ONNETON VAI ONNELLINEN IHMINEN?

Kirjoitus vuodelta 2001

Kaiken tämän minä tulin näkemään, kun käänsin sydämeni tarkkaamaan kaikkea, mitä auringon alla tapahtuu aikana, jolloin ihminen vallitsee toista ihmistä hänen onnettomuudekseen.  (Saarnaaja 8: 9)

Saarnaajan kirjan kolmannessa luvussa puhutaan määräajasta ja ajasta.

On monenlaisia aikoja eri asioita varten.

Tässä kohden haluaisin kuitenkin aluksi korostaa erästä aikakäsitettä, jonka pohjalta meidän nyt tulee nähdä kaikki ensisijaisesti omassa elämässämme ja toissijaisesti jokaisen elämässä. ”Tänä päivänä, jos te kuulette hänen äänensä, älkää paaduttako sydämiänne.” (Hebr. 4: 7). Kuinka kiitollisia meidän tulisikaan olla siitä, että on vielä tämä päivä, armon päivä, meidän nykyhetken olevaisuutemme! Meillä on mahdollisuus tutkistella kaikkea tapahtunutta ja tällä hetkellä tapahtuvaa, ja siten pyrkiä löytämään vastaus niihin asioihin, jotka vaikuttavat meihin niin yksilönä kuin seurakuntanakin. Tämän tutkistelun ei kuitenkaan tulisi tapahtua inhimillisen järjen avulla, vaan niin kuin tekstimmekin osoittaa, kaikki todellinen asioiden arvioiminen tapahtuu kaukana järkiperäisestä, nykyään vallitsevasta näkemyksestä. Vain sydämessämme me voimme osallistua kaiken näkemämme ja kokemamme terveeseen pohdintaan.

Kun Sana puhuu siitä, että on parempi mennä surutaloon kuin ilotaloon, tuo se silmiemme eteen sen tosiasian, että kaikki tässä maailmassa on Jumalan iankaikkisuutta lukuun ottamatta sidottu katoavaisuuteen ja kuolemaan. Mitään todellista elämää ei voi olla ilman että hyväksymme kuoleman todellisuuden, ei pelottavana ja ahdistavana uhkana, vaan kiitollisuutena jokaisesta päivästä, jonka saamme elää tämän maan päällä.

Minä en kirjoita tätä nyt uskovaisena uskovaiselle, vaan ajattelen jokaista ihmistä, jokaista ihmisolentoa, jokaista lähimmäistäni.

Saarnaaja oli saanut armon Jumalan edessä, ja hän omalla tavallaan toi esiin elämän asioita asettaen suuren määrän kysymyksiä, ei epäilynä, vaan saadakseen meidätkin ajattelemaan tavalla, joka suo jokaiselle yksilölle mahdollisuuden itse ratkaista elämäänsä liittyvät asiat. Suotakoon minun sanoa jo tässä kohden rohkaisuksi ja lohdutukseksi jokaiselle lukijalleni, että minä uskon Jumalan olevan niin suuren rakkaudessaan, ettei Hän pakota ketään mihinkään. Hän ei pakota omia ajatuksiaan yhdellekään ihmiselle, vaan ihmismielen käsityskyvyn ylittävässä rakkaudessaan hän on antanut jokaiselle vapauden päättää omaan elämäänsä liittyvistä asioista. Jumala ei pakota ketään kadotukseen, paikkaan, jota kutsumme helvetiksi, vaan jokainen sinne joutuva suorastaan itse on omien valintojensa kautta päättänyt mennä sinne.

Viime aikoina on sydämelleni kaiken muun ohella puhunut mitä vakavinta ja rakkaudellisinta kieltä se, mikä tulee julki Ilmestyskirjan kolmannessa luvussa, jakeessa 20: ”Katso, Minä seison ovella ja kolkutan!” Suuri, iankaikkinen, näkymätön, kaikkivaltias Herra ei tule kenenkään sydämeen pakolla, eikä pakota millään tavalla. Verratkaamme tätä siihen, millaisella innolla ja paatoksella jotkut ihmiset yrittävät tavalla tai toisella pakottaa meidät johonkin. Kuinka tuskaisesti ja näkyvän hädän heijastuessa niin äänestä kuin silmistäkin, ovat useat ihmiset tuoneet viime aikoina minulle julki sen, kuinka heidän sielunsa suorastaan on alkanut inhota kaikkea sitä pakottamista, mikä vallitsee nykyisessä niin sanotussa seurakunnassa, uskonnollisissa yhteisöissä ja kirkkokunnissa. Onko häpeä heidän, vaiko niiden, jotka hengellisiä asioita julki tuovat? Sen ratkaiskoon itse kukin sydämessään.

