Kiertokirje syyskuussa 1994

Julkaisen tämän kiertokirjeen hiukan aralla tunnolla. Koska kuitenkin aivan samanlaista on tapahtunut ja tapahtuu lähes kaikissa hengellisissä yhteisöissä, uskon tämän aukaisevan silmiämme ja antavan joillekin rohkeutta tulevissa tilanteissa. Samalla se selvittää monia vieläkin keskuudessamme vaikuttavia asioita.

Kiertokirje

 veljille ja sisarille syyskuussa 1994

Tervehdin teitä kaikkia mitä sydämellisimmin Herran Jeesuksen Kristuksen nimessä ja seuraavilla sanankohdilla:

 "Kuunnelkaa ja kuulkaa minun ääntäni, tarkatkaa ja kuulkaa minun sanojani.  Ainako kyntäjä vain kyntää, kun olisi kylväminen, ainako vakoaa ja äestää maatansa? Eikö niin: kun hän on tasoittanut sen pinnan, hän kylvää mustaa kuminaa, sirottelee höystekuminaa, panee nisunjyvät riviin, ohran omaan paikkaansa ja kolmitahkoista vehnää vierelle? Hänen Jumalansa on neuvonut hänelle oikean tavan ja opettaa häntä. Sillä ei mustaa kuminaa puida puimaäkeellä eikä puimajyrän tela pyöri höystekuminan yli, vaan musta kumina lyödään irti sauvalla ja höystekumina vitsalla.  Puidaankos leipävilja murskaksi? Ei sitä kukaan iankaiken pui eikä aina aja sen päällitse puimajyrällään ja hevosillaan; ei sitä murskaksi puida. Tämäkin on tullut Herralta Sebaotilta; hänen neuvonsa on ihmeellinen ja ymmärryksensä ylen suuri."  (Jes. 28: 23-29)

 

 "Tarkkaa, mitä sanon; Herra on antava sinulle ymmärrystä kaikkeen." (2. Tim. 2: 7) 

Rakkaat veljeni ja sisareni, ystäväni, vihamiehenikin. Nyt syyskuussa 1994 tulee täyteen kolmekymmentä vuotta siitä kun tietoisesti lähdin seuraamaan Herraa. Olen kiitollinen iankaikkisesti uskolliselle Jumalalle kaikista näistä vuosista, riippumatta siitä mitä ne ovat pitäneet sisällänsä. Jokainen vuosi, kuukausi, päivä, on vienyt minua lähemmäksi Häntä, jolla yksin on iankaikkinen Elämä; joka on Elämä. Olen kiitollinen siitä armosta, että saan olla osallinen tuohon elämään, ei ainoastaan jonakin sivusta seuraajana, vaan Hänen palvelijanansa sen palvelustehtävän mukaisesti, minkä Hän armostansa ja ilman omaa vaikutustani on minulle antanut.

Kaikella on aikansa, aivan niin kuin Saarnaaja sanoo (Saarn. 3). Aivan samoin on Jumala kärsinyt tietämättömyyden aikoja, mutta nyt Hän tekee tiettäväksi, että kaikkien ihmisten kaikkialla on tehtävä parannus (Apt. 17: 30). Minä uskon koko sydämestäni siihen, että Herran Jeesuksen Kristuksen paluu on todella lähellä, oven edessä. Onko meillä vielä varaa olla muka tietämättömiä ja välinpitämättömiä sen suhteen, mitä Hän mitä kirkkaimman ja selvimmän Sanan julistuksen kautta on meille tiettäväksi tehnyt?

