Omantunnon kolkuttajat

Tuskin oli koskaan ollut sellaista aikaa kuin juuri nyt. Oli suorastaan käsittämätöntä se, kuinka ihmiset saattoivat Jumalan Sanan toteutumaan aivan päivittäisessä elämässänsä. Tämä käsittämättömyys ei perustunut siihen, mitä tapahtui niin sanotun maailman keskuudessa, vaan ymmärrykseen ei saattanut mahtua se, että uskovaisina itseänsä pitävät ihmiset käyttäytyivät siten kuin käyttäytyivät. Siinäkään ei sinänsä ollut mitään ihmeellistä, vaan kaikki johtui siitä, ettei oltu todella käsitetty mistä Jumalan Sana puhuu näiden viimeisten päivien tapahtumien kohdalla.

Yhä enemmän seurakunnan ulkopuoliset ihmiset pitäytyivät kiinni näkyviin asioihin ja kielsivät lähes kaiken jumalallisen olemassaolon. Merkittävää oli ainoastaan se, mitä saattoi käsin kosketella, mikä toi mielihyvää ja tyydytystä niin keholle kuin tunteillekin. Luonto saastui saastumistansa, mutta siitä huolimatta ihminen jatkoi sen riistämistä ja hyvinvoinnin tavoitteluansa. Saavutettuja etuisuuksia ei kukaan ollut valmis luovuttamaan edes pienimmässäkään määrin!

Mutta miten oli sitten niin sanotun seurakunnan suhteen? Tai miten oli todellisen seurakunnan suhteen? Oliko se vapaa kaikesta siitä, mitä maailman keskuudessa tapahtui? Osa niin uskovaisista kuin julistajistakin teki parhaansa, ainakin omasta mielestänsä, erottautuaksensa kaikesta siitä "sodomalaisesta ja gomoralaisesta menosta", joka vallitsi kaikkialla. Julistus vaihteli aina sen mukaan, millaisista olosuhteista saarnaaja oli kotoisin ja mitä tämä oli elämässänsä joutunut kokemaan. Mutta oliko tämä todellakin se kriteeri, minkä mukaan todellinen Jumalan Sanan julistus sai määräytyä? Eikö kaikki tämä sielullinen ja persoonallinen kokemus ja ajattelutapa kaiken julistuksen takana johtanut enemmänkin siihen, että itse kukin sai kuulla omaan korvasyyhyynsä juuri sitä, mitä joku hänelle omien tuntemustensa mukaisesti julisti?

Eikö henkilökohtainen kokemus ollut nimenomaan se, mitä jokaisella tuli olla, niin julistajalla kuin kuulijallakin? Eikö nimenomaan persoonallinen kohtaaminen Herran kanssa ollut perusedellytys kaikelle aidolle kristilliselle elämälle? Ilman sitähän ei kukaan voisi todella julistaa ja todistaa jostakin todellisesta, tässä elämässä koetusta ylimaallisesta!

Mutta lukiko kukaan todellakaan enää Raamattua, Jumalan Sanaa, joka on ainoa todellinen auktoriteetti jokaiselle aidolle Jumalan lapselle? Tuliko kukaan kaiken tämän julistuksen keskellä muistaneeksi tai ajatelleeksi sitä, mistä Kirjoitukset myöskin puhuivat? Jokainen tuntui muistavan ja panevan merkille ainoastaan ne kohdat, jotka hänelle itsellensä olivat tulleet arvokkaiksi ja merkityksellisiksi. Osaltaan kaikessa tässä ei ollut mitään väärää, sillä hyvin suuressa määrin tuli juuri näin ollakin. Kun Sana puhutteli sydämiä, jäivät nämä koskettavat asiat erikoisella tavalla kunkin sisimpää koskettamaan ja osaltaan askarruttamaan. Mutta mihin sitten perustui mahdollinen virheellisyys niin julistuksessa kuin kuulemisessakin? Mitä tehtiin kaikesta huolimatta väärin, niin väärin, ettei toteutunut se, mitä Seurakunnan Herra odotti omiltansa?

"Pidä sinä itselläsi Jumalan edessä se usko, mikä sinulla on. Onnellinen on se, joka ei tuomitse itseään siitä, minkä hän oikeaksi havaitsee..." (Room. 14: 22). Joka hiukankin tuntee Raamattuansa, ei vaadi tämän sanankohdan kuullessaan heti suureen ääneen joitakin toisia sanankohtia, jotka sen vahvistaisivat, sillä samassa luvussa puhutaan koko sen pituudelta juuri tästä asiasta. Siksi tätä lukua voitaisiinkin hyvällä syyllä kutsua "Omantunnon luvuksi". Johannes puhuu aivan ilmiselvästi samasta aiheesta mainitessansa: "Rakkaani, jos sydämemme ei syytä meitä, niin meillä on uskallus Jumalaan" (1. Joh. 3: 21).

