Koska kuulit vaimoasi!

Seurakunnan keskuuteen oli pesiytynyt muutamia käsittämättömiä opetuksia ja ajatuksia, joiden alkuperää ei voinut johtaa mihinkään määrättyyn suuntaan. Ne yksinkertaisesti vallitsivat uskovaisten keskuudessa, vaikka niille ei ollut minkäänlaista Jumalan Sanan perustaa.

Yksi näistä asioista oli se, että kaikesta negatiivisesta olisi tullut vaieta ja unohtaa sellainen kokonaan. Jos joku teki jonkinlaista vääryyttä, tai oli suorastaan harhaoppinen, ei siitä saanut puhua saati sitten kirjoittaa. Jumala olisi pitävä huolen kaikesta; Jumala olisi oleva tuomari itse kunkin kohdalla!

Kaikesta hyvästä vakuuttelusta huolimatta vaivasivat nämä asiat useitakin seurakuntalaisia. Harmaat suden turkit vilkkuivat entistä enemmän lampaaksi pukeutuneiden valheveljien valkoisten kaapujen alta. Vihollinen teki työtään seurakunnassa, ja siitä ei olisi saanut puhua!

Moni ei tullut ajatelleeksi, että vaikeneminen oli kuoleman synti seurakunnan keskuudessa, jos sillä yritettiin peittää sellaista, mikä oli turmioksi laumalle. Tässä oli yksi syy siihen, miksi kukaan ei ollut valmis puhumaan Johanneksen tai kenenkään muunkaan sellaisen puolesta, joka olisi tarvinnut tukea ja rohkaisua. Panettelut saivat jatkaa kulkuaan, ilman että kukaan olisi rohjennut sanoa kovaa sanaansa niitä vastaan. Oli opetettu, että kaikesta tuli vaieta. Mutta mitä teki Paavali aikanaan?

"Aleksander, vaskiseppä, on tehnyt minulle paljon pahaa!" (2. Tim. 4: 14). Paavali joutui kokemaan kovaa vastustusta ja vihollisen vihaa. Omassa "kiertokirjeessänsä" hän tekee nykyisten käsitysten mukaisesti raskauttavan virheen mainitessaan jonkun nimeltä. Mutta hänellä oli Jumalan Henki, ja hän tiesi mitä tuli tehdä. Tämä Aleksander oli Jumalan työn vastustaja ja seurakuntalaisten tuli tietää se. Ei ollut vain niin, että olisi ollut kysymys yhdestä tilanteesta tai tapauksesta, vaan kysymys oli jatkuvasta sydämen asenteesta, jatkuvasta vastustuksesta. "Herra on maksava hänelle hänen tekojensa mukaan" (jae 14).

Aleksander, vaskiseppä, ei ollut vain ammatiltaan vasken kanssa tekemisissä, vaan hänen sydämensä näytti olevan tuosta materiaalista, ja samoin tuntuu olevan tänäänkin monen kohdalla. Kaikki nämä sydämestä tulevat teot ovat eräänä päivänä johtava siihen, että joudutaan vastuuseen itsensä Herran edessä!

Tänä päivänä annettiin ymmärtää, että jokaista tuli kunnioittaa ja arvostaa, ja jokainen sai puhua mitä halusi. Lampaat olisivat sitten erotteleva hyvän pahasta. Mutta oliko tämä Jumalan Sanan mukaista? Niin kuin kaikille rakkaassa psalmissa sanotaan, on Herra johdattava lampaansa hyvälle laitumelle. Johanneksen Evankeliumi syventää tätä kaikkea tuomalla eteemme kuvan Hyvästä Paimenesta, jonka äänen lampaat kuulevat ja Jota ne yksin seuraavat. Uuden Testamentin todistus on ilmeinen: Herramme lähdettyä valmistamaan meille sijaa, antoi Hän seurakuntaan virat, joiden tuli täyttää se tehtävä, mikä Hänellä oli ollut maan päällä ollessaan. Seurakunnalle annettiin myös paimenet, lauman johtajat, joiden tehtävä oli huolehtia siitä, että lampaat aterioivat oikeanlaisella laitumella. Lampaiden ei siis itse tullut etsiä ruokaansa mistä tahansa, vaan paimenen tehtävä oli johtaa ne oikeaan paikkaan. Paimenen tehtävä oli myös suojella laumaa raatelevilta susilta.