Tervehdyssanoissamme todetaan: "Ainako kyntäjä vain kyntää, kun olisi kylväminen, ainako vakoaa ja äestää maatansa? ...Puidaankos leipävilja murskaksi? Ei sitä kukaan iankaiken pui eikä aina aja sen päällitse puimajyrällään ja hevosillaan; ei sitä murskaksi puida."  Veljellemme Timoteukselle apostoli Paavali totesi: "Tarkkaa, mitä sanon; Herra on antava sinulle ymmärrystä kaikkeen." 2. Tim. 2: 7. Meidän ei tulisi enää olla ymmärtämättömiä lapsia, vaan uskon elämässä niin pitkälle edenneitä varttuneita uskovaisia, että olemme hetkenä minä tahansa saavuttava täyden miehuuden Kristuksessa. On tiettyjä asioita, joita ei tehdä määrättömästi, on asioita, joilla on aikansa, hetkensä, oikea kestonsa, mutta joiden jatkaminen vain tuhoaa kaiken. Paavali toteaa 1. Kor. 3: 9: "Sillä me olemme Jumalan työtovereita; te olette Jumalan viljelysmaa..." Ei ole kysymys yhdentekevästä maanviljelystä, vaan meidän tulee erityisesti tässä yhteydessä panna merkille ilmaisut: "...Jumalan työtovereita... Jumalan viljelysmaa." Jokainen voi ja saa tehdä omalla pellollansa mitä haluaa, mutta aina kun mainitaan ajatus "Jumalan" tulee meidän todella tarkata kaikkea tekemäämme, jopa sanomaamme ja ajattelemaamme.

"Puidaanko leipävilja murskaksi? Ei sitä kukaan iankaiken pui eikä aja sen päällitse puimajyrällään ja hevosillaan; ei sitä murskaksi puida!" Paavalin mukaan Herra on antava ymmärrystä kaikkeen. Mutta miten on sellaisen ihmisen kohdalla, joka jatkaa ja toistaa jotakin sellaista, mikä mahdollisesti kerran on oikein ja hyväksyttävissä, mutta ei jatkuvasti toistettuna? Jumalan Sanan mukaisesti ja vertauskuvallisesti me olemme itsekukin kuin vehnänjyvä, viljaa, joka kerran tullaan korjaamaan taivaallisiin aittoihin. Ihmiselämään liittyy kaikenlaista sellaista, mikä ei kestä Jumalan kasvojen edessä, ja sentähden jokaista "vehnänjyvää" puidaan siinä määrin, että se irrotetaan varrestansa, tähkästänsä, kuorestansa. Mutta kun tämä on tapahtunut, ei itse jyvän ylitse voida enää ajaa minkäänlaisella muokkauslaitteella, sitä ei enää tule lyödä senjälkeen kun kaikki tarpeellinen on sille tehty.

Jos me olemme ylipäätänsä oppineet mitään Herran koulussa, tiedämme me että Hän itse viljelysmaansa Jumalana pitää huolen kaikesta tarpeellisesta, ja Hän on pidättänyt itselleen oikeuden viljelysmaansa kaiken kasvun valvomiseen ja hoitamiseen. Hän on se, joka ruoskii jokaista "vehnänjyvää" ja irrottaa siitä kaiken siihen kuulumattoman. Tätä tehtävää ei milloinkaan ole annettu jollekin ihmiselle!

Tähän päivään asti ovat tietyt ihmiset luulleet omaavansa arvovaltaa sellaisella alueella, mikä kuuluu yksinomaan Jumalalle. Vastoin Herramme selvää puhetta he toimivat sellaisilla kuvittelemillansa valtuuksilla, mitkä kuuluvat yksinomaan enkeleille: "Niin hän vastasi ja sanoi: 'Hyvän siemenen kylväjä on Ihmisen Poika. Pelto on maailma; hyvä siemen ovat valtakunnan lapset, mutta lusteet ovat pahan lapset. Vihamies, joka ne kylvi, on perkele; elonaika on maailman loppu, ja leikkuumiehet ovat enkelit'" (Matt. 13: 37- 39). Jakeessa 28 kysyivät perhenisännän palvelijat tältä: "Tahdotko, että menemme ja kokoamme vihamiehen kylvämän lusteen pellostasi?" Meidän tulee ottaa todella vakavasti se, mitä meille tässä yhteydessä sanotaan: "'En, ettette lustetta kootessanne nyhtäisi sen mukana nisuakin. Antakaa molempain kasvaa yhdessä elonleikkuuseen asti; ja elonaikana minä sanon leikkuumiehille: Kootkaa ensin luste ja sitokaa se kimppuihin poltettavaksi, mutta nisu korjatkaa minun aittaani.'"

