Hosumatta eteenpäin!

 ”Ettekö tiedä, että jotka kilparadalla juoksevat, ne tosin kaikki juoksevat, mutta yksi saa voittopalkinnon? Juoskaa niinkuin hän, että sen saavuttaisitte. Mutta jokainen kilpailija noudattaa itsensähillitsemistä kaikessa; he saadakseen vain katoavaisen seppeleen, mutta me katoamattoman. Minä en siis juokse umpimähkään, en taistele niinkuin ilmaan hosuen, vaan minä kuritan ruumistani ja masennan sitä, etten minä, joka muille saarnaan, itse ehkä joutuisi hyljättäväksi.” (1.Kor.9).

Umpimähkä on yksi erikoisimmista suomenkielen ilmaisuista, ja se jää helposti soimaan mielessä. Siten se on toistunut moneen kertaan viime päivien aikana mielessäni. Umpi ja mähkä! Mutta pääasia on että käsitämme mitä se merkitsee.

Meillä on tarkoitettu olemaan selvä päämäärä ja suunta kaikessa hengellisessä toiminnassamme, aivan kuten juoksukilpailussa jokaiselle on selvää, tai ainakin tulisi olla, mitä reittiä pitkin on juostava sääntöjen mukaisesti. Voittaa voi vain noudattamalla yhteisiä periaatteita ja ennalta määrättyjä sääntöjä. Vauhti on todella tärkeä, mutta voimavarojen oikea arviointi on hyvin merkittävässä asemassa loppuun asti selviämisessä. Liiallinen alkukiri ja näyttämisen tahto voivat johtaa uupumiseen kesken kaiken. Voimavarat on siis jaettava oikealla tavalla, koska useimmiten ratkaisevaa on jaksaminen viimeisillä kilometreillä, jotka ovat kaikkein vaativimmat ja uuvuttavimmat. Kuten juuri nyt!

Ihminen tarvitsee siis missä tahansa kilpailussa melkoisen määrän tervettä järkeä ja suunnitelmallisuutta. Sen tahtoo veljemme Paavali tuoda korostetusti esiin kuvauksessaan. Kuinka väärin onkaan kaikki hengellinen toiminta ja ”juoksu” käsitetty kristikunnan historian aikana! Osa on katsonut tärkeimmäksi näyttävän käsien ja jalkojen heiluttelun ja ikään kuin varjonyrkkeilyn, vaikka onkin kysymys pitkän matkan juoksusta. Niinpä suuri osa ns. kristittyjä on tahtonut pysyä yleisön näkyvissä ja huomion kohteena. Se on mahdollista vain pysymällä lähtöalueella, missä väkijoukot istuvat tai seisovat. Millainen pölypilvi leijaileekaan tämän paikallaan juoksevan joukon ympärillä, saaden katsojat köhimään ja hieromaan silmiään. Ei auta mitään lähettäjän huuto ja kehotukset reitille lähtemisestä, koska osa katsojista ymmärtämättömyyttään hurraa paikallaan tallaajille! Suosionosoitukset merkitsevän nyt kaikkea tälle ”hurahtaneelle” joukolle, jolle päämäärän merkitys on täydellisesti kadonnut!

Huh, huh, alkaa aivan hengästyttää tässä kotikatsomossa, etenkin kun seuraa sitä joukkoa, joka riemuiten lähti liikkeelle kovempaa kuin mihin riittää rahkeita! Lähtövauhti oli aivan hirveä, ja nyt jo suuri osa on kieli suusta roikottaen romahtanut uupumuksesta tien sivuun. Ensiapu ei riitä kaikille lähes infarktin kokeneille, ja siten tien vieri on täynnä loppuun asti uupuneita, alkumetreillä! Ei, ei ja ei! Kuinka ihmiset voivatkaan sellaisella tavalla käsittää väärin hengellisen elämän kilvoituksen ja tarkoituksen! Hengästyttää niin että täytyy siirtyä lohdullisempiin asioihin!

Todellisessa, aidossa ja mielekkäässä hengellisessä kilvoituksessa ei tunneta käsitettä umpimähkään, mikä edellisen kuvauksemme perusteella näyttää olevan useimpien kirvoittelevien tunnussana!

”Mutta jokainen kilpailija noudattaa itsensähillitsemistä kaikessa; he saadakseen vain katoavaisen seppeleen, mutta me katoamattoman. Minä en siis juokse umpimähkään, en taistele niinkuin ilmaan hosuen…”

Meidän päämäärämme ja tarkoituksemme ovat siis jotakin niin tärkeää, että se on kaiken maallisen tarkoituksellisuuden yläpuolella. Me olemme matkalla katoamattomaan, ainoaan todella pysyvään ja iankaikkiseen. Miksi? Koska mekin olemme katoamattomia, iankaikkisia!

”Minä en siis juokse umpimähkään, en taistele niinkuin ilmaan hosuen, vaan minä kuritan ruumistani ja masennan sitä…”

Itsekuri, mitä se todella on, ja miksi tästä käsitteestä ei juurikaan ole puhuttu eikä puhuta? Siitä ensi kerralla!