Johannes joutui juuri nimenomaan tässä ajassa ajattelemaan hyvinkin paljon näitä asioita, sillä tuntui todella siltä, kuin suurin osa julistajista, lähes poikkeuksetta, pyrkisi nimenomaan siihen, että kuulijoiden sydämissä olisi jatkuva epävarmuus ja tietynlainen syyttävä tunne. Toisaalta puhuttiin uskonvarmuudesta ja vapaudesta Herrassa, mutta toisaalta taas ikään kuin kätketysti pyrittiin horjuttamaan itse kunkin ajatuksia ja näkemyksiä, ainakin niiden, jotka eivät kuuluneet siihen tiiviiseen perusryhmään, joka kaikkinensa riippui kiinni julistajassa, jonka he katsoivat lähinnä vastaavan sitä, mitkä heidän odotuksensa olivat todelliselta julistajalta. Mutta elettiinkö nyt todellakin aikaa, jossa yksilöllä ei ollut minkäänlaista vapautta, omantunnon vapautta? Määräsivätkö nyt uuden ajan galatalaiset julistajat kaiken sellaisella tavalla, ettei itse kunkin enää tarvinnut miettiä näitä asioita? Syntiä oli se, minkä itse kukin julistaja synniksi julisti, omien kokemustensa ja tuntemustensa pohjalta?

Kristillisen elämän peruspulma oli selvästikin siinä, että Jumalan Sanaa luettiin tiettyyn pisteeseen asti, mikä määräytyi sen mukaisesti, mistä milloinkin oli kysymys. Ottakaamme esiin muutamia selventäviä asioita.

Klaus luki Raamattuansa aivan omalla tavallaan, niin että jokainen häntä tunteva saattoi melkein etukäteen arvata, mitä hän tiettyjä sanankohtia siteeratessansa tulisi sanomaan seuraavaksi. Vaikka nyt elettiin aikaa, jossa suuri jumalanmies oli vaikuttanut ja tuonut julki Jumalan tahdon seurakuntaansa kohtaan, mikä lyhykäisyydessään oli: todellisten jumalanlasten tuli palata takaisin alkuun, alkuperäiseen apostolien ja profeettojen opetukseen, koko Jumalan Sanan pitämiseen kannesta kanteen, niin siitä huolimatta voitiin havaita melkein jokaisella olevan omat erikoiskorostuksensa nimenomaan sen mukaisesti, mitä heidän elämässään oli tapahtunut.

Klaus oli aikanaan ollut suoranainen pelihullu. Oli kysymys sitten mistä tahansa pelistä, korttipelistä, kolikon heittämisestä tai jostakin rahapalkinnon sisältävän voiton tavoittelusta, hän oli koko sielunsa ja ruumiinsa voimasta ollut siinä mukana. Mutta tultuaan uskoon vuosikausia sitten, oli hän hylännyt kaiken sen jumalattomana menona, ja arvata saattaa, että vieläkin yksi hänen lempilainauksistansa Pyhästä Sanasta liittyi "ihmisten arpapeleihin ja eksytyksen kavaliin juoniin". Tämän seurauksena ei hänen kodissansa sallittu minkäänlaisia pelejä edes lasten leikeissä. Kaikki peleihin viittaavakin sai Klausin hurskaat tunteet kuohumaan, niin että jokainen lasten kotiin salakuljettama leikkikorttipakka tai vaikkapa pankin lahjoittama aarteenetsintäpeli löysi tiensä karjakeittiön uunin liekkeihin. Jos tuli ei valmiiksi palanut, se aivan varmasti sytytettiin tätä jaloa tarkoitusta varten, niin ettei kuumuus hehkunut ainoastaan tuossa tulisijassa, vaan myöskin lasten punottavilla poskilla tai pakaroilla. Kenenkään seurakuntalaisen ei tullut antaa lastensa leikkiä näillä kuolemanvakavilla asioilla, sitä Klaus painotti lähes kuukausittain saarnoissansa. Kaikki sen tähden, että hänellä oli omakohtainen kokemus näistä asioista, ja Herra oli hänen sydämellensä paljastanut niiden olevan syntiä. Mutta merkitsikö tämä julistus nyt sitä, että nämä asiat olivat syntiä myös kaikille muillekin ihmisille?

Thomas oli aikoinaan ollut kova poika tanssimaan, ja eikä siinä kyllin, hän oli siihen aikaan ollut seudun lahjakkain pelimanni. Mikä tahansa soittopeli hänen käsissään oli tuottanut suurta iloa kaikille ympärillä oleville kuulijoille, niin että häntä oli pyydetty tahdin antajaksi jopa kauempanakin sijaitseville seuduille. Tuskin oli sellaisia tanssiaisia tai juhlia, missä Thomas ei olisi soittanut etuoikeutettuna "Vuoriston Paganiinina"!

Thomas oli tullut uskoon hyvin ahdasmielisen joukon piirissä, niin kuin selvästi tulee julki edellisistä luvuista tässä kirjassa. Niinpä hän oli suorastaan tuntenut helvetin liekkien korventavan koko olemustansa ajatellessansa virtuoosiuraansa "Paganiinina", josta hän nyt oli oppinut niin paljon, että tämä paholaisen voimalla oli taitonsa hankkinut. Jos tuo joukko iskosti hänen sisimpäänsä tietynlaisen synnillisyyden ja ahdasmielisyyden, niin omasta kokemuksestansa hän nyt saattoi todistaa elämänsä loppuun asti kevyen musiikin synnillisyydestä. Saattoi hyvin arvata hänen tunteensa, kun seurakunnan keskuudessa perustettiin orkesteri, johon kuului niin nuoria kuin vanhempiakin soittajia. Kauhistuksen huippu oli, kun paikkakunnalle muuttanut hanurinsoittaja hyväksyttiin joukkoon! Thomasin oli kuitenkin vaiettava näistä hänelle tärkeistä syntikysymyksistä, sillä seurakunta yksimielisesti nautti orkesterin soitosta. Viuluja, trumpetteja, kitaroita, ja sitten vielä hanuri! Synti oli tullut seurakunnan keskuuteen, sillä kaikkia näitä soittimia käytti maailma menoissansa ja matkallansa helvettiin!