Kaikki tuomiovalta seurakunnassa kuuluu yksin Herralle, joka yksin tuntee ihmisten sydämet ja todelliset ajatukset. Suurinta murhetta tässä elämässä minulle ovat tuottaneet veljet ja sisaret, jotka eivät ole mitään välittäneet Jumalan Sanan todistuksesta, vaan ovat kaikkinensa pyrkineet toimimaan tuomareina Herran seurakunnan keskuudessa, uskoen omaavansa valtuudet tuomion lausumiseen ja rikkaruohojen nyhtämiseen oikeaksi katsomastansa paikasta. Nämä ihmiset eivät todellakaan ole tienneet tai tiedä vieläkään mitä ovat tehneet ja ovat tekemässä, sillä toimivaltansa ylittämisen lisäksi he ovat tehneet täysin vääriä arvioita.

Meitä tulisi todella puhutella seuraavien sanojen, jotka hyvin pian ovat oleva todellisuutta: "Sillä väkivaltaisista on tullut loppu, pilkkaajat ovat hävinneet, ja kaikki vääryyteen valppaat ovat tuhotut, ne, jotka sanallansa langettavat ihmisiä syyhyn ja virittävät pauloja sille, joka oikeutta puolustaa portissa, ja verukkeilla syyttömän asian vääräksi vääntävät" (Jes. 29: 20-21). On todella lähellä se hetki, kun Herra itse puuttuu asioihin ja lausuu tuomionsa jokaisen väärän syyttäjän ylle. Lukekaamme vielä yksi sanankohta: "Syyllisen syyttömäksi ja syyttömän syylliseksi tekijä ovat kumpikin Herralle kauhistus" (Snl. 17: 15).

Menneinä vuosina minua vastaan on hyökätty sellaisella tavalla, kuin vain harvoja vastaan hyökätään. Olen tietyssä määrin pyrkinyt puolustautumaan näitä vääriä asioita vastaan, ja toisaalta olen vaiennut ajatellen, että jokainen vilpitön itsestään selvästi ymmärtää, ettei ole kysymys muusta kuin joidenkin ihmisten pahansuopaisuudesta. Mutta viime aikojen keskusteluista on käynyt ilmi, etteivät monet ole kaikesta huolimatta ymmärtäneet, että he ovat joutuneet vihollisen ansaan kuunnellessansa kaikkia näitä panetteluja.

Tuotakoon juuri tällä kohdalla julki se, että ei milloinkaan, ei milloinkaan, ole kukaan minua vastaan noussut noudattanut Jumalan Sanaa, niin kuin jo olen selvästi tuonut esiin vihkosessa, missä esitin jumalallisen järjestyksen niiden asioiden suhteen; miten veljien ja sisarten välillä seurakunnassa tulee olla. Meidän Herramme itse sanoo ilman minkäänlaista väärinymmärtämisen mahdollisuutta: "Mutta jos veljesi rikkoo sinua vastaan, niin mene ja nuhtele häntä kahdenkesken; jos hän sinua kuulee, niin olet voittanut veljesi. Mutta jos hän ei sinua kuule, niin ota vielä yksi tai kaksi kanssasi, 'että jokainen asia vahvistettaisiin kahden tai kolmen todistajan sanalla.' Mutta jos hän ei kuule heitä, niin ilmoita seurakunnalle. Mutta jos hän ei seurakuntaakaan kuule, niin olkoon hän sinulle, niinkuin olisi pakana ja publikaani" (Matt. 18: 15-17). Käytännöllisesti katsoen ei kukaan veli tai sisar ole noudattanut tätä sanankohtaa ja meidän Herramme selvääkin selvempää määräystä. Siitä huolimatta yhä vielä tänään voidaan sanoa, niin kuin eräs veli asian julki toi: "Sinua vastaan näyttää olevan todella paljon hampaankolossa!" Mitä nämä "hampaankolossa" olevat asiat ovat, siitä tiennevät yksinomaan asianomaiset henkilöt kielellänsä kokeillessa.

