlainen muutos asenteissa olisi, mutta joutuisinko itse ristiriitaan tietämykseni ja rehellisyyteni kanssa? Mahdollisestikin, sillä on kysymys asiakokonaisuudesta, josta ei todenmukaisesti voi kertoa kovin tieteellisellä tavalla.

Sam Vaknin kirjassaan ”Ilkeä itserakkaus” tuo esiin ongelman ytimen kertoessaan esiintyvien tapahtumien järjettömyydestä. Hän kuvaa narsistin olemusta, jossa ikään kuin jokin tikittää. Hän jopa toteaa, että jos vastaasi kadulla tulee kaksikymmentä ihmistä, yhdellä tikittää samalla tavoin kuin hänelläkin. Kirjoita sitten tikittämisestä ja aivan absurdeista tapahtumista tieteellisellä vakavuudella! Siitä ei varmastikaan tule mitään!

Näennäisyyden maailma

Olen ollut kotona yli viikon ja tulen nyt tapaamaan Matildaa. Häntä ei näy huoneessaan ja mieleeni tulee ajatus, onko hänet nyt siirretty toiselle osastolle. Paikalle tuleva sairaanhoitaja kuitenkin kertoo hänen tavakseen tulleen ajella pitkin käytäviä ja osastoja pyörätuolillaan. Hän kai osaltaan etsii minua, ja viereisen huoneen vanhus kertoo hänen eilen itkeneen ruokapöydässä ikäväänsä.

Hetken kuluttua tuttu hahmo ilmestyy pyörätuoleineen aulaan, ja Matildan ilo on silminnähtävä. ”Voi hyvänen aika, voi hyvänen aika!” Vanhusta melkein ottaa sydämestä tämä kohtaamisen ilo. Hän oli kai jälleen kerran luullut, etten enää koskaan tulisi häntä katsomaan!

Tuntuu todella hyvältä jälleen kerran silittää hänen harmaita hiuksiaan, mutta jokin minussa itkee entistä suuremmalla murheella. Miksi juuri nyt, kun on tehty päätös, ettei Matilda enää ole kelvollinen vanhainkotiin, hän osoittaa suurinta henkistä valveutumista koko sairaalassa olonsa aikana! Hänen puheensa sisältää tutuksi tulleet elementit mielikuvituksen maailmasta, mutta suuri osa lauseista kertoo juuri tämän hetken tiedostamisesta. Tunnen voimatonta vihaa yhteiskuntaamme kohtaan, joka riistää niin monelta lapselta ja lapsenlapselta sellaisen määrän äitiyttä ja isoäitiyttä vain järjettömän säästämiskampanjan varjolla! Olisi niin paljon helpompi jälleen kerran erota Matildasta ja jättää hänet asiallisen hoitopaikan kodinomaiseen ilmapiiriin. Nyt tunnen vastoin järkeni ilmoitusta osallistuvani suoranaiseen heitteillejättöön, koska näissä olosuhteissa vanhuksemme kärsii ja hänen henkisyytensä kuihtuu päivä päivältä. Vaikka hänen valveutumisensa tuottaa iloa, merkitsee se samalla suurta suruakin. Olisiko sittenkin parempi, että hän pysyisi unohduksen ja tiedostamisen syövereissä, tajuamatta yhtään mitään siitä, mitä hänelle tapahtuu, missä hän on?

Miksi emme jo varhaisemmassa vaiheessa voisi tiedostaa toisen ihmisen tuomaa iloa ja läheisyyttä? Juuri nyt minusta alkaa tuntua, etten vielä koskaan oikealla tavalla osannut arvostaa tämän vanhuksen merkitystä elämälleni. Miksi vasta sitten, kun on aivan liian myöhäistä, tai kun valtava määrä aikaa on virrannut elämän virrassa, ymmärrämme kohtaamamme henkiset rikkaudet ja korvaamattomat ja ainutlaatuiset kosketukset suorastaan iankaikkisuuden kanssa? Ehkä juuri murhe laiminlyönnistä ja välinpitämättömyydestä antaa kaikelle arvokkaalle sen todellisen merkityksen, sillä tuntuu siltä, ettei ihminen ilman sisäistä tuskaa osaa arvostaa oikeastaan mitään merkityksellistä. Me näemme usein kaiken arvokkuuden vasta menetettyämme sen. Siksi on ensiarvoisen tärkeää pysähtyä tarpeeksi usein pohtimaan asettamiemme arvojen todellista pätevyyttä.