Aleksander oli yksi näistä julmista susista, eikä Paavali hetkeäkään ajatellut toteuttaa sitä, mitä tämän ajan seurakunta ajatteli hyväksi. Hän ei vaikene ja anna unohduksen peittää suden hampaanjälkiä ja raadeltuja lampaita, vaan toteaa Timoteukselle julkisessa kirjeessä: "Kavahda sinäkin häntä, sillä hän on kovin vastustanut meidän sanojamme." (jae 15).

Timoteus oli myös seurakunnan paimen, ja hänen tuli omalta osaltaan varoittaa omiansa vääräsydämisistä ihmisistä. Kumpikaan näistä Jumalan palvelijoista ei uskonut siihen, että jos hulluja survoo samassa huhmaressa, siitä voisi syntyä jotakin hyvää. Tämän ajan seurakunta näytti luottavan unohduksen ja väärän anteeksiantamuksen hiovaan voimaan, ja kaikki väärät ja oikeat saivat rauhassa olla yhdessä. Mihinkään opillisiin seikkoihin ei saanut puuttua, vaikka laumalle olisi tarjottu jopa myrkkymurattia!

Paavalin kanta tällaisiin asioihin oli niin selvä, ettei siihen ole mitään lisäämistä eikä poisottamista, ja se on Pyhän Hengen kanta vielä tänäänkin, sillä Hänen vaikutuksestansa Paavali kaiken muistiin kirjoitti meitäkin varten. "Mutta minä kehoitan teitä, veljet, pitämään silmällä niitä, jotka saavat aikaan erimielisyyttä ja pahennusta vastoin sitä oppia, jonka te olette saaneet; vetäytykää pois heistä. Sillä sellaiset eivät palvele meidän Herraamme Kristusta, vaan omaa vatsaansa, ja he pettävät suloisilla sanoilla ja kauniilla puheilla vilpittömien sydämet" (Room. 16: 17- 18).

Kenenkään tehtävä ei ollut erotella jyviä akanoista, hyviä pahoista, sillä sen olisivat enkelit tekevä lopussa, mutta seurakunnan keskellä tuli selvästi nimetä ja tuoda julki ne, jotka eivät pitäytyneet meidän Herramme terveisiin sanoihin. Aleksander ja hänen kaltaisensa eivät enää olleet uskovaisia siinä mielessä, mitä todellisessa seurakunnassa tarkoitettiin. He eivät olleet säilyttäneet hyvää omaatuntoa ja uskoa, vaan olivat joutuneet haaksirikkoon. Tälläkään kohden ei Paavali tunne armoa vääryyttä kohtaan, vaan nimeää jälleen kaksi henkilöä: "Niitä ovat Hymeneus ja Aleksander (toisen kerran jo sama nimi!) , jotka minä olen antanut saatanan haltuun, kuritettaviksi, etteivät enää pilkkaisi" (1. Tim. 1: 18- 20).

Huomatkaamme, ettei Paavali lausunut kadotustuomiota, mutta antoi ymmärtää ankaralla tavalla näiden ihmisten tien huonon suunnan. Kadotuskin oli mahdollinen, ellei sitten muutos tullut elämään.

Aikoinaan seurakunnan keskuudessa eräs mies otti isänsä vaimon omaksensa. Seurakuntaa tämä ei suuresti hätkähdyttänyt, ja Paavali syyttää näitä pöyhkeilystä. Se, joka oli sellaista tehnyt, tuli poistaa seurakunnan keskuudesta. Jos asiaan ei olisi puututtu, olisi se osoittanut hyväksymistä. Joka tuollaisen teon oli tehnyt, tuli "Herran Jeesuksen nimessä hyljätä saatanan haltuun, lihan turmioksi, että hänen henkensä pelastuisi Herran päivänä" (jae 5).