Kaikkivaltias Jumala, joka toi julki oman täyteytensä inhimillisessä hahmossa Herrassa Jeesuksessa Kristuksessa, esitti selvästi sen, että jokaisella ihmisellä on itsellään ratkaisuvalta häntä koskevissa asioissa. Vaikka Herra onkin niin suuri, että Hänestä sanotaan Ilm. 3:7: ”Näin sanoo Pyhä, Totinen, jolla on Daavidin avain, hän, joka avaa, eikä kukaan sulje, ja joka sulkee, eikä kukaan avaa”, ei Hän kuitenkaan tällä jumalallisella arvovallallaan avaa kenenkään sydäntä väkisin! Hän ei tunkeudu keneenkään ihmiseen pakolla! Hän seisoo meidän sydämemme ovella ja kolkuttaa; jokainen saa itse päättää avaako vai pitääkö sydämensä oven suljettuna. Eikö tämä ole sanoinkuvaamattoman valtava ja kaikista inhimillisistä pakotuksista vapauttava evankeliumin Sana meille jokaiselle!

Se, että Jumala ei pakota meitä mihinkään, ei tee Hänestä jossakin mielessä pienempää tai heikompaa Jumaluudessaan, vaan päinvastoin: Hänen rakkautensa on niin suuri ja valtava, että Hänellä on varaa jättää ratkaisu jokaiselle henkilölle. Eikö meilläkin tulisi vallita sydämessämme tämän valtavan ja ymmärtäväisen Rakkauden, niin että kenenkään lähimmäisemme ei tarvitsisi tuntea ”pakkoa” meidän seurassamme, saati sitten puheissamme?

Vain kuolevaisuutemme tunnossa me pystymme elämään mielekästä elämää tässä hetkessä jossa juuri olemme. Kuinka monen elämä liukuukaan iankaikkisuuteen tulevan odottamisessa ja menneistä puhumisessa! Jumalan tarkoitus on, että me elämme tässä päivässä ja juuri nyt, sillä sehän on todellisuudessa ainoa elämämme, mikä meillä tämän maan päällä on! Menneisyys on auttamattomasti ohitse, ja tulevaisuudessa eläminen tänään voidaan luokitella sielulliseksi sairaudeksi. Kuinka moni onkaan tässä mielessä taivaallisen Terapeutin tarpeessa!

Minä en kirjoittaisi tällä tavalla, ellen omassa elämässäni olisi joutunut pakottavien seikkojen johdosta tutkistelemaan itseeni liittyviä asioita kuolema kasvojeni edessä. Minä olen tuntenut, että se on vastuuni ensisijaisesti itseäni kohtaan, eikä yhtään sen pienemmässä määrin jokaista lähimmäistäni kohtaan!

Joskus vuosia sitten jouduin välähdyksen omaisesti kohtaamaan tilanteita, joissa kuolema, tai sanottaisiinko iankaikkisuus, oli kuin käden ojentamisen päässä. Olimme sienimetsässä silloisen asuntomme läheisyydessä. Puusto oli hyvin tiuhaa kuusikkoa, ja valoa pääsi tunkeutumaan vain rajoitetusti korkeiden puiden lävitse. Tunnelma oli hiukan aavemainen työntyessäni tahtomattani hämähäkinseittien lävitse, joita tuskin pystyi havaitsemaan ennen kuin oli niiden keskellä. Ojentaessani kättäni sieniä kohti koin sanoin kuvaamattomalla tavalla tunteen tai tietoisuuden, jota varmastikaan sitä ennen en milloinkaan ollut kohdannut. Minä olin juuri nyt tässä, mutta mikä takasi sen, että vielä sienen maasta nostettuani olin samassa olotilassa? Kehoni toki oli siinä, mutta entä se, mitä minä todellisuudessa, syvimmältäni olen? Pystyykö ihmismieli käsittämään sen, mitä merkitsee olla juuri tässä, ja hetken kuluttua ajan ulkopuolella, poissa tästä elämästä? Se ei ollut pelottava kokemus, mutta se sai minut ajattelemaan vastuutani omasta elämästäni, teoistani, sanoista, asenteistani, ajatuksistani. Aika on niin lyhyt, katoavainen. Iankaikkisuus on jokaisen edessä kuoleman muodossa, mutta sen hetkeä ei kukaan tiedä ennen kuin kokee sen.

