Paperinenäliinaa korviin?

             Vuosi unohtunut. Puhuin Radiodeissä Tarja Tallqvistin kanssa.

Vapun aattona menin Helsinkiin jo iltapäivällä, tavatakseni erään tuttavani ja mennäkseni hänen kanssaan hengelliseen kokoukseen ennen illan radiohaastattelua. Tarkoitukseni oli istua tuossa kokouksessa sen parituntisen keston ajan. Noin kymmenen minuutin alkulämmittelyn jälkeen jouduin pakostakin lähtemään ulos suhteellisen viileään vappuiltaan, sillä tärykalvoni eivät aivan yksinkertaisesti kestäneet tuon hengellisen kokouksen voimaa. Salissa oli viidestä seitsemään henkilöä, en muista tarkkaan. Kovaäänislaitteet olivat joka tapauksessa niin suurella volyymilla, että aloin noiden muutamien minuuttien aikana tuntea suoranaista pahoinvointia. Ajatellen illan radiohaastattelua ja siihen tarvittavaa keskittymiskykyä, etenkin kun oli kysymys suorasta lähetyksestä, en ryhtynyt tavanomaiseen varotoimenpiteeseeni: en ottanut esiin paperinenäliinaa ja alkanut muovata siitä korvatulppia!

Vastaavanlainen tilanne on sattunut minulle useamman kerran, muuallakin. Kun en ole halunnut ystävieni takia lähteä ennenaikaisesti, olen vaivihkaa ottanut esiin paperinenäliinan tai ravintolasta taskuuni pistämäni lautasliinan ja pyöritellyt siitä syljen avulla melko tehokkaat korvatulpat. Siitä huolimatta kuulin aina niin musiikin kuin puheenkin!

Kertomaani suhtaudutaan varmaankin pienemmällä tai suuremmalla huvittuneisuudella. Ikääni nähden kuuloni on säilynyt melko hyvänä, eikä kysymys ole jostakin yliherkkyydestä. Kuulun yksinkertaisesti niihin ihmisiin, jotka suuresta musiikkirakkaudestaan huolimatta nauttivat kohtuullisesta äänenvoimakkuudesta. Tietyssä mielessä sisimpäni valtaa noina äänekkäinä hetkinä todella syvällinen surumielisyys, sillä katselen näitä asioita ihmistuntemukseni pohjalta.

Elämässäni oli todella pitkä henkisen kärsimyksen jakso, joka ei ole voinut olla jättämättä jälkiä elämääni. Pitkän kokemuksen perusteella uskallan väittää, että kaltaisiani ihmisiä on valtava määrä. Kysymys kuuluukin nyt sitten: miksi eri seurakuntien penkit ovat niin tyhjinä? Miksi näyttää siltä, että mitä enemmän kuulijajoukko pienenee, sitä tehokkaampia vahvistinlaitteita hankitaan seurakuntaan? Houkutellaanko äänekkäällä musiikilla ja suorastaan korvia särkevällä saarnavoimalla vain nykyajan nuorisoa, jonka tärykalvot ovat vaurioituneet ja kuulo heikentynyt siinä autostereoiden jyskytyksessä, mikä varmaankin vaurioittaa kaikkia auton liitoksia ja saumoja?

Tässä elämässä vallitsevat tietynlaiset luonnon lait, jotka eivät muutu mihinkään. Jokainen ihminen on erilainen ja poikkeuksiakin on vahvistaakseen säännön. Mutta meidän mielenkiintomme kohteena ovat jatkuvasti ennen kaikkea henkisesti kärsineet, sisäisesti rikkinäiset ihmiset, joita löytyy kaikista yhteiskuntaluokista ja - piireistä. Joka pitää Eino Juhani Rautavaaran musiikista, kuuluu omaan luokkaansa, mutta en ole vielä kohdannut yhtään ainoata rikkinäistä ihmistä, joka olisi kertonut kuuntelevansa hänen musiikkiaan. Itse henkilökohtaisesti en halua kuulla sitä ollenkaan. En kuitenkaan moiti niitä ihmisiä, jotka sen kaltaisesta musiikista pitävät.

