Lisää kärsivällisyyttä

”Mutta Paavalin odottaessa heitä Ateenassa hänen henkensä hänessä kiivastui, kun hän näki, että kaupunki oli täynnä epäjumalankuvia. Niin hän keskusteli synagoogassa juutalaisten ja jumalaapelkääväisten kanssa ja torilla joka päivä niiden kanssa, joita hän siellä tapasi.”

”Ateenan miehet, minä näen kaikesta, että te suuresti kunnioitatte jumalia. Sillä kävellessäni ympäri ja katsellessani teidän pyhiä  paikkojanne minä löysin myös alttarin, johon oli kirjoitettu: 'Tuntemattomalle jumalalle'. Mitä te siis tuntemattanne palvelette, sen minä teille ilmoitan.” (Apt. 17).

Kristillinen elämä on ollut täynnä kiivastumista tähän päivään asti, eikä muutosta näytä olevan tulossa. Olemme puhuneet kärsivällisyydestä ja itsensä hillitsemisestä, joista Sana puhuu oikeastaan aika paljon, joskin vaihtelevin sanakääntein. Yksi selvimmistä ohjenuorista meille on varmaankin veljemme Paavalin omakohtainen esikuva. Meille kummallekin on tärkeää korostaa hänen hyväksi kokemaansa asennetta toisiin ihmisiin. Kumpikin olemme pyrkineet olemaan kaikkea kaikille, voidaksemme voittaa edes muutamia sieluja Herralle. Saamamme kohtelu ei ole ollut kovinkaan ilahduttavaa, mutta kummallakin on varmaankin hyvä omatunto ja kiitollinen mieli siitä, etteivät esteet ole olleet heidän kohdallaan. Aiheestamme ei ole liiemmin kuultu puhuttavan sen paremmin menneessä ajassa kuin ei nykyisyydessäkään.

Paavalin henki hänessä kiivastui Ateenan vierailun aikana monien epäjumalanpalvelusmuotojen johdosta, mutta se ei saanut häntä kiihkoilemaan, vaan hän meille tallennettujen sanojen mukaisesti keskusteli synagoogassa juutalaisten ja jumalaapelkääväisten kanssa ja torilla joka päivä niiden kanssa, joita hän siellä tapasi. Hän ei osoittanut pahaa mieltään vaikenemalla tai pakenemalla kauaksi tästä paheiden pesästä. Hän oli täysin kykenevä näkemästään huolimatta kulkemaan ja tarkkailemaan ihmisten toimia. Ei sanota että hän olisi huutanut tuomiotaan väärän ylle, vaan hän keskusteli asiallisesti niin uskovaisten kuin tavallisten ihmisten kanssa. Hän tiesi oman asemansa ja oli vahva uskossaan. Hän ei ollut hengellisestä kasvatuksestaan huolimatta kuten tuon ajan hengelliset ylimykset, jotka siinä määrin saattoivat huolehtia pyhyydestään ja puhtaudestaan, että laittoivat pienen pojan kulkemaan edellään kelloa kilistellen, ettei vain kukaan edes vahingossa koskettaisi häntä saastuttaen!

Jostakin syystä on mieleeni jäänyt eräs hurskas maan matkaaja, joka kauhukseen toteaa astuneensa taloon, jossa on televisio. Omien sanojensa mukaan hän ei milloinkaan olisi uudelleen tekevä samaa virhettä! Rauha hänen sielulleen, joka on jo jättänyt tämän saastuneen maaperän.

Olemme puhuneet kärsivällisyydestä ja itsensä hillitsemisestä ennen kaikkea lähimmäistemme takia, jotta malttaisimme mielemme ja käsittäisimme kaiken hengellisen muutoksen viemän ajan. Itse olemme koko elämämme ajan kehityksen alaisia, ja jokainen syvällisempi tieto ja hengellinen tuntemus ovat vieneet oman aikansa. Siksi meitä verrataan viljelysmaahan:

”Minä istutin, Apollos kasteli, mutta Jumala on antanut kasvun. Niin ei siis istuttaja ole mitään, eikä kastelijakaan, vaan Jumala, joka kasvun antaa. Mutta istuttaja ja kastelija ovat yhtä; kuitenkin on kumpikin saava oman palkkansa oman työnsä mukaan. Sillä me olemme Jumalan työtovereita; te olette Jumalan viljelysmaa, olette Jumalan rakennus.” (1.Kor. 3).

