"Luulin minäkin..."

Lokakuu 2009

"Sentähden, joka luulee seisovansa, katsokoon, ettei lankea" (1. Kor. 10: 12).

Uudessa Testamentissa sana "luulla" esiintyy useita kertoja, ja Vanhassa Testamentissa tuodaan esiin ajatus "luulevaisuudesta" muutaman kerran. Tuskin on ihminen koskaan pannut merkille tämän ominaisuuden vakavuutta ja sen tuhoisia seurauksia. Kaikki vähättely perustuu ilmeisestikin siihen, että katsotaan vain sen hetkisiä mitättömiltä tuntuvia piirteitä, mutta ei käsitetä lainkaan, että luulevaisuus ja luuleminen eivät ole mitään viattomia asioita, vaan enemmänkin kuin portteja tai käytäviä johonkin sellaiseen, mitä tuskin osataan lainkaan odottaa.

Yhdessä edellä olevista luvuista puhuimme ihmisen mielikuvituksesta ja haaveilusta, jotka sinänsä eivät ole mitään tuomittavia tai vakavia asioita, vaan aivan jokapäiväiseen elämään kuuluvia luonnollisia tekijöitä. Mutta niin kuin on minkä tahansa asian suhteen, niin on näidenkin ominaisuuksien kohdalla: minkään suhteen ei pidä mennä liiallisuuteen!

Paavali oli todellinen jumalanmies, joka eli aidossa yhteydessä Herransa kanssa. Hän näki paljon vääriä asioita ja vääriä korostuksia seurakuntien keskuudessa, ja pyrki Jumalan Hengen vaikutuksesta tuomaan julki jumalallisen keskitien, jolla kulkevilla on mahdollisuus todellisessa Hengen yhteydessä vaeltamiseen. Siksi hän toi esiin asioita, joista monet tämän päivän saarnamiehet ja opettajat vaikenevat, koska heiltä puuttuu se viisaus ja ymmärrys, minkä Herra suo kaikille niille, jotka Hän on lähettänyt. Niinpä Paavali myös toteaa: "Kaikki on minulle luvallista, mutta ei kaikki ole hyödyksi; kaikki on minulle luvallista, mutta minä en saa antaa minkään itseäni vallita" (1. Kor. 6: 12).

Tämä yksi raamatunjae sisältää asiayhteydessänsä tarkasteltuna ja Sanan kokonaistodistuksen perusteella tutkittuna sellaisen määrän viisautta ja vastauksia erilaisiin kysymyksiin, että tuskin kukaan tässä ajassa elävä lakihenkinen julistaja on edes tullut ajatelleeksi sitä. "Minä en saa antaa minkään itseäni vallita!" Tämä on se, mikä meitä tämän tutkistelun yhteydessä erikoisella tavalla puhuttelee.

Ihmiselämään sisältyy valtava määrä erilaisia asioita, joista Jumalan Sana ei suoranaisesti puhu mitään tai edes mainitse niitä. Olemme useaan kertaan maininneet Roomalaiskirjeen 14. luvun, jota olemme alkaneet kutsua "Omantunnon luvuksi", missä Paavali Pyhän Hengen kautta tuo julki vapauden niissä asioissa, missä itse kunkin on omantuntonsa edessä ratkaistava mikä hänelle sopii ja mikä ei.

Jo alkuseurakunnan aikana ja pian sen jälkeen nousi esiin suuri määrä kysymyksiä erilaisista aihepiireistä, joiden kohdalla ei tahtonut löytyä yksimielisyyttä. Jonkun mielestä nämä keskustelut ja väittelyt, ajoittain jopa suoranaiset kiistakysymykset, olivat seurausta ihmisten halusta päästä tuntemaan Jumalan tahto, ja halusta noudattaa kaikkea julistettua ja kirjoitettua sanasta sanaan ja kirjaimesta kirjaimeen. Mutta todellisuudessa ei niinkään ollut kysymys näin jalosta asiasta, vaan ennemminkin siitä samasta hengestä, joka on yhtä vanha kuin ihmiskuntakin.

Jo aikoinaan Kain halusi vaikuttaa veljensä Aabelin jumalanpalvelukseen kateellisessa hengessänsä. Hän ei voinut hyväksyä tämän uhraamistapaa, ja jos voisimme nähdä taaksepäin ja kuulla silloin käydyt keskustelut, voisimme oppia jotakin todella selventävää. Hän aivan varmasti yritti taivuttaa tätä siihen kaavaan, mitä itse noudatti. Sama jatkuu kautta koko Raamatun, ja heti siitä hetkestä lähtien, kun meidän Herramme aloitti palvelustehtävänsä tämän maan päällä, astuivat Kainin jälkeläiset esiin tuoden julki poikkeavan kantansa ja paremman ymmärryksensä Jumalan valtakuntaa koskevien asioiden suhteen.

Apostolien teoissa meille kerrotaan, kuinka sen aikaisia uskovaisia ahdisteltiin erilaisilla vaatimuksilla ja pyrittiin saamaan heidät epävarmoiksi: "Ja Juudeasta tuli sinne muutamia, jotka opettivat veljiä: 'Ellette ympärileikkauta itseänne, niinkuin Mooses on säätänyt, ette voi pelastua" (Apt. 15: 1). Mielenkiintoista tässä jakeessa on tietynlainen syvällisemmän näkemyksen pohjalta esiin tuleva väärä korostus: "Niin kuin Mooses on säätänyt!" Vaikka Mooses olikin Jumalan välikappale, voimme kuitenkin nähdä, ettei hänellä sinänsä ollut osaa eikä arpaa julkituomiinsa asioihin, vaan hän oli vain välikappale, joka toi julki Jumalan tahdon, minkä Tämä oli tuonut julki jo Aabrahamille: "Mutta sinä pidä minun liittoni, sinä ja sinun jälkeläisesi, sukupolvesta sukupolveen. Ja tämä on minun liittoni sinun ja sinun jälkeläistesi kanssa; pitäkää se: ympärileikatkaa jokainen miehenpuoli keskuudessanne" (1. Moos. 17: 9-10).

Nimenomaan ajatellen nykyisessä ajassa tapahtuvaa ihmisen korottamista ja välikappaleen ihannoimista, ei voi olla miettimättä sitä, kuinka helposti ja muutamilla ilmaisuilla voidaan tuoda todellisesta ja oikeasta asiasta esiin jotakin, mikä kuulijoiden korvissa muuttuu joksikin sellaiseksi, miksi sitä ei ole lainkaan tarkoitettu. Tuona aikana Mooseksen istuimella istuivat kirjanoppineet, jotka koko ajan puhuivat siitä, mitä Mooses oli sanonut ja säätänyt, mutta koska koko ajan käytettiin tätä ilmaisumuotoa, jäi kuulijoilta käsittämättä se, että ei ollutkaan kysymys sen paremmin Mooseksen tahdosta kuin ei sanoistakaan. Moosesta ei vielä ollutkaan, kun Jumala jo puhui Aabrahamin kanssa liitostansa ja ympärileikkauksestansa. Mooseksen kautta Hän ainoastaan toi uudelleen julki aikaisemmin puhumansa.

Tästä Mooseksen säädökseen vetoamisesta oli seurauksena riita, niin kuin kerrotaan Apt. 15: 3. Niinpä veljeskokous Jerusalemissa saattoi todeta tämän asian johdosta jotakin sellaista, mikä mitä suurimmassa määrin liittyy Paavalin sanoihin, jotka puhuvat kaiken luvallisuudesta tiettyjen rajojen sisäpuolella: "Sillä me ja Pyhä Henki olemme nähneet hyväksi, ettei teidän päällenne ole pantava enempää kuormaa kuin nämä välttämättömät: että kartatte epäjumalille uhrattua ja verta ja lihaa, josta ei veri ole laskettu, ja haureutta. Jos te näitä vältätte, niin teidän käy hyvin. Jääkää hyvästi!" (Apt. 15: 28-29).

Nämä sanat ovat olleet kirjoitettuna Jumalan Sanaan ja olleet luettavanamme jo lähes kahdentuhannen vuoden ajan. Siitä huolimatta on lukuisa määrä sellaisia julistajia ja tavallisia uskovaisia, jotka eivät missään suhteessa käsitä sitä, mitä nämä jakeet sisältävät, eivätkä siten ole yhtä mieltä tämän julkilausuman kanssa, mikä alkaa hyvin merkittävällä sanamuodolla: "Sillä Pyhä Henki ja me..." Jos olisi kirjoitettuna ainoastaan: "Me olemme veljien kesken päättäneet, että...", voisi jotenkin käsittää jonkun voivan esittää jotakin vastakkaista, mutta nyt tuodaan selvästi esiin Pyhän Hengen olleen vaikuttavana tekijänä ja ratkaisijana tässä kysymyksessä, vaikka inhimilliset välikappaleet olivatkin olleet asiaa esiin tuomassa. Siten asiaa käsittämättömät osoittautuvat olevan saman hengen vallassa, missä kirjanoppineet ja fariseukset toivat esiin oman kantansa, ei Pyhän Hengen kannan: "Mooseksen istuimella istuvat kirjanoppineet ja fariseukset... He sitovat kokoon raskaita ja vaikeasti kannettavia taakkoja ja panevat ne ihmisten hartioille, mutta itse he eivät tahdo niitä sormellaankaan liikuttaa. Ja kaikki tekonsa he tekevät sitä varten, että ihmiset heitä katselisivat..." (Matt. 23).

Fariseuksia ja kirjanoppineita on varmastikin usein arvosteltu väärin perustein ja näkökannoin. Vaikka he kaikessa osoittautuivatkin meidän Herramme vihamiehiksi ja vastustajiksi, ei suinkaan heitä yleisesti ottaen voida syyttää vilpillisiksi ja valheellisiksi sanan varsinaisessa merkityksessä. He olivat vilpittömästi väärässä, ja mitä selvimmin heidänkin kohdallansa jo toteutui se, mitä olemme toistamiseen maininneet näiden tutkistelujemme yhteydessä: He olivat tehneet saman virheen kyllin usein, ja tottumuksen voimasta he olivat tulleet samaan johtopäätökseen kuin tämänkin ajan hengenheimolaisensa. He olivat kyllin kauan olleet omien uskomustensa ja kuvitelmiensa, olettamustensa vaikutuksen alla, niin että loppujen lopuksi he uskoivat kaiken sen, mitä olivat itse julkituoneet ja ajatelleet; riippumatta siitä, pitikö se yhtä Jumalan Sanan kokonaistodistuksen kanssa, sen kanssa, mitä "Mooses todella oli säätänyt".

Paavali oli koko edeltävän elämänsä istunut Gamalielin jalkojen juuressa ja tullut kasvatetuksi sen ajan farisealaisuuteen. Niin kuin hänen opettajansa, niin hänkin uskoi olevansa oikeassa ja palvelevansa isiensä Jumalaa juuri siten kuin Tämä vaati ja odotti. Mutta jälleen kerran toteamme, että hän kuului siihen ihmisryhmään, joka oli vilpittömästi väärässä! Niinpä tämä kovia kokenut Jumalan palvelija toteaa myöhäisemmässä vilpittömyydessänsä, joka perustui todelliseen Jumalan kokemiseen ja totuuteen: "Luulin minäkin, että minun tuli paljon taistella Jeesuksen, Nasaretilaisen, nimeä vastaan..." (Apt.26: 9).

"LUULIN MINÄKIN...!"