Musiikin vaikutus on uskomattoman suuri, ja sen ovat todenneet korkean luokan tutkijatkin. Lehmät lypsävät paremmin radion soidessa navetassa, vaikka uskonkin Rautavaaran musiikkituokion aikana tuotannon olevan suuressa vaarassa. Kasvitkin kuulemma reagoivat tietynlaiseen musiikkiin, ja syntymättömät lapset omaksuvat musikaalisia kykyjä kohdussa olonsa aikana. On olemassa musiikkiterapiaa ja kaikkea vastaavaa. Kirjoittaja uskoo musiikin tervehdyttävään vaikutukseen, nimenomaan sillä edellytyksellä, että pois suljetaan kaikki rautalankaräminä ja infernaalinen meteli, jota aivan vääryydellä on alettu kutsua musiikiksi. Allekirjoittaneelle on musiikkia ainoastaan kaikki sellainen, missä voidaan erottaa melodia ja mikä tavalla tai toisella, positiivisella tavalla, koskettaa sisintä ja mieltä.

Aikanaan Nokian herätyksen kokouksessa Tampereella korvatulppien sijaan siirryin ala-aulaan, vaikka musiikki olikin melodialtaan siedettävää. En vain yksinkertaisesti kestänyt sitä, että joka ikinen bassorummun lyönti liioittelematta tuntui tärähdyksenä rintakehässäni. Musiikkikin voi siis muuttua vaikutukseltaan joksikin muuksi, jos se ajetaan suorastaan tarpeettomasti vahvistinlaitteiden lävitse!

En usko kaikkien näiden vahvistinlaitteiden käytön perustuvan kansamme huonontuneeseen kuuloon vaan järjestäjien kyvyttömyyteen ajatella. Jos tilaisuus halutaan lähikortteleiden kuultavaksi, normaali järki toki sanoo, ettei kaiuttimia laiteta paikalla olevien joukkojen eteen tai sivuille, vaan hankitaan tarpeeksi pitkä johto, joka yltää kauempana olevien ihmisten lähelle! Tästä ei kuitenkaan ole kysymys. Kirjoittaja näkee tässä lähes jokaista hengellistä piiriä koskevan todella surullisen seikan. Sanokoon kuka tahansa mitä tahansa, totuus on useimmiten se, että se mikä puuttuu Hengen todellisesta vaikutuksesta, pyritään korvaamaan äänen voimakkuudella!

Olen seurannut hengellistä elämää yli neljänkymmenen vuoden ajan, sisimmässäni todellinen kaipaus kokea kanssamatkaajieni kanssa aitoa Hengen vaikutusta. Olen pyrkinyt näkemään kaiken mahdollisimman todenmukaisessa ja realistisessa valossa, ilman ennakkoajatuksia ja valmiita mielipiteitä. Noin neljäkymmentä vuotta sitten koimme eri hengellisissä piireissä, puutteellisuuksista ja vajavaisuuksista huolimatta, melko todellista hengellistä herätystä. Vertauskohta siis on olemassa, kun vielä luetaan 1900 – luvun alusta lähtien tapahtuneista Hengen liikehdinnöistä eri puolilla maailmaa.

En voi mitään sille, että päivästä toiseen vertauskohdakseni kaikesta teknisestä kehityksestä huolimatta tulevat saarnatilaisuudet noin kaksi tuhatta vuotta sitten. Tuona aikana ei ollut olemassakaan mitään vahvistinlaitteita, lukuun ottamatta muutamia kokoontumispaikkoja, jotka oli tarkkaan laskelmoitu akustisesti, niin että puhujan ääni kantoi koko kuulijajoukon ylitse. Kaikkien aikojen suurin Saarnamies ei kuitenkaan koonnut joukkojaan mihinkään ihmisrakenteisiin tiloihin, vaan Hän suoritti julistustehtävänsä keskellä luontoa. Siitä huolimatta lähti liikkeelle ihmiskunnan merkittävin Sanoma, joka ei tänä päivänäkään ole kadottanut merkitystään. Näkemykset ovat muuttuneet, ihmiset ja Sanoma pysyvät samoina. Tuohon aikaan ihmisiä ei ympäröinyt sellainen tiedon ja touhun ilmapiiri, mikä tänä päivänä on syyllinen vääränlaisiin näkemyksiin.