Miltä näyttävät nämä asiat Jumalan Sanan valossa? Jos vuodesta toiseen sidotaan jonkun ylle sellaista syyllisyyttä, mitä ei edes asianomaiselle ole Sanan mukaisesti ilmoitettu, niin ovatko tällaiset ihmiset todellisuudessa ottaneet vaarin kuulemastaan Sanasta? "Pitäkää itsestänne vaari! Jos sinun veljesi tekee syntiä, niin nuhtele häntä, ja jos hän katuu, anna hänelle anteeksi.  Ja jos hän seitsemän kertaa päivässä tekee syntiä sinua vastaan ja seitsemän kertaa kääntyy sinun puoleesi ja sanoo: 'Minä kadun', niin anna hänelle anteeksi." (Luuk. 17: 3-4). Miten voisi joku katua ja pyytää anteeksi, jos asiaa ei ole edes tämän tiedoksi annettu, jos ei ole raamatullisesti nuhdeltu? Huomatkaamme, että kummassakin kohdassa on kysymys samasta asiasta: "...jos veljesi rikkoo sinua vastaan... tekee syntiä sinua vastaan". Ei siis ole kysymys siitä, että joku jonkun toisen puolesta vaatisi anteeksipyyntöä, vaan jokaisen loukatun tulisi itse huolehtia asian oikaisusta. Ja jos todella on kysymys kahden ihmisen välisestä asiasta, ja rikkomus on todella tapahtunut, niin miten on meidän asemamme Herran edessä, jos me vuosienkaan jälkeen emme voi sydämestämme antaa anteeksi, sillä sanoohan Herra: "...jos hän seitsemän kertaa päivässä tekee syntiä sinua vastaan ... niin anna hänelle anteeksi". Ei ole ihme, jos opetuslapset huudahtivat tämän kuullessaan: "Lisää meille uskoa." (Luuk. 17: 4).

Niin kuin eräästä keskustelusta kävi ilmi, on eräskin sisar valmis antamaan minulle anteeksi, koska hän itsekin on vajavainen ja puutteellinen. Mutta kysymykseni kuuluu: "Mitä hän on valmis antamaan anteeksi?" Jos minulle ei ole kerrottu, missä olen rikkonut, niin eikö ole aivan eriskummallinen tilanne seurakunnan keskuudessa? On syytöksiä syytösten perään, eikä mitään niistä ole esitetty minulle asianomaisen itsensä taholta! Toisaalta on aivan samantekevää mitä jotkut ihmiset ajattelevat tai puhuvat, mutta me elämme nyt aivan viimeisimmissä hetkissä ennen Herran tulemusta. Minun omalla maineellani sinänsä ei ole mitään merkitystä, sillä onhan minut ryvetetty sellaisella tavalla kaikessa mahdollisessa, mutta kuoleman ja tästä elämästä pois ottamisen, ja Jumalan kasvojen edessä, täytyy minun yhä uudelleen esittää kysymys: "Mitä tietyt ihmiset ovat valmiit antamaan minulle anteeksi ja mitä eivät, jos kerran kenelläkään ei ole ollut rohkeutta kertoa minulle siitä, missä kohden olen rikkonut nimenomaan häntä vastaan?" Minä olen kerta kaikkiaan kyllästynyt kantamaan sellaista syyllisyyttä, mitä ei milloinkaan ole osoitettu todeksi, ei milloinkaan! Kaiken tämän johdosta on langetettu sellainen määrä syyllisyyttä ja tahroja palvelustehtäväni ylle, ja samalla Herra ylle.

Minua on syytetty kaikesta mahdollisesta, hyvin monenkin taholta, mutta aina ovat nämä syytökset, niinä harvoina kertoina kun niitä edes jossakin vaiheessa on käsitelty ja tuotu tietooni, osoitettu itsestänsä saatanasta oleviksi. Tuotakoon aluksi esiin aivan konkreettinen ja vertaansa vailla oleva esimerkki, jota monet eivät varmistikaan aivan vähällä usko todeksi, mutta joka mielikuvituksenkin ylittävällä tavalla tuo esiin ihmisten ja vihollisen toimintatapojen järjettömyyden.