Markku Vuori

Paperinenäliinaa korviin?

             Vuosi unohtunut. Puhuin Radiodeissä Tarja Tallqvistin kanssa.

Vapun aattona menin Helsinkiin jo iltapäivällä, tavatakseni erään tuttavani ja mennäkseni hänen kanssaan hengelliseen kokoukseen ennen illan radiohaastattelua. Tarkoitukseni oli istua tuossa kokouksessa sen parituntisen keston ajan. Noin kymmenen minuutin alkulämmittelyn jälkeen jouduin pakostakin lähtemään ulos suhteellisen viileään vappuiltaan, sillä tärykalvoni eivät aivan yksinkertaisesti kestäneet tuon hengellisen kokouksen voimaa. Salissa oli viidestä seitsemään henkilöä, en muista tarkkaan. Kovaäänislaitteet olivat joka tapauksessa niin suurella volyymilla, että aloin noiden muutamien minuuttien aikana tuntea suoranaista pahoinvointia. Ajatellen illan radiohaastattelua ja siihen tarvittavaa keskittymiskykyä, etenkin kun oli kysymys suorasta lähetyksestä, en ryhtynyt tavanomaiseen varotoimenpiteeseeni: en ottanut esiin paperinenäliinaa ja alkanut muovata siitä korvatulppia!

Vastaavanlainen tilanne on sattunut minulle useamman kerran, muuallakin. Kun en ole halunnut ystävieni takia lähteä ennenaikaisesti, olen vaivihkaa ottanut esiin paperinenäliinan tai ravintolasta taskuuni pistämäni lautasliinan ja pyöritellyt siitä syljen avulla melko tehokkaat korvatulpat. Siitä huolimatta kuulin aina niin musiikin kuin puheenkin!

Kertomaani suhtaudutaan varmaankin pienemmällä tai suuremmalla huvittuneisuudella. Ikääni nähden kuuloni on säilynyt melko hyvänä, eikä kysymys ole jostakin yliherkkyydestä. Kuulun yksinkertaisesti niihin ihmisiin, jotka suuresta musiikkirakkaudestaan huolimatta nauttivat kohtuullisesta äänenvoimakkuudesta. Tietyssä mielessä sisimpäni valtaa noina äänekkäinä hetkinä todella syvällinen surumielisyys, sillä katselen näitä asioita ihmistuntemukseni pohjalta.

Elämässäni oli todella pitkä henkisen kärsimyksen jakso, joka ei ole voinut olla jättämättä jälkiä elämääni. Pitkän kokemuksen perusteella uskallan väittää, että kaltaisiani ihmisiä on valtava määrä. Kysymys kuuluukin nyt sitten: miksi eri seurakuntien penkit ovat niin tyhjinä? Miksi näyttää siltä, että mitä enemmän kuulijajoukko pienenee, sitä tehokkaampia vahvistinlaitteita hankitaan seurakuntaan? Houkutellaanko äänekkäällä musiikilla ja suorastaan korvia särkevällä saarnavoimalla vain nykyajan nuorisoa, jonka tärykalvot ovat vaurioituneet ja kuulo heikentynyt siinä autostereoiden jyskytyksessä, mikä varmaankin vaurioittaa kaikkia auton liitoksia ja saumoja?

Tässä elämässä vallitsevat tietynlaiset luonnon lait, jotka eivät muutu mihinkään. Jokainen ihminen on erilainen ja poikkeuksiakin on vahvistaakseen säännön. Mutta meidän mielenkiintomme kohteena ovat jatkuvasti ennen kaikkea henkisesti kärsineet, sisäisesti rikkinäiset ihmiset, joita löytyy kaikista yhteiskuntaluokista ja - piireistä. Joka pitää Eino Juhani Rautavaaran musiikista, kuuluu omaan luokkaansa, mutta en ole vielä kohdannut yhtään ainoata rikkinäistä ihmistä, joka olisi kertonut kuuntelevansa hänen musiikkiaan. Itse henkilökohtaisesti en halua kuulla sitä ollenkaan. En kuitenkaan moiti niitä ihmisiä, jotka sen kaltaisesta musiikista pitävät.

Musiikin vaikutus on uskomattoman suuri, ja sen ovat todenneet korkean luokan tutkijatkin. Lehmät lypsävät paremmin radion soidessa navetassa, vaikka uskonkin Rautavaaran musiikkituokion aikana tuotannon olevan suuressa vaarassa. Kasvitkin kuulemma reagoivat tietynlaiseen musiikkiin, ja syntymättömät lapset omaksuvat musikaalisia kykyjä kohdussa olonsa aikana. On olemassa musiikkiterapiaa ja kaikkea vastaavaa. Kirjoittaja uskoo musiikin tervehdyttävään vaikutukseen, nimenomaan sillä edellytyksellä, että pois suljetaan kaikki rautalankaräminä ja infernaalinen meteli, jota aivan vääryydellä on alettu kutsua musiikiksi. Allekirjoittaneelle on musiikkia ainoastaan kaikki sellainen, missä voidaan erottaa melodia ja mikä tavalla tai toisella, positiivisella tavalla, koskettaa sisintä ja mieltä.

Aikanaan Nokian herätyksen kokouksessa Tampereella korvatulppien sijaan siirryin ala-aulaan, vaikka musiikki olikin melodialtaan siedettävää. En vain yksinkertaisesti kestänyt sitä, että joka ikinen bassorummun lyönti liioittelematta tuntui tärähdyksenä rintakehässäni. Musiikkikin voi siis muuttua vaikutukseltaan joksikin muuksi, jos se ajetaan suorastaan tarpeettomasti vahvistinlaitteiden lävitse!

En usko kaikkien näiden vahvistinlaitteiden käytön perustuvan kansamme huonontuneeseen kuuloon vaan järjestäjien kyvyttömyyteen ajatella. Jos tilaisuus halutaan lähikortteleiden kuultavaksi, normaali järki toki sanoo, ettei kaiuttimia laiteta paikalla olevien joukkojen eteen tai sivuille, vaan hankitaan tarpeeksi pitkä johto, joka yltää kauempana olevien ihmisten lähelle! Tästä ei kuitenkaan ole kysymys. Kirjoittaja näkee tässä lähes jokaista hengellistä piiriä koskevan todella surullisen seikan. Sanokoon kuka tahansa mitä tahansa, totuus on useimmiten se, että se mikä puuttuu Hengen todellisesta vaikutuksesta, pyritään korvaamaan äänen voimakkuudella!

Olen seurannut hengellistä elämää yli neljänkymmenen vuoden ajan, sisimmässäni todellinen kaipaus kokea kanssamatkaajieni kanssa aitoa Hengen vaikutusta. Olen pyrkinyt näkemään kaiken mahdollisimman todenmukaisessa ja realistisessa valossa, ilman ennakkoajatuksia ja valmiita mielipiteitä. Noin neljäkymmentä vuotta sitten koimme eri hengellisissä piireissä, puutteellisuuksista ja vajavaisuuksista huolimatta, melko todellista hengellistä herätystä. Vertauskohta siis on olemassa, kun vielä luetaan 1900 – luvun alusta lähtien tapahtuneista Hengen liikehdinnöistä eri puolilla maailmaa.

En voi mitään sille, että päivästä toiseen vertauskohdakseni kaikesta teknisestä kehityksestä huolimatta tulevat saarnatilaisuudet noin kaksi tuhatta vuotta sitten. Tuona aikana ei ollut olemassakaan mitään vahvistinlaitteita, lukuun ottamatta muutamia kokoontumispaikkoja, jotka oli tarkkaan laskelmoitu akustisesti, niin että puhujan ääni kantoi koko kuulijajoukon ylitse. Kaikkien aikojen suurin Saarnamies ei kuitenkaan koonnut joukkojaan mihinkään ihmisrakenteisiin tiloihin, vaan Hän suoritti julistustehtävänsä keskellä luontoa. Siitä huolimatta lähti liikkeelle ihmiskunnan merkittävin Sanoma, joka ei tänä päivänäkään ole kadottanut merkitystään. Näkemykset ovat muuttuneet, ihmiset ja Sanoma pysyvät samoina. Tuohon aikaan ihmisiä ei ympäröinyt sellainen tiedon ja touhun ilmapiiri, mikä tänä päivänä on syyllinen vääränlaisiin näkemyksiin.

Kaikkien aikojen suurin Julistaja puhui Eläviä Sanoja, jotka eivät olleet vain sanoja, vaan voimaa ja elämää, kosketus ja virta yhteydessä näkymättömään maailmaan, joka muutti maallisen olemuksen iankaikkisuuskelpoiseksi. Ulkoiset olosuhteet eivät olleet merkitykselliset, vaan julistuksen sisältö. Voidakseen kuulla nämä elävät Sanat, oli väkijoukon noudatettava kuin yhteisestä sopimuksesta tiettyjä käytöstapoja.

Sanan todistuksen mukaisesti Herramme ei huutanut kaduilla eikä kokouspaikoillakaan. Hän puhui ja Hänen Sanansa kuultiin – yhdellä edellytyksellä. Niin yksittäisen ihmisen kuin väkijoukonkin tuli keskittyä tähän hetkeen, hiljentyä, unohtaa kaikki elämän kiihkeys ja kiire. Herran Sanat saattoi kuulla vain hiljaisuuden vallitessa, ja jos joku kuulijajoukossa pureskeli kuivunutta leipää, jäivät häneltä kuulematta tuona aikana suurin osa Elävistä Sanoista. Hän kuuli ainoastaan oman päänsä ääniä hampaiden jauhaessa kovia murenia.

Kautta koko Sanan kulkee selvä punainen lanka Herran Sanojen kuulemisen suhteen. Meidän tulee erottaa toisistaan yleinen linja, jota suurin osa uskovaisuutta ja kristillisyyttä on seurannut kautta pelastushistorian, sekä se linja, joka on johtanut Herran syvälliseen tuntemiseen ja Hänen todellisen olemuksensa näkemiseen. Herran syvällisin ja todellisin olemus on ollut kautta aikakausien havaittavissa vain hiljaisessa tuulen huminassa. Useimmille on aina riittänyt jylisevä vuori ja synkät pilvet, suuri riemu ja pasuunoiden pauhina. Kirjoittaja kuuluu niihin harvinaisempiin yksilöihin, joka ilman omaa ansiota ja tahtoa on johdettu kuivien ja karujen erämaiden lävitse, missä pakostakin on joutunut arvioimaan koko elämän ja uskonnollisuuden aivan uudella tavalla. Tietynlainen jylinä ja meteli, elämän rauhattomuus ja meluisuus ovat saattaneet sielun ja hengen rakastamaan aivan muunlaisia alueita niin maallisen kuin hengellisenkin elämän alueella. Sanokoon kuka tahansa mitä tahansa, kirjoittaja uskoo hiljentymisen ja pysähtymisen jumalalliseen voimaan ja vaikutukseen.