Tänä päivänä kaikki oli ikään kuin päinvastoin, vaikkakin samalla tavoin. Saatanan haltuun hyljättiin oikeamieliset, vallitsevasta suunnasta poikkeavat, totuutta rakastavat, kun taas kaikenlaiset mitä kauhistuttavimmatkin harhaopit vallitsivat seurakunnan keskuudessa ja hapannuttivat kaiken.

Seurakunnan tuli kulkea eteenpäin, rientää kohti voittopalkintoa ennalta valmistetulla tiellä, mutta kaikesta edellä mainitusta johtuen kilparadalla juoksusta oli tullut ilmaan hosumista, paikallaan tai ympyrässä ravaamista. Ja tämänkö tuli saada jatkua rauhassa; siitä ei saanut puhua mitään?!

Puututtuaan lähes koko kristillisen elämänsä ajan kaikkeen tällaiseen epäraamatulliseen ja väärään, oli Johannes tahtomattaankin astunut tielle, joka ei säästänyt häntä kovilta koetuksilta ja kärsimyksiltä. Raskainta kaikessa ehkä oli se tuomio, joka oli julistettu hänen yllensä. Näkymättömät voimat kurittivat häntä jatkuvasti, ja mikä kauheinta, ilmiselvästi lukemattomien uskovaisten, veljien ja sisarten luvalla!

Kuinka helppoa olisikaan ollut vaieta ja olla hiljaa, antaa kaiken kulkea kulkuansa! Kuinka usein olikaan Johannes lujasti päättänyt pitää suunsa kiinni jouduttuaan ankaran ruoskinnan kohteeksi! Mutta ei, ei, ja jälleen kerran ei! Nämä lujat päätökset eivät merkinneet mitään, sillä jokin hänen sisimmässänsä pani hänet tekemään asioita vastoin inhimillisen järjen sanelemaa turvallista vaihtoehtoa. Hän näki vääryyden ja hänen oli lausuttava se julki. "Sillä minä olen sanoja täynnä, henki rinnassani ahdistaa minua. Katso, minun rintani on kuin viini, jolle ei reikää avata, se on pakahtumaisillaan niinkuin nuorella viinillä täytetyt leilit. Tahdon puhua, saadakseni helpotusta, avata huuleni ja vastata. En pidä kenenkään puolta enkä ketään ihmistä imartele. Sillä en osaa imarrella; silloin Luojani ottaisi minut kohta pois" (Job. 32: 18- 22).

Liekö Paavali ajatellut osaltaan edellisiä jakeita kirjoittaessaan Galatalaisille: "Ihmistenkö suosiota minä nyt etsin vai Jumalan? Tai ihmisillekö pyydän olla mieliksi? Jos minä vielä tahtoisin olla ihmisille mieliksi, en olisi Kristuksen palvelija. Sillä minä teen teille tiettäväksi, veljet, että minun julistamani evankeliumi ei ole ihmisten mukaista; enkä minä olekaan sitä ihmisiltä saanut, eikä sitä ole minulle opetettu, vaan Jeesus Kristus on sen minulle ilmoittanut" (Gal. 1: 10- 12).

Johannes oli kadottanut lukemattoman määrän "ystäviä" ja veljiä ja sisaria (pitäisikö viimeksi mainitutkin asettaa sitaattien väliin?) sen johdosta, että oli toteuttanut sydämensä vakaumusta. Kaiken totuuden nimessä täytynee sanoa, että hän oli kaikkiin muihin julistajiin verrattuna sanonut kaiken ojennuksenkin sellaisella rakkaudella, että terveen järjen mukaan kenenkään ei olisi voinut ajatella loukkaantuvan siihen. Mutta ihmismieli on käsittämätön, muuttumaton, arvaamaton!