Joitakin vuosia sitten sain puhelinsoiton veljeltä, joka ei käytännöllisesti katsoen milloinkaan ole pitänyt yhteyttä kanssani, paitsi silloin kun on mielestänsä keksinyt jotakin moitittavaa. Nyt, ainakin vuoden tai lähes kahden tauon jälkeen hän soitti minulle ja aloitti puhelunsa yksinkertaisesti sanomalla: "Oletko sinä suunnitellut mennä naimisiin sisar sen ja sen kanssa, sillä kun meillä aikanaan oli paikkakunnallamme kokoukset, sinä menit ennen kokousta hänen kanssansa pimeään huoneeseen eteisaulasta?" Täytyy sanoa, että tämä kysymys sai minut haukkomaan henkeäni, enkä totisesti tiennyt pitäisikö minun itkeä vai nauraa. Mitä tämä veli oikein ajaa takaa, kun hän nyt ainakin vuoden kuluttua noista kokouksista soittaa minulle ja esittää tällaisen kysymyksen? Jos hänelle on tarpeen saada vastaus tällaiseen asiaan, niin miksi näin pitkän ajan kuluttua, ja miten ylipäätänsä voi jotakin tällaista tulla jonkun ihmisen mieleen? En voi kieltää ajatelleeni jo tuossa hetkessä, että puhunko nyt aivan terveen ihmisen kanssa, tai onko tämä veli puhunut tästä asiasta terveen ihmisen kanssa (kuka asian oli nähnyt, sitä ei minulle missään vaiheessa ole paljastettu)?

Minä muistan nuo kokoukset ja niiden puitteissa tapahtuneen kuin eilisen päivän. Juuri ennen kokouksia tuli eräs sisar tervehtimään, ja hän halusi antaa minulle kirjekuoren, mutta ei toivonut kaikkien näkevän sitä. Niinpä me siirryimme vaatenaulakoiden ohitse hiukan syrjään siitä, missä oli ihmisiä, mahdollisesti toisen huoneen puolelle oviaukosta. Mitään ovea ei suljettu, aikaa ei kulunut kuin hetki. Minä kysyn itseltäni ja mahdollisesti sinultakin, veljeni, sisareni, sanomalla asian siten kuin se on: onko meidän keskuudessamme todella riivattuja ihmisiä, jotka niin täysin ovat saatanan vallan alla, että näkevät asioita, jotka yksinomaan ovat tarkoitetut palvelemaan pimeyden voimia? Kaikkein kauhistuttavinta tässä on se, että minulle tällainen kysymys esitetään vuoden tai vuosien kuluttua! Kuinka moni on kuullut tämän ihmisen kertomuksen? Kuinka monelle siitä on vihjailtu tai puhuttu, ennen kuin minä edes saan tietää siitä? Luulisi kylmien väreiden käyvän veljen selkäpiissä, joka yleensä rohkenee esittää tällaisen kysymyksen, niin pitkän ajan kuluttua. Millainen vastuu on yksin hänellä, kun ei aikaisemmin ole asiaa selvittänyt?

Miksi kerron tämän asian? Siksi, etten toivo kenenkään veljen tai sisaren joutuvan turmioon näiden asioiden tähden, sillä tämä ei ole ainoa tapaus, vaan yksinomaan räikein esimerkki siitä, mitä vihollinen keskuudessamme tekee. Ottakaamme silmäimme eteen, mitä itse Kaikkivaltias Jumala sanoo: Snl. 17: 15. "Syyllisen syyttömäksi ja syyttömän syylliseksi tekijä ovat kumpikin Herralle kauhistus." Mitä on Hänelle sitten sellainen henkilö, joka perustaa kaiken täysin keksittyyn asiaan? "Älkää tehkö vääryyttä tuomitessanne; älä ole puolueellinen köyhän hyväksi äläkä pidä ylhäisen puolta, vaan tuomitse lähimmäisesi oikein. Älä liiku panettelijana kansasi keskellä äläkä vaani lähimmäisesi verta. Minä olen Herra. Älä vihaa veljeäsi sydämessäsi, vaan nuhtele lähimmäistäsi, ettet joutuisi hänen tähtensä syynalaiseksi. Älä kosta äläkä pidä vihaa kansasi lapsia vastaan, vaan rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi. Minä olen Herra." (3. Moos. 19: 15 15).

Mitä saavat tällaiset asiat aikaan muuta kuin sen, että vihan pitäminen, ilman mitään todellista syytä, saa entistä suurempaa sijaa niiden keskuudessa, joiden todellakin tulisi rakastaa lähimmäistänsä niinkuin itseänsä. Huomatkaamme, mitä sanotaan näiden ajatusten lopuksi: "Minä olen Herra!" Kysymykseni kuuluukin: Olemmeko ollenkaan selvillä siitä, kenen kanssa olemme tekemisissä?