Mitä vähemmän Jumalan Hengen todellista vaikutusta, sitä kovemmin musiikki soi ja sitä kovempaa saarnaaja huutaa. Vahvistinlaitteet vahvistavat vain ihmisäänen, laulun lahjakkuuden. Todellinen yhteys taivaallisiin tapahtuu aivan muunlaisilla desibeleillä mitaten. Elämän myrskyjen ja meteleiden keskeltä seurakuntayhteyteen etsiytyvä ihminen ei tarvitse sielussa soivaan meteliin sointuvaa hengellistä meteliä, vaan paikkaa, jossa voisi hiljentyä, erottautua niin ulkoisesta kuin sisäisestäkin melusta. Ihminen ei tarvitse viihdytystä, ei jotakin sellaista, mikä saa unohtamaan päivittäisen surun ja murheen. Todellisuudessa ihminen tarvitsee hengellisen sylin, jossa hänellä on mahdollisuus ja aikaa kohdata kaikki elämän kipeätkin asiat, kuunnellen sisintään ja sen meluisuutta. Ilman tämän meluisuuden havaitsemista ja tunnistamista ihminen voi harhailla ja kuljeksia paikasta toiseen löytämättä rauhaa sielulleen. Siksi suurin osa hengellisiä yhteisöjä on totaalisesti harhateillä nykyisenlaisine hengellisine toimintoineen!

Nykyisenlainen toiminta toki sopii joillekin, mutta olemme kirjoittajan näkemysten mukaisesti todellisessa kriisitilanteessa, jossa suurimmalta osalta hengellisiä ihmisiä on kadonnut kosketus todellisuuteen. Tässä kohden sopii jälleen kerran käyttää esimerkkinä usein mainitsemaamme onnettomuustilannetta.

Kouluttamattoman henkilön saapuessa onnettomuuspaikalle hän luonnostaan kiinnittää kaiken huomionsa äänekkäimpään ihmiseen. Hän on hädissään jo yksinomaan avunhuutojen ja niiden herättämän empatian johdosta. Tämä tarttuu kaikkiin paikalle tulleisiin, ja niin auttajajoukko kerääntyy tämän näkyvimmän ja kuuluvimman uhrin ympärille ihmetellen mitä tulisi tehdä. Tämä tilanne eräällä tavalla sokaisee jokaisen paikalle saapuneen pelkän järkytyksen johdosta. Tällaiseen ei ole totuttu, tilanne on aivan uusi ja odottamaton.

Tämä onnettomuuden uhri on kuitenkin ollut niin paljon voimissaan että on raahautunut ulos autosta, eikä pitkään aikaan kenenkään mieleen tule tutkia muiden mahdollisten uhrien tilaa. Useimmiten on totuus se, ettei äänekkäin ole ollenkaan se, johon meidän tulisi kiinnittää huomiomme, vaan kaikkein hiljaisin, äänettömin. Äänekäs ihminen on helppo havaita ja löytää, mutta auttaaksemme kaikkein suurimmassa hädässä olevaa, on meidän suljettava korvamme ja silmämme kaikkein näkyvimmiltä asioilta ja keskityttävä etsimään häntä, joka ei kykene edes ilmaisemaan olemassaoloaan!

Kirjoittaja joutuu tunnustamaan, että viime aikoina hän on ajoittain kokenut suoranaista vihaa nykyistä tilannetta kohtaan. Mitä äänekkäämpiä eri hengellisten yhteisöjen kokoustilaisuudet ovat, sitä enemmän kirjoittaja ajattelee näihin piireihin sisältyvän ihmisten havaitsematonta pahoinvointia. Mitä suurempi meteli, mitä suuremmalle potentiometrit on säädetty, sitä vaikeampi on havaita joukossa olevien ihmisten kätkettyä hätää. Tai miten on, ovatko suurimmassa hädässä olevat jo kaikonneet tilaisuuksistamme korviaan pidellen?

Olisiko meistä menemään jumalallisen peilin eteen nähdäksemme itsemme todella sellaisena kuin olemme? Kuinka paljon toiminnastamme, laulamisestamme, saarnaamisestamme, todellisuudessa on itsellemme havaitsematonta itsensä toteuttamista, itsensä esiin nostamista? Kuinka moni hengellinen järjestö onkaan laulanut ja saarnannut itsensä sairaaloiden ja vanhainkotien mustalle listalle? Miksi niin monessa hoitolaitoksessa suhtaudutaan kriittisesti hengelliseen toimintaan? Käsi sydämelle, pidämmekö sairaita, vanhuksia, hoitohenkilökuntaa jne. täysin tunteettomina ja ajattelemattomina ihmisinä? Heistä jokainen elää päivittäin elämän ja kuoleman todellisuuden kanssa ja sen keskellä. Kaipaavatko he jotakin sellaista mitä me heille haluamme itsekeskeisesti tarjota?

Kirjoittaja on totaalisesti kyllästynyt kaikkiin niihin lähetystyöntekijöihin ja saarnamiehiin ja - naisiin, jotka käyvät toteuttamassa itseään ulkomailla tai vierailla paikkakunnilla, mutta jotka eivät ole kykeneviä ja halukkaita kohtaamaan lähellään olevia kriisitilanteita. Lähetyssaarnaajaksi ei tulla ulkomailla eikä vieraalla paikkakunnalla. Siksi ei tulla edes saarnaamalla tai laulamalla. Todelliseksi evankeliumin työntekijäksi ei tänä päivänä tulla, niin kuin ei koskaan ole tultu, perinnäisin keinoin. Tänä päivänä uskon vain yhdenlaiseen evankeliointiin, joka osoittaa itsensä ja tehokkuutensa vain siellä, missä suurin hätä on. Suurin hätä ei ole siellä mistä suurimmat hätähuudot kantautuvat korviimme, vaan se on siellä, missä ei enää jakseta huutaa. Suurin hätä on siellä, missä ihminen on kaikkein yksinäisin, avuttomin, onnettomin!

Suurin osa kristillisistä ihmisistä on kokoontunut niihin paikkoihin, missä heidät helpoiten havaitaan, missä heidän tekemisensä ja toimintansa huomataan. He ovat kokoontuneet sinne, missä ovat vaikuttavimmat vahvistinlaitteet, äänekkäimmät laulut ja saarnat. Suurimmassa avuntarpeessa olevat kanssamatkaajamme eivät kuitenkaan harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta ole siellä, missä suurin osa kristillisistä ihmisistä on.

Missä on Herra Jeesus tänä päivänä? Minne Hän menisi, minne Hän meidät lähettäisi edustajinansa? Onko Hän siellä missä suurin meteli on, rakastaako Hän uusinta tekniikkaa, uusimpia mikrofoneja ja kaiutinlaitteita? Viihtyykö Hänen Henkensä todellakin näissä nykyajan kokouksissa, joissa saarnamies joutuu suoranaiseen paniikkiin sähkövirran katketessa ja kaiuttimien vaietessa? Onko Jumalan Henki todellakin kytketty 220 voltin yleisvirtaamme, niin ettei jotakin kokousta edes aloiteta ennen kuin mikrofonin kopautus keskeyttää yleisön hälinän?

Kaikella tällä uudella tekniikalla on oma paikkansa ja merkityksensä, mutta jos olemme kaikonneet näin kauas kaikesta olennaisimmasta, on taatusti oikeanlaisella jumalallisella vihalla ja suuttumuksella oma tilauksensa.

Kirjoittaja on kokenut useita melkein traumaattisia pettymyksiä viime aikoina. Hän ei ole vieläkään oppinut sitä, ettei uskovaisille saa puhua siitä, että heidän tulisi tehdä jotakin. Uskovaiselle ei saa puhua siitä, että hänet on kutsuttu palvelemaan, olemaan olemassa muita ihmisiä varten. Eli kirjoittajan pettymykset ja traumaattisuus eivät ole verrattavissa kuulijoiden masentaviin tunteisiin!

Näistä asioista ei kukaan rohkene puhua aivan omilla nimillänsä. Eräs ajatus on kuitenkin viime aikoina jatkuvasti tunkeutunut kirjoittajan ajatuksiin. Olkoon todellisuus mikä tahansa, on kirjoittaja viime vuosina auttamispiirinsä ulkopuolella kohdannut ainoastaan ylen onnistuneita ja itsetietoisia uskovaisia. Nämä ihmiset eivät toki väitä olevansa täydellisiä, mutta tietyssä mielessä he ovat melko varmoja tulevasta osastaan kirkkaudessa, mikä perustuu melko onnistuneeseen vaellukseen vaikeista ajoista huolimatta. Kun kirjoittaja on kärjistänyt pahuutensa lausumalla: ”Jos teillä ei ole todellista käsitystä siitä, kuinka paljon Uusi Testamentti (Vanhakin) puhuu tekemisestä, niin ostakaa kirpputorilta käytetty Uusi Testamentti ja alleviivatkaa tai merkitkää korostuskynällä kaikki kohdat, missä puhutaan tekemisestä”, on kirjoittaja saanut tavalla tai toisella kuulla melko yhteneväisen vastauksen. Mitä nämä ihmiset yhteen ääneen ovat kuuluttaneet todellisina uskovaisina? ”Älköön vasen kätesi tietäkö, mitä oikea tekee! Kukaan todellinen uskovainen ei pane merkille hyviä tekojaan. Kerran sitten kirkkaudessa Herra saa yllättää minut kertomalla hyvistä teoistani, joista itse en ole ollenkaan tietoinen!”

Jumprahuti! Se ei ole kirosana, se vain tuli mieleeni. Millainen yllätys aikanaan odottaa itse kutakin näitä lausuntoja antavaa, se ei ole minun asiani. Mutta tällaisia lausuntoja olen saanut nimenomaan sellaisilta uskovaisilta, jotka eivät tee yhtään mitään! He ovat mielestään oikeutetusti haudanneet leiviskänsä maahan pahojen aikojen tähden, suhtautuen tulevaisuuteen turvallisin mielin: ”Herra on yllättävä heidät kertomalla heille kaikesta siitä, mitä he tietämättään ovat tehneet!”

Jumprahuti! Voi pyhä yksinkertaisuus! En edes uskalla ajatella, mitä tällaisille ihmisille kerran sanotaan! Eiköhän totuus ole se, että Herramme tarkoittaa jotakin aivan muuta kuin mitä haluamme ymmärtää! Hän on kutsunut meidät palvelustehtävään, joka merkitsee hyvin laajaa lähimmäisen huomioimista ja auttamista. Ymmärtäväiset palvelijat eivät ole kerran viittaava tiedostamattomiin tekoihin, vaan he tietävät palvelleensa Herraa ja suorittaneensa monia asioita. He ovat toteava tehneensä velvollisuutensa ansiottomina palvelijoina. Etsi itse sanankohdat evankeliumeista.

Kaikki todelliset palvelijat, jotka ihmettelevät Herran mainitsemia huomaamattomia tekoja, ovat olleet niin palvelustehtävänsä lumoissa, että he ovat kaiken huomionarvoisimman tehneet kaiken muun keskellä, itse sitä todella merkille panematta.

Miksi nykyajan seurakuntalainen voi niin huonosti? Vai eikö voi? Minun mielestäni voi, koska hän on kadottanut olevaisuutensa perustekijät. Tarkoitan hengellisen elämän perustekijät. Hän on kadottanut yhteytensä todelliseen hengellisyyteen, todelliseen jumalanpalvelukseen, koska hän on kadottanut yhteyden omaan sisimpäänsä, todelliseen olemukseensa. Todisteena siitä on se, että hänelle riittää ja tuottaa tyydytystä 220 voltin jännitteellä aikaansaatu uskonnollinen viihde, kerran tai kahdesti viikossa – hmm – kuukaudessa?