Kaikkina menneinä vuosina suurinta tuskaa tälle saarnamiehelle oli tuottanut se, että kaikki tuomio ja hyljeksintä ei rajoittunut ainoastaan ulkopuolisiin ihmisiin, vaan myöskin läheisimmät veljet ja sisaret arvostelivat häntä voimakkaasti; jos eivät suorastaan sanoin, niin kuitenkin selvästi havaittavin elein, ehkä käsittämättä sitä itsekään. Sitä käsitti tuskin Johanneksen vaimokaan, joka hyvästä yrityksestä huolimatta ei pystynyt lokeroimaan näitä asioita oikeille paikoillensa, vaan otti yllensä ahdistavana taakkana kaiken sen, mikä seurasi miehensä palvelustehtävää. Siinä, missä olisi tullut ymmärtää ja tukea, hän koki aviopuolisonsa tuovan perheen ylle tarpeetonta kärsimystä ja ahdinkoa. Yhteisen taakan kantamisen sijasta hän ikään kuin heittäytyi miehensä selkään kaiken kokoamansa kuorman kanssa, ja vaati tätä vastaamaan kaikesta kokemastansa.

Johannes sai kokea sellaista syyllisyyden taakkaa, ettei sitä kukaan saattanut ymmärtää; ainoastaan sellaiset sananpalvelijat, jotka joutuivat kokemaan saman. Häntä syytti ulkopuolinen maailma, häntä syytti niin sanottu seurakunta, häntä syyttivät veljet ja sisaret, häntä syytti hänen oma vaimonsa ja ajoittain omat lapsensakin. Ja kun hän tämän syyllisyyden hirvittävän taakan alla pakostakin päästi silloin tällöin avunhuudon aivan kuten kannatellessansa Klausia myllylammella terässaappaiden pureutuessa niskaansa ja liejun melkein tunkeutuessa suuhun ja keuhkoihin, sai hän yhä enemmän syytöksiä yllensä, ja rautasaappaat potkivat häntä vieläkin syvemmälle. Hän ei yksinkertaisesti saanut huutaa apua, vaikka oli tukehtumaisillaan, hukkumaisillaan, toista kannattaessaan. Klausia tekoinensa ja tarkoitusperinensä ymmärrettiin ja säälittiin, Mariaa ahdistuksinensa ja kyynelinensä ymmärrettiin ja puolusteltiin sellaisella tavalla, että Johannes sai kokea olevansa koko maailman kelvottomin aviomies ja jumalanpalvelija.

Perkele, tuo sielujenvihollinen, lähestyi ihmiskunnan alussa Jumalan luomaa olentoa käärmeen hahmossa. Niin kauan kuin Aadam oli yksin, ei mainita mitään siitä, että tämä kuolettava vihollinen olisi lähestynyt häntä tai yrittänyt vietellä hänet pois Jumalan yhteydestä. Vasta kun Jumala oli ottanut hänestä osan häntä, sydämen läheltä, osan hänen herkintä olemustansa, alkoi henkimaailmassa todella tapahtua jotakin. Kun Aadam ei ole paikalla, huolehtimassa vaimonsa turvallisuudesta, saapuu tuo kelvottomin olento maan päällä sen luokse, joka inhimillisesti on kaikki kaikessa Jumalan pojalle, Aadamille.

Aadam ei voinut olla koko ajan paikalla, sillä hänellä oli velvollisuuksia ja tehtäviä, jotka veivät hänet pois vaimonsa luota. Hänen tuli suojella tätä, pitää huoli hänestä. Joku saattaisi sanoa, että oli Aadamin syytä se, mitä käärme pääsi tekemään Eevan kohdalla, ja mitä selvimmin sama syytös kaikui henkimaailmoissa tänäkin aikana, mutta todellisuudessa oli kysymys jostakin täysin muusta. Mikä oli se seikka, joka salli kaiken ahdistuksen ja tuskan, sairauden ja kuoleman, tulla tämän avioparin elämään?