Puhuimme eilen peltomiehestä, joka tarvitsee valtavan määrän kärsivällisyyttä ja ymmärrystä työnsä suhteen. Kaikenlainen kärsimättömyys ja vaivaantuminen kertovat vain ammattitaidottomuudesta ja väärästä asenteesta. Edellä oleva sanankohta on minulle yksi rakkaimmista koko Raamatussa ennen kaikkea sen johdosta, että se muutamalla sanalla esittää hengellisen arvojärjestyksen koko pelastushistorian ajaksi. Haluaisin rinnastaa sen siihen hetkeen, kun Herramme ennen pääsiäistä viettää viimeistä ateriaansa opetuslastensa kanssa ja kumartuu jokaisen eteen pesten tämän jalat. Näiden kummankin lainauksen perusteella on minulle aina ollut mahdotonta uskoa johonkin sellaiseen hengelliseen hierarkiaan, mikä on noussut valtaan kaikkialla.

Kukaan meistä ei ole mitään, ei suurinkaan jumalanmies, sen rinnalla mitä merkitsee Jumalan oleminen kaiken kasvun antajana. Me emme jaa elämää, me emme anna elämää, me emme luo elämää, me voimme vain olla kanavia, joiden kautta Tuo Elämä haluaa virrata. Me teemme oman osuutemme kylväjinä ja kastelijoina, mutta kaikki todellinen kasvu tulee yksinomaan Jumalalta. Tällaisina välikappaleina meidän on täysin asiatonta tulla kärsimättömiksi ja hermostuneiksi hengellisellä alueella, sillä me olemme vain ansiottomia palvelijoita, sotapalvelusta suorittavia, käskettyjen toimien suorittajia. Me emme ole kykeneviä kiirehtimään hengellistä kasvua, me emme pienimmässäkään määrin voi määritellä mitä jonkun ihmisen tulee tehdä muuttuakseen mielemme mukaiseksi.

On vain Yksi, joka tuntee ihmisten sisimmän, näkee sydämeen. On olemassa hengellinen verho, salusiini, jonka ylitse tai sivuitse meillä ei ole oikeutta pyrkiä näkemään Suuren Lääkärin toimenpiteitä. Me voimme vain ohjata kärsivän lähimmäisemme oikeaan paikkaan oikeaan aikaan. Meidän neuvojamme ei kaivata eikä kysytä tällä Taivaallisella vastaanotolla, sen tajusi aikanaan jo Paavali neuvoen meitä pitämään pienempää suuta ja vain hiljaa odottamaan mitä tuleman pitää. Siksi niin rakastan veljeäni, johon uskallan samaistua hänen herkän asenteensa johdosta. Minäkin haluan kertoa kaikille tuntematonta Jumalaa kaipaaville omasta vakuuttuneisuudestani, osoittamatta kiihtymystäni tai kiivauttani heidän uskomuksiaan kohtaan. Toistan entistäkin useammin, että on olemassa todellinenkin Jeesus, jolla ei ole mitään tekemistä kaiken sen pahan kanssa, mitä kiihkomieliset uskovaiset ovat tehneet lähimmäisilleen, osaamatta millään tavoin samaistua heidän ja heidän ongelmiensa kanssa.

Syyllisten etsiminen tässä ajassa on ajanhukkaa ja voimien tuhlaamista. Koko kristikunta on syyllinen omaan lankeemukseensa ja laittomuuden valtaan, kylmenneeseen rakkauteen, jonka tilalle on tullut jumalisuuden ulkokuori.