Social Icons

Pages

tiistai 31. maaliskuuta 2015

Tottumuksesta


 
Talossamme tehdään viemäriremonttia. Kaikki putket puhdistetaan sisältä ja pinnoitetaan jonkinlaisella muoviaineella. Tänään on toinen päivä kun ei saa kahdeksaan tuntiin ottaa vettä eikä laskea mitään viemäriin. Tämä paljastaa ihmisestä ja hänen tottumuksistaan todella paljon. Asiaa ei oikein usko, ennen kuin sen itse kokee. Jos ei vessan ovi olisi teljetty tuolilla ja keittiön hana teipattu näkyvästi, tulisi moneen kertaan rikottua annettuja määräyksiä, joiden rikkomisesta on kahdentuhannen euron sakko, eli korvaus pilalle menneestä pinnoituksesta!

Ihminen on enemmän tottumustensa orja kuin mitä koskaan olisi halukas uskomaan. Me emme vain huomaa sitä, kun kaikki tapahtuu totutulla tavalla. Me emme ole usein ollenkaan varmoja siitä, kävimmekö käsipesulla vai emme. Varmuuden saa vasta kun ovia on suljettu tai keittiön allas varmuuden vuoksi peitetty tarjottimella!

Meidän on syytä ajatella tottumustemme vaikutusta päivittäiseen elämäämme, etenkin hengelliseen elämään. Me pidämme nyt luonnollisena monia sellaisia asioita, joita ennen suorastaan kartoimme ja pidimme väärinä. Itse teemme ratkaisumme, mutta ympäristöllämme on todella suuri vaikutus meihin. Siitä huolimatta olemme vastuussa mielemme alueesta, jota ei ole tarkoitettu vapaaksi, mitä erilaisimpien asioiden mellastuskentäksi. Me olemme sitä mitä syömme, ja samoin henkisesti ja hengellisesti nauttimamme ruoka määrittelee olemuksemme koostumuksen.

Luther sanoi aikanaan kiusauksista, ettemme voi estää niiden tulemista, samoin kuin emme voi estää lintuja lentämästä päämme ylitse. Mutta me voimme estää niitä tekemästä pesäänsä päämme päälle! Meidän on siten päätettävä useiden asioiden kohdalla, kuinka paljon niille kannattaa antaa aikaansa, kuinka kauan pohtia jotakin meitä askarruttavaa asiaa. Aivan kuten valitsemme syötävämme kaupassa ja keittiössä, samoin meidän on valittava ajatusmaailmamme suhteen. Tottumus on tälläkin alueella toinen luonto!

Ajatuksemme määrittävät päivittäistä elämäämme enemmän kuin ajattelemmekaan! Juuri nyt mieltäni häiritsee ajatus siitä, että kohta ovikello soi ja ovesta tulee vieras mies teippaamaan hanat ja vessanpöntön. Tämä ajatus on häirinnyt kirjoittamistani jo puolen tunnin ajan, aivan turhaan! Me olemme siis tällaisten ajatusten vallassa, ohitse järkevän ajattelun. Me elämme aivan liian paljon tulevissa, odotettavissa asioissa, antaen niiden vaikuttaa nykyhetkeemme. Tämä kuuluu olemukseemme, mutta vain rajallisena asiana, johon meidän tulisi yrittää vaikuttaa.

Kuinka vaikeaa onkaan oppia elämään nykyhetkeä, tajuta elämänsä ainutlaatuisuus ja päiviensä rajattu määrä! Tämä hetki jää helposti kokematta, jos ajatukset väärällä tavalla leijailevat ja joskus matelevatkin tulevissa tapahtumissa. Ihmisen toki tulee ennakoida ja oikealla tavalla arvioida tulevia asioita. Autolla ajaminen on aivan oma tapahtumansa, omine ennakoitavine asioineen, mutta siinä mutkan takaa tulevan ajatteleminen kuuluukin asiaan. Itselläni oli aikanaan kuorma-autopohjainen asuntoauto, ja vielä nytkin linja-auton kuljettajan tehdessä jotakin taitamatonta, alan aivan selvästi seuraamaan auton kulkua, osallistuen tarpeettoman kokonaisvaltaisesti auton ajamiseen, siis ajatuksissani. Kuinka paljon kulutammekaan kallista energiaamme seuratessamme toisten ihmisten tekemisiä!

