Paluu laitumelle osa1

Paluu laitumelle

11.10.2013

Osa 1

On kulunut toistakymmentä vuotta siitä, kun viimeksi kuvailimme laitumemme lampaiden toimintoja ja toilailuja jo tutuiksi tulleilla vuoriniityillä. Vieläkään ei kirjoittajalla ole tarvittavaa rohkeutta sijoittaa tapahtumia armaan maamme kamaralle pelossa, että joku tahtomattammekin tunnistaa omia piirteitään ja katsoo velvollisuudekseen haastaa kirjoittajan oikeuteen kunnianloukkauksesta. Oikeastaan ei koskaan vielä ole ollut niin merkittävää vaaraa loukatuksi tulemisesta kuin juuri kokemassamme hyvin herkässä ajassa, jossa pienikin vääränlaiseksi koettu katse saatetaan kokea loukkaavaksi tai suorastaan häpäiseväksi. Siksi on entistä tärkeämpää muuttaa niin paikat kuin persoonallisuudet ja nimet aivan toisenlaiseen ympäristöön sopiviksi, kyllin kauaksi omista pelloistamme ja tasaisista maisemistamme.

Kirjoittaja vieraili aikanaan yli kolmenkymmenen vuoden ajan Keski-Euroopan vuoristomaisemissa niin usein, ettei ole minkäänlaista kuvaa käyntimääristä. Päällimmäiseksi jäi vain suuri mieltymys, jollei aivan intohimo lumipeitteisiin vuoriin ja vihreisiin laaksoihin. Kirjoittaja on aivan selvästi kesän ihminen, joten talvikuvaukset jäävät jatkuvasti hiukan toiselle sijalle.

Innoitusta laitumelle palaamiseen sai odottaa turhaan yli kymmenen vuoden ajan, mutta kun viime viikonloppuna osallistuin todella merkittävään tapahtumaan muutaman sadan kilometrin päässä, tapahtui yöllä herääminen, joka ei sallinut nukkua, vaan mieli vietiin sellaisella voimalla ja luovuudella ylös vuoriniitylle, erittäin erikoislaatuiseen lammasmaisemaan, että univaje hiukan haittasi seuraavan päivän toimia. Kerroin näkemästäni aamun kokouksessa noin neljännestunnin verran, kosketellen ajan puutteessa vain näkyvimpiä osia erikoislaatuisesta ilmestyksestä.

Kertomuksemme ovat ehkä aina olleet joidenkin mielestä kaukaakin haettuja, mutta jokaisella rivillä tekstiä on enemmän todellisuuspohjaa kuin mitä kukaan on halukas uskomaan, niin järkiperäisessä ja älykkäässä maailmassa, jossa juuri nyt elämme. Kirjoittaja tunnustaa avoimesti, etteivät hänen kirjoituksensa tuo kovin suurta kunniaa ja mainetta ns. hengellisille piireille, jotka kautta aikakausien ovat uskoneet omaavansa, anteeksi sanonta, vapauden päästää höyryt pihalle ja käyttäytyä oikeastaan aivan miten haluaa! Voitaisiinko siis tahdittomasta ja suorastaan mielettömästä toiminnasta kirjoittaa ns. ”asiallisesti ja järkiperäisesti”?

Eipä tässä tarvita kovin laajoja selityksiä asialle, vaan liitäkäämme vuoristotuulten saattelemana Hopeajärven kylän, nykyisen pikkukaupungin, yllä kohoaville raikkaille puroille ja vuoristoniityille.

Aurinko suunnittelee nousemistaan vuorenharjanteen takana, ja hiljainen tuulen hyminä enteilee lämpötilan kohoamista tällä rehevällä kedolla, tai miksi sitä nyt sitten kutsummekin. Jokin kuitenkin hämmästyttää tässä näkymässä niin kirjoittajaa kuin varmastikin jokaista muuta silmänsä auki saavaa. Näky on niin erikoinen ja ihmeellinen, ettei sitä ennen ole nähty, ainakaan tässä mittakaavassa! Koko aukea tila on täynnä vaaleita läikkiä, jotka ovat suorastaan jähmettyneet paikalleen. Jokaisesta, selvästikin karvaisesta möykystä kohoaa taivasta kohden neljä vaaleata tikkua, liikkumatta, värähtämättä. Odottakaamme hiukan, muutamia minuutteja, valaistuksen paranemista. Tällaista ei ole ennen nähty, totisesti ei! Mutta meidäthän on asetettu tähän maailmaan kokemaan ja etsimään kaikenlaista käsittämätöntäkin, oppiaksemme enemmän jokapäiväiseen elämään liittyvää, jos tämä nyt sitten on jokapäiväistä!