Kirjoittajalla ei ole psykologian tai mielenterveyden koulutusta. Se on hyvä. Kukaan ei siis voi syyttää häntä psykologisoimisesta, julistuksen korvaamisesta psykologisilla asioilla. Me puhumme nyt elämän tosiasioista, ei psykologiasta. Voidakseen kehittyä hengellisesti sekä henkisesti, tarvitsee jokainen ihminen tietyn määrän elämän perussääntöjen määrittelemiä asioita, tekijöitä. Ilman niitä persoonamme kokee vääränlaisen kehityssuunnan, joka johtaa epäinhimillisyyteen. Mistä sen tiedämme? Ei tarvita kuin jumalallisesti valistunut katse kokousyleisöön, sen käytökseen niin juhlahetkinä kuin siviilissäkin. Tässä suhteessa Paavalin kokema tuska on pientä siihen nähden, mitä hengellinen mieli tänään kokee nähdessään ihmisten pureskelevan ja syövän toinen toistansa – nimenomaan seurakunnallisessa elämässä! Tämä pureminen, toisen hampaisiin ottaminen, on niin yleistä ja jo totunnaista, ettei sitä ilman erikoismainintaa huomaa juuri kukaan kokematon.

Tässä kohden voimme oikeutetusti puhua henkisestä ja hengellisestä väkivallasta. Tässä mielessä väkivaltaa on kaikki sellainen kohtaamamme, mikä tuottaa meille selvää ahdistusta ja kipua, mikä rajoittaa ja estää persoonallisuutemme säilymistä ja kehittymistä. Tätä on suorastaan mahdoton uskoa todeksi, koska se on niin yleistä ja sairaalla tavalla hyväksyttyä. Siitä puhuva leimataan helposti häiriintyneeksi ja oudoksi. Mutta tämä on yksi niistä perustekijöistä, jotka ovat saaneet mitä erilaisimmat seurakuntasalit ja kokoustilat ammottamaan tyhjyyttään. Moni ihminen on mieluummin yksin kuin jatkuvasti muiden hampaissa!

Jaakobin kirje kertoo aika paljon tästä seurakunnallisesta myrkytystilasta, joka tunnettiin jo sen aikaisessa maailmassa. Tämä myrkky pursuu Jaakobin mukaan helvetillisistä syvyyksistä, ja se on ollut kautta aikain tuhoisampi vaikutukseltaan, kuin mitä oli hiljattain tiedotusvälineissä esitelty jättitulivuoren purkaus valtavine saastemäärineen.

On oikeastaan sairasta se, millä tavalla eri uskonnolliset yhteisöt suhtautuvat vallitsevaan tilanteeseen. Kirjoittaja uskaltaa sanoa tämän, koska hän ei ulossulje yhtään ryhmittymää tai yhteisöä. Kuinka voivat nämä järjestöt ja ryhmät olla niin sokeita omassa keskuudessaan vallitsevalle pahoinvoinnille? Jos ne ovat näin sokeita lähellä olevia kohtaan, on kai turha puhua kauempana olevien hädästä tai maailman suuresta tuskasta.

Viime aikoina on vanhusten suoranainen alasajaminen erilaisissa laitoksissa saanut lopultakin huomiota. Ei menneinä aikoina, eikä vieläkään, ole yksikään hengellinen yhteisö instituutiona ärähtänyt tämän suorastaan epäinhimillisen asian johdosta. Kirjoittaja on aivan haluamattaan alkanut pohtia omaa uskovaisuuttaan ja mihinkään järjestöön kuulumattomuuttaan. Kun hänelle ajoittain tarjotaan liittymismahdollisuutta johonkin kirkkokuntaan, tulee ensimmäiseksi mieleen aikanaan Herran edessä annettu lupaus siitä, ettei hän milloinkaan ole liittyvä mihinkään kirkkokuntaan.

Nähtyään nyt niin valtavan määrän ihmisten kärsimystä ja havaittuaan eri uskonnollisten suuntausten haluttomuuden edes kuulla toisten auttamisesta, on kirjoittaja aivan uudella tavalla joutunut katselemaan hengellisiä asioita. Rehellisyyden nimessä päivä päivältä tuntuu entistä vaikeammalta pitää uskovaisena tai todellisena Kristuksen seuraajana ihmisiä, jotka eivät millään tavoin osoita uskovaisuuttaan käytännön ihmisrakkaudessa. Oliko Eino Leino vai kuka, joka totesi: ”Ken lepohon itsensä heittää, on kuollut jo eläessään!”

Jokainen todellinen uskovainen tietää uskon tärkeyden ja tietää jokaisen meistä tarvitsevan Kristusta. Mutta todella akuutissa, läpitunkevassa hädässä oleva ihminen ei toki voi nähdä asioita meidän valossamme. Hänen sairautensa tai traumaattinen kokemuksensa on niin vallitsevana hänen elämässään, että tuntuu suorastaan häväistykseltä monien uskovaisten asenne näitä ihmisiä kohtaan. Tämä asenne on täsmälleen sama kuin mistä Jaakob puhuu kirjeessään. Tänään kenenkään ei tarvitse kulkea alastomana tai täysin ilman ruokaa. Mutta henkinen hätä on sanoinkuvaamaton aivan lähipiirissämmekin. Sitä ei kuitenkaan haluta ja usein ei kestetäkään nähdä, ja siksi nämä ihmiset suorastaan karkotetaan seurakuntayhteydestä hurskaalla julistuksella ja toivotuksella: ”Jumalan siunausta. Mene ja unohda ahdistuksesi! Minä rukoilen puolestasi! Halleluja! Jeesus antaa meille jatkuvan ja hulvattoman riemun koko ajan!”

Jumprahuti! Kirjoittaja ei muista aivan tarkasti mitä kaikkea eräässä hengellisessä ohjelmassa puhuttiin, mutta tuo hulvaton tai vastaava riemu mainittiin moneen kertaan, jonkun naureskellessa suuressa onnessaan! Uskovatko nämä ihmiset todella tällaisen kiinnostavan todella rikkinäisiä ja ahdistuneita ihmisiä? Toki voidaan ajoittain kokea todella riemullisia hetkiä, mutta hengellinen todellisuus tulee todella elävästi esiin kaikkien tuntemassa laulussa: ”Kautta kärsimysten voittoon…” Tätä sopii itse kunkin miettiä mielessään ja jatkaa itse tätä kirjoitusta…

Markku Vuori 

Kiivaus Sinun huoneesi puolesta kuluttaa minut

Kirjoitettu joskus 90-luvulla

                     (Voitaisiinko ajankohtaisempaa ajatella juuri nyt vuonna 2013?)

Herään aamulla erikoislaatuiseen uneen, jonka jälkeen en pysty nukahtamaan uudelleen vaikka tahtoisinkin. Yleensä ihmiset näkevät tavattoman määrän unia, joilla ei ole mitään sellaista arvoa tai merkitystä, että niitä kannattaisi ajatella sen enempää, saati sitten kertoa toisille ihmisille. Mutta tällä unella on siitä erikoinen merkitys, että heti herättyäni mieleni valtaa raamatunkohta, jolla ensi alkuun ei näytä olevan mitään tekemistä tuon unen kanssa, mutta hetkessä alkaa kirkastua suuri määrä asiayhteyksiä, joita en ole koskaan aikaisemmin tullut ajatelleeksi, mutta jotka nyt kuin ääneen loksahtavat paikalleen. Tässä on vastaus moniin kysymyksiini!

Olemme menossa kokouksiin, joiden tulee alkaa aivan niillä hetkillä. Olemme jossakin aivan kokouspaikan läheisyydessä, ja näen kuinka yksi erittäin rakkaista veljistämme, yksi iäkkäämmistä, menee ohitseni hyvin kiihtyneenä ja surullisena. Hän astuu jonkinlaiseen pesuhuoneeseen, ja mieleeni jää hyvin voimakkaana, kuinka hän pesulavuaarin edessä, sukkasillaan (miksi, mitä se merkitsee, sitä en osaa nyt sanoa) hyvin toivottomana hyppelehtii sellaisella tavalla, että pakostakin tunnen tilanteen koomisuuden katsellessani tuota muuten niin vakaata ja hiljaista veljeä. Mutta kyyneleet ja tuskainen katse, sekä hänen suustansa pulppuava ahdistunut voihkinta saavat sydämeni tuntemaan hänen tuskaansa. Mitä hän sanoo aivan kuin tuskaisina avunhuutoina, ei jää tarkasti mieleeni, mutta hänen vuodatuksensa sisältö voidaan tuoda julki ajatuksella: "Miksi pitää olla näin, miksi pitää olla näin!" Hän tarkoittaa kaikkea sitä, mikä sotkee seurakunnan rauhaa ja järjestystä, olemmehan juuri menossa kokouksiin. Kokonaisvaikutelmana jää mieleen tuon veljen suuri ahdistus, joka nyt tulee julki erikoislaatuisena tuskanpurkauksena, joka johtaa jonkun mielestä ehkä huvittavan näköiseen hyppelemiseen ja vuodatukseen.

Lohduttaakseni veljeäni sanon hänelle pariinkin otteeseen: "Näin sen tulee olla, vaikka se tuntuukin pahalta, meidän tulee todella suuttua sellaisella tavalla ja huutaa Herran puoleen, että Hän viimeinkin vastaa."

Minä herään enkä pysty nukahtamaan uudelleen, sillä niin erikoislaatuinen oli tämä herääminen, ja välittömästi mieleeni tuodaan kertomus siitä, kuinka pyhäkössä Jeesuksen aikana myytiin kaikenlaista, ja Herramme kaatoi myyjien pöydät ja ajoi heidät ulos. Mikä merkitys on tällä unella ja tällä Raamatun kertomuksella? Ihminen näkee usein unta ja pitää sitä jonkinlaisena ilmestyksenä, ja niinpä pyydän Herraa antamaan minun nukahtaa uudelleen, jos tämä on vain oman sieluni liikkeitä, jotka tulee jättää omaan arvoonsa, eikä kertoa niistä kenellekään. Mitä yhteistä on veljeni tuskalla ja ahdistuneella hyppelemisellä, ja aikoinaan temppelissä tapahtuneella kaupustelemisella? Mitä merkitsevät veljelleni osoittamani sanat: "Näin tuleekin olla, vaikka se tuntuu pahalta, meidän tulee suuttua ja huutaa Herran puoleen, että Hän vastaisi."?

Minun ei suoda nukkua, sillä hetkessä Herran Henki sisimmässäni avaa asiayhteyden toisensa perään, niin että minun on suorastaan pakko nousta ja ryhtyä kirjoittamaan siitä, mitä sisimmässäni alkaa muodostua.

Mitä tarkoittaa kaikki se myyminen ja ostaminen, mitä temppelissä tapahtui Herramme aikana, mitä se on meidän aikaamme siirrettynä? Kautta aikojen useimmat julistajat ja tavalliset uskovaisetkin ovat selittäneet sen joksikin niin yksinkertaiseksi, että todellisuudessa on kuljettu asian todellisen olemuksen ohitse. Olisiko vastaus niin yksinkertainen, että tätä sanankohtaa noudatettaisiin sillä, että kirja- ja kasettimyyntipöydät ovat eteisen puolella, aulassa, ei itse kokoussalin puolella? Tai tarkoittaisiko se sitä, ettei seurakunnan tule myydä mitään kirjallisuutta tai vastaavaa, vaan jakaa se ilmaiseksi? Onko vastaus yleensä ottaen tällä alueella?