Vastaavanlainen kokemus oli varmaankin juuri noihin aikoihin ollessani poikani kanssa saunassa. Tultuamme löylystä istuin pesuhuoneen penkillä vilvoittelemassa poikani pestessä itseään. Koin sanoin kuvaamattoman voimallisena elämän lyhyyden ja haurauden. Poikani oli jo yli kaksikymppinen ja itse lähenin viiden kymmenen rajaa, jolle ihmismielissä varmaankin on annettu liioiteltu merkitys. Sisäinen ääni kuulutti voimallisempana kuin milloinkaan elämäni aikana: ”Poikasi on elänyt jo ainakin neljänneksen siitä ajasta, mikä hänellä kaiken todennäköisyyden mukaan tämän maan päällä on; itse olet elänyt jo yli puolet omasta elinajastasi, tajuatko, mitä merkitsee se, että sinua ei enää ole tämän maan päällä? Aivan yhtä alastomana kuin tuossa seisoo poikasi, aivan yhtä alastomana kuin itse istut siinä penkillä, olet sinä lähtevä tästä elämästä. Mitään et voi ottaa mukaasi; vain se, mikä on sielussasi, todellisessa olemuksessasi, se kulkee sinun mukanasi.”

Minä en masentunut, en tuntenut pelkoa, koin vain tietynlaista käsittämätöntä neuvottomuutta. Samanaikaisesti jokin pyrki tutkistelemaan itseäni ja valmiuttani täältä lähtemiseen.

Nämä samat tuntemukset ja ajatukset ovat entistä suuremmalla voimallisuudella olleet lähelläni viime kuukausien aikana. Aivan konkreettisesti, ilman tappavaa ruumiillista sairautta, olen joutunut kokemaan sen väistämättömän tosiasian, että minun on ratkaistava haluanko elää, vai olenko valmis kuolemaan tuhoavien asioiden keskellä. Kaikella on ollut aikansa, nyt on elämääni tullut toisenlainen aika – aika kohdata niin elämä kuin kuolemakin ”tänä päivänä”, ennen kuin on liian myöhäistä!

Meitä tuhoavat monenlaiset voimat, enkä halua ainakaan tässä yhteydessä mennä yksityiskohtiin. Sydämelläni on ollut valita tuo Saarnaajan kirjan jae kaiken tutkistelumme otsikoksi, koska koen sen tuovan enemmän kuin mikään muu Pyhän Kirjan kohta esiin sitä, mikä omassa elämässäni on ollut tuhoamassa kaikkea sitä, mitä pidän ihmiselämässä arvokkaimpana ja kalleimpana.

Vain tuskan ja ahdistuksen, kuoleman kohtaamisen kautta, näyttää kulkevan ainoa tie siihen, mikä iankaikkisuutta ajatellen palvelee parhaaksemme. Ei ainoastaan yksilön parhaaksi, vaan myös lähimmäisen parhaaksi. On pakko, ei Jumalan pakottamana, vaan itse elämään liittyvien asioiden johdosta tehdä itselleen selväksi, mikä elämään kuuluu ja mikä ei!

Tässä onkin todella suuri ongelma, mutta myös äärettömän riemullisen löytämisen mahdollisuus. Elämääni ei kuulu kaikki se, mitä siinä on, koska itse en ole läheskään kaikkea valinnut ja itselleni hyväksynyt. Jumala ei ole kaikkea elämääni tuonut, en minä itsekään. Mutta niin armollinen Jumala kuin minä itsekin, olemme sallineet monia asioita, joista joudumme toteamaan, että kaikella on oma aikansa, ja että nyt, aivan varmasti, onkin toinen aika, jolloin minulla inhimillisenä ihmisenä, Jumalalta elämäni saaneena, on oikeus ja jopa velvollisuus tehdä inventaario, ja armottomasti sulkea ulos elämästäni kaikki sellainen, mikä siihen ei kuulu. Miksi? Koska en yksinkertaisesti enää jaksa elää kaiken sen kanssa, mikä ei palvele parhaakseni, vaan tuhoaa minua!

”Kärsi, kärsi vaan, kirkkaamman kruunun saat!” on sanonta, jonka olemme kuulleet niin usein ja sellaisissa tilanteissa, ettemme todellisuudessa enää vakavasti yhdistä sitä hengellisiin asioihin. Minä olenkin halukas muovaamaan sen uudelleen tietynlainen ironisuus mielessäni kaikkea hurskastelevaa kärsimistä kohtaan: ”Kärsi, kärsi vaan, mustemman kärsän saat!” Eikö jopa rimmaakin paremmin!

Kuuluisa mielenterveyttä koskevia kirjoja kirjoittanut henkilö on tuonut julki ajatuksen, joka suuresti on puhutellut minua, ja saattanut monet asiat aivan toiseen tärkeysjärjestykseen: ”Me makaamme maassa ja ihmettelemme sitä, että kasvomme ovat täynnä jalanjälkiä!”