Klausille oli syntiä kaikki peleihin liittyvä, ja niinpä sen tuli olla syntiä myös muille seurakuntalaisille, vaikka nämä eivät sitä tahtoneetkaan käsittää. Thomasille oli syntiä kaikki tällaisilla soittimilla soitettu tai säestetty musiikki, olkoon se sitten hengellistä tai maallista. Mitä tuli vuoristossa yleisesti soitettavaan ja laulettavaan kansanmusiikkiin, se oli hänelle kauhistus. Johanneksen kotona hän oli silloin tällöin sattunut kuulemaan näitä tämän isänmaallisiksi kutsumia musiikkikappaleita, eikä enää ihmetellyt yhtään sitä, jos tämä oli joutunut siihen tilaan, missä oli! Oli sitten kysymys lasten tai vaimon avaamasta radiosta tai nauhurista, sillä ei ollut mitään merkitystä. Nyt oli tuo perhe niin maallistunut, ettei heti paennut paikalta, jos jokin soittokulkue sattui tulemaan vastaan kadulla tai jossakin tavaratalossa esiintyi kansallispukuinen orkesteri. Ei, nämä maailmallismieliset jopa pysähtyivät kuuntelemaan ja nauttimaan tästä vihollisen tuottamasta musiikista!

Jo nyt näemme, että ihmisten elämänvaiheet suuresti vaikuttavat siihen, mitä itse kukin näkee oikeaksi tai vääräksi, ajattelematta ollenkaan sitä, että joku toinen ei milloinkaan elämänsä aikana ole joutunut samanlaisten asioiden kanssa vastakkain. Syntikäsite oli itse kullekin hyvin erilainen, ilman että olisi syvemmin mietitty sen olemusta ja merkitystä. Kukin määritteli sen omalla tavallaan, käsittämättä sen perusolemusta. Synti on asia, joka vahingoittaa ihmistä, vie häntä pois Jumalan luota. Mutta eikö näistä asioista ollut sittenkin tullut jotakin sellaista, mikä oli langetukseksi toiselle matkamiehelle? "Älkäämme siis enää toisiamme tuomitko, vaan päättäkää pikemmin olla panematta veljenne eteen loukkauskiveä tai langetusta. Minä tiedän ja olen varma Herrassa Jeesuksessa, ettei mikään ole epäpyhää itsessään; vaan ainoastaan sille, joka pitää jotakin epäpyhänä, sille se on epäpyhää" (Room. 14: 14).

Mitä oli siis todellisuudessa se julistus, mistä seurakunta nyt tuli osalliseksi? Itse kukin saarnastuolissa seisova vakuutti puhuvansa itsensä Herran valtuuttamana ja puhuvansa vain sen, mitä Tämä hänen sydämellensä julistettavaksi laittoi. Mutta missä kulki raja itse kunkin omantunnon ja uskon välillä? Pääsikö nyt enää lainkaan toteutumaan sanankohta: "Pidä sinä itselläsi Jumalan edessä se usko, mikä sinulla on. Onnellinen on se, joka ei tuomitse itseään siitä, minkä hän oikeaksi havaitsee" (Room. 14: 22). Olivatko nämä julistajat todella Herran asialla, yrittäessään kaikin tavoin saada kuulijansa epäilemään ja epäröimään sen suhteen, minkä olivat oikeaksi havainneet? Oliko oikein se, kuinka Klausin kädet hikosivat hänen istuessansa Johanneksen olohuoneessa ja katsellessa lasten pelaavan "Afrikan tähteä" tai vastaavaa? Miksi Thomasin täytyi oikein pistää kätensä taskuun voidaksensa olla paiskaamatta lattiaan Klausin piirongin päällä soivaa nauhuria?

Hartmut oli aikoinaan ollut kova juoppo ja oli harrastanut melkoisen vapaata seksiä humalatilassansa. Uskossa olonsa alkuvaiheissa hän oli mitä painokkaimmin antanut ymmärtää olevan parasta sen, että mies jää yksin. Veljillensä hän oli puhunut järkeä aina kun oli havainnut näiden suunnittelevan seurustelun aloittamista. Jumala oli hänelle selvästi osoittanut, että uskovaisen miehen oli parempi palvella vain Herraa eikä antautua kantamaan huolta vaimon toivomusten täyttämisestä. Naiset olivat kaiken pahan alku, ja ne hänet olivat itse asiassa saaneet aloittamaan ryyppäämisensä. Kaikenlaiset pelit olivat syntiä, soittimet olivat syntiä, urkuja lukuun ottamatta, kaikenlainen "ei hengellinen musiikki" oli syntiä, hengellinenkin, jos sitä ei soitettu oikeilla instrumenteilla; nyt oli naimisiin menokin syntiä, saati sitten pisarankaan alkoholia nauttiminen. Liköörikaramellitkin olivat saatanallinen juoni saada ihmiset tuon kadottavan juoman makuun!