"Mutta käärme oli kavalin kaikista kedon eläimistä, jotka Herra Jumala oli tehnyt; ja se sanoi vaimolle..." (1. Moos. 3: 1). Tätä sanankohtaa lukiessaan suurin osa ihmisistä, uskovaisia tai uskosta osattomia, tuo silmiensä eteen vaistomaisesti kuvan maassa kiemurtelevasta käärmeestä, joka joko kuristaa saaliinsa tai sitten pistää sitä myrkkyhampaillaan. Jos esitetään ajatus siitä, että käärme tuohon aikaan oli lähes ihmisen näköinen olento, hymähtää suurin osa kuulijoita halveksivasti. Monet vapaidenkin suuntien edustajat pitävät ajatusta suorastaan pilkkaavana ja Jumalan Sanan vastaisena; käärme on käärme ja sillä selvä! Mutta nämä älykkäät ja järkevät ihmiset ovat viisaudessaan ja kaikkitietäväisyydessään tuskin tulleet ajatelleeksi sitä, mitä itse ovat lukeneet ja hyväksyneet kautta aikojen: "Käärme oli kavalin kaikista kedon eläimistä... JA SE SANOI VAIMOLLE..." Kuka on kuullut tänä päivänä tai edes lähivuosisatojen aikana jonkun käärmeen edes yrittävän julkituoda joitakin äännähdyksiä saati sitten selvästi havaittavia sanoja? Kalkkarokäärme kalistelee ja osa käärmeistä osaa sihistä, mutta kuka on käynyt älyllistä keskustelua tällaisen matelijan kanssa?

Se käärme, josta Raamattu puhuu, oli kavala, eli sillä oli järkeä ja ymmärrystä itse asiassa enemmän kuin keskustelukumppanillansa, naisella, miehettärellä, Aadamin kyljestä otetulla, sillä se oli kykenevä johtamaan tämän kaunottaren johonkin sellaiseen, mikä rikkoi harmonian hänen ja hänen Luojansa välillä. Eikä tässä kaikki, vaan tämä lumoava kaunotar tempaisi mukaansa niin miehensä kuin koko tulevan ihmiskunnankin!

Oliko Johannes tyhmä tai harhaoppinen, sitä hän ei tiennyt, mutta hän uskoi koko sydämestänsä, että tuohon aikaan tämä käärme oli pystyssä kulkeva, ihmisen kaltainen olento, joka vasta syntiinlankeemuksen jälkeen kirottiin ja pantiin ryömimään maassa mahallansa. Itse sielunvihollinen, perkele, saatana, miksi häntä sitten kutsutaankin, oli ottanut asumuksensa tuossa luontokappaleessa, sillä hänellä itsellänsä ei ollut näkyväistä, lihallista ruumista.

Sielunvihollinen oli siis nyt saanut otteen ihmisolennosta, Jumalan luomakunnan kruunusta. Käärme ei enää kävellyt entisen laisessa muodossa, vaan joutui matelemaan maassa, mutta nyt ei perkeleen enää tarvinnutkaan etsiä itsellensä välikappaletta eläinkunnan keskuudesta, sillä hän oli saanut syntiinlankeemuksen johdosta määrätynlaisen oikeuden ihmiskuntaan; hän saattoi käärmeen sijasta ottaa käyttöönsä tämän viettelemän ihmisolennon, miehen tai naisen. Mutta niin kuin oli alussa, niin on oleva loppuun asti ihmiskunnan keskuudessa: hän ensin lähestyy naista, aviovaimoa, sillä sen kautta hän tietää voivansa vaikuttaa suuriin asioihin, laajoihin asioihin.