Minulle on tullut ennen näkemättömällä vakavuudella hetki, jossa koko olemukseni ja sisimpäni huutaa niin Jumalan kuin ihmistenkin puoleen: ”Kaikella on ollut tarkoituksensa ja aikansa, mutta näin en halua, en voi, en pysty jatkamaan! Jumalan käsissä on koko elämäni, mutta on myös tullut aika, jolloin en enää halvenna Herraani pitämällä Häntä jonkinlaisena ”karamelliautomaattina”, josta aina rukoukseni tai huokaukseni seurauksena putoaa jotakin hyvää.” Samoin eivät kaikki asiat muutu hartaimmankaan rukouksen tai paaston tai hurskaan elämän johdosta, vaan meidän on noudatettava sitä, mitä myös on Pyhään Sanaan kirjoitettuna: ”Miksi ette jo itsestänne päätä, mikä oikeata on?” (Luuk. 12: 56) ja ”Tarkkaa, mitä sanon; Herra on antava sinulle ymmärrystä kaikkeen.” (2. Tim. 2: 7)

”Kaiken tämän minä tulin näkemään, kun käänsin sydämeni tarkkaamaan kaikkea, mitä auringon alla tapahtuu aikana, jolloin ihminen vallitsee toista ihmistä hänen onnettomuudekseen.” Saarnaaja 8: 9

Mitä tarkoittaa johdantonamme olevan sanankohdan käsite: ”…jolloin ihminen vallitsee toista ihmistä hänen onnettomuudekseen?” Siihen haluan mennä tulevien tutkistelujemme aikana mahdollisimman seikkaperäisesti, koska uskon sen palvelevan hyvin monia lähimmäisiäni. Muistuttakaamme mieleemme vielä kerran se tosiasia, johon uskon kaiken kokemani perusteella lujemmin kuin koskaan aikaisemmin: Kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat, mutta Jumala ei pakota ketään ottamaan vastaan jotakin. Hän on todella kaikkivaltias Jumala, jonka Rakkaus meitä kohtaan on niin valtava ja ihmismielelle käsittämätön, että Hänellä on varaa siihen; ja jos kerran Jumalalla on varaa siihen, tulisi jokaisella Hänen lapsellaan olla varaa siihen. Vakuutan siis sinulle, veljeni, sisareni, ystäväni, lähimmäiseni, että tämä on totta. Jos se vaikuttaa uskomattomalta puheelta jonkun koko ikänsä Herraa palvelleen vajavaisen palvelijan suusta, uskon sinun vakuuttuvan siitä näiden tutkistelujemme aikana.

Minä tunnustan avoimesti, minua on petetty monissa asioissa hengellisyyden varjolla, ja suuri epäilykseni on, että sinuakin on petetty. Mutta näin ei tarvitse, eikä myöskään tule jatkua. Minä en saarnaa luopumista Jumalasta ja Hänen Sanastaan, mutta minä saarnaan sinulle epäilystä kaiken sen suhteen, mikä kulkee kristillisyyden ja hengellisyyden ja uskonnollisuuden nimen alla, mutta mikä kuitenkaan ei ole missään suhteessa pyhää eikä tottakaan. Meitä on petetty! Mutta katkeruus ei tuo mitään uutta eikä apua meille; sen sijaan meillä on oikeus olla oikealla tavalla vihainen kaikkea sitä kohtaan, mikä on saanut niin suuren sijan ja vaikutusvallan elämässämme ilman suoranaista haluamme; me vain emme ole omanneet kyllin rohkeutta vastustaaksemme tiettyjä asioita, ehkä siitä syystä, että meihin on kylvetty pelkoa seuraavanlaisilla hurskailla sanonnoilla:

-          Jos sanot sanankin tätä vastaan, et voi pelastua, tai olla osallinen siihen, mitä minä sinulle tarjoan!

-          Sinä et saa arvostella kuulemaasi, vaan se tulee uskossa ottaa vastaan!

-          Jumalan asiat ovat niin vaikeatajuisia, ettet sinä niitä voi ymmärtää, sinun on kuitenkin uskottava kaikki. (Palauttakaamme mieliimme pimeä keskiaika ja kielto lukea Raamattua).

-          Todellinen pelastus on ainoastaan meidän keskuudessamme!

-          Älä mene minnekään muualle kokouksiin. Vain meillä on puhdas Sana ja Jumalan totuus!

-          Älä kuuntele ketään muuta kuin sitä ja sitä henkilöä!

-          Älä ole missään tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät usko täsmälleen samalla tavalla kuin me!

-          Kenelläkään muulla ei ole oikeutta saarnata, kuin tällä yhdellä Jumalan armoittamalla julistajalla!