Pahin vihollisemme omalla tavallaan on nykyaikainen media, joka syöttää meille järkyttävässä määrin informaatiota, jolla ei todellisuudessa ole mitään tekemistä juuri meidän kanssamme! Ihminen hukuttaa käsittämättömässä määrin huonoa oloaan ja ongelmiaan sullomalla ne kodin parhaassa tuolissa istuen suunnikkaan muotoiselle alttarille, joka sormen kosketuksella välittää halutunlaisia kuvia ympäri vuorokauden.

Kun olimme aika paljon nuorempia, jouduimme ilman mitään kaukosäätimiä käyttämään mielikuvitustamme kirjaa lukiessa, ja suuressa määrin omaa elämäämme eläen. Nyt tässä ajassa moni ei enää kykene erottamaan omaa elämäänsä kuvaruudulla näyttäytyvistä harhakuvista! Ymmärrämme kyllä ahdistuneen ihmisen tarpeen ajatustensa viemiseksi pois liian suurista ongelmista, mutta meitä ei ole tarkoitettu hukkumaan median vyöryttämiin mielikuviin. Meidän elämämme on ainutlaatuinen! Eläkäämme sitä, koska se on MINÄ!

maanantai 30. maaliskuuta 2015

Mikä on ihminen?


 
”Mikä on ihminen, että hänestä niin suurta lukua pidät ja että kiinnität häneen huomiosi, tarkastat häntä joka aamu, tutkit häntä joka hetki?” (Job.7).

Me elämme nyt pääsiäisen aikaa. Aikanaan jossakin luterilaisen seurakunnan tilaisuudessa yksi diakoneista tai naispapeista selvitti perusteellisesti miten munat ja tiput ja pääsiäispuput todella kuuluvat aitoon kristilliseen perinteeseen. Oikein harmittaa kun unohtuivat nuo mitä koskettavimmat, enemmänkin nauruhermoja kutkuttavat selvitykset! Enemmän kuin naurattavat, harmittavat ns. pääsiäisnoidat, jotka lausuvat siunauksen toivotuksia virpomisellaan!

Kun ajattelemme etenkin Jobin kaltaisia ihmisiä, ei mieleen tule mitään edellisen kaltaista! Ihmismieli korvaa käsittämättömällä tavalla jumalallisesti säädettyjä asioita, löytäen selityksen nimenomaan omille mielikuvilleen! Mikä on sen helpompi selittää kuin oman pään tuote! Mutta mitä sanoo sydämemme tänä aikana, jolloin muistellaan ensimmäistä pääsiäistä? Käsitämmekö ollenkaan, kuinka läheisesti meitä koskettaa se sanoma, joka tänä aikana kaikuu ehkä entistä kaukaisemman tuntuisena? Käsitämmekö, että kaikki tuo tapahtui juuri meidän tähtemme, minun tähteni?

Me seuraamme ehkä kirkkovuoden tapahtumia ja kohdistamme huomiomme näkyvimpiin ilmiöihin, kokien hengellistä kosketusta, mutta kykenemmekö näkemään kaiken taakse jääneen perustarkoituksen, jonka Jobkin omalla tavallaan tuo julki? Jumala todellakin tarkkaa meitä suunnattoman rakkautensa tähden, ei kiusatakseen ja pelkästään koetellakseen, vaan:

”Vai luuletteko, että Raamattu turhaan sanoo: ’Kateuteen asti hän halajaa henkeä, jonka hän on pannut meihin asumaan’?” (Jaak.4).

