Kauhistuksen kanahäkki I-7

Eristyssellissä

Jokaisen lh-persoonan uhrin kertomus sisältää sellaisen määrän aivan mahdottomalta kuulostavia asioita, että välillä minua melkein kaduttaa että ryhdyin tällaiseen urakkaan. Voiko todellakaan kirjaani uskoa kukaan muu kuin sellainen ihminen, joka on itse ollut uhrina?

Minusta usein tuntuu siltä, että lh-persoonat lähes poikkeuksetta ovat sisimmältään hyvin pelokkaita ja arkoja ihmisiä, jotka koko ajan pelkäävät menettävänsä kaiken. Tuleeko heitä sääliä? Kuultuani ja koettuani kaiken takanani olevan, on pakko tunnustaa, ettei sisimmästäni löydy paljonkaan hyviä tunteita näitä ihmisiä kohtaan. Ainoa sääli kohdistuu heihin ihmisenä, sillä jokaista ihmistä tulee rakastaa ja kunnioittaa huolimatta siitä keitä ja mitä he ovat. Mutta kaikki se mitä he ovat saavuttaneet ja minkä he pelkäävät menettävänsä, on rikoksella ja usein mitä suurimmalla raakuudella saavutettua etua muiden ihmisten kustannuksella.

Pelätessään menettävänsä saavuttamansa etuudet, he pyrkivät tavalla tai toisella turvaamaan ne keinoja kaihtamatta. He suojaavat ne osaamallaan tavalla, ja yksi keino turvata omaisuutensa on laittaa se tallelokeroon tai kassakaappiin. Mutta kun lh-persoonalle on niin tärkeä hänen hovinsa, jonka joka hetki tulee olla hänen käytössään, niin voiko näitä ihmisiä laittaa kassakaappiin? Ei luonnollisestikaan, sillä siellä heiltä loppuisi hengitettävä ilma. Heidät eristetään ja suljetaan selliin, joka ei suurestikaan poikkea kassakaapista, sillä jokaisella eristykseen joutuvalla on tunne siitä, että hän tukehtuu hetkellä millä tahansa.

Minä tiedän tämän tunteen, etenkin kun sairastin uniapneaa muutaman vuosikymmenen ajan. Minulla oli jopa toista sataa hengityskatkosta yön aikana. Nukuin 12- 15 tuntia vuorokaudessa, mutta olin siitä huolimatta kuolemanväsynyt. Avioliittoni oli todella vaikea, ja sen lisäksi oli jatkuva painostus ja luonnehäiriöinen tuhomieli työni piirissä olevien ihmisten taholta. Miten ylipäätänsä olen selvinnyt kaikesta hengissä ja mieleltäni terveenä? Uniapnean paransi lopulta melko hankala leikkaus, missä kurkustani poistettiin kaikki pehmeä kudos, niin että nyt helposti vetäisen juoman väärään kurkkuun. Mutta muita ongelmia ei voidakaan kirurgisesti poistaa.

Ymmärrän hyvin sen taistelun ja ponnistelun, mitä kaiken tuollaisen jälkeen tarvitaan normaaliin elämään palaamiseksi. Mutta kuinka ihana tunne onkaan se, kun yhtäkkiä, näihin asioihin etäisyyttä saatuaan, huomaa jotakin erikoista vuoteeseen mennessään. Muistan sen lopun elämääni, kun makasin kyljelläni sängyssä ja ihmettelin jotakin. Kesti hetken, ennen kuin tajusin mitä se oli. Hyvät ihmiset, raskas tunne ja puristus rintakehässä oli aivan yhtäkkiä kadonnut, ja minä hengitin aivan kuin raikasta vuoristoilmaa!

Se ahdinko ja tunne tukehtumisesta, joka vallitsee jokaisen lh-persoonan uhrin elämässä, on niin todellinen, ettei sitä voi käsittää kukaan muu kuin sen itse kokenut. Onko ihme, jos minäkään en yöllä ymmärtänyt hengittää, kun päivälläkin oli tunne siitä, ettei oikein jaksa eikä osaa hengittää? Luonnehäiriöinen käyttäytyminen on niin tuhoavaa, että sitä voidaan hyvällä syyllä kutsua totaaliseksi tuhoamiseksi. Jos kertoisin yksityiskohtaisesti, kuinka työtoverini ja ystävinä pitämäni ihmiset pyrkivät tuhoamaan työni ja elämäni, ei varmastikaan kukaan uskoisi minua.