Tätä luetteloa voitaisiin jatkaa loputtomiin, mutta siitä ei olisi mitään hyötyä, sillä jokainen tietää mitä tarkoitan.

Tämän elämän tragedia on siinä, ettei kaikki ole sitä miltä se näyttää. Ei jokainen uskovaisen nimeä kantava ole todella sitä, mitä hänen tulisi olla. Ei ole mitään ihmettelemistä siinä, jos on sotia ja taisteluja ja kaikenlaista riitaisuutta ja toisen lyömistä niin sanotun maailman keskellä. Meidän tarvitsee vain lukea sanomalehtiä ja seurata uutisia televisiosta nähdäksemme, että ihminen tekee toiselle kaikenlaista pahaa ylitse villeimmänkin mielikuvituksen.

Mutta miten on niin sanotun hengellisen elämän suhteen? Jos kaiken kärsimyksen näkeminen maailmassa on ahdistavaa ja tuskastuttavaa, niin onko sitten seurakuntien ja erilaisten hengellisten yhteisöjen kohdalla jokin poikkeus? Tuskin, juuri siitä uskon lainaamassamme Saarnaajan kohdassa olevan kysymys. Tuskin missään muualla vallitsee sellainen ristiriita oikean ja väärän välillä, kuin mitä on niin sanottujen uskovaisten kohdalla. Minua, meitä on petetty mitä törkeimmällä tavalla!

Me olemme olleet sinisilmäisiä tai hyväuskoisia, tai jos emme ole olleet kumpaakaan, olemme päätämme puistellen alistuneet joko pelosta tai rauhan säilyttääksemme asioihin, joilla ei ole sitten höykäsenpöläyksenkään vertaa tekemistä jumalallisten asioiden kanssa. Suotakoon anteeksi tämä sanontatapa, mutta se vastaa sitä tunnetta, joka vallitsee sydämessäni. Vai miten on meidän kohdallamme? Onko kaikki hyvin, olemmeko onnellisia ja tasapainoisia kaiken sen keskellä, minkä olemme joutuneet kohtaamaan pakosta? Olenko minä jostakin syystä erehtynyt ja luullut muidenkin kokeneen samaa: ”Ihminen vallitsee toista ihmistä hänen onnettomuudekseen!”

Minä uskon koko sydämestäni, että on viimeinen hetki, aika, käsittää se, mikä nyt on tärkeintä meille jokaiselle. Kaikella on oma tarkoituksensa ja merkityksensä, mutta eikö jo pelkkä loogisuus sano sen, että nämä niin moninaiset asiat eivät ole olemassa jonakin instituutiona, mitä ei mikään voi horjuttaa, vaan ne ovat asioita, joiden syvällisin merkitys piilee siinä, että ne haluavat provosoida meidät tekemään ratkaisuja puolesta tai vastaan. Ihminen, joka vain nielee kaiken ja hyväksyy kaiken, ei jonkin ajan kuluttua enää olekaan todellinen ihminen sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan enemmänkin kuin purjeeton ja peräsimetön laiva, jota kaikki maailman tuulet heittelevät sinne tänne.

Uskon, olen vakuuttunut siitä, että meillä on myös oikeus sanoa: ”Minä olen Jumalan luoma ihminen, jolla ei ole vain velvollisuuksia, vaan myös oikeuksia. Jos kerran Jumala ei väkisin tunkeudu minuun, miten sitten jollakin ihmisellä voisi olla oikeus siihen!? Minulle ei enää saa tehdä mitä tahansa, minä kiellän sen!”

Uskomatonta puhetta, käsittämätöntä uskovaisen suusta tai kynästä! Mutta minä vajavaisena ihmisenä ja uskovaisena ja jumalanvaltakunnan työntekijänä näen siinä ainoan vastauksen meidän ongelmiimme ja tilanteisiimme. Minusta on tullut realisti sanan varsinaisessa merkityksessä. Saako uskovainen olla sitä? Mitä realisti tarkoittaa, eikö sillä ole huono kaiku hengellisissä piireissä? Eihän uskovainen voi olla realisti, kun jo itse sana ”uskovainen” puhuu enemmänkin tuonpuoleisesta ja näkymättömästä?

Minä olen aina uskonut, ja olen nyt vakuuttunut siitä, että todellinen uskovainen on realistisin, todellisuuteen pitäytyvin ihminen maan päällä, joka seisoo kaksin jaloin kaikissa kohtaamissaan tilanteissa ja hetkissä!

Minä haluan olla todellisuudentajuinen, sillä pilvilinnoissa eläminen ei pidä ketään pystyssä sen paremmin, kuin mitä pilvi kannattaa lentokonetta. On hienoa liukua taivaan sinessä kuvitelmissaan, mutta todelliset ongelmammehan ovat kai täällä maan päällä?