Miten ollut Herran puheen suhteen, mutta jonkin vuoden kuluttua Hartmut rakastui tapaamaansa viehättävään tyttöön ja meni naimisiin, sai kymmenkunta lasta ja erosi, alkaen uudelleen julistaa naisten jumalattomuudesta ja pahaan viekoittelemisesta.

Karl oli majatalonpitäjän, Franzin nuorempi veli, joka oli naimisissa hyvin tiukkailmeisen naisen kanssa. Tämä vaimo ei aikoinaan ollut mikään kovin paha ihminen, josta olisi voitu sanoa, että hän olisi kuluttanut elämänsä voimat maailmallisissa asioissa, mutta yksi aivan ilmiselvä pahe oli hänelläkin ollut. Hän oli mahdoton syömisessänsä! Hän söi kaikkea hyvää ja helli ruumistansa niin sokeria kuin rasvaakin sisältävillä aineilla, niin että hänen painonsa kipusi hyvää matkaa toiselle sadalle kiloa. Hän oli jo melkein valmis istutettavaksi erikoisleveään rullatuoliin, sillä jalat eivät enää tahtoneet kantaa.

Mutta pelastukseksi kaikesta tuli sairaus, joka alkoi jäytää hänen jäsenissänsä sellaisella tavalla, että hän laihtui alle vuodessa melkein puolet painostansa. Nyt tultuaan uskoon kymmenkunta vuotta sitten, oli hän aluksi niin innokas todistamaan ”ihmelaihtumisestansa”, että häntä voitiin sanoa melkein "laihdutussaarnaajattareksi". Aivan kuten raittiusintoilijat ja naisvapautusliike aikoinaan saarnasivat alkoholin kiroista, niin saarnasi tämä urhea nainen kaikenlaista mässäilemistä ja nautiskelua vastaan. Hän jakoi kaikkialla ihmisille pieniä painattamiansa ohjevihkosia, joissa esitteli kuinka yksinkertaisella ruualla ihminen tulee toimeen. Kaikki sellainen ruoka, josta ihminen nautti ja saattoi sanoa: tämä on todella hyvää!, oli syntiä ja maailmallisten himojen tyydyttämistä. Niinpä ei siis ole mikään ihme, että Karlkin oli suorastaan kuivettuneen laihan näköinen. Ainoa lohdutus tässä ahdistuksessansa hänellä oli poikkeaminen silloin tällöin veljensä perheen pitämään majataloon Hopeajärven rannalla. Silloin Martha asetti hänen eteensä kukkuraisen, höyryävän lautasen, jolle oli ladottu sellainen määrä lihaa ja herkkuja, että miesparka selviäisi taas sen viikon nääntymättä nälkään!

Sanomattakin on selvää, että seurakunnan keskuudessa näistä asioista puhuttiin aina siellä, missä tämä Karlin vaimo oli paikalla; ja oli niistä puhuttava aina Karlinkin silloin kun sai puheenvuoron, sillä jos hän ei sitä olisi tehnyt, ei vaimon mieltymys olisi levännyt hänen yllänsä!

Seurakuntalaista ahdistettiin siis jo tällaisella määrällä synniksi luokiteltuja asioita, mutta olisiko tässä ollut kaikki? Ei, vaan lähes jokaisella oli jotakin tuotavanansa mukaan tähän soppaan, niin että jokaisen tuomitsijana oli kymmeniä erilaisia toisten ihmisten omiatuntoja!

Veli Arnold julisti kaikenlaisia makkaroita vastaan, ilmoittaen vakavalla äänellä ja kätensä nyrkkiin puristaen, ettei uskovaisen tullut syödä verta. Tämä asia oli jokaiselle ilmiselvä, niin ettei kukaan ainakaan tämän yhteisön jäsen syönyt verta missään muodossansa. Ihmeteltävää oli kuitenkin se, että esimerkiksi koulussa lasten kertoman mukaan helluntailaisten lapset söivät verilettuja ja veriruokia suurella intohimolla, vaikka Raamattu selvästi toi julki sen, ettei se ollut hyväksyttävissä, vaan oli itse asiassa suoranaisesti Jumalan kiroama asia.

Mutta nyt saatettiin seurakunnan tietoisuuteen, että lihateollisuus hajotti veren erilaisiksi tuotteiksi, joita sitten lisättiin liharuokiin. Nyt ei siis voinut ostaa enää mitään valmista liharuokaa kaupasta, koska ei voinut olla varma siitä, ettei juuri kyseisessä ruuassa ollut näitä kiellettyjä aineita! Nyt seurakuntalainen siis oli sidottu ja rajattu tälläkin alueella.

Synnin määrällä ei ollut täyttymystä, sillä samainen veli alkoi opettaa, ettei uskovainen saanut omistaa mitään muuta kuin korkeintaan oman sängyn vuokrahuoneessa. Kaikki muu oli synnillistä ruumiin himojen tyydyttämistä.

Kun koottiin yhteen kaikki se, mitä itse kukin tähän soppaan aineksiksi kantoi, ei kukaan seurakuntalaisista olisi saavuttava luvattua, jos kaikki tämä syntiä oli!