Tämä jumalallinen rakkaussuhde oli Hänen mielessään jo ennen maailman perustamista. Siksi Hän loi maailman, johon asetti meidät asumaan. Jumalamme silmissä kaikki oli hyvää siihen hetkeen asti, kun ihminen toteutti käsittämättömällä tavalla itseään, uskoen olevansa kykenevä olemaan Jumalan kaltainen, eikä vain sitä, vaan jonkin verran suurempikin. Pääsihän hän nyt käärmeen opastuksella suuremman tiedon ja käsityksen jäljille, osoittaen kuitenkin suoranaista järjettömyyttä ja itsetuhoisuutta! Miksi Jumala tämän salli, on ihmismielelle käsittämätön asia, johon ehkä saamme vastauksen ajan tuolla puolen. Oli kysymys ihmisen omasta ratkaisusta ja johtopäätelmistä! Sen verran tiedämme kuitenkin Sanan perusteella, että Jumalalla oli oma rakkaudellinen suunnitelmansa ihmisen palauttamiseksi yhteyteensä kaiken korjaavan ja korvaavan tapahtuman kautta. Tuntien ihmisen perusolemuksen, Hän näki vain yhden ainoan mahdollisuuden ihmisen parhaaksi, saadakseen nauttia hänen seurastaan: Jumalamme täytyi Itse ottaa ihmisen hahmo Herrassamme Jeesuksessa Kristuksessa! Siten Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme, suoden meidän hengellisesti nauttia Hänen lihastaan ja verestään iankaikkisen elämän siirtymiseksi meidän kuolevaisiin olemuksiimme!

Ensimmäisenä pääsiäisenä Jumalamme siis teki sen, mikä meille ihmisinä oli täysin käsittämätöntä ja mahdotonta!

”Joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän;

kuinka sinä sitten sanot: 'Näytä meille Isä'? Etkö usko, että minä olen Isässä, ja että Isä on minussa? Niitä sanoja, jotka minä teille puhun, minä en puhu itsestäni; ja Isä, joka minussa asuu, tekee teot, jotka ovat hänen. Uskokaa minua, että minä olen Isässä, ja että Isä on minussa; mutta jos ette, niin uskokaa itse tekojen tähden.” (Joh.14).

sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

Keneen luotamme?


 
”Olen kyllästynyt, en tahdo elää iankaiken; anna minun olla rauhassa, sillä tuulen henkäystä ovat minun päiväni. Mikä on ihminen, että hänestä niin suurta lukua pidät ja että kiinnität häneen huomiosi, tarkastat häntä joka aamu, tutkit häntä joka hetki?” (Job.7)

Job varmaankin tuo julki monen tämän ajan matkalaisen tuntemuksia. Hänen mielessään oli sairastumisestaan lähtien monenlaisia ajatuksia, mutta olemmeko tulleet ajatelleeksi, miksi jokin meidän sisimmässämme moittii häntä liiallisesta negatiivisten ajatusten julkituomisesta? Mitä me olemme arvostelemaan häntä hänen rehellisyydestään, koska Jumalakin loppujen lopuksi todisti hänen puolestaan? Itse olemme omalla tavallamme syyllisiä hänen kaltaistensa ihmisten purkauksiin. Job istui hiljaa koko sen viikon, minkä ajan hänen ympärilleen kokoontuneet ystävät kauhistellen vaikenivat. Vasta kun nämä aukaisivat suunsa, alkoi Jobin todellinen kärsimys!

Sama toistuu tässäkin ajassa, tietenkin sivistyksen tuoman kehityksen ja ”hienotunteisuuden” varjolla! Mikä muu oikeastaan voisi satuttaa meitä enemmän kuin itseemme ja asioihimme tunkeutuminen, vaikka se tapahtuisikin ystävyyden merkeissä? Sairauden tai jonkun muun syyn tuoma masennus ja tuska kaipaavat väylää purkautuakseen ja siten helpottaakseen, mutta kukaan meistä ei kaipaa ”paremmin tietävyyttä”! Jos meillä olisi ollut ratkaisut kaikkeen, olisimme toki noudattaneet niitä, emmekä olisi julkituoneet mitään sellaista, mikä saa jotkin uteliaat ja itsetietoiset ihmiset silmät loistaen ahaa-elämyksen voimasta astumaan aivan eteemme: ”Joo, joo, kerro enemmän!”