Kaikkien aikojen suurin Julistaja puhui Eläviä Sanoja, jotka eivät olleet vain sanoja, vaan voimaa ja elämää, kosketus ja virta yhteydessä näkymättömään maailmaan, joka muutti maallisen olemuksen iankaikkisuuskelpoiseksi. Ulkoiset olosuhteet eivät olleet merkitykselliset, vaan julistuksen sisältö. Voidakseen kuulla nämä elävät Sanat, oli väkijoukon noudatettava kuin yhteisestä sopimuksesta tiettyjä käytöstapoja.

Sanan todistuksen mukaisesti Herramme ei huutanut kaduilla eikä kokouspaikoillakaan. Hän puhui ja Hänen Sanansa kuultiin – yhdellä edellytyksellä. Niin yksittäisen ihmisen kuin väkijoukonkin tuli keskittyä tähän hetkeen, hiljentyä, unohtaa kaikki elämän kiihkeys ja kiire. Herran Sanat saattoi kuulla vain hiljaisuuden vallitessa, ja jos joku kuulijajoukossa pureskeli kuivunutta leipää, jäivät häneltä kuulematta tuona aikana suurin osa Elävistä Sanoista. Hän kuuli ainoastaan oman päänsä ääniä hampaiden jauhaessa kovia murenia.

Kautta koko Sanan kulkee selvä punainen lanka Herran Sanojen kuulemisen suhteen. Meidän tulee erottaa toisistaan yleinen linja, jota suurin osa uskovaisuutta ja kristillisyyttä on seurannut kautta pelastushistorian, sekä se linja, joka on johtanut Herran syvälliseen tuntemiseen ja Hänen todellisen olemuksensa näkemiseen. Herran syvällisin ja todellisin olemus on ollut kautta aikakausien havaittavissa vain hiljaisessa tuulen huminassa. Useimmille on aina riittänyt jylisevä vuori ja synkät pilvet, suuri riemu ja pasuunoiden pauhina. Kirjoittaja kuuluu niihin harvinaisempiin yksilöihin, joka ilman omaa ansiota ja tahtoa on johdettu kuivien ja karujen erämaiden lävitse, missä pakostakin on joutunut arvioimaan koko elämän ja uskonnollisuuden aivan uudella tavalla. Tietynlainen jylinä ja meteli, elämän rauhattomuus ja meluisuus ovat saattaneet sielun ja hengen rakastamaan aivan muunlaisia alueita niin maallisen kuin hengellisenkin elämän alueella. Sanokoon kuka tahansa mitä tahansa, kirjoittaja uskoo hiljentymisen ja pysähtymisen jumalalliseen voimaan ja vaikutukseen.

Mitä vähemmän Jumalan Hengen todellista vaikutusta, sitä kovemmin musiikki soi ja sitä kovempaa saarnaaja huutaa. Vahvistinlaitteet vahvistavat vain ihmisäänen, laulun lahjakkuuden. Todellinen yhteys taivaallisiin tapahtuu aivan muunlaisilla desibeleillä mitaten. Elämän myrskyjen ja meteleiden keskeltä seurakuntayhteyteen etsiytyvä ihminen ei tarvitse sielussa soivaan meteliin sointuvaa hengellistä meteliä, vaan paikkaa, jossa voisi hiljentyä, erottautua niin ulkoisesta kuin sisäisestäkin melusta. Ihminen ei tarvitse viihdytystä, ei jotakin sellaista, mikä saa unohtamaan päivittäisen surun ja murheen. Todellisuudessa ihminen tarvitsee hengellisen sylin, jossa hänellä on mahdollisuus ja aikaa kohdata kaikki elämän kipeätkin asiat, kuunnellen sisintään ja sen meluisuutta. Ilman tämän meluisuuden havaitsemista ja tunnistamista ihminen voi harhailla ja kuljeksia paikasta toiseen löytämättä rauhaa sielulleen. Siksi suurin osa hengellisiä yhteisöjä on totaalisesti harhateillä nykyisenlaisine hengellisine toimintoineen!

Nykyisenlainen toiminta toki sopii joillekin, mutta olemme kirjoittajan näkemysten mukaisesti todellisessa kriisitilanteessa, jossa suurimmalta osalta hengellisiä ihmisiä on kadonnut kosketus todellisuuteen. Tässä kohden sopii jälleen kerran käyttää esimerkkinä usein mainitsemaamme onnettomuustilannetta.