Erikoisesti on vielä tänäkin päivänä kysymys siitä saatanallisesta toimenpiteestä, minkä eräs veljenäni pitämä henkilö pani vireille noin puolitoista vuotta sitten. Olen mielestäni tyhjentävästi tuonut julki mistä kaikessa oli kysymys, mutta ilmeisestikään eivät juuri ne ihmiset, joiden kaikki kirjoittamani olisi tullut lukea, ole lainkaan perehtyneet siihen, mitä minä omalta osaltani puolustuksekseni toin esiin.

Minä en aikoinaan katsonut tarpeelliseksi paneutua lainkaan niihin asioihin, mitä tämä henkilö parikymmentäsivuisessa kirjeessänsä toi julki ja lähetti kaikille tietämillensä tutuilleni. Hänen ainoa tarkoituksensa oli, niin kuin hän minullekin kirjoittamassaan kirjeessä sanoi: Tee parannus ja jätä jumalanvaltakunnan työsi! Jo puhelimessa uhkaillessansa hän toi julki sen, että hän halusi tehdä täydellisesti lopun kaikesta toiminnastani, lähettäen kopion saastakirjeestänsä vielä ulkomaillekin.

Minua on suuresti ihmetyttänyt se, että niin monet todella uskoivat tämän saatanallisen panettelukirjeen esittämiin asioihin, vaikka useampikin veli ja sisar sanoi minulle jo tuolloin: "Tätä kirjettä ei ole kirjoittanut terve henkilö, ja jokainen vähänkään ymmärrystä omaava huomaa heti mistä on kysymys. Kukaan todellinen uskovainen ei kirjoittaisi jotakin tällaista!"

Jumala on minun todistajani, että mitä tässä esitän, on totuus niin Hänen kuin Jumalan seurakunnankin edessä. Jälleen kerran yksi henkilö, joskin kaikista muista tapauksista vääryydessä ylitse kohoava, asetti ylleni kaiken sellaisen, mitä itse väärin teki ja ymmärsi. Jo yksinomaan asiat, mitä hän esitti minun tehneen veli ja sisar X:ää ja heidän elämäänsä vastaan, olivat täysin valheelliset. Kun X-veli yritti oikaista näitä väärin esitettyjä ja valheellisia asioita, ei kyseinen henkilö suostunut edes kuuntelemaan. Samoin oli erään toisen henkilön kohdalla, jonka puheita esitetään täysin väärässä valossa. Kysymykseni kuuluukin, että jos jo näin monta asiaa on valheellisesti ja saatanallisessa hengessä esitetty, niin voiko ylipäätänsä uskoa mitään muutakaan? Totisesti, ei ole syytä, sillä kaikki on vääristeltyä totuutta tai suoranaista valhetta!

Tuotakoon jälleen kerran esiin: "Jos minä olen rikkonut jotakuta vastaan, niin miksi ei asianomainen ole siitä minulle mitään sanonut? Onko mitään järkeä siinä, että henkilö, jolla ei todellisuudessa ole mitään tekemistä meidän kanssamme, esittää vaatimuksen anteeksipyytämisestä asioissa, joissa todellisuudessa hän itse on rikkonut?"

Yksi asioista, joista minua tuossa kirjeessä syytettiin oli se, että minä olen puhunut pahaa niin monista ihmisistä, ennenkaikkea X:stä ja X:tä ja ties kenestä. Minä tiedän että kaikki ovat halukkaita antamaan minulle anteeksi pahan puhumiseni, ja useimmat ovatkin antaneet anteeksi, mutta mitä minä olen puhunut pahaa? Ainoa todistaja pahanpuhumiselleni on tämä syytteen nostanut henkilö!? Mutta mitä todellisuudessa on tapahtunut, mitä on puhuttu pahaa? Saanko kertoa siitä nyt kun asiasta on kulunut näin paljon aikaa, niin että pahin kuoha on laskenut?

