Särjetty ruoko

”…että kävisi toteen, mikä on puhuttu profeetta Esaiaan kautta, joka sanoo: ’Katso, minun palvelijani, jonka minä olen valinnut, minun rakkaani, johon minun sieluni on mielistynyt; minä panen Henkeni häneen, ja hän on saattava oikeuden sanomaa pakanoille. Ei hän riitele eikä huuda, ei hänen ääntänsä kuule kukaan kaduilla. Särjettyä ruokoa hän ei muserra, ja suitsevaista kynttilänsydäntä hän ei sammuta, kunnes hän saattaa oikeuden voittoon. Ja hänen nimeensä pakanat panevat toivonsa.’” (Matt.12).

Toissapäivänä puhuimme kurituksesta, joka ei aina tulekaan sieltä, mistä sitä osaisi odottaa!

”Häväistys on särkenyt minun sydämeni, minä olen käynyt heikoksi; minä odotin sääliä, mutta en saanut, ja lohduttajia, mutta en löytänyt.” (Ps.69).

Kuinka monella ahdistuksellamme ja kärsimyksellämme onkaan ihmiskasvot! Mitä tämä käytännössä merkitsee? Aivan liian moni ns. uskovainen on valinnut itselleen tien, jolla hän kokee olevansa valtuutettu toimimaan lähimmäisensä tuomarina ja kurittajana. Hän lukee mitä suurimmalla kiireellä ohitse Sanan varoituksen:

”Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi; sillä millä tuomiolla te tuomitsette, sillä teidät tuomitaan; ja millä mitalla te mittaatte, sillä teille mitataan.” (Matt.7).

Mikähän eniten on rikkonut ihmismieliä tämän elämän aikana? Tuskinpa Jumalan Sanan ojennus ja Hengen yhteys - meidät on tarkoitettu olemaan tukena ja apuna toinen toisellemme ja ojentamaan ja kehottamaan Sanan mittapuitteissa, rakkaudellisessa mielessä! Mutta olisikohan jonkinlainen vastaus rikkinäisyyteemme ja haavoihimme myöskin ilmaisussa?:

”Sentähden, joka kelvottomasti syö tätä leipää tai juo Herran maljan, hän on oleva vikapää Herran ruumiiseen ja vereen. Koetelkoon siis ihminen itseänsä, ja niin syököön tätä leipää ja juokoon tästä maljasta; sillä joka syö ja juo erottamatta Herran ruumista muusta, syö ja juo tuomioksensa. Sentähden onkin teidän joukossanne paljon heikkoja ja sairaita, ja moni on nukkunut pois. Mutta jos me tutkisimme itseämme, ei meitä tuomittaisi; mutta kun meitä tuomitaan, niin se on meille Herran kuritusta, ettei meitä maailman kanssa kadotukseen tuomittaisi.” (1.Kor.11).

Tämän sanankohdan yhteydessä ajattelemme vaistomaisesti vain Herraamme Jeesusta Kristusta ja Hänen maallista ruumistansa ja asennettamme Häneen. Häntä emme enää voi vahingoittaa, mutta mitä on yhä vielä keskellämme armollisuutemme tai armottomuutemme kohteena?

”Siunauksen malja, jonka me siunaamme, eikö se ole osallisuus Kristuksen vereen? Se leipä, jonka murramme, eikö se ole osallisuus Kristuksen ruumiiseen? Koska leipä on yksi, niin me monet olemme yksi ruumis; sillä me olemme kaikki tuosta yhdestä leivästä osalliset.” (1.Kor.10).

Miten suhtautuu Itse tämän Ruumiin Pää tähän kokonaisuuteen, joka ei todellisuudessa ole mitään muuta kuin Hän Itse, Seurakunnan Päänä ja Hallitsijana? Eikö ole korkein aika käsittää asemamme tämän Ruumiin osana ja alamaisena Hänelle, joka on kaikki kaikessa, kuitenkin ihmiselle käsittämättömässä nöyryydessä!

”Ei hän riitele eikä huuda, ei hänen ääntänsä kuule kukaan kaduilla. Särjettyä ruokoa hän ei muserra, ja suitsevaista kynttilänsydäntä hän ei sammuta, kunnes hän saattaa oikeuden voittoon. Ja hänen nimeensä pakanat panevat toivonsa.”

Mistä siis sellainen meteli ja levottomuus ns. uskovaisissa piireissä?