30 vuotta Herran tiellä osa 3

30 vuotta Herran tiellä

                                                                          Osa 3

Jumalalla on sinulle tehtävä, jossa et voi kuulua mihinkään kirkkokuntaan!

 

Tuona aikana, noin seitsemäntoista, kahdeksantoista vuotiaana, tuli sydämeeni voimakas vakuuttuneisuus, aivan kuin jokin ääni olisi sanonut: ”Jumalalla on sinulle jokin tehtävä, jossa sinä et voi kuulua mihinkään kirkkokuntaan.” Minä olin outo tyyppi kaikkialla, minne meninkin. En osannut selittää miksi olin sellainen, tai miksi minussa oli jotakin sellaista. Minun sydämessäni oli kaipaus ja jano johonkin paljon enempään ja paljon suurempaan, kuin mitä mikään kirkkokunta saattoi tarjota. Olisiko minun tullut sammuttaa tuo kaipaus liittymällä johonkin suuntaukseen ja kieltää jonkin enemmän olemassaolo? Kuinka olisin voinut kieltää jotakin, minkä tiesin Raamatun totuudeksi siitä huolimatta, ettei kukaan puhunut niistä asioista?! Yleensä ottaen totesin, että jos omaksuin kaiken sen, mitä eri kirkkokunnat ja suunnat tarjosivat ja tutkin sen Raamatusta, oli minulla melkoinen määrä raamatullisuutta. Mutta kaiken sen omaksuminen ei sopinut millekään suunnalle, niin että minne tahansa meninkin, olin yksin. Kun käsitin, että minun tuli mennä kasteelle, ei helluntaiseurakunta halunnut kastaa minua, koska en halunnut liittyä heihin. Sisimmässäni oli kallionluja vakuuttuneisuus, ja tuo ääni sanoi yhä uudelleen kaiken suuren evankelioimistouhun keskellä: "Älä hätäile, sinunkin aikasi tulee. Odota vain sitä. Ole kärsivällinen. Jumalalla on sinulle tehtävä, jossa sinä et voi kuulua mihinkään kirkkokuntaan." Minut kastettiin silloin maalla ja jälkeenpäin sanottiin helluntaiseurakunnassa: "Kyllähän mekin olisimme sinut kastaneet." Luottamukseni horjui; eikö uskovaistenkaan sanaan voi luottaa?

Jossakin näissä vaiheissa erosin luterilaisesta kirkosta ja tutustuin erääseen seminaarin oppilaaseen, joka oli palavan veljen maineessa. Hän antoi minulle kaksi eri monistetta, jotka hän oli koneella monistanut eräästä hengellisestä julkaisusta: "Jeesus-nimen voima" ja "Valtava Jumala paljastettuna kansallensa".

Kaiken sen keskellä, mihin olin ehtinyt tutustua hengellisellä ja uskonnollisella rintamalla, olivat nämä lyhennetyt saarnat jotakin täysin poikkeavaa muusta. Tajusin mitä selvimmin: Tässä on nyt se, mitä minä olen etsinyt. Nämä muutamat sivut sanovat enemmän kuin paksu pino kirjoja joltakin toiselta julistajalta. Kuka on tämä saarnaaja, joka niin suuresti korostaa Herraa Jeesusta Kristusta?

Samoihin aikoihin vierailin tuon veljen kotona Hartolan maalaiskunnassa ja sain siellä kirjahyllystä käsiini elämäkerran Jumalan lähettämä mies, joka kertoi tästä miehestä. Olin jo lukenut monista muista jumalanmiehistä ja luin sen jälkeenkin, mutta tässä miehessä oli jotakin erikoista. Kaiken keskellä hän tuntui ainoalta suurelta ja tunnetulta julistajalta, joka ei etsinyt korkeata asemaa uskovaisten silmissä. Hänessä oli jotakin sellaista, mikä synnytti luottamusta, koska kaikki oli sopusoinnussa Jumalan Sanan kanssa. Näinä aikoina vierailin useamminkin tuossa perheessä, ja siellä minulle opetettiin hyvin paljon vapaasta kristillisyydestä ja sain vahvistuksen sille, minkä olin jo jonkin aikaa sydämessäni tiennyt: todellisten Jumalan lasten tie vie kirkkokunnallisuuden ulkopuolelle!