Tässä juuri on kaiken murheellisuus. Nämä kertomukset ovat todellakin niin uskomattomia, etteivät useimmat uhrit uskalla lausua niitä julki, koska kaiken kokemansa jälkeen ovat itsekin alkaneet epäillä onko sellainen ylipäätänsä mahdollista.

Todella vaikeina hetkinä uhri vannoo sisimmässään, että nyt kaikelle on tultava loppu, minä en kerta kaikkiaan jaksa enää! Hän ei puhu asiasta kenellekään, vaan suunnittelee jo mahdollisesti eropapereiden hakemista, tai menemistä jonkun asiantuntijan luokse saadakseen apua lopullisen ratkaisun tekemiseen. Onko lh-persoonalla yliluonnollisia kykyjä? Minä olen kallistunut uskomaan, että heillä on jokin selittämätön vaisto, mitä ei voida tieteellisesti tutkia. Vaikka uhri ei puhu mitään, ei osoita sisäisiä tuntemuksiaan millään tavalla, osaa piinaaja juuri oikealla hetkellä vetäistä oikeasta narusta.

Liisa eli yhtä elämänsä kauheinta vaihetta. Hän oli itse asiassa jo ihmisraunio, joka päivittäin ja hetkittäin oli mitä suurimmissa sisäisissä ristiriidoissa. Hänen sielunsa huusi vapautusta keinolla millä tahansa. Useamman kerran hän oli autolla ajaessaan ollut valmis kääntymään vastaan tulevan rekan alle, mutta hän oli lukenut siitä, kuinka traumaattinen tuollainen kokemus on rekkakuskille. Hän oli suunnitellut myrkyn hankkimista, unilääkkeiden ottamista alkoholin kanssa. Hän oli suunnitellut avioeroa, mutta koska Jussi oli uhkaillut etsiä hänet vaikka maailman toisesta äärestä, pelkäsi hän tätäkin vaihtoehtoa. Häneen oli kylvetty pelko kaikkea kohtaan. Hän oli umpikujassa.

Eilen hän oli päättänyt lähteä kotoa, kun Jussi jälleen kerran oli saanut todella pahan raivokohtauksen ja haukkunut häntä huoraksi ja lesboksi, kun hän oli halunnut mennä teatteriin ystävättärensä kanssa. Liisa ei itse asiassa olisi saanut mennä minnekään, hän oli kuin kuritushuonevanki, joka ei päässyt ollenkaan raittiiseen ilmaan. Jussi pelkäsi hänen kohtaavan ihmisiä, jotka antaisivat hänelle niin suuren vapaudenkaipuun, että hän lopultakin jättäisi kotinsa. Siksi Jussi piti huolen siitä, ettei Liisalla olisi omaa rahaa käytössään.

Liisa oli siis tehnyt päätöksensä ja pakannut jo pienen matkalaukun. Rahaa hänellä oli juuri sen verran, että hän pääsisi äidin paikkakunnalle. Vuosien ajan hänen rikkinäinen sisimpänsä oli vatvonut asioita edes takaisin aivan kuin lasten leikissä, eipäs, juupas, eipäs, juupas …tämä kaikki oli ollut todella kuluttavaa, koska hän ei pystynyt tekemään lopullista päätöstä.

Nyt tapahtui taas tuo yliluonnollinen asia, aivan kuten aina ennenkin. Jussi ei voinut tietää mitään hänen pakkaamisestaan, ei hänen ratkaisustaan viimeinkin lähteä kotoa. Juuri kun Liisa helpotuksesta huokaisten piilottaa matkalaukkunsa eteisen komeroon talvivaatteiden taakse tunnin päästä tapahtuvaa lähtöään varten, tulee pihalle auto. Jussi tulee kotiin kesken päivää toisessa kädessä Alkon kassi, toisessa suuri kukkakaupan puketti!