Ja me kerromme sydämemme tuskasta ja haavoista, toisen nyökkäillessä ja osoittaessa ymmärrystä. Jobin tavoin ajaudumme ojasta allikkoon, tuoden sitten julki ajatuksia, jotka saavat tämänkin ajan lohduttajat puistelemaan päätään ja paheksumaan uskon puutettamme; ei ole ihme, että huudahdamme jopa seurakunnan keskuudessa:

”Olen kyllästynyt, en tahdo elää iankaiken; anna minun olla rauhassa, sillä tuulen henkäystä ovat minun päiväni!”

Joku itämainen ajattelija totesi joskus: ”On surkuteltavaa, jos valitamme ihmisten edessä niin kuin tulisi tehdä Jumalan edessä!” En ole aivan varma tarkasta sanamuodosta, mutta jos muistan väärin, on ajatus nyt sitten minun esittämäni!

Meillä on tarve ystävyyteen ja yhteisöllisyyteen, mutta emme saa unohtaa missä ajassa elämme. Ei ole montakaan ihmistä, johon voimme luottaa sellaisella tavalla, mikä joskus aikoja sitten oli aivan luonnollista. Jos koska niin nyt pätee se, mitä Sanaan on tallennettu jo tuhansia vuosia sitten:

”Älkää uskoko ystävää, älkää luottako uskottuun; vaimolta, joka sylissäsi lepää, varo suusi ovet. Sillä poika halveksii isää, tytär nousee äitiänsä vastaan, miniä anoppiansa vastaan; ihmisen vihamiehiä ovat hänen omat perhekuntalaisensa. Mutta minä panen toivoni Herraan, odotan pelastukseni Jumalaa: minun Jumalani on minua kuuleva. Älkää iloitko, minun viholliseni, minusta: jos minä olen langennut, niin minä nousen; jos istun pimeydessä, on Herra minun valkeuteni.” (Miika 7).

Me emme halua ihmisten tunkeutuvan meihin ja sisäiseen elämäämme, koska kenelläkään ei ole todella tarvittavaa tietämystä ja taitoa. Yksin Herramme tuntee sisimpämme, ollen ainoa todellinen apumme. Voimme ajoittain tuntea Jobin tavoin:

”Mikä on ihminen, että hänestä niin suurta lukua pidät ja että kiinnität häneen huomiosi, tarkastat häntä joka aamu, tutkit häntä joka hetki?”

Olkaamme kiitollisia siitä, että Herramme sellaisella tavalla pitää huolen meistä, vaikka emme sitä aina ymmärräkään! Hän tuntee meidät paremmin kuin me itse, ja sallii ajoittain asioita, jotka eivät meitä miellytä.

”Mutta minä panen toivoni Herraan, odotan pelastukseni Jumalaa: minun Jumalani on minua kuuleva. Älkää iloitko, minun viholliseni, minusta: jos minä olen langennut, niin minä nousen; jos istun pimeydessä, on Herra minun valkeuteni.”




perjantai 27. maaliskuuta 2015

Kauhulennoista





Viime päivinä olemme saaneet kuunnella ja katsella todella järkyttäviä uutisia. Jokin meissä ei ole ollenkaan halukas uskomaan, että joku saattaa tehdä sellaista itselleen ja kanssaihmisilleen. Eilen seurasin satelliittitelevisiosta useankin tiedotustilaisuuden, ja tämä järkytys siirtyi viime yön nukkumiseen, eli ajatukset saivat minut valvomaan pitkiä toveja. Nyt siis väsyttää ja ajattelin jo jättää kirjoittamisen väliin.