Kouluttamattoman henkilön saapuessa onnettomuuspaikalle hän luonnostaan kiinnittää kaiken huomionsa äänekkäimpään ihmiseen. Hän on hädissään jo yksinomaan avunhuutojen ja niiden herättämän empatian johdosta. Tämä tarttuu kaikkiin paikalle tulleisiin, ja niin auttajajoukko kerääntyy tämän näkyvimmän ja kuuluvimman uhrin ympärille ihmetellen mitä tulisi tehdä. Tämä tilanne eräällä tavalla sokaisee jokaisen paikalle saapuneen pelkän järkytyksen johdosta. Tällaiseen ei ole totuttu, tilanne on aivan uusi ja odottamaton.

Tämä onnettomuuden uhri on kuitenkin ollut niin paljon voimissaan että on raahautunut ulos autosta, eikä pitkään aikaan kenenkään mieleen tule tutkia muiden mahdollisten uhrien tilaa. Useimmiten on totuus se, ettei äänekkäin ole ollenkaan se, johon meidän tulisi kiinnittää huomiomme, vaan kaikkein hiljaisin, äänettömin. Äänekäs ihminen on helppo havaita ja löytää, mutta auttaaksemme kaikkein suurimmassa hädässä olevaa, on meidän suljettava korvamme ja silmämme kaikkein näkyvimmiltä asioilta ja keskityttävä etsimään häntä, joka ei kykene edes ilmaisemaan olemassaoloaan!

Kirjoittaja joutuu tunnustamaan, että viime aikoina hän on ajoittain kokenut suoranaista vihaa nykyistä tilannetta kohtaan. Mitä äänekkäämpiä eri hengellisten yhteisöjen kokoustilaisuudet ovat, sitä enemmän kirjoittaja ajattelee näihin piireihin sisältyvän ihmisten havaitsematonta pahoinvointia. Mitä suurempi meteli, mitä suuremmalle potentiometrit on säädetty, sitä vaikeampi on havaita joukossa olevien ihmisten kätkettyä hätää. Tai miten on, ovatko suurimmassa hädässä olevat jo kaikonneet tilaisuuksistamme korviaan pidellen?

Olisiko meistä menemään jumalallisen peilin eteen nähdäksemme itsemme todella sellaisena kuin olemme? Kuinka paljon toiminnastamme, laulamisestamme, saarnaamisestamme, todellisuudessa on itsellemme havaitsematonta itsensä toteuttamista, itsensä esiin nostamista? Kuinka moni hengellinen järjestö onkaan laulanut ja saarnannut itsensä sairaaloiden ja vanhainkotien mustalle listalle? Miksi niin monessa hoitolaitoksessa suhtaudutaan kriittisesti hengelliseen toimintaan? Käsi sydämelle, pidämmekö sairaita, vanhuksia, hoitohenkilökuntaa jne. täysin tunteettomina ja ajattelemattomina ihmisinä? Heistä jokainen elää päivittäin elämän ja kuoleman todellisuuden kanssa ja sen keskellä. Kaipaavatko he jotakin sellaista mitä me heille haluamme itsekeskeisesti tarjota?

Kirjoittaja on totaalisesti kyllästynyt kaikkiin niihin lähetystyöntekijöihin ja saarnamiehiin ja - naisiin, jotka käyvät toteuttamassa itseään ulkomailla tai vierailla paikkakunnilla, mutta jotka eivät ole kykeneviä ja halukkaita kohtaamaan lähellään olevia kriisitilanteita. Lähetyssaarnaajaksi ei tulla ulkomailla eikä vieraalla paikkakunnalla. Siksi ei tulla edes saarnaamalla tai laulamalla. Todelliseksi evankeliumin työntekijäksi ei tänä päivänä tulla, niin kuin ei koskaan ole tultu, perinnäisin keinoin. Tänä päivänä uskon vain yhdenlaiseen evankeliointiin, joka osoittaa itsensä ja tehokkuutensa vain siellä, missä suurin hätä on. Suurin hätä ei ole siellä mistä suurimmat hätähuudot kantautuvat korviimme, vaan se on siellä, missä ei enää jakseta huutaa. Suurin hätä on siellä, missä ihminen on kaikkein yksinäisin, avuttomin, onnettomin!