Kirjoittaessani tätä, tekisi minun, jolla ei ole tapana kiroilla, mieli lausua joitakin todella rumia sanoja pitkänä pötkönä. Mistä ihmeestä nämä ihmiset vaistoavat uhrin irtautumisyrityksen? Kuka heille kertoo siitä? Taustani seurakunnallisessa elämässä pakottaa minut tässä kohden lausumaan julki jotakin sellaista, mitä en ajatellut ollenkaan kirjoittaa. Luonnostaan uskon Jumalaan ja Hänen hyvyyteensä kaikesta näkemästäni huolimatta, mutta tämä piirre lh-persoonassa pakottaa minut uskomaan myös siihen pimeyden puoleen, jota vastaan joudumme koko elämämme ajan taistelemaan. Onko näillä ihmisillä jokin aivan erikoisen luottamuksellinen suhde tämän pimeyden hallitsijan kanssa, sillä ei kukaan eikä mikään voima tässä maailmassa ei saa minua uskomaan, että Jumala paljastaisi uhrin pakoyritykset?

Aina kun uhri kaiken ahdistuksen keskellä on päätynyt jonkinmoiseen ratkaisuun, muuttuu piinaaja hetkessä maailman suloisimmaksi olennoksi. “Enhän minä toki sellaista tarkoittanut! Enhän minä hyvänen aika voi sellaista tahtoa! Nyt sinä olet jälleen kerran käsittänyt kaiken väärin! Voitko sinä todella uskoa sellaista minusta?“ Tätä luetteloa voitaisiin jatkaa loputtomiin. Yksikään uhri ei ole kertonut minulle, että lh-persoona olisi tällaisessa tilanteessa selvästi pyytänyt anteeksi; käyttänyt sanaa “anteeksi“. Itse voin murheellisena kertoa, että niiden kolmenkymmenen vuoden aikana, joina olen kokenut luonnehäiriöistä kohtelua, ei yksi ainoakaan näistä ihmisistä ole millään tavoin esittänyt anteeksipyyntöä, saati sitten osoittanut katumusta. Mutta jotta en kokonaan olisi lopettanut työtäni, on aina viime hetkellä tuotu esiin jotakin sovittelevaa, jotta minun hyväksikäyttöäni olisi voitu jatkaa. On itse asiassa nöyryyttävää joutua myöntämään, että on antanut käyttää itseänsä hyväksi. Olen itse ollut luonnehäiriöisen hyväksikäytön uhri. Mistä tuo lumovoima saa alkunsa? Olemme jo puhuneet siitä.

Muuttuuko hän mahdollisesti joskus sellaiseksi kuin jatkuvasti lupaa? Muuttuuko hän, vai muuttaako hän sinua, minua? Kuin yhteisestä suusta voin kuulla jokaisen uhrin yhtäpitävän huudon: “Olen odottanut kymmenen, kaksikymmentä, kolmekymmentä, (voi hirvitys!) viisikymmentä vuotta. Hän ei ole muuttunut parempaan suuntaan, vaan päinvastoin!“ Hän ei näytä muuttuvan, mutta jos hän sairastuu tai väsyy, hän ei jaksa koko ajan vahtia kuritushuoneen ovella, ja uhri saa hiukan hengähtää. Mutta onko se vielä ihmisen arvoista elämää? Ei varmastikaan. Ainoa todellinen päämäärä on päästä kokonaan ulos sellistä, sillä ketään ihmistä ei saa teljetä minnekään.

Uhri menettää toivonsa muutaman vuoden kuluessa, kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua hän ei osaa enää edes odottaa parempaa. Useimmiten häntä pitää pirteänä ympäristön paine, joka koko ajan kehottaa yrittämään sittenkin, koska ainahan on toivoa. Tämä on jälleen kohta, jossa mieleni tekisi ladella joukko rumia sanoja päin näiden tekopyhien rauhantekijöiden autuaita pläsejä. Yksikään näistä toivoa täynnä olevista neuvojista ei olisi valmis toteuttamaan sitä, mihin muita patistaa! Ei yksikään!

Mitä voimme tehdä uhrin hyväksi?