Miehen vietteleminen ei ole lainkaan niin kohtalokasta ja vaikuttavaa ja laajakantoista kuin naisen vietteleminen, sillä pelastushistoria todistaa sen, ettei nainen niinkään tarvitse miestä kuin mies naista. Itse Kaikkivaltias Jumala, taivaan ja maan Luoja, oli todennut: "Ei ole ihmisen (vain Aadam oli luotu) hyvä olla yksinänsä, minä teen hänelle avun, joka on hänelle sopiva" (1. Moos. 2: 18). Vieläkö ennen Herran tulemusta julistettaneen pannaan ja tasa-arvon vastaiseksi se, mitä Paavali jumalallisen ilmestyksen johdosta kirjoitti: "Sillä Aadam luotiin ensin, sitten Eeva; eikä Aadamia petetty, vaan nainen petettiin ja joutui rikkomukseen" (1. Tim. 2: 13- 14). Kuin vahvistukseksi tälle voimme lukea sanat, jotka useimmat lukijat sivuuttavat mitä suurimmalla kiireellä: "Sillä mies ei ole alkuisin vaimosta, vaan vaimo miehestä; eikä miestä luotu vaimoa varten, vaan vaimo miestä varten" (1. Kor. 11: 8- 9).

Johannes oli toden teolla alkanut käsittää, mitä Paavali tarkoitti kirjoittaessaan: "Soisin, ettei teillä olisi huolia. Naimaton mies huolehtii siitä, mikä on Herran, kuinka olisi Herralle mieliksi; mutta nainut huolehtii maailmallisista, kuinka olisi vaimolleen mieliksi, ja hänen harrastuksensa käy kahtaanne..." (1. Kor. 7: 32- 34). Kaikesta vajavaisuudestansa ja epäonnistumisistansa huolimatta Johannes tunsi olevansa Jumalan palvelija vastoin lihallista ja inhimillistä tahtoansa tai valintaansa. Hän halusi miellyttää Jumalaansa ja Herraansa ylitse kaiken, mutta joutui kokemaan inhimillisyytensä ja heikkoutensa tässä liharuumiissa. Hänen harrastuksensa kävi pakostakin kahtaanne; hän halusi miellyttää Herraa, mutta joutui käymään jatkuvaa taistelua kahden eri miellyttämisen välillä: missä kulki raja edellä mainitun ja vaimon miellyttämisen välillä?

Johannesta olivat useamman vuoden ajan todella vakavasti askarruttaneet kolme sanaa, jotka aikoinaan olivat tuoneet syytöksen ja tuomionkin hänen esi-isänsä ylle. Kuinka vakavat ja ankarat olivatkaan nuo sanat; kuinka selvästi ne julkitoivat sen todellisuuden, minkä vain harvat uskovaisen nimellä kulkevat olivat halukkaat ja kykenevät näkemään! "Ja Aadamille hän sanoi: 'KOSKA KUULIT VAIMOASI!...'" (1. Moos. 3: 17). Paavali ei halunnut laittaa kytkyttä kenenkään kaulaan eikä määräillä toisen veljen tekemisiä, mutta kaikessa miellyttämisessä oli rajansa, itsensä Kaikkivaltiaan Jumalan asettamat rajat. Missä kulki tämä raja, sitä Johannes pohti todella usein, sillä hän ei halunnut kokea sitä tuskaa, minkä nuo sanat olivat hänen esi-isällensä tuoneet. Tietyssä määrin jokainen maallinen vaeltaja rikkoo tässä kohden ja saa kokea samanlaista syyllisyyttä, mutta armon rajaa ei milloinkaan saa ylittää.

Johanneksen avioliittoasiat oli vaivihkaa, ikään kuin huomaamatta, levitetty koko seurakunnan tietoisuuteen, ja kun ne olivat seurakunnan tietoisuudessa, olivat ne itse asiassa kuin vapaakappaleet ylipistollisessa kirjastossa. Kuka tahansa halukas oli etuoikeutettu saamaan niistä tiedon, kunhan vain osasi kysyä oikean nimistä teosta kirjastonhoitajalta, tai itse etsiä sen hyllystä. Kaiken tämän keskellä oli hämmästyttävintä, joskaan ei raamatullisesti ihmeteltävää se, että kaikki julkisuuteen vuotanut, tai paremminkin vuodatettu, sai tunteet ja kannanotot suuntautumaan aivan tiettyyn suuntaan. Mitä enemmän asioita pohdittiin ja tutkailtiin, sitä selvempi kuva itse kullekin tuli Johanneksen elämästä ja avioliitosta. Ei haitannut tai merkinnyt mitään se, että kaikki oli sata- ja tuhatprosenttisesti kuin suoraan Peterin hautajaispäivältä kopioitua: peukalon haavasta oli muutaman tunnin kuluessa tullut lukemattomiin kappaleisiin silpoutunut lihamestari, joka mahdollisimman pian haluttiin haudata pois kärsivien ja surevien silmistä!