Tuskin on ollut toista aikakautta, jossa ihminen näin näkyvällä ja tietoisellakin tavalla olisi pettänyt itseään, kuin juuri tässä ajassa. Joku tuttavistamme on sitä mieltä, että ihminen on aina ollut samanlainen, mikä paradoksaalisesti pitääkin paikkansa. Mutta ottaessamme huomioon ihmisen tietomäärän kehityksen ja samalla mahdollisuuden tehokkaampaan aivojen käyttöön ja arvojen toteuttamiseen, tuntuu kuitenkin tapahtuneen aivan erikoislaatuinen takautuminen. Joka tietoa lisää, se tuskaa lisää, sanoo Pyhä Kirja. Ihminen ei olekaan ollut kykenevä kokonaisvaltaisesti toteuttamaan lisääntyneen tiedon ja teknisen kehityksen mukanaan tuomia mahdollisuuksia, yksinkertaisesti kai siitä syystä, ettei hänen henkisyytensä ole kehittynyt samassa määrin. Ihmisen olemus on sittenkin rajallinen, eikä sille ole mahdollista omaksua rajattomasti uutta. Suuri tietomäärä tuo mukanaan väistämättömästi myös pelkoa hyvin monella eri tasolla. Ja koska ihminen ei halua pelätä, peittää hän tämän ei toivotun elementin jollakin mielikuvallaan tai kehittelemällään torjuntamallilla. Tämän tehdessään hän ei käsitä luovansa minuudessaan kestämättömän ristiriidan ja valheellisuuden, joka ainakin alitajunnan vaikutuksesta ilmenee erilaisina henkisinä ongelmina.

Ihminen on siis muuttunut ainakin tältä osin esi-isiinsä nähden, joilla oli suuri etuoikeus olla omaamatta sellaista määrää viisautta ja tietoa, mikä nyt on muodostumassa suureksi ongelmaksi tämän hetkiselle sukupolvelle. Jo lapsesta lähtien ihminen ympäröidään valtavalla määrällä tietoa ja mammonaa, niin ettei ole harvinaista lukea ja kuulla perheistä, missä lapset eivät jouluna ole jaksaneet avata kaikkia paketteja, niin että tätä iloa on riittänyt sitten useammaksikin päiväksi. Tässä suhteessa on siis tapahtunut aivan valtava muutos menneisyyteen nähden. Ihmisen perusolemus on sama, mutta se osa ihmisyyttä joka tavalla tai toisella ilmoittaa itsestään näkyvällä ja havaittavalla tavalla, on muuttunut pelottavassa määrin.

Koska isällä ja äidillä ei ole aikaa eikä voimiakaan huomioida jälkeläisiään oikealla tavalla, on vanhemmuus ja kasvatus luovutettu halvimmalle mahdolliselle opettajalle ja kasvattajalle, joka samalla toimii kansainvälisenä kotijumalana miljoonille ja mahdollisesti miljardeille ihmisille: televisiolle. Saksalaiset kutsuvat television katsomista ”fernsehen” mikä suomennettuna tarkoittaa kaukokatsomista. Tämä vanhemmuuden luovutus ei missään suhteessa ole kaukonäköistä, vaan hyvin likinäköistä. Siitä on selvät todisteet nähtävissä tänä päivänä.

Puhumme sitten Matildasta tai Matista ja Maijasta, Liisasta ja Jussista, on tämä ”kotijumala” kaikkien muiden nykyajan keksintöjen ja oivallusten rintamassa aikaansaanut suorastaan kestämättömän tilanteen. Kutsumme sitä mielellään ”näennäisyyden maailmaksi”, eräänlaiseksi luonnevikaiseksi harhaksi, jossa sanat ja todellisuus eivät juurikaan kohtaa. Ihminen ei loputtomasti voi harhauttaa itseään, vaan elämän realiteetit ovat niin syvällä geeneissämme, että jos ne eivät mitään muuta voi, panevat ne alitajuntamme muistuttamaan olemassaolostaan. Ikävä kyllä nämä viestittämiset enimmäkseen tulevat julki hyvin epämieluisella tavalla!

Istuin hetki sitten tunnin Matildan vuoteen vierellä. Hän ei viikkoon ole istunut pyörätuolissa saatuaan jonkinasteisen infarktin. Hän oli juuri aloittanut ruokailun ja tervehti minua iloisesti, kuten oikeastaan aina.