Olen kuullut kertomuksen, jossa potilas oli todella huonossa tilassa, vaikeroiden ja vääntelehtien vuoteella, eikä kukaan enää tiennyt mitään parannuskeinoa, sillä kaikki lääkitys ja keskusteluyritykset olivat turhia. Paikalle kutsuttu psykiatri tai sielunhoitaja oli ymmällään, mutta hetken intuitiosta kumartui vuoteen ylle, silitti potilasta päästä ja sanoi: “Lapsella taitaa olla paha olo.“ Tämä havahtui heti, ja siitä alkoi hänen täysi kuntoutumisensa. Tämä ihmeellinen tulos kuvastaa mielestäni jotakin siitä, mistä lähdemme liikkeelle luonnehäiriöisen uhrin kanssa. Hän on todellakin kuin tuo epätoivoisessa tilanteessa oleva ihminen, jonka läheisyyden ja rakkaudellisuuden ele sai tulemaan ulos kammottavasta maailmastaan.

Uhri on usein ajautunut tässä “olemattomia asioita vastaan käymässään kamppailussa“ maailmaan, jossa hänellä ei juurikaan ole ymmärtäjiä eikä auttajia. Tämän kirjan kirjoittamisen ensisijainen tarkoitus on auttaa uhreja näkemään tilanteensa ja antaa toivon mahdollisuus. Yhtä suuri tarkoitus on siinä, että me jokainen oppisimme näkemään pettävän ulkokuoren lävitse ja voisimme havainnoida todellisen tuskan ja ahdistuksen siellä missä se todella on läsnä.

Onnettomuuspaikalla maallikkoauttaja kiinnittää automaattisesti huomionsa äänekkäimpään loukkaantuneeseen, kun taas asiantuntija tietää, että suurimmassa hädässä on kaikkein äänettömin, liikkumattomin potilas. Tämä selittää sen, että usein autetaan sitä, joka ei apua tarvitse, ja avun tarvitsijaa tungetaan syrjään entistä suurempaan ahdinkotilaan.

Ensimmäinen apu tulee siis siitä, että uhrille, kaiken manipuloinnin ja syyllistämisen jälkeen, annetaan lupa voida huonosti. Me tiedämme, että alkoholistiperheessä jokainen perheenjäsen todellisuudessa voi huonosti, mutta kaikki yrittävät peittää huonovointisuutensa, tajuamatta omaavansa yhä enemmän virtahevon piirteitä. He tarvitsevat erityistä terapiaa ja “lupaa“ voida sittenkin huonosti ja tuoda esiin ahdinkonsa. Luonnehäiriöisen uhri tarvitsee tällaista “lupaa“ vieläkin enemmän, sillä häneltähän on riistetty kaikki oikeudet normaaliin ihmiselämään. Hän on vain varjo siitä, mitä hänellä ihmisenä olisi oikeus olla. Hän ei voi olla sitä, mitä hän toisissa olosuhteissa olisi.

Sysäyksen parempaan suuntaan voi antaa kuka tahansa vilpitön ja ymmärtäväinen kuuntelija. Neuvojen antaminen ei juurikaan auta, vaan tässäkin pätee se hyvä ohje, minkä useammatkin ammattiauttajat ovat antaneet: “Kuuntele, kuuntele, kuuntele ja kuuntele. Ja kun sanot jotakin, saata potilas esittämään asiaan liittyvät ja sopivat kysymykset. Älä vastaa näihin kysymyksiin, vaan sano jälleen jotakin sellaista, mikä saa potilaan itse vastaamaan kysymyksiinsä.“ Siksi aina vakavimmissa tapauksissa tarvitaan kokenut henkilö, terapeutti, joka huolehtii alkuhoidosta, joka tapauskohtaisesti saattaa kestää kuukausia tai vuosiakin. Mutta jälki– ja apuhoidossa voi jokainen sydämen omaava ihminen olla mukana, ja siksi kirjoitankin näitä rivejä. Jos alistaminen, nöyryyttäminen ja tuhoaminen on tapahtunut vuosien ja jopa vuosikymmenien ajan, ei ole järkevää edes ajatella kaiken korjaantuvan muutamassa hetkessä.