Suurin osa kristillisistä ihmisistä on kokoontunut niihin paikkoihin, missä heidät helpoiten havaitaan, missä heidän tekemisensä ja toimintansa huomataan. He ovat kokoontuneet sinne, missä ovat vaikuttavimmat vahvistinlaitteet, äänekkäimmät laulut ja saarnat. Suurimmassa avuntarpeessa olevat kanssamatkaajamme eivät kuitenkaan harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta ole siellä, missä suurin osa kristillisistä ihmisistä on.

Missä on Herra Jeesus tänä päivänä? Minne Hän menisi, minne Hän meidät lähettäisi edustajinansa? Onko Hän siellä missä suurin meteli on, rakastaako Hän uusinta tekniikkaa, uusimpia mikrofoneja ja kaiutinlaitteita? Viihtyykö Hänen Henkensä todellakin näissä nykyajan kokouksissa, joissa saarnamies joutuu suoranaiseen paniikkiin sähkövirran katketessa ja kaiuttimien vaietessa? Onko Jumalan Henki todellakin kytketty 220 voltin yleisvirtaamme, niin ettei jotakin kokousta edes aloiteta ennen kuin mikrofonin kopautus keskeyttää yleisön hälinän?

Kaikella tällä uudella tekniikalla on oma paikkansa ja merkityksensä, mutta jos olemme kaikonneet näin kauas kaikesta olennaisimmasta, on taatusti oikeanlaisella jumalallisella vihalla ja suuttumuksella oma tilauksensa.

Kirjoittaja on kokenut useita melkein traumaattisia pettymyksiä viime aikoina. Hän ei ole vieläkään oppinut sitä, ettei uskovaisille saa puhua siitä, että heidän tulisi tehdä jotakin. Uskovaiselle ei saa puhua siitä, että hänet on kutsuttu palvelemaan, olemaan olemassa muita ihmisiä varten. Eli kirjoittajan pettymykset ja traumaattisuus eivät ole verrattavissa kuulijoiden masentaviin tunteisiin!

Näistä asioista ei kukaan rohkene puhua aivan omilla nimillänsä. Eräs ajatus on kuitenkin viime aikoina jatkuvasti tunkeutunut kirjoittajan ajatuksiin. Olkoon todellisuus mikä tahansa, on kirjoittaja viime vuosina auttamispiirinsä ulkopuolella kohdannut ainoastaan ylen onnistuneita ja itsetietoisia uskovaisia. Nämä ihmiset eivät toki väitä olevansa täydellisiä, mutta tietyssä mielessä he ovat melko varmoja tulevasta osastaan kirkkaudessa, mikä perustuu melko onnistuneeseen vaellukseen vaikeista ajoista huolimatta. Kun kirjoittaja on kärjistänyt pahuutensa lausumalla: ”Jos teillä ei ole todellista käsitystä siitä, kuinka paljon Uusi Testamentti (Vanhakin) puhuu tekemisestä, niin ostakaa kirpputorilta käytetty Uusi Testamentti ja alleviivatkaa tai merkitkää korostuskynällä kaikki kohdat, missä puhutaan tekemisestä”, on kirjoittaja saanut tavalla tai toisella kuulla melko yhteneväisen vastauksen. Mitä nämä ihmiset yhteen ääneen ovat kuuluttaneet todellisina uskovaisina? ”Älköön vasen kätesi tietäkö, mitä oikea tekee! Kukaan todellinen uskovainen ei pane merkille hyviä tekojaan. Kerran sitten kirkkaudessa Herra saa yllättää minut kertomalla hyvistä teoistani, joista itse en ole ollenkaan tietoinen!”

Jumprahuti! Se ei ole kirosana, se vain tuli mieleeni. Millainen yllätys aikanaan odottaa itse kutakin näitä lausuntoja antavaa, se ei ole minun asiani. Mutta tällaisia lausuntoja olen saanut nimenomaan sellaisilta uskovaisilta, jotka eivät tee yhtään mitään! He ovat mielestään oikeutetusti haudanneet leiviskänsä maahan pahojen aikojen tähden, suhtautuen tulevaisuuteen turvallisin mielin: ”Herra on yllättävä heidät kertomalla heille kaikesta siitä, mitä he tietämättään ovat tehneet!”