Ihmisellä näyttää olevan pohjaton tarve verrata itseänsä itseensä ja toisia itseensä, ja kelpuuttaa ainoastaan sellaiset ihmiset, jotka täydellisesti vastaavat hänen omaa olemustansa ja ajatuksiansa. Eli siis kenellekään ei kelpaa kukaan, koska vertauskohde muuttuu, vaikka onkin itsessä, aina sen mukaan ketä itseen verrataan. Oman itsensä uskotaan olevan aina jotakin parempaa kuin mitä toinen on, ja jos vertailu ei muuten tuota haluttua tulosta, asetetaan toisen ylle sopiva määrä syyllisyyttä ja puutteellisuutta, on se sitten perusteltua tai ei. Tärkeintä on se, että itse on parempi kuin toiset, ajattelematta yhtään sitä, että Jumala näkee kaiken ja tietää kaiken. Totuutta siis työnnetään tämänkin ajan seurakunnan keskuudessa takaperin, ja vanhurskaus on enemmänkin tiettyjen asioiden pitämistä kuin aito sydämen asenne!

Hätkähdyttävintä kaiken tämän keskellä kuitenkin oli se, että poikkeuksetta tämän uskonnäkemyksen keskuudessa vedottiin Jumalan lähettämään julistajaan ja profeettaan ja poimittiin hänen saarnoistansa kohtia, jotka suorastaan saatiin hätkähdyttämään kuulijakuntaa. Profeetta siis oli sanonut näin, mitä julistaja nyt siteerasi. Monikaan ei ollut itse näitä kirjasinakin olevia saarnoja lukiessaan tullut ajatelleeksi asiaa sillä tavalla, mutta nyt julistajan kuuluttaessa suurella paatoksella ja ääni väristen itsellensä paljastetun Jumalan tahdon näiden lainausten kautta, joutui kuulijakunta nyt näkemään ja kuulemaan jotakin aivan uutta.

Mutta onko todella sananjulistusta se, kun siteerataan jonkun toisen jumalanpalvelijan saarnoja ja poimitaan niistä muutamia itselle soveltuvia kohtia? Kun Paavali hyvin painokkaasti kehottaa ja vannottaa Timoteusta: "Saarnaa Sanaa!", niin tarkoittaako se nyt sitten sitä, että kukin julistaja jälleen kerran omien kokemustensa ja elinpiirissänsä vaikuttaneiden asioiden puitteissa poimii jonkun toisen saarnoista kaiken sellaisen, mikä vahvistaa hänen omia näkemyksiään ja ajatuksiansa?

Oli täysin käsittämätöntä ja järjetöntä, ikävä kyllä vain hyvin harvoille, se, että tähän siteeraamiseen oli mennyt mukaan lähes jokainen sananjulistaja. Jos jo oman seurakunnan piirissä edellä kertomiemme asioiden johdosta vallitsi tällainen tilanne, niin miten olikaan silloin, kun saapui ulkopuolisia julistajia mitä erilaisimmista olosuhteista ja piireistä! Oliko nyt mahdollista saavuttaa se tila, missä alkuseurakunnan veljemme ja sisaremme olivat? Sinänsä ei tämä erilaisten näkemysten kirjo ollut niin vakavaa, ja harva todella pani merkille sen seuraamukset, sillä ne eivät olleet aivan noin vain havaittavissa. Mutta kun tarkkasilmäinen ja sydämen herkkyyttä omaava tarkkaaja seurasi itse kunkin seurakuntalaisen elämää, voitiin selvästi todeta, että kaikki tällainen julistus ei näennäisestä hurskaudestansa huolimatta palvellut niinkään Jumalan seurakunnan todellista parasta ja sen yhteyttä, vaan enemmänkin itse kunkin itsekkäitä pyyteitä ja ilmiselvää hallitsemisen halua.

Ottakaamme esimerkiksi veli X, joka palavasti saarnaa kaikkea syntiä ja maailmallisuutta vastaan. Kautta saarnansa hänen suustansa voidaan kuulla sanat: "Profeetta sanoi, profeetta sanoi, profeetta sanoi. Lukekaamme siitä ja siitä saarnasta, mitä profeetta sanoo!" Kun hän vielä etukäteen ilmoittaa kohta puhuvansa jostakin todella tärkeästä ja painokkaasta, mikä todellisuudessa ei sitten olekaan hänen puhettansa, vaan sitaatteja sitaattien perään, niin kuulijakunta on suorastaan mykistynyt. Tämä on siis Herran tahto ja Jumalan puhetta!?

Mutta mitä on se, mitä kuulijakunta todellisuudessa kuulee ja mitä sille tarjotaan? Onko tämä nyt sen toteuttamista, mistä tuo suuri jumalanmies mainitsee: "Sanokaa ainoastaan se, mitä minä olen sanonut, älkääkä muutelko sitä, panko suuhuni sanoja, joita en ole sanonut!" Voidaksemme selvästi ymmärtää mistä on kysymys, ottakaamme aivan luonnollisesta elämästä esimerkki, joka mitä parhaimmin kuvaa sitä, mitä juuri tälläkin hetkellä tapahtuu seurakunnan keskuudessa.

