Voisinko riidellä Herraa vastaan?

”Sinä, Herra, olet vanhurskas; voisinko minä riidellä sinua vastaan? Kuitenkin minä kysyn sinulta, mikä oikeus on. Miksi jumalattomain tie menestyy? Miksi kaikki uskottomat saavat elää rauhassa? Sinä heidät istutat, he myös juurtuvat; he kasvavat, kantavat myös hedelmää. Heidän suussansa sinä olet lähellä, mutta kaukana heidän sisimmästään. Mutta sinä, Herra, tunnet minut; sinä näet minut ja tutkit minun sydämeni, millainen se on sinun edessäsi.” (Jer.11).

Mieleeni tulee jälleen kerran se hetki, kun aikanaan ahdingossani kyselin kaikenlaista, kävellen yöllä kotikaupunkini pääväylää pitkin. Siitä on varmaankin pitkälti yli neljäkymmentä vuotta. Muistan vielä kohdan, jolla pysähdyin hetkeksi puhellakseni Herrani kanssa.

Jo tuohon aikaan mieltäni vaivasi tavattomasti se, että mitä enemmän hengellisiä kokemuksia toverini saivat, sitä suuremmaksi muodostui jonkinlainen kuilu heidän ja minun välilläni. Etenkin sen jälkeen kun muutamat kertoivat täyttyneensä Pyhällä Hengellä helluntaiseurakunnan kokouksissa (vaikka olivatkin luterilaisen kirkon jäseniä), syntyi sisimmässäni melkoinen ristiriita. Miksi kaiken tämän jälkeen sain niin konkreettisella tavalla tuntea ajautuneeni kuin ulkopuoliseksi, jotenkin selvästi huonommaksi ihmiseksi kuin nämä palavia todistuksia kaiuttavat toverini? Miksi en voinut kokea heissä todellista, aitoa rakkautta, vaan enemmänkin ahdistavaa vaatimusta ja ehkä heille itselleen tiedostamatonta alas painamista? Eikö Hengellä täyttymisen pitäisi aikaansaada jotakin aivan muuta?

Näitä asioita pohtien huokailin Herran puoleen aivan suoranaisessa pelossa. Nämä toverini ja muutkin ihmiset halusivat panna kätensä päälleni ja antaa minulle saman kuin mitä heilläkin oli? Mutta miksi selvästikin pelkäsin heitä? - koska koin rakkauden heidän kohdallaan olevan vain katteettomia sanoja! Jo tuohon aikaan tunsin kaiken tahtovan viedä minut jonkinlaiseen alistumiseen, alamaisuuteen, jolla ei ollut mitään tekemistä Herralle alamaisena olemisen kanssa!

Rukoukseni ja puheeni Herralle perustuivat siis kaikkeen tähän, ja sanoin: ”Herra, minä pelkään kaikkea tätä enkä halua antaa kenenkään panna käsiänsä päälleni, koska en tunne heissä Sinun rakkauttasi. Minä en pyydä saada kokea mitään erikoisia asioita eikä ihmeitä, vaan haluan varmuuden siitä, että kaikki minuun tuleva tulee Sinulta! Sinun Sanasi sanoo, että autuaita ovat ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe. Suo tämän olla todellisuutta minun elämässäni!”

Rehellisyyden nimessä olen monta kertaa palannut tähän hetkeen, etenkin nykyisen kaltaisissa tilanteissa, joissa jonkinlainen epätoivokin masennuksen muodossa lainehtii aivan liian lähellä. Enkö sittenkin voisi saada kokea jotakin niin yliluonnollista ja vahvistavaa, etten joutuisi tällaisia kamppailuja läpikäymään?

”Sinä, Herra, olet vanhurskas; voisinko minä riidellä sinua vastaan? Kuitenkin minä kysyn sinulta, mikä oikeus on. Miksi jumalattomain tie menestyy? Miksi kaikki uskottomat saavat elää rauhassa? Sinä heidät istutat, he myös juurtuvat; he kasvavat, kantavat myös hedelmää. Heidän suussansa sinä olet lähellä, mutta kaukana heidän sisimmästään. Mutta sinä, Herra, tunnet minut; sinä näet minut ja tutkit minun sydämeni, millainen se on sinun edessäsi.”

Miksi kaikki minulle rakkaimmat ja läheisimmät uskovaiset käyvät kyynelten laaksojen lävitse, kun taas lukemattomat eri tien valinneet uskovaiset kokevat oman todistuksensa mukaisesti mitä suurimpia Jumalan siunauksia ja menestystä?

”Sinä, Herra, olet vanhurskas; voisinko minä riidellä sinua vastaan? Kuitenkin minä kysyn sinulta, mikä oikeus on.”