Nyt käy jo selvempi tuulenvire, ensimmäisten auringonsäteiden tunkeutuessa yön usvan lävitse. Ja mitä näemmekään, mitä hämmästelemmekään tällä aamuvarhaisella lammaslaitumella! Kyllä, kyllä, ne ovat lampaita, isompia ja pienempiä, jotka merkittävän välimatkan päässä toisistaan makaavat ruohikossa ketarat pystyssä! Ei, ei todellakaan ole moista ennen nähty! Uskaltaisikohan sitä mennä vähän lähemmäksi uskottavuuden parantamiseksi, sillä nyt tarvitaan selityksiä, eikä ihan vähän, tämän erikoisen spektaakkelin ymmärtämiseksi.

Tavallisesti lampaan luonteeseen kuuluu ainakin yön ajaksi hakeutua mahdollisimman lähelle toisia lajikumppaneita, mutta nyt itse kukin makaa selvästi erottuvan välimatkan päässä toisistaan. Miksi ihmeessä? Ja miksi sorkat sojottavat kohti taivasta, aivan hullulla tavalla! Eihän se ole ollenkaan lampaan luonteen mukaista! Aivan pelonväristykset selkäpiissä lähestymme reunimmaisia möykkyjä, mieleen hiipiessä ajatuksia jopa jonkinlaisesta tautiepidemiasta, mahdollisesti suu- ja sorkkataudista! Aurinko nousee koko ajan, ja nyt jo erotamme ruhojen ja sorkkien lisäksi pienet lampaanpäät pienine aivoineen, tarkoitamme noiden päiden sisällä, eli aivot eivät näy. Ja kummallista, erittäin kummallista! Jokaisesta päästä työntyy ulos kieli lerppuen kohti ruohoa! Ei värähdystäkään, ei pienintäkään elonmerkkiä. Tulee jo melkein otettua muutama askel taaksepäin. Nyt on kiire, nyt täytyy paimenelle ilmoittaa, että ankara isku on kohdannut laumaa. Hengetön jokainen, kuolonkangistuksessa! Miten tällainen tragedia on voinut kohdata niin ystävällismielistä paimenta ja tilanomistajaa! Surullista, surullista.

Kyyneleet alkavat jo tunkeutua silmäkulmaan kun kuuluu surkea voihkaisu ja henkäys. Lähin lammas raottaa toista silmäänsä varovasti, tutkaillen. Ikään kuin auringonsäde polttaisi sen silmää, sulkee se sen heti ja kieli käväisee hetken suussa. Mitä kummaa, mitä kummaa, sama ilmiö toistuu nyt niin kauas kuin katsojan silmä siintää. Pitäisikö nyt ilmaista jotenkin läsnäolonsa, päästää jonkinlainen ääni tai huuto mielialan selkiinnyttämiseksi? Mutta ei, ei tällaisessa tilanteessa voi muuta kuin vain odottaa tilanteen kehittymistä, jonkinlaisen selvyyden ilmenemistä.

Tovin kuluttua kautta niityn alkaa yhä selvemmin kaikua syviä, jotenkin masennukseen viittaavia henkäyksiä, ja muutama taivaalle osoittava sorkka hiukan värähtää.

Olemme aivan ymmällämme, eikö vain? Kuka voi selittää meille kaiken edessämme esittäytyvän? En ainakaan minä, tuskin sinäkään! Mutta kirjoittajalla on harvinainen kyky samaistua erilaisten olentojen ja ilmiöiden kanssa. Siksi ei ole muuta mahdollisuutta kuin samaistua aivan lähellä olevan takkuisen lampaan kanssa, ja tunkeutua sen ajatusmaailmaan, sen tyhmänä pidettyyn kalloon, joka ei sinänsä ole yhtään tyhmä, ainoastaan sen sisällön suhteen voi olla erilaisia, hiukan alentaviakin mielipiteitä. Mutta mitä lammas voi sille, miksi se on luotu? Emme mekään aina ole niin liialla älyllä pilattuja, koska jo nyt voidaan paljastaa hiukan jotakin esiripun takaa. Emmehän me tällaista kirjoittaisi, jos olisi kysymys vain eläimistä, emmehän? Takana on ajatuksia, jotka saattavat asettaa omat toimintomme hyvinkin kyseenalaisiksi!