Minä en halua masentaa itseäni enkä myöskään sinua. Mutta todellisuus on se, ettei kaikista kuvitelmista huolimatta mikään täällä maan päällä muutu paremmaksi. Terve järki ja havaintokyky kertovat sen, että kaikki on muuttumassa aina vain epävarmemmaksi ja epävakaammaksi. Syy ei ole Jumalan. Syy on ihmisen, joka ei halua ottaa Jumalaa huomioon!

Niin kuin jo totesimme, Jumala ei pakota ihmistä mihinkään, vaan ihminen itse on halunnut tulla jumalaksi ja ottaa kaiken hallintaansa. Tulos on sen mukainen. Syyllisyys sille joka on syyllinen. Mutta minulla on sinulle kuitenkin todella hyvä uutinen: kaiken tämän keskellä sinulle tarjoutuu tilaisuus johonkin parempaan. Kun sinä käsität sen, että sinun elämäsi kuuluu vain sinulle ja sinun määräysvaltaasi, käsität samalla, että sinulla on oikeus päättää mitä sinuun tulee ja mitä sinulle saa tehdä!

Saarnaajan sanoja siteerataksemme todetkaamme edelleen jotakin todella tärkeätä: ”Kaikella on määräaika, ja aikansa on joka asialla taivaan alla… Aika on heitellä kiviä ja aika kerätä kivet.” (3: 1,5). Minun elämässäni on tullut aika kivien keräämiselle, sillä selvittääksemme itsellemme oma tilamme, ja syy joskus aivan riuduttaviin syytöksiin ja itsesyytöksiin, on palattava menneisyyteen, sillä siellä on vastaus lukemattomiin asioihin. Kiven lentäessä oli eri aika kuin nyt. Jokaisen on itse pääteltävä riittääkö kiven heittäminen ilman seurauksien ajattelua. Minulle ei, kuin ei monelle muullekaan, riitä tapahtunut tosiasia, vaan kysymys kuuluu: ”Jos näillä kivillä ei ole heitelty leipiä järven rantaveteen, vaan ne ovat tahallisesti tai vahingossa osuneet johonkin Jumalan luomaan ihmiseen, niin eikö ole aika selvittää niiden vaikutus viimeistään nyt, kun vielä elämme ajassa, tässä päivässä, armossa?” On hyvinkin mahdollista, että jotakin vielä voidaan korjata, sovittaa, palauttaa ennalleen (oi, kunpa tämä viimeinen olisi mahdollista!).

Minä en voi mitään sille, että minun täytyy nyt keräillä näitä kiviä, sillä muutoin en voi jatkaa. En pysty elämään päivääkään ilman sitä. Unohtaminen on hyvää ja jumalallista, mutta me voimme unohtaa vain sellaisen, mikä on Veren alla, mikä on selvitetty, pyydetty anteeksi. Me saamme uskotella itsellemme, että kaikki on mennyttä ja anteeksiannettua, koska olemme todellisia uskovaisia, mutta sydämemme sisimmässä tiedämme kuitenkin, että todellisuus ei vastaa hurskaita sanojamme. Ihmisinä kykenemme kylläkin tietyt asiat antamaan anteeksi, mutta me emme pysty unohtamaan ilman Jumalan erikoista armoa.

Minun mieleeni ja elämääni on lähtemättömästi syöpynyt tiettyjä asioita käsittämättömän voimallisina. Minä en vihaa, en halua kaivella esiin menneitä syyttääkseni, vaan löytääkseni avun ja selvyyden itselleni ja myös kärsiville lähimmäisilleni. Kukaan jumalanlapsi ei koe jotakin sellaista, mikä ei koskettaisi jotakuta muutakin. Siksi kaikki palvelee niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat – eikä vain Jumalaa, vaan myös lähimmäistänsä. Ja paradoksaalista ylitse inhimillisen järkeilyn ja käsityskyvyn – me emme pysty rakastamaan lähimmäistämme, ellemme pysty rakastamaan itseämme. Eli voidaksemme rakastaa lähimmäistämme vallitsematta häntä hänen onnettomuudekseen, meidän on kyettävä näkemään itsemme oikealla paikalla jumalallisessa maailmankaikkeudessa voidaksemme rakastaa itseämme sellaisella rakkaudella, jonka sitten lähimmäisemmekin kykenee hyväksymään rakkaudeksi itseään kohtaan.

Jos minä olen sisäisesti rikkinäinen ja haavoitettu, saattaa olla ja onkin niin, etten ole terveesti kykenevä hyväksymään itseäni, ja jos en hyväksy itseäni, en voi myöskään hyväksyä lähimmäistäni! Siksi haluan sinun kanssasi kerätä kiviä, joita on heitetty. Ja niin katkeraa kuin se saattaakin olla, on myös kerättävä ne kivet, joita on itse heittänyt.