On suoranainen Jumalan ihme, jos joku on selvinnyt vuosikymmenien ajan tällaisesta henkisestä helvetistä sairastumatta todella vakavasti. Näitäkin tapauksia on, mutta niiden perusteella ei tule arvioida yleisesti selviytymistä. Miksi joku sitten on niin pitkäksi aikaa antautunut uhriksi, on niin henkilökohtainen kysymys, ettei kenelläkään ole oikeutta toimia tuomarina. Yksi yleisimpiä selityksiä on se, että parisuhteissa on ajateltu lapsia ja heidän tulevaisuuttaan. Jääkö lapsi eron sattuessa sairaalle puolisolle, siinä yksi kauhuskenaario; miten on taloudellisen toimeentulon suhteen, sillä usein on sairas paremmin ansaitseva kuin hänen uhrinsa? Onneksi harvemmin on luonnehäiriöinen niin sairas, että on suorastaan hengenvaarallinen omaisilleen; lasten mielenterveys on kuitenkin aina äärettömän suuressa vaarassa ennen ruumiillista vahinkoa.

Meidän tehtävämme ei siis ole ollenkaan tuomita, vaan vain ymmärtää. Mitä itse olisimme vastaavassa tilanteessa tehneet? Sitä emme voi tietää, koska emme näistä asioista ole juuri mitään havainnoineet.

Uhrilta on terve itsetunto kadonnut jonnekin hyvin syvälle, eikä hän kaipaa minkäänlaisia moraalisaarnoja sen paremmin itsensä kuin lastensakaan suhteen. Hän tarvitsee aikaa selvittääkseen ensin itselleen huonovointisuutensa syyn, sillä hän ei todellakaan ole siitä täysin selvillä vuosien aivopesun jälkeen. Hän vain tietää tarvitsevansa apua ja läheisyyttä, mistä on jäänyt vaille. Tässä kohden pätee vanha viisaus enemmän kuin missään muualla: “Parempi olla yksin yksin, kuin kaksin yksin.

Katson olevan parasta kirjoittaa tästä aiheesta useammassa kirjassa. Yhdellä kertaa ei pidä yrittää sulatella liikaa ahdistavia asioita. Seuraavassa osassa jatkamme samasta aiheesta.

Mielenterveystyöstä

Minä olen maallikko joka suhteessa, eikä minulla ole minkäänlaista todistusta jostakin koulutuksesta, mikä soisi minulle pätevyyden kirjoittaa ihmissuhteista. Tässä juuri on tämän hetken suuri ongelma. Kaikkialla kysytään todistuksia, ja pätevyyden mittarina on aina vain enemmän koulutus jossakin oppilaitoksessa ja päästötodistukset. Mitä voidaan esittää mustaa valkoisella, se painaa tavattomasti, mutta mitä on ihmisen sisimmässä, olemuksessa, se jää toisarvoiseksi. Ihminen voi oppia valtavan määrän asioita päässään, mutta jos kaikki tämä ei ole hänelle sydämen asia, unohtuu parhainkin oppi hyvin pian, ja jäljelle jäänyt oppineisuus on läsnä teoriana, mutta ei tavoita todellisuutta ja käytäntöä.

Minä en puolusta tietämättömyyttä ja oppimattomuutta, mutta koska takanani on lähes neljänkymmenen vuoden kokemus sielunhoito- ja seurakuntatyöstä ns. vapaissa piireissä ja yli kolmenkymmenen vuoden palkattu työura samalla alalla, en missään suhteessa voi pitää itseäni tietämättömänä näiden asioiden suhteen. Minun tapaisiani ihmisiä on paljon tässäkin maassa, ja puhun nyt osaltaan meidän kaikkien puolesta. Jos olemme rehellisiä, ei ihmissuhdetyössä ole niinkään suurta merkitystä jollakin koulutodistuksella, vaan enemmänkin ihmisen sydämen asenteella. Työtä ei tehdä todistuksilla eikä oppikirjoilla, vaan yhä suuremmassa määrin tulee tilanteen pahetessa korostumaan sen merkitys, että todellinen ratkaisu mielenterveysalalla ei ole rahassa eikä uusissa näkemyksissä, vaan siinä, että tärkein instrumentti tässä työssä on ihminen itse.