Jos ajattelemme sitä, että Herran seurakunnassa tapahtuvaa työtä verrataan rakennuksen rakentamiseen, voidaan jälleen kerran ottaa esimerkiksi jo suurta kuuluisuutta aikaansaanut kokoushuoneen remontointi. Oma lukunsa sinänsä on Isabelin sukunsa kanssa töhrimä julkisivu, mutta tietyt remontin aikana julkitulleet piirteet seurakuntalaisissa eivät nekään ole aivan merkityksettömiä.

Koko rakentamisen ajan vallitsivat mitä erilaisimmat näkemykset sen suhteen, miten kaikki olisi tullut tehdä ja mitä materiaaleja mihinkin tuli käyttää. Eli tilanne oli aivan sama kuin mitä hengellisestikin vallitsi. Koko ajan sai Johannes ja osaltaan Klauskin olla vahtimassa, etteivät kaikki innokkaat päässeet panemaan omintakeista "Eskon puumerkkiänsä" johonkin yksittäiseen osaan sisustusta tai ulkopuolta.

Kun Romanian vallankumous oli suoritettu, leikkelivät ihmiset maan lipusta pois siinä olleen hallitsijan tunnusmerkin. Ihmiset siis heiluttelivat lippuja, joissa oli suuri reikä.

Eräässä piispan pitämässä puheessa Johannes kuuli tämän sanovan: "On aina ollut ihmisiä, jotka ovat meidänkin maamme lippuun halunneet laittaa oman tunnuksensa!" Kuinka elävä kuva syntyikään Johanneksen sisimmässä hänen ajatellessaan kaikkea sitä, mitä seurakunnan keskuudessa oli tapahtunut ja tapahtui koko ajan! Tässä oli juuri se, mikä oli ehkä suurin virhe niin julistajien kuin kuulijoidenkin elämässä. Kukin julistaja ei hävennyt ja kaihtanut tavalla tai toisella liittää seurakunnan yllä liehuvaan viiriin tai lippuun jotakin omaa tunnustansa, jonka johdosta kansa ehkä tiedostamattaankin palvoi todellisen kunnioituksen aiheen rinnalla tätä julistajaa. Ja jos julistajat olivat häpeämättömiä tässä oman kunnian etsimisessä, ei kansa ollut sen paremmassa tilassa hyväksyessään kaiken tämän tapahtumisen. Seurakunnan yllä liehuvassa lipussa tuli lukea vain yksi asia: "Herra on minun lippuni" (2. Moos. 17: 15), eli vain se yksi Nimi, joka on yli kaikkien: "HERRA JEESUS KRISTUS".

Kun julistaja ei todellisuudessa julistakaan omalla suullansa, vaan jonkun toisen suulla, on lopputulos tosin hurskas ja jumalalliselta näyttävä, kun julistaja vielä toistamiseen saarnansa aikana vakuuttaa Herran puhuvan, mutta kuka todellisuudessa puhuu, kuka sanoo mitä?

Kokoushuoneen remontin yhteydessä oli selvästi pantavissa merkille se, että itse kullakin oli oma ajatuksensa kunkin työvaiheen suorittamisesta, ja itse kukin katsoi itsestään selväksi etuoikeudeksensa suorittaa juuri mieltänsä kiehtovan yksityiskohdan haluamallaan tavalla. Mutta miltä olisikaan rakennus näyttänyt, jos jokainen olisi saanut tahtonsa toteutumaan! Yksi seurakunnan jäsenistä oli sukua kuuluisalle arkkitehdille ja suunnittelijalle, ja tämä oli sukulaisrakkauttansa laatinut, joskaan ei kovin yksityiskohtaiset, mutta kuitenkin riittävät piirustukset ja suunnitelmat, jotta olisi muodostunut harmoninen kokonaisuus. Mutta miksi nyt melkein kaikki olivat halukkaita muuttamaan näitä suunnitelmia niin radikaalilla tavalla? "Minä haluan nähdä kokouksiin tullessani ihanan kierrekasvini eteisen seinällä", sanoi Brunhilde, ripusteltuaan, kuka tietää milloin, muiden mielipidettä kysymättä, köynnöksensä eteisen vielä keskeneräiselle seinälle. "Minä haluan kattoikkunan aivan kokoussalin etuseinälle tulevan ristin yläpuolelle, niin että voin nähdä taivaan aina kun korotan katseeni!" ilmoitti Thomas.

Itse kukin halusi mitä halusi, ja olisi ollut mahdotonta noudattaa kaikkia näitä pyyteitä. Mitä enemmän ihmiset halusivat muutoksia, sitä enemmän alkuperäiset piirustukset alkoivat miellyttää niin Johannesta kuin niitäkin, jotka rohkenivat tuoda julki samanmielisyytensä!

Kun rakennus oli vihitty käyttöönsä, oli seudun lehtireportterikin kierrellyt kaikki paikat ja väläytellyt salamaansa ullakolta kellariin asti. Mutta kuinka ollakaan, hän oli pannut filmin kameraansa sellaisella tavalla, ettei se ollut liikkunut lainkaan, ja kaikki kuvat olivat tulleet päällekkäin. Niinpä soi seuraavana päivänä Klausin puhelin, ja reportteri hämillisenä ilmoitti tapahtuneesta haaverista. Mutta hän oli huomannut, kuinka yksi seurakunnan veljistä oli koko ajan kuvannut hyvän näköisellä kameralla niin juhlaa kuin rakennustakin, pienintäkin yksityiskohtaa myöten. Eikö tämä voisi lähettää joitakin parhaimmista kuvistansa jonkun mukana Kaupunkiin, niin että huomiseen lehtijuttuun saataisiin kuvatkin, sillä tässä numerossa keskityttiin nimenomaan tämän kylän asioihin tavallista suuremmalla palstamäärällä?

