Social Icons

Pages

lauantai 31. lokakuuta 2015

Vapautuksestamme Osa 2


”Jos te siis olette herätetyt Kristuksen kanssa, niin etsikää sitä, mikä on ylhäällä, jossa Kristus on, istuen Jumalan oikealla puolella. Olkoon mielenne siihen, mikä ylhäällä on, älköön siihen, mikä on maan päällä. Sillä te olette kuolleet, ja teidän elämänne on kätkettynä Kristuksen kanssa Jumalassa; kun Kristus, meidän elämämme, ilmestyy, silloin tekin hänen kanssaan ilmestytte kirkkaudessa.” (Kol.3).

Me olemme siis jo kuolleet, ja tässä on ratkaisun avain kysymykseemme valvomisesta, rukoilemisesta ja elämästä yleensä! Me olemme kuolleet tälle maailmalle ja sen järjestykselle, koska olemme siirtyneet uuteen elämään. Meidän toivomme ei todellakaan ole tässä elämässä ja sen jatkumisessa mielemme mukaisesti, koska me olemme taivaallisen kotkaperheen jäseniä! Meidän mielemme ja olemuksemme on kiintynyt korkeuksiin ja tälle maailmalle vieraisiin asioihin. Meidän on aivan mahdotonta miellyttää tätä maailmaa ja sen ihmisiä inhimillisen ajatuksen mukaisesti. Tämän ovat unohtaneet todella monet hengelliset johtajat, jotka ovat luoneet katseensa maalliseen hyvään ja palkkapussiinsa. Jos suomme liiaksi tilaa kehoomme ja maalliseen elämäämme liittyville asioille, ei meidän tule ihmetellä yllämme avautuvan taivaan uhkaavaa väriä!

Mieleeni tulee voimakkaana usein kuulemani kertomukset uskovaisten viimeisistä hetkistä. Jälkeen jääneet kertovat antaumuksella jopa minuutin tarkkuudella sairasvuoteella tapahtuneista asioista ja keskusteluista. Kerrotaan siitäkin, kuinka edesmennyt ei pystynyt puhumaan mitään, mutta katseellaan viestitti mielihyväänsä sen suhteen, että omaiset tai tuttavat olivat vuoteen äärellä.

”Oli se sentään hyvä, että hän viimeisillä hetkillään sai tuntea iloa ja läheisyyttä kaiken kovan elämän jälkeen! Oli se sentään hyvä, että me kaikki olimme vihdoinkin koolla ja saimme kertoa lähtevälle rakkaudestamme ja surustamme poismenon johdosta! Oli se sentään ihanaa, että rakkaamme viimeisillä hetkillään sai kokea hyviä asioita ja kuulla kuinka kovasti häntä arvostamme ja rakastamme! Jne.”

Miksi kaikki parhaat hetket jäävät mahdollisestikin vain viimeisiin hetkiin! Emmekö ole todella monessa suhteessa aivan mielettömiä! Rakkaus on nyt, tässä hetkessä, jossa lähimmäisemme tarvitsee meitä! Kuinka monet meistä itkevätkään päivittäin yksinäisyyttään ja lohduttomuuttaan, kosketuksen tarvettaan! Kuinka hyvältä tuntuukaan kuinka erilaisissa hetkissä eri seurakunnissa joku tulee iloisena ja taputtaa kädellään selkääni! Ei ole ollenkaan kysymys vain läheisemme viimeisten hetkien koristelusta mitä erilaisimmilla pakon eteen tuomilla hyvillä teoilla ja puheilla! Mitä me odotamme ja kaipaamme, mitä varten rohkaistumme ja rohkaisemme toisiamme? Me olemme jo kuolleet eläessämme ja ratkaisu kaikkiin ongelmiimme on vapautuksemme hetkessä!

On hienoa lähteä tästä elämästä läheisten keskellä, mutta kun kerran olemme uskovaisia ja odotamme kotiinkutsua, niin mitä merkitsevät muutamat hyvät hetket rakkaiden keskellä ylistyspuheiden kaikuessa, sen rinnalla että viimeinkin astumme todelliseen Jumalamme Maailmaan Herramme luokse, missä Hän itse kuivaa kaikki kyyneleemme!

Jos ajattelemme vain viimeisiä hetkiämme, joissa meidän tulee osoittaa rakkautta omiamme kohtaan loppuun asti, aivan kuten Herramme teki, vaeltavat ajatuksemme aivan väärillä urilla. Jumalan antama turva ja lupausten täyttyminen perustuvat lopulta siihen uuteen Elämään, jonka saavutamme vain kehomme uupumisen ja loppumisen kautta!