Lähin lammas hiukan värähtää kokonaisuudessaan, ehkä kylmissäänkin, kun ei kukaan suo lämpöä vierustoverilleen. Illalla jo oli itse kukin sitä mieltä, ettei enää ole aika haistella toinen toisensa epämääräisiä tuoksuja tai lemuja, tai… miksi niitä sitten kutsuisimmekaan. Kehitys tässä lammaspiirissä oli alkanut jo aikanaan itse kukin nimeltä mainiten. Muistamme kai Klausin ja Thomaksen ja Brunon ja Isabellan ja Marthan ja muutkin, joista osan kirjoittajakin on jo unohtanut.

Normaalin lampaan luonteeseen kuuluu tiettyjä asioita, aivan lammasmaisuuden puitteissa. Paineet päästetään ulos siinä missä juuri silloin seisotaan, ruohon silppuuntuessa toisessa päässä, aiheuttaen niellessä koko kehon lävitse vaikuttavan paineenmuutoksen. Tarpeellinen määrä ruohoa, ja kas vain, toisesta päästä tupsahtaa ulos mitä erinomaisinta lannoitetta, jonka hajusta voidaan olla montaa mieltä!

Miltä haisee lannoite, miltä lampaan hengitys, miltä takkuinen turkki, se on kautta aikain ollut yksi elämän luonnollisimmista asioista, tosiseikoista. Mutta nyt sivistyksen huippuhetkinä, tiedon lisääntyessä, mielen suurtenkin muutosten keskellä, uudet tuulet ovat alkaneet puhaltaa täälläkin kaukaisilla vuoriniityillä. Nyt oli lujasti päätetty, että raitis ilma on kaikki kaikessa, ja tähän tavoitteeseen pääsemiseksi oli hyvä toteuttaa tiettyjä periaatteita. Jos ei halua haistaa mitään, on syytä ottaa etäisyyttä! Klaus oli tätä asiaa pohtinut lammaskunnan vanhimpana, saaden tukea jopa Thomasilta, jonka sielunelämä oli kärsinyt kaikenlaista kovaksi luokiteltavaa, joten raikas ilma tuntui hyvältä ajatukselta.

Tässä on jo tullut käydyksi useammankin lampaan aivoissa, aivan huomaamatta. Nyt on siis jo alustavasti selvitetty niityllä makaavien ruhojen etäisyys toisistaan. Aika tyhmää, todella tyhmää, sillä yksi asia oli unohtunut jokaiselta etäisyyttä kaipaavalta. Milloin koittaisi hetki, jolloin kiiluva silmäpari etsiytyisi metsikön reunaan, mitä ihanin lampaantuoksu kuonossaan? Onneksi ei tällä seudulla ollut susia kovinkaan usein, mutta sitäkin useammin ahmoja ja pari ilvestäkin. Siis oppikaamme tästä jotakin: mitä pidempi välimatka toisesta toiseen, sitä lyhyempi tie reunassa makaavan takkuiseen takapuoleen! Eikä kukaan huomaa mitään, kun kanssalammas napataan ja viedään suihin susien! Kamalaa ajatellakin, lammasparat tyhmine kalloineen, ihminen ajattelee kaiken aivan toisin, vai ajatteleeko…?

Nyt siis tämän lähinnä makaavan lampaan aivoihin! Toinen silmä avautuu jälleen sirrilleen. Näkymä ei selvästikään miellytä, kuin ehkä siinä mielessä, ettei kukaan yön aikana ole sattunut vierähtämään liian lähelle. Auringonvalo selvästikin aiheuttaa negatiivisia tunteita ystävämme sisimmässä, koska kieli käväisee jälleen suussa, maiskutellen selvästikin epätyydyttävästi. Phyi, phyi, suussa on paha maku, ja kieli palaa jälleen ulos valkoisten hampaiden väliin. Ai, ai, aika vaarallista, mitä jos yhtäkkiä kuuluisi odottamaton, kova ääni. Säikähtäessä voisi tapahtua kammottavia asioita, leukojen loksahtaessa yhteen! Eihän lammas nyt normaalisti roikota kieltään ulkona, mistä tässä oikein on kyse! Kun katselemme kokonaisuutta ja erikoisesti lampaannaaman ilmettä, alkaa jotakin selvyyttä tulla ihmismieleenkin. Tämä lammashan on lopen uupunut, siitä todistavat taivaalle sojottavat ketaratkin. Mutta mikä ihme aikaansaa tällaisia ilmentymiä, mikä ihme?