Tutustuin nyt kaikkiin mahdollisiin kirkkokuntiin, osaksi siitäkin syystä, että olin vuoden Helsingin Raamattukoulussa. Illat tuntuivat pitkiltä ja niin vierailin kaikissa mahdollisissa paikoissa. Koska Heinola oli itse asiassa kansanlähetyksen synty - tai haudontapaikka, ja siellä vierailivat kaikki johtohahmot ja itse taas osallistuin moniin juhliin ympäri Suomea, tunsivat monet suuret johtajat minut Helsingissäkin. Missä tahansa kuljin, oli sydämessäni rauhattomuus. Minä olin lukenut Raamatusta jotakin sellaista, mitä en mistään löytänyt!

Itse raamattukoulu oli täydellinen pettymys. Olin siihen aikaan hyvin lapsellinen ja kun piti hakupapereihin liittää "elämäntarina", kerroin siinä kaikki tyttöystävää myöten, ja muistan kuinka keittäjä naureskeli partaansa rehtorin annettua hänenkin lukea tarinani. Minun järkeeni ja sydämeeni ei mahtunut se, että muutamat naisrehtorin lemmikkipojat saivat mellastaa mielenmäärin, ja joitakin todella arkoja ja yksinkertaisia sisaria suorastaan häväistiin ja halveksittiin; itse rehtori osallistui siihen kaikkien edessä. Tästä epäkohdasta valitettiin, mutta kaikki kuitattiin sanomalla: "Kaikki nämä ristiriidat palvelevat koulutusta!" Kun koko koulutus aivan ilmeisesti oli rokottamista kaikkia muita uskonsuuntia vastaan, vaikka mukana oli vapaidenkin suuntien edustajia, oli mittani täysi jo syyslukukauden loputtua, ja seuraavana syksynä en kehotteluista huolimatta voinut jatkaa.

Koko kristillinen maailma tuntui yhdeltä sekaannukselta. Luin valtavan määrän kirjoja, ja sitä sekavammalta kaikki näytti. Yhteenvetona voitiin kaikesta sanoa, että lähes jokainen opetti samoista asioista erilailla. Kaikkialla todettiin kuitenkin samalla tavalla: "Jokainen tulee uskollaan autuaaksi. On vain rikkautta Jumalassa, että me kaikki olemme erilaisia ja uskomme eri lailla." Jokin minussa kuitenkin sanoi: "Jos me todella uskomme, että Jumala on iankaikkinen, kaikkitietävä Jumala, ja hänen Sanaansa ei saa muuttaa; siitä ei saa ottaa pois mitään eikä siihen saa lisätä mitään, niin miten muuttumaton Jumala voi laatia jonkin suunnitelman, joka voidaan selittää tänään näin ja huomenna toisella tavalla? Jos on oikein kastaa sylivauvoja, ei voi olla oikein kastaa aikuisia; jos on oikein kastaa uskovaiset aikuisena, ei voi olla oikein kastaa sylivauvoja. Jos seurakunnan tulee muodostua uskovaisista, niin miten luterilainen kirkko voisi olla Jumalan seurakunta sellaisenansa? Kuka sitten on oikeassa, luterilaiset, katolilaiset, helluntailaiset, vapaakirkolliset, presbyteerit? Jos kaikki nämä ovat oikeassa, niin mikseivät sitten mormonit ja jehovantodistajatkin? Mikä määrää kuka on oikeassa? Suurin joukkoko? Mikä määrää, kuka on oikeassa?

Minä tiesin, että Raamattu on Jumalan Sana ja ainoa auktoriteettimme, mutta kuinka sitä voitiin selittää niin monella tapaa, ja jokainen uskoi olevansa oikeassa? Noina vuosina voi itse asiassa kaikissa piireissä tuntea kaipauksen saada enemmän selvyyttä näihin ristiriitoihin, sillä onhan jokaisessa sen verran rehellisyyttä, että tiettyinä hetkinä tuodaan julki todellinen kaipaus. Mutta itse asiassa jokainen odotti selvyyttä oman ryhmänsä piirissä ja odotti omasta ryhmästänsä nousevaksi esiin jonkun suuren henkilön, joka toisi selvyyden kysymyksenalaisiin kohtiin. Mutta millainen henkilö sitten olisi kykenevä tuomaan selvyyttä?