Kyllä, Klaus hoitaisi asian, ollen tosin kiireinen, mutta kuitenkin tuo veli olisi vaimonsa kanssa valitseva sopivat kuvat ja varmastikin vielä oleva valmis ajamaan toimitukseen kuvien kanssa.

Jos Klausissa ja Thomasissa oli tietynlaista taipumusta koomisiin tilanteisiin joutumiseen, niin ei tämä veli missään suhteessa poikennut tästä ryhmästä ihmisiä, ryhmästä niin sanottuja, no niin, fanaattisia tai yksinkertaisia luonteita. Hän oli vaimonsa kanssa osallistunut remontointiurakkaan ja oli mielipahaksensa saanut tehtäväkseen niin kovasti merkityksettömän työn kuin vessojen ja pesutilojen kaakeloimisen, hän kun oli ammattilainen sillä alalla. Vaimo taas oli kangaspuissa tehnyt kauniit ja värikkäät matot salin käytäville asetettaviksi, mutta kun yksimielisesti todettiin niiden olevan aivan liian räikeät varsinaisen Herran huoneen puolelle, sijoitettiin ne pyhäkoulutiloihin.

Tuona päivänä oli filmit heti kiikutettu pikakehitykseen, ja lähes kymmenen rullan kuvat oli levitelty pitkin makuuhuoneen parisänkyä ja lattiaa. Noista paristasadasta onnistuneesta kuvasta sitten perhe yksimielisesti valitsi parhaimmat, ja niin mies kuin vaimokin pakkautuivat autoon lasten kanssa, ja pienoisella ylinopeudella hurautettiin lehden toimitukseen.

"Mitä mieltä on toimittaja kuvista? Voisikohan ne kaikki laittaa lehteen, ne kun muodostavat niin harmonisen ja selkeän kokonaisuuden, ettei niistä oikein voi ottaa pois mitään? Kaipa lehteen sitten tulee vielä kuvaajan nimikin?" Toimittaja katseli kuvia selaten niitä kädessään. Käytyään kaikki lävitse hän loi mitä ihmeellisimmän katseen tähän edessänsä seisovaan perheeseen ja alkoi punehtua kasvoiltansa, ja hirvittävä yskänpuuska syrjäytti kasvoille jo ehtineen leveän hymyn. Mies joutui lähtemään pesuhuoneeseen yskimään ja vetämään henkeä. Mies parka, ajattelivat nämä ihmisrakkaat lähimmäiset, ja mies oli jo aikeissa mennä katsomaan selviääkö toimittaja ollenkaan kohtauksestansa. Mutta ei hätää, jo hetken kuluttua saapui tämä kiireisesti ja tokaisi: "Hetkinen vain, minä näytän näitä päätoimittajalle!"

Mies oli yhä vielä punainen kasvoiltaan ja puhui ikään kuin jotakin tukahduttaen. Mies parka, tuollainen kohtaus, ajattelivat rakastavat lähimmäiset. "Krnnm! Hehhmm! Päätoimittaja oli sitä mieltä, että tällaisessa tapauksessa me voimme ottaa ylimääräistä palstatilaa tälle jutulle, niin että saamme kaikki kuvat mahtumaan mukaan. Osa on tietysti pienennettävä melkoisesti, mutta kyllä niistä silti yksityiskohdat erottaa!"

Koko seurakunta oli jännityksessä odottaessaan lehden numeron ilmestymistä, sillä itse kukin jo etukäteen arvuutteli kuinka monessa kuvassa hän esiintyisi, sillä olihan kuvaaja ottanut niin monia kuvia. Lehti oli todellakin syrjäyttänyt joitakin muita juttuja, sillä niin suuri tila oli annettu tälle suurelle tapahtumalle. Mutta mitä useamman sekunnin ajan itse kukin reportaasia tarkkaili, keskittyen lähinnä kuvien katseluun, sitä kummallisempi tunne valtasi itse kunkin. "Ei voi olla totta!", pääsi useammankin suusta, ja niinpä koko perhe kokoontui katsomaan samaa ihmettä. Kyllä, kyllä se oli totta! Tälläkin kylällä oli aina pantu merkille, että tuon melkoisen suurelle alueelle leviävän lehden toimituksessa omattiin aikamoinen määrä huumorintajua, ja nyt voitiin oikein omakohtaisesti todeta asianlaita!

Ei ollut mikään ihme, että toimittaja oli käynyt päätoimittajan luona saamiensa kuvien kanssa, niin kuin tuo veli jo oli ehtinyt kaikille kertoa. Lehdessä oli todellakin pari suurempaa kuvaa, ja lisäksi kaikki muut kuvat tuskin negatiivia suurempina, mutta kuitenkin voitiin niistä erottaa yksityiskohdat. Lyhykäisyydessään voitaneen sanoa, että reportaasi enemmänkin oli kuin kuvat ottaneen veljen sukuselvitys tai työnäyte, sillä kaikissa kuvissa hymyili joku heidän perheenjäsenensä joko yksin tai kaksin tai kolmin. Ainoa kuva, jossa oli nähtävissä enemmän itse juuri vihittyä kokoushuonetta, oli kunniapaikalla heti otsikon alla. Kyllä, siinä seisoi itse laattamestari pisuaarin vieressä laatoittamassansa miesten pesuhuoneessa! Alla oli teksti: "Hopeajärven kylällä vihittiin käyttöönsä uusi seurakuntasali."