Tämä nimeltä mainitsematon henkilö tuli keskuuteemme vaivihkaa, esiintyen hyvin hurskaana ja tavallaan miellyttävänä. Hänellä oli ollut vaikeuksia avioliitossansa, ja tämän parissamme olemisen aikana hänelle tuli avioero. Kuten kaikki tietävät, en kyllä käsitä mistä, on minun ja vaimoni avioliittoa leimannut melkoinen määrä vaikeuksia aivan alusta alkaen. Itse emme näistä asioista ole niinkään paljoa puhuneet, vaan tietyt ihmiset ovat vähitellen vuodattaneet julkisuuteen asian kerrallaan, lähinnä rippisalaisuuksina, sillä ei milloinkaan ole vaimoni tarkoittanut näitä asioita toisille puhuttavaksi. Luonnollista on, että tuon veljen ja minun välille syntyi tietynlainen ymmärrys, ja puhuimme keskenämme kahtena kärsivänä veljenä.

Minua on kuitenkaan tuskin milloinkaan pelottanut jonkun ihmisen kohdalla siinä määrin kuin tuon veljen, ja kirjoitinkin siitä hänelle kirjeessä. Käytännöllisesti katsoen hän vieraili jokaisen tuntemamme ihmisen luona tavalla tai toisella, saadakseen tietää millaisia ihmisiä tämän sanoman piirissä on. Hän kävi kaikenlaisissa mahdollisissa kokouksissa ja tutkaili kaikkea omalla, hyvin ankaralla ja ahdasmielisellä tavalla, tuoden minulle julki moneen kertaan, ilman minkäänlaista väärinymmärtämisen mahdollisuutta: Kaikki ne ihmiset, joihin hän oli tutustunut, olivat jotakin sellaista, mikä ei kelvannut hänelle, kuka oli liian maallinen, kenellä oli televisio kotonansa (sellaiseen kotiin hän ei milloinkaan enää astuisi jalallansa!), kuka oli mitäkin. Jumala on todistajani, että hän ei löytänyt ketään itsellensä kelpaavaa veljeä tai sisarta joukostamme!

Kuinka monta kertaa sanoinkaan hänelle, ettei hänen tällaisella tavalla tule tuomita ja arvostella ihmisiä, sillä emmehän me tiedä, mitä Jumala vielä voi tehdä näissä ihmisissä. Ovathan he joka tapauksessa, vajavaisuudestaan huolimatta, tulleet mukaan tähän Jumalan työhön. On turha mennä yksityiskohtiin kaikessa tässä, mutta hänelle jokainen teistä, veljeni ja sisareni, olitte maailmallisia, kylmenneitä kristittyjä. Oli vain yksi poikkeus, jota hän piti todellisena veljenä, yksi nimeltä mainitsematon veli Etelä-Suomesta. Mitä hän minusta ajatteli todellisuudessa, siitä en ole milloinkaan päässyt perille, mutta koska oli niin paljon minun kanssani tekemisissä, oli hänellä kai jotakin toivoa minun suhteeni.

Koko ajan oli vaatimus: "Markku-veli, jos me todella olemme veljiä, on meidän voitava puhua kaikista asioista! Meillä ei saa olla mitään salaisuuksia!" Minä en usko tällaiseen kristillisyyteen ja sanoinkin hänelle siitä. Mutta tyhmyydessäni keskustelin hänen kanssaan, kun kaikesta huolimatta pidin häntä aitona kristittynä, joka ymmärtää mikä kuuluu julkisuuteen ja mikä on veljien välistä keskustelua. Meillä kummallakin oli palava tuska sydämessämme: "Mistä johtuu kaikki tämä tilanne, joka nyt vallitsee seurakunnan keskuudessa?" Luonnollisestikin keskustelimme eri ihmisistä ja asioista, sen paremmin haukkumatta tai panettelematta ketään. Minä omalta osaltani kerroin aivan käytännön ja todellisuuden pohjalta kaikesta siitä mitä oli tapahtunut, miksi ymmärsin sen ja sen veljen tai sisaren eristäytyneen toiminnastamme ja mitä saatoin kuvitella itsekullakin olevan minua vastaan, sillä kaikki nämä olivat kysymyksiä, joihin hän halusi vastauksen, niinkuin minä itsekin. Me rukoilimme yhdessä kaikkien puolesta, nimenomaan pyytäen Herralta korjausta vallitsevaan tilanteeseen. Tuolla henkilöllä oli aivan selvä vastaus kaikkeen, ja hän toikin se esiin useaan kertaan: "Markku-veljeni, sanoudu täydellisesti irti tällaisista ihmisistä, ja aloita aivan uusi ja oma toiminta, välittämättä kenestäkään entisistä ihmisistä!" Omalla tavallaan hän oli tietyssä määrin oikeassakin, osittain, tietyillä alueilla. Mutta uskooko kukaan minua, jos sanon, että nimeltä mainiten hän kertoi kenestä tuli sanoutua irti?