Mitä kukin sitten huusikin Herran puoleen, kaipauksena oli saada parempi selvyys asioista — mikä kunkin motiivi oli, sen tietää yksin Jumala. Mahdollisesti monikin kaipasi suurta henkilöä, jotta hänen oma kirkkokuntansa loistaisi kaikkien muiden yläpuolella. Millainen henkilö olisi kykenevä tuomaan selvyyttä? Useampikin tuohon aikaan käsitti, millainen henkilö tarvittaisiin, ja niinpä ajoittain ja paikoittain huudettiin Jumalan puoleen: "Anna meille profeetta, joka tuo meille selvyyden niissä asioissa, jotka ovat epäselviä!" Ja profeettoja ilmaantui, mutta selvyyttä ei tullut!

Mikä sitten oli huomiota herättävää kaikkina noina etsimisen vuosina, oli se, että jokainen sananpalvelija tai ryhmä antoi ymmärtää, että he ovat ainoat, joilla on todellinen valkeus. Jokainen saarnaaja etsi asemaa ihmisten edessä, ja jos ei mahdollisesti tehnyt sitä, etsivät ihmiset hänelle aseman, jossa ei niinkään tullut kunnioitetuksi ja ylistetyksi Herran Jeesuksen Kristuksen nimi, vaan saarnaajan nimi oli kaikkien huulilla. Saarnaajan kuva oli jokaisessa ryhmän julkaisussa, joskus kymmeniäkin kertoja. Oli suuria jumalanmiehiä, mutta missä oli suuri Jumala?

Mikä myöskin oli huomiota herättävää, oli jatkuva rahankeruu. Ei ole lainkaan sopimatonta ja väärää kuvaa antavaa kertoa vitsi, joka vuosikausia kiersi ihmisten huulilla. Amerikkalainen evankelista tuli Suomeen ja halusi tehdä vaikutuksen ihmisiin sanomalla muutaman sanan suomeksi, ja niinpä hän halusi toivottaa ensimmäisinä sanoinansa saliin tullessansa: "Rauhaa." Tulkki opasti häntä parhaansa mukaan, mutta kuinka ollakaan, yleisön kohahtaessa evankelista astuu säteillen saliin ja toivottaa suureen ääneen: "RAHAA, RAHAA!" - Kunniaa ja rahaa, rahaa ja kunniaa! Ikävä kyllä minä en voinut nähdä kaikkea tätä Raamatussa!

Itse asiassa kaikki meni niin pitkälle, että eräs evankelista keksi oivan keinon. Ihmiset testamenttasivat hänelle omaisuutensa hyvinkin usein, ja yhtä usein omaiset halusivat mitätöidä testamentin, koska eivät hyväksyneet edesmenneen tahtoa. Miten kaikki voitiin välttää? Nyt ihmiset voivat luovuttaa kaiken omaisuutensa hänelle jo eläessänsä, säilyttäen kuitenkin täyden vapauden tehdä omaisuudellansa mitä tahtoo. Ei mitään riitoja testamentista, koska evankelista jo omisti kaiken! Kunniaa julistajille, rahaa seurakunnille, tänä sunnuntaina saarnaaja opettaa tietystä asiasta, ja ajattelen saaneeni selvyyttä siihen — seuraavana sunnuntaina vieraileva saarnaaja opettaa samasta asiasta aivan erilailla, ja yhtälailla seurakunta huutaa aamen kuin viime sunnuntainakin!

EI, EI, EI! Jossakin täytyy olla vikaa! Onko vika minussa? Kyllä, jokaisessa suunnassa vieraillessa vika on minussa sillä kohden, missä en yhdy heidän opetukseensa, mutta muussa suhteessa ei minussa kuulemma ole vikaa. Ei mitään selvyyttä vieläkään, sillä toisessa suunnassa olen taas oikeassa siinä kohden, missä täällä olen väärässä! Me todella tarvitsemme profeetan, joka suoraan Jumalalta saa selvyyden näihin asioihin! On olemassa kylliksi niin sanottuja profeettoja, jotka jokainen väittävät saaneensa ilmestyksen Jumalalta, ja silti ovat ristiriidassa keskenänsä. Mutta missä on se profeetta, joka tuo meille selvyyden? Missä on se profeetta, joka tuo meille selvyyden?

Jatkuu…