Jumprahuti! Voi pyhä yksinkertaisuus! En edes uskalla ajatella, mitä tällaisille ihmisille kerran sanotaan! Eiköhän totuus ole se, että Herramme tarkoittaa jotakin aivan muuta kuin mitä haluamme ymmärtää! Hän on kutsunut meidät palvelustehtävään, joka merkitsee hyvin laajaa lähimmäisen huomioimista ja auttamista. Ymmärtäväiset palvelijat eivät ole kerran viittaava tiedostamattomiin tekoihin, vaan he tietävät palvelleensa Herraa ja suorittaneensa monia asioita. He ovat toteava tehneensä velvollisuutensa ansiottomina palvelijoina. Etsi itse sanankohdat evankeliumeista.

Kaikki todelliset palvelijat, jotka ihmettelevät Herran mainitsemia huomaamattomia tekoja, ovat olleet niin palvelustehtävänsä lumoissa, että he ovat kaiken huomionarvoisimman tehneet kaiken muun keskellä, itse sitä todella merkille panematta.

Miksi nykyajan seurakuntalainen voi niin huonosti? Vai eikö voi? Minun mielestäni voi, koska hän on kadottanut olevaisuutensa perustekijät. Tarkoitan hengellisen elämän perustekijät. Hän on kadottanut yhteytensä todelliseen hengellisyyteen, todelliseen jumalanpalvelukseen, koska hän on kadottanut yhteyden omaan sisimpäänsä, todelliseen olemukseensa. Todisteena siitä on se, että hänelle riittää ja tuottaa tyydytystä 220 voltin jännitteellä aikaansaatu uskonnollinen viihde, kerran tai kahdesti viikossa – hmm – kuukaudessa?

Kirjoittajalla ei ole psykologian tai mielenterveyden koulutusta. Se on hyvä. Kukaan ei siis voi syyttää häntä psykologisoimisesta, julistuksen korvaamisesta psykologisilla asioilla. Me puhumme nyt elämän tosiasioista, ei psykologiasta. Voidakseen kehittyä hengellisesti sekä henkisesti, tarvitsee jokainen ihminen tietyn määrän elämän perussääntöjen määrittelemiä asioita, tekijöitä. Ilman niitä persoonamme kokee vääränlaisen kehityssuunnan, joka johtaa epäinhimillisyyteen. Mistä sen tiedämme? Ei tarvita kuin jumalallisesti valistunut katse kokousyleisöön, sen käytökseen niin juhlahetkinä kuin siviilissäkin. Tässä suhteessa Paavalin kokema tuska on pientä siihen nähden, mitä hengellinen mieli tänään kokee nähdessään ihmisten pureskelevan ja syövän toinen toistansa – nimenomaan seurakunnallisessa elämässä! Tämä pureminen, toisen hampaisiin ottaminen, on niin yleistä ja jo totunnaista, ettei sitä ilman erikoismainintaa huomaa juuri kukaan kokematon.

Tässä kohden voimme oikeutetusti puhua henkisestä ja hengellisestä väkivallasta. Tässä mielessä väkivaltaa on kaikki sellainen kohtaamamme, mikä tuottaa meille selvää ahdistusta ja kipua, mikä rajoittaa ja estää persoonallisuutemme säilymistä ja kehittymistä. Tätä on suorastaan mahdoton uskoa todeksi, koska se on niin yleistä ja sairaalla tavalla hyväksyttyä. Siitä puhuva leimataan helposti häiriintyneeksi ja oudoksi. Mutta tämä on yksi niistä perustekijöistä, jotka ovat saaneet mitä erilaisimmat seurakuntasalit ja kokoustilat ammottamaan tyhjyyttään. Moni ihminen on mieluummin yksin kuin jatkuvasti muiden hampaissa!