Mielessäni alkoi kuitenkin nyt pyöriä tietynlainen ajatuskuvio, joka ei ehkä miellytä joitakin, mutta johon meidän on syytä syventyä juuri tässä ajassa. Kaikki uutisoitu saa minut ajattelemaan aivan käytännön kokemuksia siitä hengellisestä elämästä, johon olen ollut osallinen kymmenien vuosien ajan. Mitä oli saksalaisen perämiehen mielessä, sitä emme toistaiseksi tiedä, emme ehkä koskaan. Hänestä kuitenkin muodostui tragedian merkittävin henkilö. Voidakseen toteuttaa suunnitelmansa, hänen täytyi saada lentokapteeni ohjaamon ulkopuolelle.

Miksi aikanaan joku pani alulle samankaltaisen tapahtumaketjun, ilman että juuri kukaan on pannut merkille sen tuhoisia seuraamuksia? Hengellisen toimintamme perämies (puhumme nyt useammasta yhtenä henkilönä) sai mieleensä jonkinlaisen häiriön ja järjesti tekaistuilla syillä koneen varsinaisen ohjaajan, minut, ohjaamon ulkopuolelle ja salpasi oven niin lukolla kuin suojapuomillakin. Meidän tapauksessamme kone onneksi teki vielä välilaskun, jonka aikana kapteeni heitettiin ulos, vain muutamien kauhistuneiden matkustajien hypätessä kentälle. Kaipa vain yksi lentoemäntä ajautui ulos matkustajien joukossa! Kone lähti uudelleen lentoon ilman kapteenia, emmekä ole oikein selvillä siitä, mitä sille on tapahtunut tai tapahtuu. Kerätäänkö jonakin päivänä kyytiin jääneiden sielujen jäämistöjä joltakin vuorenrinteeltä, johon kone aivan selvästi tahallisesti ohjattiin, osaksi perämiehen heikon koulutuksen ja vähäisen kokemuksen perusteella?

Lentokentälle jääneiden suru on olut suuri, ennen kaikkea pettymyksen ja hylkäämisen johdosta, mutta osaltaan murhetta ovat tuottaneet monet vammat, jotka syntyivät koneesta pudotessa, koska paikalla ei ollut portaita eikä poistumisramppia. Oli vain sisäinen pakko paeta koneesta, joka jäi taitamattomiin käsiin!

Tämän ymmärtävät ehkä vain siihen osalliset, mutta kaikki saa meidät ajattelemaan ehkä suuremmalla murheella ja tyrmistyksellä hengellisten johtajien vastuuta, kuin saksalaisen koneen perämiehen tekoja!

Meitä todella kauhistuttaa niiden hengellisten ”perämiesten” ohjaimiin tarttuminen, jotka selvästi syrjäyttävät Korkeimman Lentovalvonnan hyväksymät lentokapteenit, sulkemalla nämä keinolla millä tahansa ohjaamon ulkopuolelle, voidakseen toteuttaa mieleensä tulleita näkemyksiä, jotka automaattisesti saavat koneen laskuliitoon ja kauhistuttavaan törmäykseen, vieden mukanaan joskus enemmän väkeä kuin mitä Jumbojettiin ja suurimpaan Airbusiin mahtuu! Varoitan siis jälleen kerran tällaisista lennoista! Kannattaa tankkauslaskun aikana hypätä ulos koneesta, vaikka ehkä tulee murtumia ja kehollisia vammoja, mutta henki sentään säästyy!


torstai 26. maaliskuuta 2015

Rukouksesta





”’Jumala on Henki; ja jotka häntä rukoilevat, niiden tulee rukoilla hengessä ja totuudessa.’ Nainen sanoi hänelle: ’Minä tiedän, että Messias on tuleva, hän, jota sanotaan Kristukseksi; kun hän tulee, ilmoittaa hän meille kaikki’. Jeesus sanoi hänelle: ’Minä olen se, minä, joka puhun sinun kanssasi’.” (Joh.4).

Kuka puhuu meidän kanssamme, minun kanssani? Tunnemmeko sen äänen, joka kantautuu korviimme?