Ensimmäinen asia, joka meidän tulee panna merkille, on se, että sen tiedon mukaan mitä meille Pyhän Kirjan sivuille on tallennettu, koski tuo kaupustelu nimenomaan temppelissä tapahtuvaa uhripalvelusta! Lukekaamme tuo kertomus siten kuin evankelista Markus sen kuvaa: "Ja he tulivat Jerusalemiin. Ja hän meni pyhäkköön ja rupesi ajamaan ulos niitä, jotka myivät ja ostivat pyhäkössä, ja kaatoi kumoon rahanvaihtajain pöydät ja kyyhkysten myyjäin istuimet, eikä sallinut kenenkään kantaa mitään astiaa pyhäkön kautta. Ja hän opetti ja sanoi heille: 'Eikö ole kirjoitettu: Minun huoneeni on kutsuttava kaikkien kansojen rukoushuoneeksi? Mutta te olette tehneet siitä ryövärien luolan.' Ja ylipapit ja kirjanoppineet kuulivat sen ja miettivät, kuinka saisivat hänet surmatuksi; sillä he pelkäsivät häntä, koska kaikki kansa oli hämmästyksissään hänen opetuksestansa. Ja illan tullen he menivät kaupungin ulkopuolelle." (Mark.11:15-19).

Merkille pantavaa siis on, että kaikki tuo kaupanteko tapahtui uhripalveluksen, jumalanpalveluksen nimissä, ja sitä palvellen. Kaikella tällä oli niin ylipappien kuin kirjanoppineidenkin hyväksyminen ja "siunaus", sillä näin ollenhan kansalaisten ei tarvinnut etsiä uhrattavaansa itse, jostakin muualta, vaan juuri siellä missä uhraamisen tuli tapahtua, hänen eteensä asetettiin se, mitä hänen alttarille tuli kantaa. Mahdollisesti hänellä kuitenkin oli siitä huolimatta hiukan vaikeuksia päättää mitä ääntä kuulla, sillä useampikin kaupustelija kohdisti vaativan katseensa häneen kehottaessaan häntä ostamaan juuri hänen tarjoamansa kyyhkysen tai uhrieläimen, mahdollisesti tarttuen hänen viittansa liepeeseen tai käsivarteen, estääkseen häntä kulkemasta eteenpäin muiden kaupustelijoiden pöytien luokse.

Kautta aikojen on ohitettu jotakin todella syvällistä ja merkityksellistä kaikessa tälle alueelle kuuluvassa, mutta nyt me elämmekin viimeisissä päivissä ennen Herramme tulemusta, ja meille avautuu koko Jumalan Pyhä Sana, sillä kirkas valo loistaa valaisten hengelliset silmämme. Pankaamme jälleen kerran merkille se, että kaikki tuo kaupustelu koski temppelissä tapahtuvaa jumalanpalvelusta, uhraamista, sitä, mitä ihmisen tuli kantaa Herransa eteen. Pankaamme merkille, että tämä uhraaminen jatkui vielä senkin jälkeen, temppelin tuhoamiseen asti, kun itse Todellinen Pääsiäisuhri oli uhrattu Golgatan kukkulalla!

Veljeni tuska oli silminnähtävä, niin että hänen oli oikein hypittävä sellaisella tavalla, että koko ruumis vapisi. "Näin ei voi jatkua, näin ei voi olla!" Mistä tämä temppelialueella tapahtuva kaupustelu puhuu meidän ajassamme? Minkä tulisi saattaa meidät kaikki tuon veljemme kaltaiseen tuskaiseen huutoon, joka johtaa koko ruumiissa koettavaan kipuun ja ahdistukseen?

Tässä ajassa ns. muodollinen seurakunta elää eräänlaista huippuhetkeänsä, on saavuttanut lähes kypsyytensä. Raha näyttelee entistä suurempaa roolia kaikessa, ja niinpä voitaisiin sanoa, että rahan voimalla tehdään lähes kaikki näkyvä jumalanpalvelus. Mutta unessani ei ollut kysymys jostakin sellaisesta, mikä olisi liittynyt kirkkokunnalliseen jumalanpalvelukseen, vaan kysymys oli nimenomaan omasta, ulkopuolella suurten kirkkojen tapahtuvasta jumalanpalveluksesta. En voi mitään sille, että mieleeni tuli nimenomaan se opetus- ja julistustoiminta, joka on saanut käsittämättömässä määrin sijaa veljien ja sisarten keskuudessa meidänkin maassamme. En yhtään enää ihmettele sitä tuskaista huutoa ja ahdistusta, joka omassakin sisimmässäni huutaa Paavalin sanoin: "Oi te älyttömät galatalaiset! —Suomalaiset! — Kuka on lumonnut teidät, joiden silmäin eteen Jeesus Kristus oli kuvattu ristiinnaulittuna? Tämän vain tahdon saada teiltä tietää: LAIN TEOISTAKO saitte Hengen vai uskossa kuulemisesta? Niinkö älyttömiä olette? Te aloititte Hengessä, lihassako nyt lopetatte?" (Gal.3:1-).

Mieleeni tulee hyvin voimakkaasti se, kuinka tuo uneni veli eräässä kokouksessa luki sanasta: "Sillä se lupaus, että Aabraham oli perivä maailman, ei tullut hänelle eikä hänen siemenelleen lain kautta, vaan uskonvanhurskauden kautta. Sillä jos ne, jotka pitäytyvät lakiin, ovat perillisiä, niin usko on tyhjäksi tehty ja lupaus käynyt mitättömäksi. SILLÄ LAKI SAA AIKAAN VIHAA..." (Room.4:13-15). On mahdotonta niin minulle kuin varmasti monelle muullekin sulkea silmänsä ja korvansa kaikelta siltä, mitä tuo tietynlainen julistus on aikaansaanut kaikkialla, minne se on kantautunutkin. Lainomainen opetus on aikaansaanut entistä suurempaa jakaantuneisuutta ja vihamielisyyttä veljien ja sisarten välillä, sillä laki saa aikaan vihaa!

Me elämme ajassa, jossa kaikki Jumalan lupaukset käyvät täytäntöönsä, ja ajanmerkit puhuvat ilman minkäänlaista väärinkäsityksen mahdollisuutta siitä, että Herran tulemus on todella lähellä. Koko Jumalan pelastussuunnitelma ja neuvopäätös perustuu Hänen rakkauteensa meitä ihmisiä kohtaan. Kaikki sai alkunsa Jumalallisesta rakkaudesta, ja on myöskin päättyvä tuohon samaan Rakkauteen, sillä Herra Jeesus Kristus on yhä vielä sama eilen ja tänään ja iankaikkisesti. Hänestä sanotaan, että maallisen vaelluksensa aikana Hän osoitti opetuslapsillensa rakkautta loppuun asti. Koko Kirjoitetun Sanan todistus, jos se vain oikealla tavalla nähdään, tuo silmiemme eteen sen tosiasian, että tuo Jumalan Rakkaus on vähentymätön meitä kohtaan tässäkin ajassa, mutta se voi tulla julki vain siellä, missä todella on käsitetty sen lunastustyön täydellisyys ja absoluuttisuus, joka tapahtui Golgatan ristillä. Ihminen ei millään toimenpiteellään tai uhrillaan voi sitä täydentää, sillä se on täydellinen, perustuen Jumalan lupauksiin.

Jumalan selvä käsky koski kaikkea temppelissä tapahtuvaa jumalanpalvelusta ja uhraamista. Oli selvä Jumalan käsky, että ihmisten tuli tulla temppeliin ja  tuoda tietyt uhrit Hänen kasvojensa eteen. Tämän tiesivät kaikki tuon ajan Israelin kansan keskuudessa, niin juutalaiset kuin käännynnäisetkin. Sen tiesivät niin ylipapit kuin kirjanoppineetkin, tavallinen kansa kuin kaikki temppelin esipihalla kaupantekoansa harjoittavat myyjät ja ostajat. Jumalan vaatimus oli kaikkien tiedossa, ja niinpä kaikki tämä kaupustelu nautti niin pappien kuin hallintomiestenkin hyväksyntää, sillä tätenhän helpotettiin ihmisten uhraamista, kun heille aivan kuin syliin työnnettiin kaikki uhrattava, Jumalan eteen kannettava. Mutta Kirjoitusten todistuksen mukaisesti meidän Herramme oli asiasta aivan toista mieltä! Ja Kaikkivaltiaan Jumalan Henki sisimmässäni vakuuttaa minulle, että Hän yhä vielä tänä päivänä on toista mieltä kuin kaikki  itsensä virkaan korottaneet papit ja julistajat! Yhä tänä päivänä pyhä kiivastus valtaa Hänen sisimpänsä, ja Hän palaa halusta saada kaataa kaikki myyjäin pöydät ja ajaa heidät ulos temppelistä kaikkine kauppatavaroineen ja kyyhkysineen. Minä uskon, että tämä on se sama kiivaus ja tuska, joka paloi unessani tuon veljen sisimmässä, ja palaa omassanikin sisimmässä sellaisella voimalla, että se kuluttaa minut.

Herra Jeesus Kristus on ennennäkemättömällä, puhtaalla ja kirkkaalla tavalla, todellisen Jumalan Sanan julistuksen kautta asetettu meidän silmiemme eteen. Todellinen Jumalan Sana meille tässä viimeisessä ajassa on julistettu sellaisella jumalallisella arvovallalla, ettei voisi kuvitella minkäänlaisen sekaannuksen siemenenkään jääneen jäljelle niissä, jotka kaikesta ovat tulleet osallisiksi. Mutta miksi kaikesta huolimatta nyt hämmennetään Jumalan lampaiden juotavaksi tarkoitettua vettä sellaisella tavalla, mitä kukaan ei olisi voinut kuvitellakaan joitakin vuosia sitten? Miksi sisimmässäni ääni huutaa yhä suuremmalla voimalla: "Oi te älyttömät uskovaiset! Kuka on lumonnut teidät, joiden silmäin eteen Jeesus Kristus oli kuvattu ristiinnaulittuna? Tämän haluaisin todellakin tietää teiltä, lain julistuksen ja lain tekojenko kautta olette kaiken saaneet? Ettekö kaiken kuullun johdosta ole tulleet osalliseksi Jumalan Hengestä uskossa kuulemisen kautta? Vai mitä teille on todellisuudessa tapahtunut? Niin paljonko olette turhaan kärsineet — jos se on turhaa ollut? Joka siis antaa teille Hengen ja tekee voimallisia tekoja teidän keskuudessanne, saako Hän sen aikaan lain tekojen vai uskossa kuulemisen kautta, samalla tavalla kuin 'Aabraham uskoi Jumalaa, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi'?

Meidän Herramme maallisen vaelluksen aikainen Israelin kansan jumalanpalvelus perustui lain määräyksiin. Mutta juuri nyt oli täyttymässä Jumalan pelastushistorian merkittävin vaihe. Oltiin kokemassa se, kuinka kaikki lain kirjain täyttyi Hänessä, joka tuli synniksi meidän tähtemme, joka lihassansa oli kantava lain kirjaimen Golgatan ristille. Temppelissä suoritettava uhripalvelus oli vain esikuva kaikesta siitä, mitä nyt tultaisiin näyttelemään ulkopuolella kaupungin, ulkopuolella leirin. Ihmiset joutuivat jatkuvasti uhraamaan uhreja, jotka eivät voineet tehdä heitä täydellisiksi Jumalansa edessä, tehdä heitä vanhurskaiksi. "Ja selvää on, ettei kukaan tule vanhurskaaksi Jumalan edessä lain kautta, koska 'vanhurskas on elävä uskosta'. Mutta laki ei perustaudu uskoon, vaan: 'Joka ne täyttää, on niistä elävä'. Kristus on lunastanut meidät lain kirouksesta, kun hän tuli kiroukseksi meidän edestämme - sillä kirjoitettu on: 'Kirottu on jokainen, joka on puuhun ripustettu..." (Gal.3).