Tämä vierailu oli muista poikkeava monessa suhteessa. Olen aina vierastanut vuoteen vieressä istumista ennen kaikkea Matildan huonon kuulon johdosta. Hänen kanssaan keskusteleminen edellyttää aika voimakasta äänen käyttöä, mikä ei varmaankaan ilahduta muita huoneessa olevia. Nyt eräs vanhuksista oli lomalla lastensa luona ja yksi ruokaili aulassa. Siten huoneessa oli vain viereisessä vuoteessa torkkuva potilas. Näin meni vierailu jotenkuten mukavasti. Mutta huomionarvoisin seikka oli itse Matildassa. Hän ei keskustelumme aikana puhunut oikeastaan mitään sekavuuteen viittaavaa.

Tämä on hyvin ristiriitainen seikka näissä olosuhteissa. Toisaalta olen iloinen hänen selvistä ajatuksistaan ja aivan järkevistä kommenteistaan, toisaalta taas kaikki tämä tuottaa tuskaa, etenkin kun ajattelee mitä Matilda jälleen kerran totesi: ”Mikähän oikein on minun elämäni tarkoitus?” Tätä sanoessaan hän loi silmäyksen ympäri huonetta. Hän tiedosti jälleen kerran, tietäen minunkin ajattelevan samalla tavalla: ”Miksi minun täytyy olla tällaisissa olosuhteissa?”

Yksi ystävistäni kertoi keskustelleensa useaan otteeseen Matildan kanssa. Tälle Matilda oli ihmetellyt useaankin kertaan niitä olosuhteita joissa joutui elämään sairaalassa: ”On tämä aivan kummallinen paikka, kun kukaan ei halua puhua kanssani.” Tällä hetkellä osastolla on aika huonokuntoista porukkaa, niin että monet vain nuokkuvat tuolissaan tai nojaavat tuntikausia pöytään. Matildalla on nyt vireä kautensa sydänviasta huolimatta, niin että hän kaipaisi ajatustenvaihtoa lähellä olevien ihmisten kanssa. En yhtään hämmästele sitä, että hän ystävälleni kertoi pohtivansa, että kenessä oikein on vika, hänessä vai kumppaneissa.

Mikään ei ole tuttua

Tänään oli aurinkoinen päivä. Osaston käytävän päässä oleva ikkuna päästi sisälle niin paljon valoa, että useaan kertaan jouduin arvailemaan, onko ikkunasta ulos tuijottava vanhus Matilda. Hän oli kuin kirkkaassa valokehässä, niin etten voinut nähdä kuin vain hahmon.

Minulle tuo ikkunasta ulos tuijottaminen kertoo vain yhdestä asiasta. Saatan olla väärässäkin, mutta en ainakaan vähällä myönnä sitä. Oikeastaan jokainen vierailu sisältää niin monta selvää viestiä siitä, kuinka Matilda kaipaa pois tästä ilmapiiristä.

Tänään oivalsin oikeastaan ensimmäistä kertaa jo useaan kertaan julkituomani totuuden. Miksi jotkin asiat ovatkaan niin vaikeita käsittää ja nähdä oikeassa valossa? Kaikki johtuu meidän totunnaisesta tavastamme käsitellä tutun tuntuisia asioita. Me näemme sen, mitä olemme tottuneet näkemään, me havaitsemme sen, mitä haluamme havaita. Tottumus on valtavan suuri hallitsija elämässämme, saaden meidän silmämme sulkeutumaan ja korvamme tukkeutumaan valtavalle määrälle asioita, jotka tekisivät elämästämme helpomman läpikäydä.

Matildalla on oikeastaan kaikki ruumiilliset tarpeensa tässä hänelle oudossa ja sopimattomassa elinpiirissä, lukuun ottamatta vaatetusta ja ulkoilua. Alusta alkaen hän on vierastanut sairaalan vaatteita, mielestään liian lyhyitä mekkoja, tai miksi niitä nyt sitten tuleekaan kutsua. Sairaalassa on sairaalan vaatteet, ilmoittaa totunnainen ajattelumme. Miksi emme ajattele sen pidemmälle? Sairaalla on sairaan vaatteet. Hyvä! Vielä oikein! Mutta Matilda ei ole sairas, ei ainakaan sellaisella tavalla, että se tulisi ilmoittaa vaatetuksella. Tämä hänelle epämieluinen vaatetus on aivan selvästi yksi hänen inhimillisyyttään ja yksilöllisyyttään loukkaava tekijä! Se muistuttaa häntä väärästä paikasta, väärästä hoidosta, väärästä kohtelusta. Hän ei kuulu tähän paikkaan, mutta koska ei ole muutakaan sijaa hänelle, on hänen pakko olla täällä.