Meidän Herramme puhui Sanoja, jotka ovat Henki ja ovat Elämä. Mikä sai vilpittömät ihmiset uskomaan Häntä, tuon naisen tavalla? Hänen todellinen olemuksensa, Hänen elämänsä, tekonsa! Hänessä oli sopusoinnussa koko historia, kaikki kirjoitettu. Tuota naista oli valistettu aivan oikealla tavalla, niin että nyt hänen kuulemansa ääni, sanat, saivat hänet vakuuttuneeksi jostakin tähän asti suurimmasta kohtaamastaan.

Oi, kuinka toivoisinkaan niin omalle kuin jokaisen muunkin kohdalle tällaisen kohtaamisen, aivan uudella tavalla! Kuinka kaipaankaan saada aivan omakohtaisesti kuulla tuon kaikkien aikojen rakkaudellisimman ja koskettavimman, Sanasta tutun äänen: ”Minä se olen, Minä, joka puhun sinun kanssasi!” Mitä sisältääkään tämä asiakokonaisuus ja mitä se kuuluttaa meille jumalanlapsina? Mitä vaikuttaakaan elämäämme sekä Äänen että Persoonallisuuden tiedostaminen, niiden yhdessä kokeminen? Eikö Hän vakuutakin samaa jo vuosituhansia aikaisemmin:

”Sentähden minun kansani on tunteva minun nimeni, sentähden se on tunteva sinä päivänä, että minä olen se, joka sanon: ’Katso, tässä minä olen.’ Kuinka suloiset ovat vuorilla ilosanoman tuojan jalat, hänen, joka julistaa rauhaa, ilmoittaa hyvän sanoman, joka julistaa pelastusta, sanoo Siionille: ’Sinun Jumalasi on kuningas!’ Kuule! Vartijasi korottavat äänensä, kaikki he riemuitsevat, sillä he näkevät silmästä silmään, kuinka Herra palajaa Siioniin.” (Jes.52).

Erikoisesti tämä aika on täynnä mitä erilaisimpia ääniä, jotka kantautuvat jostakin, tai jopa astuvat eteemme samanlaisin vakuutteluin, kuitenkin vieraalla äänellä lausuttuna. Kertomuksemme nainen oli varmaankin jo ehtinyt kuulla kaikenlaista houkuttelevaa ja kiinnostavaa, mutta jokin hänen sisimmässään oli saanut hänet sulkemaan sisäisen, hengellisen korvansa näiltä ääniltä. Hänessä oli jotakin siitä, mistä Herramme hänelle puhui:

”Jumala on Henki; ja jotka häntä rukoilevat, niiden tulee rukoilla hengessä ja totuudessa!”

Mitä me ajattelemme rukouksesta? Mitä tulee ensimmäiseksi mieleemme? Polviasento, ristityt kädet, hiljaisin nurkkaus talossa, pyyntöjemme esittämistä Taivaalliselle Isällemme. Kyllä, kaikkea tätäkin rukous merkitsee, mutta minulle rukous on enemmänkin asenne, kuin jotakin määriteltyä esittämistä. Siitä kertoo mitä selvimmin sanoin:

”Samoin myös Henki auttaa meidän heikkouttamme. Sillä me emme tiedä, mitä meidän pitää rukoileman, niinkuin rukoilla tulisi, mutta Henki itse rukoilee meidän puolestamme sanomattomilla huokauksilla.

Mutta sydänten tutkija tietää, mikä Hengen mieli on, sillä Henki rukoilee Jumalan tahdon mukaan pyhien edestä. Mutta me tiedämme, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat, niiden, jotka hänen aivoituksensa mukaan ovat kutsutut.” (Room.8).

Minä en ole kykenevä kirjoittamaan kirjaa rukouksesta, mutta jokin sisimmässäni vakuuttaa, että jokainen elämäni hetki on omalla, joskin salatulla tavallaan, rukousta eli puhetta Herrani kanssa. Sitä on mahdoton selittää, se täytyy vain kokea:

”Minä se olen, Minä, joka puhun sinun kanssasi!”


 

Sample text

Sample Text

Sample Text