Me kaipaamme tuota kaiken täyttymystä Paavalin tavoin:

”Sillä minä tiedän, että tämä on päättyvä minulle pelastukseksi teidän rukoustenne kautta ja Jeesuksen Kristuksen Hengen avulla, minun hartaan odotukseni ja toivoni mukaan, etten ole missään häpeään joutuva, vaan että Kristus nytkin, niinkuin aina, on tuleva ylistetyksi minun ruumiissani kaikella rohkeudella, joko elämän tai kuoleman kautta. Sillä elämä on minulle Kristus, ja kuolema on voitto. Mutta jos minun on eläminen täällä lihassa, niin siitä koituu hedelmää työlleni, ja silloin en tiedä, minkä valitsisin. Ahtaalla minä olen näiden kahden välissä: halu minulla on täältä eritä ja olla Kristuksen kanssa, sillä se olisi monin verroin parempi; mutta teidän tähtenne on lihassa viipymiseni tarpeellisempi.” (Fil.1).

”Ahdistuksessani minä huusin Herraa, Herra vastasi minulle ja asetti minut avaraan paikkaan. Herra on minun puolellani, en minä pelkää; mitä voivat ihmiset minulle tehdä? Herra on minun puolellani ja auttaa minua, ja minä saan ilolla katsella vihamiehiäni. Parempi on luottaa Herraan, kuin turvata ihmisiin. Parempi on luottaa Herraan, kuin turvata ruhtinaihin.” (Ps.118).





perjantai 30. lokakuuta 2015

Vapautuksestamme Osa 1




121 PSALMI.

Matkalaulu. Minä nostan silmäni vuoria kohti: mistä tulee minulle apu? 2. Apu minulle tulee Herralta, joka on tehnyt taivaan ja maan. 3. Hän ei salli sinun jalkasi horjua, sinun varjelijasi ei torku. 4. Katso, hän, joka Israelia varjelee, ei torku eikä nuku. 5. Herra on sinun varjelijasi, Herra on suojaava varjosi sinun oikealla puolellasi. 6. Ei polta sinua aurinko päivällä, eikä kuu yöllä. 7. Herra varjelee sinut kaikesta pahasta, hän varjelee sinun sielusi. 8. Herra varjelee sinun lähtemisesi ja tulemisesi, nyt ja iankaikkisesti.

Aika jossa elämme, on monessa suhteessa masentava ja päämme painuu helposti asentoon, jossa silmämme suuntautuvat maata kohti. Jo aikanaan psalmissa kehotetaan nostamaan katse korkeuteen, vuorille. Ja kun katselemme vuorille, katselemme samalla melkoista määrää taivasta! Me emme ole kananpoikasia, vaan meidät on Jumalan kotkina tarkoitettu kohoamaan korkeuksiin, suuntaan johon katseemme on suunnattu. Jalkamme horjuu ja väsymys valtaa olemuksemme, jos alamme menettää toivoamme ja luottamustamme. Herramme ei kuitenkaan torku, saati sitten nuku, kuten suuri osa meistä näyttää tekevän, koska on pysähdytty voittamattomilta tuntuvien esteiden johdosta.

Mitä perimmiltään sisältää se, mitä luemme lainaamassamme psalmissa? Me emme oikein pysty käsittämään sitä suojelua ja varjelua, mitkä luvataan meille Herran taholta. Me näemme maailman kehityksen ja suunnan, jotka eivät lainkaan miellytä meitä; ei tietenkään, koska katselemme ja arvioimme kaikkea ihmisinä, inhimillisesti. Kuinka ylipäätään voidaan luvata jotakin turvallisuutta tällaisessa ajassa? Oikein tiukan paikan tullen ei inhimillisen järkeilyn perusteella ole mitään turvapaikkaa, pakopaikkaa!

Jotkin suunnat luovat katseensa maaseudulle, koska maassamme ei ole vuoria. Suunnitellaan turvallista elämää kaukana vaaroista ja pahoista ihmisistä. Rukoillaan, ettei pako tapahtuisi talvella eikä raskaana oleville ihmisille. Luotetaan omiin viljelmiin ja varastoihin.