Molemmat silmät aukenevat nyt hetkeksi, ja koko lampaanruho nytkähtää kuin haluten ilmoittaa olevansa täysin tyytymätön vallitsevaan tilanteeseen. Voi itku, uusi aamu, uusi päivä, ja kaikki on niin kurjaa ja kuluttavaa! Ei millään jaksaisi taas herätä lammashommiin, kun ketaratkin ovat ihan kohmeessa ja kastepisaroiden peitossa. Bää, bääää! Kurjaa, surkeaa, bääää, bäääääääääää! Nyt alkaa liikettä näkyä koko kedolla, ja sorkkameri alkaa aaltoilla silminnähden. Minkäänlaista iloisuutta ei ole havaittavissa, sillä suurin osa silmistä siristelee epäuskoisena, tyytymättömänä näkemäänsä. Ei sada taivaalta heinää, ei leipäkokkareita, ei herkkupaloja! Ei mitään toisista päivistä poikkeavaa, vain kaikkialta levittäytyvä jokapäiväinen lampaanhaju, kikkareiden tuoksu, ainainen määintä, korvia turruttavana. Kannattaako tänään herätä ollenkaan, kun elämä on niin yksinäistäkin, uusien näkemysten ja julistettujen oppien mukaisesti? Asian korjaamiseksi ei tarvittaisi paljoakaan, ainakaan läheisyyden suhteen, mutta eiväthän lampaan aivot tällaiseen ponnistukseen riitä!

Jokainen ketarat pystyssä makaava on tylsistymiseen asti kyllästynyt toistensa määkimiseen, mäkätykseen, tyhmyyteen, aina vain toistuviin mielipiteisiin ja… tylsyyteen. Tylsää on elämä, tylsä on jokainen päivä, kun ei ole ketään muuta niin mielekästä ja henkevää kuin… kuin… minä itse!

Pitkän aikaa oltiin sitä mieltä, että sopiva välimatka toiseen on mitä hienoin ajatus, suoden enemmän tilaa jaomalle egolle, omille hienoille ajatuksille ja näkemyksille. Oma paras on ehdottomasti paras paras!

Mikä on parasta lammaspaimenelle? Ihminen on ylettömän viisas, ja haluaisi jakaa tämän viisauden edes rajoitetussa määrin tyhmille lampaille. Koska emme nyt voi viitata laitumemme lampaiden isäntään ja paimeneen, puhumme hetken aivan selvästä ihmisviisaudesta. Miksi paimenen tulee kulkea laumansa edellä, eikä missään tapauksessa takana? Tähän antaa vastauksen yksi kuuluisimmista, joskin ehkä arveluttavimmista ihmislammasten paimenista. Siis, miksi lammasten paimenen tulee kulkea lammasten edellä? Ihmisviisauden huipputulos: välttääkseen astumasta lampaankakkaan!

Tässä on melkoisen valaiseva kuva tämän hetken paimenien asenteesta laumaansa kohtaan, vaikka lausuman julkituonut maailmankuulu saarnaaja sitä tuskin on tullut ajatelleeksi! Käsite paimen on kärsinyt katastrofaalisen inflaation. Me olemme tottuneet aivan vääriin asenteisiin ja opetuksiinkin, suureksi osaksi oikean opetuksen puutteessa. Todellinen paimen ei pelkää negatiivisia seurausilmiöitä, kuten lampaankakkaan astumista. Nykyiset paimenet eivät oikeastaan ole ollenkaan paimenia, vaan herroina hallitsevia kirkkoruhtinaita, jotka uskovat olevansa täydellisiä ja odottavat samaa laumalta.

Lampaamme kedon reunalla alkaa hiljakseen kallistua kyljelleen, toinen silmä raollaan. Pakkohan se on jossakin vaiheessa siirtyä eri asentoon, kun on pakko jotakin syödäkin! Toisaalta sama ruoho ja sama puron vesi ovat alkaneet kerta kaikkiaan kyllästyttää. Päivästä toiseen samaa ruohoa ja samaa vettä! Senhän ymmärtää jokainen meistä omalla tavallaan, kuka paremmin, kuka heikommin. Ollakseen hyödyllinen, jotakin aikaan saava, pitäisi joka aamu avata Jumalan Sana ja lukea ainakin jonkin verran. Mutta kun sekin alkaa maistua puulta, ei huvita, on mukavampi maata paikallaan koivet pystyssä!

Miksi nämä lampaat retkottavat sorkat pystyssä? Mieleen hiipii ajatus, etteivät ne itse ollenkaan tajua tilaansa, asentoansa. Koipia kai särkee, mutta miksi?

Huokaillen ponnistaa lähin lampaamme jaloilleen, horjuen ja haparoiden. Taas uusi päivä, uusine velvollisuuksineen, odotuksineen, vaatimuksineen! On oltava hyödyllinen, tuotettava villaa, villaa, villaa!   

jatkuu...