Olen osallistunut joihinkin vertaisryhmänvetäjäkursseihin, jotka ovat kestäneet kahdesta neljään päivään. Näiden oppijaksojen aikana on korostetusti tullut esiin yksi hyvin kattava seikka tämän alan perustotuuksista. Useamman päivän ajan opetetaan mitä vertaisryhmätoiminta tarkoittaa, ja kun sitten otetaan käteen tästä toimintamuodosta kertova esite, lukee siinä: “Mitä vertaisryhmän vetäjän tulee tietää?“ Vastaus kuuluu: “Ei mitään.“ Tämä on karikatyyrin tapainen kuva asiasta. Tieto ei ole ratkaiseva, vaan se, että jokainen osallistuu tähän toimintaan omana itsenänsä, sellaisena kuin on – omana persoonanansa.

Minun käsitykseni mukaan tämä on perustavaa laatua oleva totuus kaikessa mielenterveystyössä. Tärkein työväline tällä alalla on oma persoona, oma itse. Tämä pätee niin vertaisryhmiin kuin ammattiauttajiinkin. Mitä näiden kahden ryhmän välillä on, on kolmen vuoden ajan ollut minulle mitä suurin järkytyksen kohde. Olen törmännyt suureen mustaan aukkoon, joka imee itseensä kaiken sinne sattuvan.

Kahden viime vuoden aikana olen pyrkinyt luomaan itselleni kuvan maamme mielenterveystyöstä, ja olen toivonut törmääväni edes yhteen vaikutusvaltaiseen henkilöön, jolla olisi jotakin kerrottavaa tästä tuntemattomasta alueesta vertaisryhmien ja ammattiauttajien välillä. Pettymyksekseni joudun edelleenkin toteamaan, ettei tietämykseni juurikaan ole parantunut. Siksi tahdomme omalta osaltamme tehdä parhaamme täyttääksemme tätä aukkoa, ja olemme perustaneet v. 2002 mielenterveysyhdistyksen: “IHMINEN TAVATTAVISSA ry.“ Yksi sen tärkeimmistä tavoitteista on saada mahdollisimman moni ihminen kiinnostumaan mielenterveystyöstä, nimenomaan noiden kahden aika kaukana toisistaan olevan ryhmän välillä. Emme etsi niinkään koulutettuja ihmisiä, vaan laupiaita samarialaisia, joilla vielä on sydäntä tien poskessa makaavia ahdistettuja kohtaan. Kunpa ympäri maata voitaisiin kaikkialle perustaa tällaisia vaikkapa vain yhden ihmisen “toimistoja“, missä on  IHMINEN TAVATTAVISSA!

Vuonna 2001 elämässäni oli avioeron tähden tavallista suurempi kriisitilanne, joka sai minut hakeutumaan tamperelaisen mielenterveysyhdistyksen masentuneiden ryhmään. Kokoonnuimme kerran viikossa, mikä tuntui todella hyvältä aikataululta. Kahden viikon väli on akuutissa tilanteessa liian pitkä. Noin kuukauden kuluttua saatoin todeta tyydytyksellä: “Ensimmäistä kertaa kolmeenkymmeneen vuoteen tunnen olevani ihminen ihmisten joukossa!“ Tämän toteaa johtavassa asemassa oleva sananpalvelija, jolla on aina ollut ympärillään joukko ihmisiä! Osaan siis antaa arvoa tälle toiminnalle. Syksyllä 2002 minulla oli oma masentuneiden ryhmäni, jonka kanssa sain kokea entistä paremmin tällaisen toiminnan mielekkyyden. Muuttoni johdosta ikävä kyllä jouduin jättämään tämän ryhmän eri henkilölle.