Jokainen järkevä ihminen ajattelee mielekkäästi, maallisena olentona, kun toteaa, ettei nykyisessä maailmassa, etenkään omassa maassamme, ole mitään maallista pakopaikkaa! Miten Herramme siis huolehtii turvallisuudestamme? Hän haluaa meidän keskittävän kaikki voimavaramme Hänen palvelemiseensa, valvomiseen, rukoukseen, lähimmäisemme huomioimiseen. Kotkanpoikasina emme enää ole sidottuja maalliseen kehoomme ja elämäämme, vaan olemme osa iankaikkisuutta, jota meidän tulee ajatella sitä enemmän, mitä näemme kaiken tapahtuvan. Vapautuksemme päivä lähenee, eikä se perustu johonkin kallioluolaan tai väestösuojaan, vaan siinä suhteessa ajattelemme kanaemoa, joka haluaa omalla tavallaan koota poikasensa siipiensä suojaan.

”Mutta kun nämä alkavat tapahtua, niin rohkaiskaa itsenne ja nostakaa päänne, sillä teidän vapautuksenne on lähellä. (Luuk.21).

Meidän ei missään suhteessa tule masentua ja painaa katsettamme maahan, ajassa, jossa meitä nimenomaan kehotetaan rohkaistumaan. Tämä ei kuitenkaan ole mahdollista ilman aivan uutta näkemystä ja asennetta.

”Jos te siis olette herätetyt Kristuksen kanssa, niin etsikää sitä, mikä on ylhäällä, jossa Kristus on, istuen Jumalan oikealla puolella. Olkoon mielenne siihen, mikä ylhäällä on, älköön siihen, mikä on maan päällä. Sillä te olette kuolleet, ja teidän elämänne on kätkettynä Kristuksen kanssa Jumalassa; kun Kristus, meidän elämämme, ilmestyy, silloin tekin hänen kanssaan ilmestytte kirkkaudessa.” (Kol.3).

torstai 29. lokakuuta 2015

Uskollinen vähässä!



121 PSALMI.

Matkalaulu. Minä nostan silmäni vuoria kohti: mistä tulee minulle apu? 2. Apu minulle tulee Herralta, joka on tehnyt taivaan ja maan. 3. Hän ei salli sinun jalkasi horjua, sinun varjelijasi ei torku. 4. Katso, hän, joka Israelia varjelee, ei torku eikä nuku. 5. Herra on sinun varjelijasi, Herra on suojaava varjosi sinun oikealla puolellasi. 6. Ei polta sinua aurinko päivällä, eikä kuu yöllä. 7. Herra varjelee sinut kaikesta pahasta, hän varjelee sinun sielusi. 8. Herra varjelee sinun lähtemisesi ja tulemisesi, nyt ja iankaikkisesti.

Mihin suuntaan katsella tässä ajassa? Uskovaiselle ei ole kuin yksi ainoa suunta, eikä ole koskaan muuta ollutkaan. Herramme on sama eilen ja tänään ja iankaikkisesti (Hebr.13), eikä Hän koskaan muutu; vain me ihmiset muutumme ja muutamme mieltämme. Tämä mielen muuttaminen on yksi kohtalokkaimmista asioista hengellisen elämän piirissä. Se on vahingollista ihmiselle itselleen, mutta aikaansaa mitä suurinta vahinkoa ympäristössä, sillä kuka voisi todella aidosti kiinnostua sellaisesta, mistä todistajakaan ei selvästi ole varma? Me sanomme asioita, joista emme ole varmoja (koska emme itsekään ole lukeneet tarpeeksi Sanaa) ja meistä huokuu selvä epävarmuus, joka ei jää kuulijoilta ja tarkkaajilta huomioimatta.

Me elämme eräänlaisessa pelon maailmassa. Juuri nyt alkaa mitä suurimmassa määrin olla totta Sana:

”Ja ihmiset menehtyvät peljätessään ja odottaessaan sitä, mikä maanpiiriä kohtaa…” (Luuk.21).

Ihmiset eivät ole niin kielteisiä hengellisyyttä kohtaan, mitä helposti ajattelemme tässä ajassa. Ihmiset ovat kielteisiä kaikkea epäterveeksi ja epätodelliseksi kokemaansa uskonnollisuutta vastaan! Mutta missä pelokkaat ja etsivät ihmiset voivat todella kohdata jotakin niin todelliseksi tuntemaansa, että kokevat siinä turvallisuutta ja todellista apua? Me luemme lainaamaamme Psalmia tietynlaisella etuoikeudellisuuden tunteella, mutta kuinka välittää sen tarkoitus ja sanoma kaipaaville ja hädässä oleville lähimmäisillemme?