Ihmiset kuolevat, poistuvat tästä elämästä, mutta henget eivät kuole eivätkä poistu ihmisten mukana, vaan siirtyvät aina uudelleen ja uudelleen uusiin, elossa oleviin ihmisiin. Niinpä tässäkin ajassa saamme todistaa täysin samanlaisista asioista niin seurakunnan keskuudessa kuin maailmassakin, kuin mitä veljemme ja sisaremme joutuivat kokemaan ennen meitä. On ainoastaan henkien vaikutuksen tiliin pantavissa ja siltä pohjalta ymmärrettävissä kaikki se sekaannus ja puhtaan veden samentaminen, mitä tässä ajassa tapahtuu. Kaikki tapahtuu mitä hurskaimman verhon ja ulkonaisen vanhurskauden varjolla, niin että ensialkuun on vaikea määritellä, mistä on kysymys. Ovathan asianosaiset rakkaita veljiä ja sisaria, kanssavaeltajiamme, jotka ovat tulleet osallisiksi samasta julistuksesta kuin mekin. Mutta miksi kaiken yllä näyttää siunauksen sijasta olevan kirous? "Sillä kaikki, jotka perustautuvat lain tekoihin, ovat kirouksen alaisia; sillä kirjoitettu on: 'Kirottu olkoon jokainen, joka ei pysy kaikessa, mikä on kirjoitettuna lain kirjassa, niin että hän sen tekee!" (Gal.3:10).

Jokaiselle temppeliin menijälle oli siis selvää se, että itsekunkin oli uhrattava jotakin Jumalansa edessä. Tämä oli Jumalan vaatimus, Jumalan odotus Hänen eteensä astuvaa kohtaan, sillä Hänen eteensä ei tullut tulla tyhjin käsin. Mutta miksi meidän Herramme sitten vihastui sellaisella tavalla kaikkea tuota toimintaa kohtaan, jonka tuli vain palvella Jumalan eteen astuvia, hurskasmielisiä ja Herran kasvoja etsiviä ihmisiä? Eivätkö nämä kauppamiehet kaikin mahdollisin tavoin pyrkineet palvelemaan Jumalan seurakuntaa, palvovia ja rukoilevia ihmisiä? Eivätkö he vaivaa säästämättä hankkineet kaikkea sitä, mitä nämä ihmiset sitten voivat kantaa Herransa eteen, heidän vaivaansa säästäen ja heidän parastansa ajatellen? Mutta kenen parasta he todellisuudessa ajattelivat, palvovan kansan vaiko oman kukkaronsa? Mutta sekään ei ole pääasia tässä asiayhteydessä, vaan jokin aivan muu.

Jokainen tuonaikaiseen jumalanpalvelukseen osallistuva siis saattoi nostaa katseensa rohkeasti ja uskoa palvelevansa Herraa ja noudattavansa Hänen tahtoaan. Ylipappi alaisineen saattoi päivittäin luoda katseensa väkijoukkojen ylitse ja myhäillä tyytyväisenä, huokaisten kiitosrukouksen Jumalansa puoleen. Kansa oli uskollista hengellisille näkemyksillensä ja saapui runsaslukuisesti temppeliin, siihen ainoaan paikkaan, missä Jumalaa tuli palvella kantaen hänen eteensä kiitos- ym. uhreja. Kansa omalta osaltaan tunsi hartauden ilmapiirin toisten hurskaiden rientäessä eteenpäin heidän rinnallansa tässä ihmispaljoudessa. Jokainen tunsi tuon pyhän paikan ilmapiirin, ja saman innoituksen vallassa kauppamiehetkin tarjosivat tavaroitaan pyhien toimenpiteiden suorittamista varten. Herran eteenhän ei tullut mennä tyhjin käsin, ja hehän vain pitivät huolta siitä, että kansa voi toteuttaa kaiken vaaditun! He olivat itseasiassa kansan tarpeiden täyttäjiä, tärkeän viran haltijoita!

Jumalaa siis palveltiin hartaudella ja uskottiin kaiken olevan hyvin. Mutta kun Herramme tuona päivänä saapui temppelialueelle, tapahtui jotakin Hänen sisimmässänsä. Ei toki ollut tämä ensimmäinen kerta kun Hän tuolle alueelle saapui, ei ollut tämä ensimmäinen kerta, kun Hän näki kaiken tuolla paikalla tapahtuvan. Ei kaikki tämä ollut jäänyt Häneltä huomioimatta, mutta Jumalan Sanan tuli täyttyä tässäkin kohden. Lukekaamme, kuinka veljemme Johannes kertoo tuon saman tapahtuman:

"Ja juutalaisten pääsiäinen oli lähellä, ja Jeesus meni ylös Jerusalemiin. Niin hän tapasi pyhäkössä ne, jotka myivät härkiä ja lampaita ja kyyhkysiä, ja rahanvaihtajat istumassa. Ja hän teki nuorista ruoskan ja ajoi ulos pyhäköstä heidät kaikki lampaineen ja härkineen ja kaasi vaihtajain rahat maahan ja työnsi heidän pöytänsä kumoon. Ja hän sanoi kyyhkysten myyjille: 'Viekää pois nämä täältä. Älkää tehkö minun Isäni huonetta markkinahuoneeksi.' Silloin hänen opetuslapsensa muistivat, että on kirjoitettu: 'KIIVAUS SINUN HUONEESI PUOLESTA KULUTTAA MINUT.'" (Joh.2).

Oi, tällä hetkellä tunnen olevani itse tuolla paikalla aivan kuin se tapahtuisi juuri nyt sieluni silmien edessä! Oi, kuinka sama kiivaus täyttääkään minun sisimpäni, ja tunnen tuon saman kuluttavan tulen, joka paloi Herramme sisimmässä Hänen tehdessään jotakin sellaista, mitä nuo hurskaat ihmiset eivät saattaneet käsittää. He uskoivat palvelevansa Jumalaa, tekevänsä kaiken Hänen mieltymyksensä mukaisesti, mutta nyt tässä astui keskelle heidän hurskasta ilmapiiriänsä Hän, joka on itse Sana, lihaksi tullut Sana. "Viekää pois nämä täältä. Älkää tehkö Minun Isäni huonetta markkinahuoneeksi!"

Oi, millainen markkinahuone onkaan tullut tämän ajan seurakunnasta, jossa itsekukin hengellinen kauppamies suureen ääneen tarjoaa omaa tavaraansa, halventavaan sävyyn puhuen muiden tuotteista! Ei tarjota jotakin pahennusta herättävää kauppatavaraa, vaan Jumalan eteen kannettavaa, Hänelle uhrattavaa. Mutta käsitetäänkö, mitä tehdään, mitä tarjotaan? "...että tietäisit, miten tulee olla Jumalan huoneessa, joka on  elävän Jumalan seurakunta, totuuden pylväs ja perustus!" (1.Tim.3:15).

Nämä ihmiset tekivät kaikkensa palvellaksensa Jumalaa tämän käskyjen mukaisesti, mutta nyt tulee Tämä, joka siinä määrin tuottaa tuhoa kaiken heidän hartautensa keskellä, että papit ja kirjanoppineet kiristelevät hampaitaan, miettien miten päästä eroon tästä kiivailijasta. Mutta mikä tässä kaikessa sitten oli  niin väärää, niin vihastusta herättävää, että muuten niin lempeänä tunnettu Herramme tarttuu nuoriin vääntäen niistä ruoskan? Mikä saa Hänet tuottamaan sellaista tuhoa tuolla pyhällä paikalla? Eivätkö kaikki nämä ihmiset ole vilpittömiä, Jumalan palvelukseen tulleita uskovaisia, jotka tarvitsevat kaikkea sitä, mitä täällä tarjotaan? Eikö Herran itsensä käsky kuulunut, ettei Hänen eteensä tullut tulla tyhjin käsin, ilman uhria? Eivätkö kaikki nämä tänne tuodut eläimet ja tavarat olleet juuri sitä varten, Herran eteen kannettavaksi? Mikä siis olisi tässä täydellisessä harmoniassa voinut olla Herralle mielipahaa tuottavaa?

Kaikki olisi ollut käsitettävämpää tänäkin päivänä, tietynlaiseksi väärinkäsitykseksi luokiteltavaa, jos joku opetuslapsista olisi hetken mielijohteesta ja tunnepurkauksesta tehnyt jotakin sellaista. Kaikesta olisi varmasti selvitty Herramme selityksellä ja anteeksipyynnöllä, sovitun korvauksen maksamisella.  Asia olisi ollut hetkessä unohdettu, ja jokainen olisi voinut palata normaaliin päiväjärjestykseen. Mutta ei, nyt tapahtui jotakin sellaista, mikä tultaisiin kirjaamaan muistiin ikuisiksi ajoiksi, painamaan jokaisen mieleen unohtumattomana, käsittämättömänä tekona. Jo Vanhassa Testamentissa oli kirjoitettu tästä tapahtumasta, niin että sen nähdessänsä opetuslasten mielissä Henki heti nosti esiin tuon profeetallisen Sanan: "Kiivaus sinun huoneesi puolesta kuluttaa minut." (Ps.69:10).

Miksi siis Herramme teki kaiken tämän? Mikä oli väärää kaikessa siinä, mitä tuossa Herran huoneessa tapahtui? Uhrieläimet olivat virheettömiä, määräykset täyttäviä, uhrattavaksi tuotu juuri säädösten mukaista, mutta ne olivat täysin väärässä paikassa! Kaikki tämä kaupanteko tapahtui väärässä paikassa! Sen ei tullut tapahtua Jumalan huoneessa, temppelissä, vaan jokaisen olisi tullut etsiä oma uhrattavaksi tuomansa jostakin muualta, temppelin ulkopuolelta!

Tässä juuri on se, mikä tänäänkin tuottaa mitä suurinta ahdistusta ja tuskaa lukemattomille jumalanlapsille, ensinnä niille, jotka sydämessänsä kantavat vastuuta siitä laumasta, jonka paimeneksi heidät on asetettu, toiseksi niille, jotka johdetaan siihen ahdistavaan ilmapiiriin, minkä tuo lakihenkinen julistus.

Tämän ajan seurakunnan keskuudessa on suuri määrä opettajia ja julistajia, jotka eivät todellakaan tiedä, kuinka tulee olla Jumalan huoneessa, joka on elävän Jumalan seurakunta! Aivan niin kuin tuona aikana, niin nytkin tästä huoneesta on tullut hengellinen markkinahuone, jossa vallitsee mitä suurin meteli ja hälinä, itsekunkin tarjotessa, kuka enemmän ja vähemmän väkisin, omia näkemyksiään jumalanpalvelukseen saapuville uskovaisille.