Mutta nyt esittäessäni toivomukseni päästä kokotoimisesti mukaan mielenterveystyöhön olen hämmästyttävässä määrin joutunut kohtaamaan mitä suurinta epäluuloisuutta ja vastustusta. Karikatyyrin muodossa esittääkseni asian, siten kuin monet tuntuvat ajattelevan: “Koska olen ollut masentuneiden ryhmässä vuoden ajan, en selvästikään ole aivan terve, ja siksi kuulun edelleenkin vertaisryhmätoiminnan piiriin. Jos esitän toivomuksen kokopäiväiseen työhön tällä alalla, olen sitäkin sairaampi, koska sellaista mitä toivon, ei ole olemassakaan; ’vain sairaat ovat kiinnostuneita toisista sairaista’. Koska minulla ei ole koulutodistuksia mielenterveysalalta, en ole oikeutettu tekemään mitään. Suorastaan pelätään, että alan toimia terapeuttina ilman asianmukaista koulutusta!“ Siitä huolimatta olen kuullut yhä uudelleen etenkin masennuksesta kärsivien suusta: “Minä keskustelen paljon mieluummin jonkun maallikon, kuin ammatti-ihmisen kanssa!“

Minä tiedän mitä masentuneisuus merkitsee, sillä olen itse läpikäynyt sen mitä syvimmässä määrin. Erityisesti sain kymmenien vuosien ajan kokea työni johdosta niin murskaavaa luonnehäiriöistä alas painamista ja suoranaista vainoa, että söin usean vuoden ajan masennuslääkkeitä, mitä en useille tuttavilleni ole koskaan voinut kertoa, niin hullua kuin se onkin. Masennus kyllä ymmärretään, mutta että niellään lääkkeitä! Se ei monen mielestä ole sopivaa. Jossakin suhteessa tuntuu kuin olisimme palanneet takaisin pimeään keskiaikaan!

Työni puitteissa olen joutunut tekemisiin mitä erilaisimpien mielenterveysongelmien kanssa, ja mikä kaikkein surullisinta, olen ollut pakotettu hyvin läheisesti tutustumaan yhteen vakavimmista ja laajakantoisimmista sairauksista: luonnehäiriöön. Tuskin mikään muu sairaus tuottaa niin paljon piiloon jäävää ahdistuneisuutta ja kärsimystä läheisten / työtovereiden keskuudessa. Yhtenä suurimpana syynä on tietämättömyys tämän sairauden suhteen. Yleisesti uskotaan sitä sairastavan noin 2-3 prosenttia väestöstämme. Jotkin arvioitsijat puhuvat suuremmistakin prosenttimääristä. Tämä on kuitenkin sairaus, joka vaatii tietynlaisen kasvualustan, joka määrittelee sen laadun ja kehittymisen. Nyt lähes 40-vuotisen kokemuksen perusteella rohkenen esittää väitteen, että edullisin kasvualusta sille on ns. uskonnollisella alueella, etenkin kaikissa niissä hengellisissä piireissä, jotka ovat valtakristillisyyden ulkopuolella tai kuuluvat johonkin sen alalahkoon. Näissä piireissä esiintymisprosentti saattaa olla moninkertainen ainakin paikoitellen.

Luterilaisen kirkon ja muiden suurempien uskonnollisten yhteisöjen piirissä ei myöskään olla vapaita tästä ongelmasta, mutta niissä tietynlainen valtarakenne ei salli väärinkäytöksille sellaista laajuutta, kuin mikä pienemmissä piireissä on mahdollista. Mikään sen paremmin uskonnollinen kuin maallinenkaan organisaatio ei voi pestä tämän asian suhteen käsiään viattomuudessa.

Olen suomentanut kirjallisuutta yli kolmenkymmenen vuoden ajan ja kirjoittanut itse tuhansia sivuja tekstiä. Kaikki kielet ja asiat olen opetellut oman kantapään kautta, eikä taitojani kukaan ole asettanut kyseenalaiseksi. Kun nyt kaikkien näiden vuosien jälkeen alan kirjoittaa mielenterveysasioista, jää nähtäväksi miten kirjoittamaani suhtaudutaan. Olen valmis tähän haasteeseen, tietoisena maallikkoasemastani. Minä en ole yksin, ja kirjoitan kaiken tämän herätelläkseni muitakin kaltaisiani tämän asian suhteen, joka päivittäin kasvaa tärkeydessään, vaikka sen niin harva tiedostaakin. Minun kaltaisiani ihmisiä tarvitaan tänään todella kipeästi, ja huomenna vieläkin enemmän. Vaikka tämä yhteiskunta ei sitä tajua, eivätkä meidän päättäjämme, me kuitenkin tiedämme tarpeellisuutemme!

IHMINEN TAVATTAVISSA ry