Minä olen yli kolmenkymmenen vuoden ajan ollut hengellisen työn johtajana Suomessa. Minä olen suunnilleen selvillä siitä, mitä tällaiselta henkilöltä odotetaan, ja rohkenen suoraan tunnustaa, etten mielestäni milloinkaan ole täyttänyt sitä, mitä minulta on odotettu, tai mitä itse olen itseltäni odottanut. Minusta ei oikeastaan ole johtajaksi ollenkaan, yksinkertaisesti siitä syystä, ettei minussa ole mitään mikä kelpuutettaisiin ”nykyaikaiseksi johtajuudeksi”. Minä en ole mikään keskiverto ihminen, vaan hyvin vajavainen olento, joka ei milloinkaan ole tuntenut kasvaneensa täysin aikuiseksi. Kerronko nyt jotakin sellaista, mikä tekee mahdottomaksi toimintani jossakin hengellisessä työssä? Onko edukseni olla rehellinen, vai onko parempi esittää jotakin sellaista, mitä en kuitenkaan todellisuudessa ole?

Minä tiedän kokemuksesta, että todistustani on vaikea uskoa, mutta tullessani uskoon Heinolassa Kansanlähetyksen nuorisotyön piirissä, oli ensimmäinen asia, minkä Herra teki minulle selväksi: ”Kunniaani en minä toiselle anna!” (Jes. 48: 11) Minä otin sen silloin aivan kirjaimellisesti, enkä ole nytkään muuttanut asennettani siihen. Siksi minun on ollut ja on edelleenkin mahdotonta ”palvoa” jotakin henkilöä tai katsoa ylöspäin johonkin suureen Jumalan palvelijaan. Kun lisäksi Joh. 13 on tullut yhdeksi rakkaimmista luvuistani Raamatussa, on sitäkin mahdottomampaa antaa kunnia jollekin ihmiselle. Koko Raamattu on tärkeä, mutta tähän lukuun sisältyy jotakin sellaista, mikä sulkee ulos, sallittakoon minun se suoraan sanoa, kaiken sen ihmispalvonnan, mitä tänä aikana harjoitetaan lähes kaikissa kristillisissä piireissä, saati sitten muissa uskonnoissa.

Kaikkivaltias Jumala liharuumiissa, ihmishahmossa, kumartui jokaisen opetuslapsen eteen pesten tämän jalat ja sanoen: ”Sillä minä annoin teille esikuvan, että myös te niin tekisitte, kuin minä olen teille tehnyt.” Hän ei tehnyt erotusta edes Juudaan kohdalla, joka kavalsi Hänet. Tämän sanankohdan valossa minun on mahdotonta nähdä raamatullisena se johtajuus, joka tänä päivänä kaikkialla vallitsee. Se, mitä tänään näemme, ei ole todellisuudessa missään tekemisissä sen kanssa, mitä tässä Herrastamme luemme. Siispä todellinen johtaja ei ole mikään korkealle korotettu johtohahmo, jonka edessä jokainen tuntee itsensä mitättömäksi, vaan todellinen seurakunnan johtaja haluaa asettua laumansa tasolle aivan kuten lammaspaimenkin kulkee laitumellansa. Jotakin tällaista minä olen aina halunnut olla ja toivottavasti onnistunkin siinä jossakin määrin.

Viime aikoina olen joutunut kokemaan todella vaikeita asioita, ja kuitenkin oma kärsimykseni on tahtonut jäädä sen tuskan alle, mitä tuottaa sen näkeminen, mitä veljilleni ja sisarilleni, ystävilleni, läheisilleni tapahtuu. Tunnen tuskin yhtään veljeä tai sisarta, joka ei jossakin määrin kärsisi henkisistä vaikeuksista. Tämä ei ihmetytä minua, vaikkakin tekee tavattoman surulliseksi.

Säilyäkseni edes jonkinlaisessa johtajaroolissa jokin varottaa minua olemasta liian avoin, mutta katson jo menettäneeni kaiken sen, minkä menettää voin. Niin alhaalla ei ole enää mahdollisuutta muuhun kuin johonkin parempaan, ja Jumalalle kiitos, jo parin kuukauden ajan olen kokenut jotakin aivan uutta ja ihmeellistä, minkä yksin Herra voi vaikuttaa. Mutta kun tulee se hetki, ettei enää kykene jatkamaan, vaan mieluummin haluaisi kuolla pois tästä elämästä, tajuaa viimeistään silloin, että nyt on jonkin muutoksen tultava elämään. Suurimman tuskan ja ahdistuksen keskellä, suurimman pimeyden keskellä, riittää yksikin hopeareunainen pilvi vakuuttamaan siitä, että jotakin parempaakin on olemassa, ei vain yleisesti, vaan myöskin minulle.