Kysymys kaikista jumalanpalvelukseen ja yleensä elämään liittyvistä asioista oli ajankohtainen ja tärkeä jo apostolien aikana, sillä jo tuolloin voitiin todeta: "Mooseksen istuimella istuvat kirjanoppineet ja fariseukset. Sentähden, kaikki, mitä he sanovat teille, se tehkää ja pitäkää; mutta heidän tekojensa mukaan älkää tehkö, sillä he sanovat, mutta eivät tee. He sitovat kokoon raskaita ja vaikeasti kannettavia taakkoja ja panevat ne ihmisten hartioille, mutta itse he eivät tahdo niitä sormellaankaan liikuttaa." (Matt.23:2-4). Tämä kysymys tuli mitä polttavimmaksi ensimmäisten pakanoiden kääntyessä tähän uskoon, jota myöskin "Siksi Tieksi" kutsuttiin. Mitä nyt tuli näiden pakanuudesta kääntyvien noudattaa kaikesta siitä, mitä tuona aikana oli tarjolla hengellisellä markkinapaikalla Jumalan miellyttämiseksi?

Tuskin on olemassa sellaista Pyhiä Kirjoituksia tutkivaa, joka ei olisi lukenut siitä, kuinka tuon ajan seurakunnassa Pyhän Hengen johdatuksessa päätettiin:  "Koska olemme kuulleet, että muutamat meistä lähteneet, joille emme ole mitään käskyä antaneet, ovat puheillaan tehneet teidät levottomiksi ja saattaneet teidän sielunne hämmennyksiin (eikö tämä ole juuri sitä mitä meidänkin keskuudessamme juuri nyt tapahtuu?), niin me olemme yksimielisesti nähneet hyväksi valita miehiä ja lähettää heidät teidän tykönne rakkaiden veljiemme Barnabaan ja Paavalin kanssa, jotka ovat panneet henkensä alttiiksi meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimen tähden. Me lähetämme siis Juudaan ja Silaan, jotka myös suusanalla ilmoittavat teille saman. Sillä Pyhä Henki ja me olemme nähneet hyväksi, ettei teidän päällenne ole pantava enempää kuormaa kuin nämä välttämättömät: että kartatte epäjumalille uhrattua ja verta ja lihaa, joista ei veri ole laskettu, ja haureutta. Jos te näitä vältätte, niin teidän käy hyvin. Jääkää hyvästi!" (Apt.15).

Nämä miehet olivat todellisia Jumalan sanansaattajia, jotka toivat kansalle todellisen Jumalan Sanan, "NÄIN SANOO HERRAN", sillä sanotaanhan, että Pyhä Henki oli tuon lopputuloksen takana. Niinpä voidaankin lukea seuraavasti: "Niin heidät lähetettiin matkalle, ja he tulivat Antiokiaan; siellä he kutsuivat koolle seurakunnan ja antoivat heille kirjeen. JA KUN HE OLIVAT SEN LUKENEET, ILOITSIVAT HE TÄSTÄ LOHDUTUKSESTA!" Oliko tämä vain jokin tilapäinen, ohitse menevä päätös, joka oli tulkittavissa jotenkin toisinkin? Ei, sillä aivan kuin vakuudeksi on sama asia kerrottuna toistamiseen, niin että tämäkin asia vahvistetaan kahden todistajan nojalla. Jerusalemissa Paavali julistaa jumalallisella arvovallalla kaikkien kuulijoidensa edessä: "Mutta uskoon tulleista pakanoista me olemme päättäneet ja kirjoittaneet, että heidän on välttäminen epäjumalille uhrattua ja verta ja lihaa, joista ei veri ole laskettu, ja haureutta." (Apt.21:25). Pantakoon erikoisella tavalla merkille se, mitä Sana sanoo näistä tämän asian puitteissa lähetetyistä sanansaattajista, lohdutuksen tuojista, nimenomaan tämän asian esillä ollessa: "Ja Juudas ja Silas, jotka itsekin olivat profeettoja, kehottivat veljiä monin sanoin ja vahvistivat heitä." (Apt.15:32).

Tuon ajan pakanauskovaisista sanotaan, että luettuaan tämän kirjeen, he iloitsivat tästä lohdutuksesta. Emme voi tässä yhteydessä olla ajattelematta sitä, mitä todellinen sanoma tälle ajalle on: "Lohduttakaa, lohduttakaa minun kansaani, sanoo teidän Jumalanne. Puhukaa suloisesti Jerusalemille ja julistakaa sille, että sen vaivanaika on päättynyt, että sen velka on sovitettu, sillä se on saanut Herran kädestä kaksinkertaisesti kaikista synneistänsä!" (Jes.40:1-). Jumalan käskystä tälle ajalle julistetun Sanan kautta on Jumalan todelliselle kansalle julistettu, että Golgatalla on suoritettu täysi lunastustyö ja kaikki viha on poistettu. "Sillä laki saa aikaan vihaa... Sentähden se on uskosta, että se olisi armosta; että lupaus pysyisi lujana kaikelle siemenelle, ei ainoastaan sille, joka pitäytyy lakiin, vaan myös sille, jolla on Aabrahamin usko, hänen, joka on meidän kaikkien isä..." (Room.4:15-16).

Nyt näyttää kuitenkin siltä, että lohdutuksen Jumalaa tarvitaan jälleen Hänen oman seurakuntansa sisällä, sillä lohdutuksen sanoman sijasta ovat galatalaiset saarnamiehet ja julistajat saattaneet uskovaisten sydämet hämmennyksiin. He ovat juuri niitä, mistä Paavali varoittaa Timoteusta: "Mutta käskyn päämäärä on rakkaus, joka tulee puhtaasta sydämestä ja hyvästä omastatunnosta ja vilpittömästä uskosta. Muutamat ovat hairahtuneet niistä pois ja poikenneet turhiin jaarituksiin, tahtoen olla lainopettajia, vaikka eivät ymmärrä, mitä puhuvat ja minkä varmaksi väittävät.) " (1.Tim.1:5-7). Muistakaamme tämän tutkistelumme aikana, että laki saa aikaan vihaa, mutta tässäkin voimme lukea, kuinka käskyn päämäärä on rakkaus, joka tulee puhtaasta sydämestä ja hyvästä omastatunnosta. Laki ei suo omantunnon vapautta, vaan orjuuttaa lain julistajan kuuliaisuuteen.

Tässä ajassa on Jumalan huoneeseen tuotu jotakin sellaista, mikä ei sinne kuulu, ja millä ei ole mitään tekemistä todellisen sananjulistuksen kanssa. Jumalan huoneesta on jälleen kerran tehty markkinapaikka, missä ikään kuin pakolla työnnetään itsekunkin syliin se, mikä tulee Herralle uhrata, ja pakolla työnnetään uhraavan suuhun se, mitä tämän tulee sanoa. Ihmisiltä halutaan säästää se vaiva, mikä näillä olisi itsensä etsiessä uhrinsa ja hengellinen ruokansa. Mutta onko mahdollista säästää yksilöuskovaiselta tämän vaiva, mitä tulee Jumalalle uhrattavaan ja omatunnon asioiden selvittämiseen? Voidaanko tehdä, niin kuin nyt tehdään, eli ikäänkuin tarjottimelta työnnetään Jumalan palvelukseen osallistuville väkisin suuhun se, minkä saarnamies on omassa suussansa pureskellut valmiiksi, tunnistamattomaksi, tahmaiseksi massaksi? Eikö Jumalan kansan edessä enää ole sille katettu, runsas, hengellisen ruuan pöytä, mille itse Kaikkivaltias Jumala on koonnut tämän ajan hengellisen mannan, elävän ja tuoreen Sanan leivän? Mikä on se pöytä, joka nyt on asetettu palvojan eteen? Onko se sellainen pöytä, joka säästyisi meidän Herramme kiivaudelta, kaatamiselta?

Jumalan Sanan mukaisesti Hänen seurakuntansa tulee koostua uskovaisista, jotka kuin elävinä kivinä muodostavat Hänen temppelinsä, joka perustuu totuuteen. Kuinka ihana kuva yksilön asemasta Herran edessä onkaan se, kuinka Vanhan Testamentin temppeliä rakennettiin. "Ja kun temppeli rakennettiin, tehtiin se kivistä, jotka tulivat VALMIINA louhimosta, niin ettei kuulunut vasaran, ei minkään rauta-aseen kalketta temppeliä rakennettaessa." (1.Kun.6:7).

Tämän ajan temppeli rakennetaan elävistä kivistä, jotka saavat elämänsä Jumalan puhtaasta ja väärentämättömästä Sanasta, Elämän Leivästä. Näiden elävien kivien tulee kokoontua Herran eteen Hänen Seurakuntanansa, temppelinänsä, jossa itsekunkin tulee käsittää ja tietää, kuinka siinä tulee elää. Herra itse muovaa nämä kivet, astiat, miten se sitten tuodaankaan julki jumalallisten esikuvien mukaisesti. Itsekunkin tulee käydä lävitse kehityksensä, prosessinsa Jumalan koulussa, yksinäisyydessä, erämaan kuumuudessa. Itsekunkin täytyy löytää tiensä, löytää se hahmonsa, minkä Jumala on jokaiselle erikseen säätänyt. Nytkin nämä elävät kivet hakataan louhimossa, yksinäisyydessä, niin ettei itse temppelissä, Herran huoneessa, tule kuulua vasaran ja taltan ääntä. Itsekunkin tulee muotoutua hahmoonsa Herransa edessä, nähdä omakohtainen tiensä Herrassa. Tätä ei kukaan voi korvata omalla toiminnallansa, ei yksikään saarnaaja, ei yksikään profeetta. Yksin Taivaallinen Savenvalaja voi muovata yksittäisen astian, tehdä siitä käyttövälineensä.

Nyt kuitenkin saarnaaja toisensa perään uskoo olevansa kykenevä tähän vaativaan tehtävään, minkä Jumala on jättänyt itsellensä. ”Onhan meillä sanoma, onhan meillä Jumalan Sana!" Ja tästä sanomasta näillä saarnaajilla on niin hyvä käsitys, vuosien saarnamiestoimensa johdosta, kokemuksensa johdosta, että he pystyvät selittämään sen tarkoituksen ja merkityksen kuulijoillensa paljon seikkaperäisemmin kuin itse profeetta; yhdistyyhän nyt profeettojen puhuma saarnamiehen oman ymmärryksen kanssa!

Nyt eivät tungeksi härät ja lampaat temppelin kiveyksellä, eivät räpsytä kyyhkyset siipiään häkeissänsä, vaan nykyisessä temppelissä tarjotaan ihmisten uhrattavaksi mitä eriskummallisimpia asioita. Tarjolla on, voitaisiin sanoa vaikka mitä. Saarnamiehet seisovat myyntipöytiensä takana tarjoten omaa ratkaisuansa, omaa uhrattavaksi tarkoitettua asiaansa. Kaikki uskovat toteuttavansa Jumalan tahtoa, sillä onhan Hän selvästi antanut ymmärtää, että tässäkin ajassa Hänellä on odotuksensa niiltä, jotka sanovat Häntä palvelevansa. Mutta mitä on tämä kauppatavara, mitä nyt tarjotaan? Mistä ihmiset maksavat, mitä kantavat alttarille laulujen kaikuessa? Mitä tekevät ihmiset Jumalaa miellyttääksensä? Mitä on katettu niille pöydille, joiden ympärillä kansa tungeksii?