Jaakobin kirje kertoo aika paljon tästä seurakunnallisesta myrkytystilasta, joka tunnettiin jo sen aikaisessa maailmassa. Tämä myrkky pursuu Jaakobin mukaan helvetillisistä syvyyksistä, ja se on ollut kautta aikain tuhoisampi vaikutukseltaan, kuin mitä oli hiljattain tiedotusvälineissä esitelty jättitulivuoren purkaus valtavine saastemäärineen.

On oikeastaan sairasta se, millä tavalla eri uskonnolliset yhteisöt suhtautuvat vallitsevaan tilanteeseen. Kirjoittaja uskaltaa sanoa tämän, koska hän ei ulossulje yhtään ryhmittymää tai yhteisöä. Kuinka voivat nämä järjestöt ja ryhmät olla niin sokeita omassa keskuudessaan vallitsevalle pahoinvoinnille? Jos ne ovat näin sokeita lähellä olevia kohtaan, on kai turha puhua kauempana olevien hädästä tai maailman suuresta tuskasta.

Viime aikoina on vanhusten suoranainen alasajaminen erilaisissa laitoksissa saanut lopultakin huomiota. Ei menneinä aikoina, eikä vieläkään, ole yksikään hengellinen yhteisö instituutiona ärähtänyt tämän suorastaan epäinhimillisen asian johdosta. Kirjoittaja on aivan haluamattaan alkanut pohtia omaa uskovaisuuttaan ja mihinkään järjestöön kuulumattomuuttaan. Kun hänelle ajoittain tarjotaan liittymismahdollisuutta johonkin kirkkokuntaan, tulee ensimmäiseksi mieleen aikanaan Herran edessä annettu lupaus siitä, ettei hän milloinkaan ole liittyvä mihinkään kirkkokuntaan.

Nähtyään nyt niin valtavan määrän ihmisten kärsimystä ja havaittuaan eri uskonnollisten suuntausten haluttomuuden edes kuulla toisten auttamisesta, on kirjoittaja aivan uudella tavalla joutunut katselemaan hengellisiä asioita. Rehellisyyden nimessä päivä päivältä tuntuu entistä vaikeammalta pitää uskovaisena tai todellisena Kristuksen seuraajana ihmisiä, jotka eivät millään tavoin osoita uskovaisuuttaan käytännön ihmisrakkaudessa. Oliko Eino Leino vai kuka, joka totesi: ”Ken lepohon itsensä heittää, on kuollut jo eläessään!”

Jokainen todellinen uskovainen tietää uskon tärkeyden ja tietää jokaisen meistä tarvitsevan Kristusta. Mutta todella akuutissa, läpitunkevassa hädässä oleva ihminen ei toki voi nähdä asioita meidän valossamme. Hänen sairautensa tai traumaattinen kokemuksensa on niin vallitsevana hänen elämässään, että tuntuu suorastaan häväistykseltä monien uskovaisten asenne näitä ihmisiä kohtaan. Tämä asenne on täsmälleen sama kuin mistä Jaakob puhuu kirjeessään. Tänään kenenkään ei tarvitse kulkea alastomana tai täysin ilman ruokaa. Mutta henkinen hätä on sanoinkuvaamaton aivan lähipiirissämmekin. Sitä ei kuitenkaan haluta ja usein ei kestetäkään nähdä, ja siksi nämä ihmiset suorastaan karkotetaan seurakuntayhteydestä hurskaalla julistuksella ja toivotuksella: ”Jumalan siunausta. Mene ja unohda ahdistuksesi! Minä rukoilen puolestasi! Halleluja! Jeesus antaa meille jatkuvan ja hulvattoman riemun koko ajan!”

Jumprahuti! Kirjoittaja ei muista aivan tarkasti mitä kaikkea eräässä hengellisessä ohjelmassa puhuttiin, mutta tuo hulvaton tai vastaava riemu mainittiin moneen kertaan, jonkun naureskellessa suuressa onnessaan! Uskovatko nämä ihmiset todella tällaisen kiinnostavan todella rikkinäisiä ja ahdistuneita ihmisiä? Toki voidaan ajoittain kokea todella riemullisia hetkiä, mutta hengellinen todellisuus tulee todella elävästi esiin kaikkien tuntemassa laulussa: ”Kautta kärsimysten voittoon…” Tätä sopii itse kunkin miettiä mielessään ja jatkaa itse tätä kirjoitusta…

Markku Vuori