Minä tunnustan avoimesti, vaikkakin antautuen entistä suuremman kritiikin alaiseksi, että olen joutunut etsimään apua ulkopuolelta niin sanotun seurakunnan. Niin kuin jo oma asenteeni palvelustehtäviin osoittaa, olen käynyt niin kutsutussa vertaisryhmässä keskustelemassa muiden vaikeuksissa olevien ihmisten kanssa. Ryhmässä ei ole ketään koulutettua johtajaa, vaan kaikki ovat samalla tasolla, omine vaikeuksineen, jotka muiden kanssa jaettuina eivät sitten enää olekaan niin suuria ja ylitsekäymättömiä. Voiko jonkin hengellisen työn johtaja myöntää tämän? Mitä jos sanoisin käyväni psykiatrilla ja mielenterveystoimistossa? Hyväksyttäisiinkö minut edelleenkin tekemäni työn johtajaksi? Häh? Minä en käy psykiatrilla enkä mielenterveystoimistossa – esitin vain kysymyksen. Mutta minä käyn tietynlaisessa kriisipalvelussa keskustelemassa erittäin asiallisen ja miellyttävän mieshenkilön kanssa. Ja tiedättekö mitä, heittäköön ensimmäisen kiven joka tahtoo, mutta ensimmäistä kertaa liki kolmeen kymmeneen vuoteen olen tuntenut olevani ihminen ihmisten joukossa!

Minä en tuomitse enkä arvostele veljiäni ja sisariani, mutta meidän keskuudessamme on jotakin perusteellisesti vialla. Minulla ei ollut muuta tietä saadakseni apua ja ymmärrystä, sillä en tunne yhtään ainoata veljeä tai sisarta, jolle voisin purkaa sydäntäni tarvittavassa määrin. Murheellista, äärimmäisen murheellista! Miksi kerron kaiken tämän? Siksi, että tiedän monien, monien, kamppailevan samankaltaisten asioiden kanssa, tuntien itsensä epäihmisiksi, koska kukaan ei aivan todellisuudessa ymmärrä eikä halua tai pysty auttamaan.

Meistä kukaan ei ole psykiatri tai psykologi tai koulutettu terapeutti, eikä siitä olekaan kysymys. Me kaikki olisimme jo ainakin 75 prosenttisesti autettuja yksin sillä seikalla, että olisi edes yksi ihminen, jolla olisi kuuntelemisen lahja ja vaikenemisen jalo taito. Minä kerron näistä asioista sen tähden, että haluan viestittää kaikille kärsiville: Jumala ei tuomitse sinua siitä, jos tunnet tarvitsevasi apua, etkä saa sitä seurakunnan tai uskonnollisen yhteisösi piiristä. Lähes kaikilla suurimmilla paikkakunnilla on jonkinlainen tai useampia kriisipalvelukeskuksia, joissa on vaitiolovelvollisia ja koulutettuja ihmisiä. Jostakin ihmisen on apu saatava, ja jos sitä ei saa seurakunnan piiristä, on se etsittävä sieltä mistä sen saa. Kenenkään ei ole tarkoitus kuolla ahdistuksiinsa.

Minunkin on kerättävä kiviä, joita en itse ole heittänyt, mutta joilta ehkä olisin pystynyt muita varjelemaan, jos olisin ollut vahvempi ja lujempi uskossa. Meidän piirissämme, siinä hengellisessä yhteisössä, johon itsekin kuuluin, on varmastikin tehty suurimmat vääryydet mitä hengellisissä piireissä tässä maassa on tehty. Minä olen pahoillani siitä ja palaan asiaan myöhemmin. Jos anteeksipyyntöni voidaan hyväksyä, on se meille kaikille helpottavaa.

Niin kuin jo totesin, ei Jumala ole mikään hyvien asioiden automaatti, mistä kaikki tipahtaa rukouksen ja paaston avulla, vaan Hän on Sanassaan antanut meille selvät ohjeet sen suhteen, miten meidän niin monissa asioissa on itse itseämme autettava. Saatat hämmästyä, että uskovainen julistaja puhuu jotakin tällaista, mutta se on kuitenkin totta. Itse asiassa suurin osa elämäämme koskevista asioista on meidän omassa harkintavallassamme, niin kuin Paavalikin kirjoittaa Timoteukselle: ”Jumala on antava sinulle ymmärrystä kaikkeen!”

Markku  Vuori