Jumalan Sanan mukaisesti ei pakanuudesta kääntyvien ylle tule panna muuta taakkaa, kuin luetellut, sillä näin oli Pyhä Henki hyväksi nähnyt. Mutta Pyhä Henki ei ollut tarkentanut sen paremmin, mitä tarkoitettiin epäjumalille uhratulla, ainakin näin ajattelevat nyt tämän ajan kirjanoppineet. On itsestään selvää, ettei uskovaisen tule osallistua epäjumalanpalvontaan, mutta mitä se itseasiassa on? Mitä julistivat esi-isämme apostolit ja profeetat alkuseurakunnassa? "Ja sitä mukaa kuin he vaelsivat kaupungista kaupunkiin, antoivat he heille noudatettaviksi ne säädökset, jotka apostolit ja Jerusalemin vanhimmat olivat hyväksyneet. Niin seurakunnat vahvistuivat uskossa ja saivat päivä päivältä yhä enemmän jäseniä." (Apt.16:4-5).

Meidän jokaisen toivomus ja sydämen rukous on, että sama tapahtuisi meidänkin keskuudessamme, mutta mistä johtuu se, että sen sijaan että seurakunnat vahvistuisivat uskossa ja saisivat yhä enemmän jäseniä, valtaa tietynlainen vihamielisyyden henki yhä useamman, ja hajotus tulee yhä suuremmaksi niiden keskuudessa, joiden jo nyt luulisi olevan kuin yksi sydän ja yksi sielu? Mitä sanotaan Paavalista ja muista hänen tovereistansa?: "Ja sitä mukaa kuin he vaelsivat kaupungista kaupunkiin, antoivat he heille noudatettaviksi ne säädökset, jotka apostolit ja Jerusalemin vanhimmat olivat hyväksyneet!" Aamen, halleluja! Tässä on vastaus kaikkiin tämän hetken ongelmiin ja vaikeuksiin. Jos nyt olisi tehty sama, olisivat samat tuloksetkin nähtävissä, mutta koska on julistettu jotakin sellaista, mikä ei pidä yhtä alkuperäisten opetusten kanssa, on saavutettu tilanne, jossa julistetaan sellaista uhripalvelusta, jonka johdosta Jumalan huoneesta tulee enemmänkin markkinahuone kuin Jumalan huone!

Jumala odottaa vanhurskautta jokaiselta omaltansa, mutta mitä on tuo vanhurskaus ja miten Jumalaa palveleva sen voi saavuttaa? Mikä on se perustekijä, mikä saa aikaan kaiken nyt näkemämme markkinatouhun? Eikö juuri se, ettei käsitetä Jumalan armoa ja sitä, että kaikki on vain lahjaa? Jo vanhan liiton aikana temppelin rakentamisen yhteydessä Daavid lausui julki rukouksessansa mitä suurimman ja tärkeimmän jumalallisen totuuden: "Me siis kiitämme sinua, meidän Jumalaamme; me ylistämme sinun ihanaa nimeäsi. Sillä mitä olen minä, ja mitä on minun kansani, kyetäksemme antamaan tällaisia vapaaehtoisia lahjoja? Vaan kaikki tulee sinulta, ja omasta kädestäsi olemme sen sinulle antaneet. Sillä me olemme muukalaisia ja vieraita sinun edessäsi, niinkuin kaikki meidän isämmekin; niinkuin varjo ovat meidän päivämme maan päällä eikä ole, mihin toivonsa panna. Herra, meidän Jumalamme, kaikki tämä runsaus, jonka me olemme hankkineet rakentaaksemme temppelin sinulle, sinun pyhälle nimellesi, on sinun kädestäsi, ja sinun on kaikki tyynni. Ja minä tiedän, Jumalani, että sinä tutkit sydämen ja mielistyt vilpittömyyteen. Vilpittömällä sydämellä minä olen antanut kaikki nämä vapaaehtoiset lahjat, ja nyt minä olen ilolla nähnyt, kuinka sinun täällä oleva kansasi on antanut sinulle vapaaehtoiset lahjansa. Herra, meidän isäimme Aabrahamin, Iisakin ja Israelin Jumala, säilytä tällaisina ainiaan kansasi sydämen ajatukset ja aivoitukset ja ohjaa heidän sydämensä puoleesi." (2.Aikak.29).

Todelliset julistajat ovat puhuneet sen mukaisesti mitä aikoinaan Paavali ja muut jumalanmiehet: He voivat julistaa ainoastaan sen, mikä oli kirjoitettu, ja mikä lähti Jerusalemista, Jumalan Sanan alkuperäisestä lähtöpaikasta. Tällaisena tuli Jumalan kansan sydämen ajatusten säilyä. "Ja sitä mukaa kuin he vaelsivat kaupungista kaupunkiin, antoivat he heille noudatettaviksi ne säädökset, jotka apostolit ja Jerusalemin vanhimmat olivat hyväksyneet!" Eivät vain apostolit ja Jerusalemin vanhimmat, vaan myöskin Pyhä Henki! Miten nyt siis on niin monia, jotka julistavat jotakin enemmän, jotakin, mikä on lisäystä siihen, mitä Jumalan Sana sääti pakanuudesta kääntyville? Miten on niin moni galatalaisten tavoin unohtanut:  "Sillä kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla ja saavat lahjaksi vanhurskauden hänen armostaan sen lunastuksen kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa...", ja on alkanut etsiä Jumalan mieltymystä joidenkin, lukemattomien, lainomaisten asioiden pitämisen kautta?

Jumalan Sana selvästi tuo julki, mitä tarkoitetaan epäjumalille uhratulla. Raamattu sanoo, että mitä pakanat uhraavat, sen he uhraavat epäjumalille, sillä heillä ei ole muuta jumalaa. Mutta mitä tällä ilmaisulla epäjumalille uhratusta tarkoitetaan, selviää muutaman jakeen perusteella. "Mitä sitten epäjumalille uhrattuun lihaan tulee, niin tiedämme, että meillä kaikilla on tieto. Tieto paisuttaa, mutta rakkaus rakentaa... Mutta ei ole kaikilla tätä tietoa, vaan tottumuksesta epäjumaliin muutamat vielä nytkin syövät uhrilihaa ikäänkuin epäjumalille uhrattuna, ja heidän omatuntonsa, joka on heikko, tahraantuu siitä. Mutta ruoka ei lähennä meitä Jumalaan; jos olemme syömättä, emme siitä vahingoitu; jos syömme, emme siitä hyödy. Katsokaa kuitenkin, ettei tämä vapautenne koidu heikoille loukkaukseksi..." (1.Kor.8)

"Ei, vaan että mitä pakanat uhraavat, sen he uhraavat riivaajille eivätkä Jumalalle; mutta minä en tahdo, että te tulette osallisiksi riivaajista... jos joku, joka ei usko, kutsuu teitä ja te tahdotte mennä hänen luokseen, niin syökää kaikkea, mitä eteenne pannaan, kyselemättä mitään omantuntonne tähden. Mutta jos joku sanoo teille: 'Tämä on epäjumalille uhrattua', niin jättäkää se syömättä hänen tähtensä, joka sen ilmaisi, ja omantunnon tähden; en tarkoita sinun omaatuntoasi, vaan tuon toisen; sillä miksi minun vapauteni joutuisi toisen omantunnon tuomittavaksi?" (1.Kor.10).

Jos ajatellaan näitä viimeisiä jakeita, niin mihin valoon joutuukaan silloin se julistus, joka ei missään tapauksessa kuulu todelliselle seurakunnalle, vaan jonka ennemminkin tulisi kantaa vain julistajansa nimeä? Tämä julistus ei ole tyytynyt siihen, mihin Paavali ja kaikki muut julistajat tyytyivät, vaan se tuo julki asioita, joita sen paremmin Pyhä Henki kuin eivät apostolit ja profeetatkaan ole Jerusalemissa hyväksyneet. Jumalan Sana todistaa selvästi, mitä tarkoittaa epäjumalille uhrattu, ja mitä meidän todellakin tulee julistaa Paavalin tavoin: "...kuinka minä en ole vetäytynyt pois julistamasta teille sitä, mikä hyödyllistä on, ja opettamasta teitä sekä julkisesti että huone huoneelta, vaan olen todistanut sekä juutalaisille että kreikkalaisille parannusta kääntymyksessä Jumalan puoleen ja uskoa meidän Herraamme Jeesukseen Kristukseen." (Apt.20:20-21).

Tämä tämän päivän julistus tahtoo tuoda eteemme Jumalan temppelissä kuin myyntipöydän, jolta meille tarjotaan lain julistusta, älä tartu, älä maista, älä koske, uhraa Jumalalle tämä, uhraa tämä! Tämä julistus lisää, vaikka sitä ei moni käsitäkään, alkuperäiseen Sanan opetukseen lukemattoman määrän asioita, joilla ei ole mitään tekemistä todellisen seurakunnan kanssa. Tuona aikana, jolloin päätettiin siitä, mitä pakanauskovaisten tulee pitää, ei Pyhä Henki määritellyt yksityiskohtaisia asioita, miten kunkin tuli nähdä se, mikä koskee epäjumalanpalvelusta ja henkilökohtaisia asioita, vaan sentähden Pyhä Henki antoi kirjoittaa Sanaan Roomalaiskirjeen 14 luvun, joka jokaisen tulisi lukea säännöllisesti.

Nyt tämä väärä julistus tahtoo määritellä yksityiskohtaisesti kaiken sen, mitä mahdollisesti tarkoittaa tuo sanonta: karttaa epäjumalille uhrattua. Mutta siinä ei ole onnistunut vielä kukaan, sillä se ei ole Jumalan tahdon mukaista. Jokaisen on käytävä tämä taistelu Jumalansa edessä ja omantuntonsa kanssa. Jokainen todellinen jumalanpalvelija käsittää sen, eikä siten saarnaa juutalaisuudesta, juutalaisuuden perinnäissäännöistä, vaan saarnaa Sanaa. Todellisuudessa tämä lainjulistus tänään ei poikkea missään suhteessa juutalaisuudesta, joka lain täyttämisen perusteella haluaa miellyttää Jumalaa. Tämä nykyinen julistus johtaa ilmiselvästi siihen, että ihmiset unohtavat olevansa armosta pelastettuja, ja pyrkivät nyt miellyttämään Jumalaa sellaisillakin asioilla, mitä Hän ei milloinkaan ole vaatinut pakanauskovaisilta.

Mitä hyötyä on siitä, jos tällaiset julistajat, tai paremminkin kauppamiehet, asettuvat Jumalan temppeliin, Jumalan huoneeseen, asettaen sinne omat pöytänsä, jotka jo aikaa sitten ovat tuomitut kaatumaan Herran kiivauden edessä, ja sitten yrittävät johtaa vapauteen tarkoitetun kansan uudelleen lain alle? Tämä kaikki tosin tapahtuu sellaisella hurskaudella ja Herran puolesta kiivailemisella, että moni unohtaa, mitä myöskin on kirjoitettuna!

 Me emme voi säästää keneltäkään sitä vaivaa, mikä itsekullakin on löytäessänsä oma uhrinsa. Me emme voi ojentaa kenenkään eteen tarjotinta, jolle itse olemme valinneet ja pureskelleet valmiiksi kaiken sen, mitä tahdomme toisille tarjota. Itseasiassa meidän tehtävämme ei ole lainkaan tarjota jotakin omalta pöydältämme, omalta tarjottimeltamme, jonkun toisen uhrattavaksi, vaan meidän tulee todellisen Sanan julistuksen kautta asettaa itse Kaikkivaltiaan kattama hengellisen ruuan pöytä koko Jumalan kansan eteen, niin että itsekukin voi syödä tarpeensa mukaan, monipuolisesti, kaikki tarpeet kattavasti.

Markku Vuori