Emme kai usko olevamme niin viimeisiä ja arvokkaita uskovaisia, että juuri me täytämme kääntyneiden pakanoiden luvun ja voimme heittäytyä levolliseen itsevarmuuteen, ajatellen kaiken Evankeliumin työn olevan ohitse? Nyt ei ole massaevankelioimisen aika, mutta nyt Henki selvästi tahtoo osoittaa kuin lasersäteellä yksittäisiä lähimmäisiä, joiden elämään voimme vaikuttaa, Jumalan avulla, aivan uskomattomallakin tavalla! Nyt odotetaan meiltä ennen näkemätöntä uskollisuutta pienissä asioissa!

keskiviikko 28. lokakuuta 2015

Kuulet Hänen ääntänsä




Herra, käännä meidän kohtalomme, niinkuin sadepurot Etelämaassa. Jotka kyynelin kylvävät, ne riemuiten leikkaavat. He menevät itkien, kun kylvösiemenen vievät; he palajavat riemuiten, kun lyhteensä tuovat.” (Ps.126).

On aika itkulle ja aika naurulle. En voi jälleen kerran olla ajattelematta sitä, mitä olen sanonut jo vuosien ajan. Niin kauan kuin nykyinen seurakunnan alennustila jatkuu, ei meillä ole edes oikeutta iloita ja riemuita. Sitä ei haluta myöntää, että monet kristilliset suunnat ovat kuin vain jonkinlainen varjokuva entisestä. Pyritään kyllä palauttamaan takaisin jotakin menneiltä ajoilta, mutta tuloksena on vain mitä erilaisimpia, kieltämättä kauniita, kuvitteellisia maalauksia ja maisemia seurakuntien hengellisellä seinällä. Useimmiten ne kuvaavat entisaikoina totutuiksi tulleita tulia, jotka paloivat siihen aikaan tarkoitettuina. Mieleen tulevat pakostakin Aaronin pojat, jotka kantoivat Herran alttarille vierasta tulta.

Menneet ajat olivat tarpeellisia ja toteuttivat Jumalan tarkoitusta elämässämme. Ne saavat meidät kaipaamaan jotakin vastaavaa, sillä toden totta emme ole rehellisesti tyytyväisiä siihen, mitä meillä nyt on! Mutta menneiden aikojen olisi myös tullut opettaa meille, ettei millään korvikkeilla ole sijaa meidän hengellisessä elämässämme. Jos jo menneinä aikoina oli paljon sellaista elämää ja julistusta, josta toistamiseen todettiin, että se on melkein kuin oikeata, melkein kuin sitä, mitä meiltä odotetaan, niin miten on sitten juuri nyt, tässä ajassa?

Miksi me etsisimme jotakin korvaavaa tai lähes oikeaa, kun Jumalan maailma ja virta ovat täynnä aitoa ja todellista, alkuperäistä? Jumalisuuden ulkokuoreen ei tarvita paljoakaan, niin että Raamattua tuntemattomat helposti lankeavat pitämään melkein mitä tahansa hengellisen leiman omaavaa Jumalasta lähtöisin olevana.

”…ja palajat Herran, sinun Jumalasi, tykö ja kuulet hänen ääntänsä kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi, sinä itse ja sinun lapsesi, kaikessa, niinkuin minä tänä päivänä sinua käsken, niin Herra, sinun Jumalasi, kääntää sinun kohtalosi ja armahtaa sinua…” (5.Moos.30)

Meidän Herramme voidaan tuntea ja kokea tässäkin ajassa, mutta meidän tulee aidosti ja vakavasti etsiä Häntä edellisen sanankohdan mukaisesti. Kuinka paljon Häntä etsitäänkään vain tietynlaisessa tulevan odotuksen pelossa ja jonkinlaisen taloudellisen, henkilökohtaisen turvallisuuden tähden, ajattelematta ollenkaan ajallisuuttamme ja katoavaisuuttamme!

Tarvitsemme melkoisen määrän ennen kokematonta hiljaisuutta voidaksemme kuulla Hengen kehottavan äänen tässä ajassa!

”…ja kuulet hänen ääntänsä kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi, sinä itse ja sinun lapsesi, kaikessa, niinkuin minä tänä päivänä sinua käsken…”


 

Sample text

Sample Text

Sample Text