Mitä tänään oivalsin? Oivalsin yhden itsestään selvyyden, mikä on aivan liian yksinkertainen heti havaittavaksi. Ihminen on sekä sielu, henki ja keho perinteisen ajattelun mukaan, enkä halua muuttaa tätä käsitystä. Mitä kuitenkin tulee ihmisen erilaisiin tarpeisiin hänen eri vaiheissaan tätä maallista matkaansa maasta maahan, voidaan vanhuksesta todeta aivan yksiselkoisesti: hänen olemuksensa, hänen ajatuksensa, hänen tarpeensa eivät vastaa monessakaan suhteessa nuoremman ihmisen odotuksia. Kuinka usein olet tavannut vanhuksen, joka keräisi maallista mammonaa, jonka asunto olisi niin täynnä tavaraa, ettet juuri ollenkaan mahtuisi kulkemaan? Minä en koskaan ole kohdannut sellaista tilannetta! Olen kylläkin vieraillut kodissa, jossa asui ystävällismielinen sotilasmestari, joka otti minut hellään hoivaansa armeija-aikanani. Hän ei raaskinut heittää pois juuri mitään, ja hänellä oli suuri tarve kerätä tiettyjä esineitä. Niinpä hänen asuntonsa oli niin täynnä tavaraa, että olohuoneessakin oli vain kapeat käytävät joita pitkin pääsi liikkumaan. Jostakin syystä perheen emäntä oli hyvin hapan!

Vanhusta usein vaivaa tavaran määrä. Kuinka usein aukaisikaan Matilda jonkin kaapin tai komeron oven, vetäen esiin pyyhkeen, astian tai koriste-esineen tarjoten sitä minulle! Riippuen tilanteesta suostuin tarjoukseen, usein ohittaen tilanteen sanomalla: Katsotaan nyt sitten, antaa sen olla täällä toistaiseksi tallessa!

Oikeastaan katson jo todistetuksi sen perustavaa laatua olevan asian, että vanha ihminen tarvitsee elämänsä ehtoopuolella hyvin suuressa määrin enemmän henkisiä kuin kehollisia asioita. Hän on pitkän taivalluksensa ajan saanut nauttia lukemattomista asioista ja esineistä, mutta nyt hän on ehkä ensisijaisesti yksinäinen. Hän kaipaa rakkaidensa seuraa, mitä ei vieraalle paikkakunnalle työn perässä muuttamisen johdosta suoda hänelle läheskään niin paljon ja usein, kuin mitä hän toivoisi. Hän on hyvin paljon yksin, seuranaan vain kissa tai televisio. Kirkastunut katse ja olemus saapuessani vanhukseni luokse antavat vain pintapuolisen kuvan siitä syvällisestä ilosta ja onnesta, mitä saapumiseni hänelle merkitsee. Vielä suurempi on murhe jo ajatuksestakin, että jonkin ajan kuluttua lähden pois.

Viimeisinä vuosina Matilda otti oikein tavakseen kysyä myös lähtöpäiväni, kai voidakseen henkisesti valmistautua silloin kohtaavaan suruun ja kaipaukseen. Olemmeko henkisesti niin degeneroituneita ja väärämielisiä, ettemme todellakaan käsitä merkitystämme vanhuksillemme? Todellisuudessa he elävät kaikesta siitä henkisyydestä, mitä me heille tarjoamme. Tuomamme tuliaiset ja esineet eivät ole heille merkityksettömiä, mutta persoonamme kohtaaminen on heidän henkisyydelleen ja elinvoimalleen mitä suurimmasta merkityksestä.

Sairaalaan sijoitetulta vanhukselta riistetään siis karkealla tavalla sellaista, mikä on suorastaan välttämätöntä hänen henkisyydelleen. Häneltä kielletään kaikki hänen perusoikeutensa ihmisenä – nimenomaan ne tekijät, mitkä ovat hänelle tärkeimpiä. Mikä surullisinta useissa tapauksissa, omaisetkin antavat hiljaisen suostumuksensa tälle, ajatellen omaa viihtyvyyttään ja omia menojaan ja tarpeitaan.

Olemme jo tottuneet ajatukseen kriisiavusta. Jos jossakin räjähtää tai tapahtuu suuremman luokan onnettomuus, missä useampi ihminen on osallisena, järjestetään heti kriisiryhmä psykologeineen ja terapeutteineen. Televisiossa kerrotaan näistä järjestelyistä ja ilmoitetaan kriisipuhelimen numero, johon asianomaiset voivat soittaa. Oletko kuitenkaan koskaan ajatellut sen kriisin laajuutta, mitä merkitsee vanhukselle joutuminen pois omasta kodista? Oletko koskaan nähnyt hänelle järjestetyn kriisipuhelimen numeroa?

jatkuu...