Jostakin vielä tänäkin päivänä minulle käsittämättömästä syystä tämä henkilö loukkaantui minuun, ja käänsi käytöksensä todella vihamieliseksi, haluamatta kuulla mitään selittelyjä. Kun sitten tämä suuttumus tuli julki, kuului kaikki aivan toisella tapaa: "Markku on puhunut pahaa näistä ja näistä jne." Kuka todella puhui pahaa, tarkoitti pahaa? Jumala on todistajani, etten koe minkäänlaista syyllisyyttä puheistani, enkä ole kenestäkään tuttavastani puhunut pahaa. Minä ainoastaan voin pyytää anteeksi tyhmyyttäni ja hyväuskoisuuttani, että yleensä antauduin johonkin keskusteluihin tämän henkilön kanssa. Toistettakoon vielä, minua kehotettiin sanoutumaan irti näistä ihmisistä, koska he olivat niin maailmallisia ja kylmenneitä uskovaisia, antaen ymmärtää ettei heidän kanssansa kannattanut olla missään tekemisissä.

Kun yksi veljistä puhelimessa toi minulle julki kiitollisuutensa tällaisen kirjeen julkaisemisen johdosta, sanoi hän myöskin: "Me olemme aina tienneet nämä asiat!" Menemättä yksityiskohtiin, koska en Jumalan edessä tunne mitään tarvetta siihen tällaisten suoraan saatanasta lähtöisin olevien syytteiden kohdalla, tuotakoon julki vielä yksi asia. Tiesin että tämä henkilö etsi kuumeisesti itsellensä uutta vaimoa, ja hän tiesi elämäni olevan vaikeaa. Jumala on todistajani, että juuri tämä henkilö, uskoen että tietylle sisarelle olisi piakkoin mahdollisesti tuleva avioero, suorastaan yllytti minua suunnittelemaan avioliittoa tämän henkilön kanssa. Luonnollisestikin minä näin asian mahdottumuuden ja estelin kaikin mahdollisin tavoin, koska en nähnyt olevan minkäänlaista tulevaisuuden kuvaa sellaisessa liitossa, koska oli kysymys naimisissa olevasta sisaresta. Mutta tämän henkilön näkemyksen mukaisesti hän oli vapaa menemään naimisiin, koska syy oli miehessä.

Uskooko minua kukaan vai uskotaanko mieluummin panettelijaa? Usein olen ajatellut tämän työn puitteissa nimenomaan sitä, mitä Herramme sanoi: "Jos ette usko, kun minä puhun teille maallisista, kuinka te uskoisitte, jos minä puhun teille taivaallisista?" (Joh. 3: 12). Hyödyttääkö minun kertoa mitä todella on tapahtunut, jos ei kukaan usko? Jos minua ei uskota maallisissa asioissa, niin uskooko kukaan taivaallisissa? Henkilö, joka itse sellaisella ehdottomuudella esitti minulle, että minun tulisi mennä naimisiin tämän sisaren kanssa, paheksuu panettelukirjeessänsä, että naimisissa oleva Markku - veli on suunnitellut sen ja sen sisaren kanssa naimisiin menemistä? Minulle tällaisen syytteen esittäminen on jotakin niin tavatonta, kaiken muun ohella, että en voi sanoa muuta kuin mitä Herramme sanoi aikanaan: "Minkätähden te ette ymmärrä minun puhettani? Sentähden, että te ette kärsi kuulla minun sanaani. Te olette isästä perkeleestä, ja isänne himoja te tahdotte noudattaa. Hän on ollut murhaaja alusta asti, ja totuudessa hän ei pysy, koska hänessä ei totuutta ole. Kun hän puhuu valhetta, niin hän puhuu omaansa, sillä hän on valhettelija ja sen isä. Mutta minua te ette usko, sentähden että minä sanon totuuden" (Joh. 8: 43-45). Tätä sanankohtaa ei ole osoitettu veljilleni ja sisarilleni, vaan sinne, mistä kaikki väärä on lähtöisin!

Markku Vuori