Jos ihmiset olivat olleet erikoisia, uskovaiset ihmiset, niin sitä he olivat nyt tässä ajassa. Tuskin aivan tämänkaltaista tapahtui päivittäin, mutta toisaalta se on mitä elävin kuva siitä, mikä ihmisten asenne oli seurakuntaelämää kohtaan. Oli tärkeätä saada oma nimimerkkinsä kaikkeen seurakunnassa tapahtuvaan, niin että joissakin vapaissakin seurakunnissa kullekin ainakin varakkaammalle oli oma nimikkotuolinsa, jonka tämä anteliaisuudessaan oli ostanut seurakunnalle, ja siten saanut siihen messinkisen laatan jossa luki hänen nimensä.

Mutta mennäksemme takaisin siihen, kuinka julistajat nyt eivät itse saarnanneet, tai jos saarnasivat, niin toisen suulla. Mutta mitä se oli käytännössä, aivan jo inhimillisen järjen mukaan? Aikoinaan tapahtui jotakin hyvin vastaavaa, kun tietynlaiset "saarnamiehet" vannottivat pahoja henkiä "sen Jeesuksen kautta, jota Paavali julisti".

Mitä oli sitten tämä siteeraaminen: "Profeetta sanoi, profeetta sanoi; profeetta sanoo tässä näin ja näin!" Profeetta oli todellakin puhunut Herran käskystä tässä viimeisessä ajassa, mutta toivatko nämä lainaukset julki Herran tahdon ja olivatko ne juuri sitä, mitä profeetta oli tarkoittanut? Lainaus saattoi olla hyvinkin puhutteleva ja vaikuttava, mutta mitä sanoi profeetta juuri ennen tuota siteerattua kohtaa ja mitä hän sanoi sen jälkeen? Toiko siteerattu kohta julki oikeanlaisen käsityksen sen suhteen, mitä profeetta tahtoi sanoa, vai oliko loppujen lopuksi kysymys kuitenkin siitä, että näitä kohtia lainaava toi niiden kautta julki oman käsityksensä kaikesta siitä, mitä hän uskoi profeetan tarkoittavan? Onko jumalatonta ja väärin ajatella näin ja esittää tällaisia epäilyksiä? Onko näille epäilyksille mitään todellisuuspohjaa ja näyttöä? Kyllä, ja aivan surullisessa määrin paljon. Jos kaikki tämä lainaaminen ja siteeraaminen todella olisi ollut Jumalan tahdon mukaista ja oikein, niin eikö silloin kaikessa olisi ollut tietynlainen sama suunta ja harmonia? Mutta nyt ei voinut löytää kahta sananjulistajaa, jotka olisivat siteeranneet yksimielisesti, vaan aivan käytännössä olivat niin lainaukset kuin julistajatkin joutuneet mitä suurimpaan ristiriitaan keskenään, ja seurakunnan yhdistämisen sijasta taistelivat toinen toistansa vastaan aivan kuin kysyäkseen ikivanhaa opetuslasten kysymystä: "Kuka meistä on suurin?"

Jos todella vietiin nämä siteeraukset oikealle paikalleen ja ymmärrettiin mihin ne johtivat, niin voitiin sanoa "näin sanoo profeetta" sijasta: "Näin sanon nyt minä siitä, mitä uskon profeetan tarkoittaneen tällä ilmaisullansa!" Tai toisin muotoiltuna: "Profeetta sanoi näin Jumalan Sanasta, ja minä sanon näin siitä, mitä profeetta sanoi Jumalan Sanasta." Ja kun sitten joku kuulijoista halusi viedä samaa asiaa eteenpäin, hän saattoi sanoa: "Minä sanon näin siitä, mitä saarnaaja tänään sanoi siitä, mitä profeetta sanoi Jumalan Sanan sanovan." Oliko siis vielä totta se, mitä Sana itse sanoo Itsestänsä? "'Sana on sinua lähellä, sinun suussasi ja sydämessäsi'; se on se uskon sana, mitä me saarnaamme" (Room. 10: 8). Todellinen uskon Sana oli jokaisen todellisen jumalanlapsen sydämessä, sisimmässä, mistä sen tuli kuin lähteen kummuta iankaikkiseen elämään, eli olla virvoitukseksi toisille matkamiehille. Mutta mitä nyt saarnattiin? "Minä kerron sinulle siitä Sanasta, minkä saarnaaja sanoo tulleen hänelle sen kautta, mitä profeetta sanoi Jumalan Sanasta!"

Monet julistajat vaikuttivat todella palavilta ja hurskailta, mutta oliko sittenkin niin, ettei juuri kukaan heistä ollut kokenut jotakin todellista Herrassa, niin että he vain todistivat jonkun toisen kokemuksista ja toistivat tämän sanoja ilman aitoa omakohtaista kokemusta ja Sanan eläväksi tulemista?

Markku Vuori