Maria oli tehnyt paljon väärää menneiden vuosien aikana, ja oli antanut väärän hengen ja väärien asenteiden vallata mielensä. Ulkonaisesti kaikki näytti hyvältä niin seurakunnan kokousten kuin vierailujenkin aikana; itse kukin hymyili ja esitti parastaan, niin kuin hyvin suuressa määrin tulikin tehdä. Mutta huhupuheiden johdosta näkymättömässä maailmassa käytiin jatkuvaa kamppailua, ja nämä vuodatetut asiat saivat ihmiset muuttamaan käytöstänsä ja suhtautumistansa niin Johannekseen kuin tämän julistukseenkin. Vaikka sitä ei sillä hetkellä voinutkaan silminnähden havaita tai tunnistaa, paljastivat tulevat ajat ja tapahtumat kaiken koko karmeudessansa. Veljien syyttäjä oli vallannut sydämiä, ja koonnut niin tuomariston kuin valamiehistönkin samankaltaisista, samanmielisistä ihmisistä, hengistä. Jos Johannes tuli tuomituksi ja teloitetuksi, aiheellisesti tai aiheettomasti, ei se merkinnyt mitään, sillä eihän sota yhtä miestä kaipaa! Mutta näkymättömässä maailmassa kaikki oli toisin kuin mitä inhimillinen mieli sen ajatteli: koko Jumalanvaltakunnan työ kärsi, koko seurakunta kärsi, sillä jos Pilatus ei ollut voinut pestä käsiään puhtaaksi Herramme verestä, eivät väärän tuomion langettaneet seurakunnan jäsenet olleet edes siinä määrin kykeneviä tekemään sitä!

On turha yrittää vuodesta toiseen, ihmiselämän ajan, todistaa todeksi jotakin sellaista, mikä itsessänsä on jo totuus. Ihminen oli sitä mitä oli, ja vain Jumalan armosta hän voi muuttua joksikin muuksi. Mutta nyt seurakunta jatkuvasti tarkkaili toinen toistansa, ikään kuin ei koskaan olisi lukenut Jumalan Sanasta: "Mutta Jeesus itse ei uskonut itseänsä heille, sentähden että hän tunsi kaikki, eikä tarvinnut kenenkään todistusta ihmisestä, sillä hän tiesi itse, mitä ihmisessä on" (Joh. 2: 24-25).

Sanan todistuksen mukaisesti Jumalan Hengen omaava ihminen on kykenevä tutkistelemaan kaiken. Miksi ei seurakunta voinut käsittää tätä meidän Herrallemme niin selvää asiaa? Eikö sillä ollutkaan Hänen Henkeänsä? "Mutta me emme ole saaneet maailman henkeä, vaan sen Hengen, joka on Jumalasta, että tietäisimme, mitä Jumala on meille lahjoittanut ...hengellinen ihminen sitä vastoin tutkistelee kaiken, mutta häntä itseään ei kukaan kykene tutkistelemaan. Sillä: 'kuka on tullut tuntemaan Herran mielen, niin että voisi neuvoa häntä?' Mutta meillä on Kristuksen mieli" (1. Kor. 2).

Oli siis aivan turhaa yrittää osoittaa koko Jumalan kansan edessä ihmisen olemusta omassa itsessänsä. Jokaiselle olisi tullut olla selvää sen, mikä Paavalillekin oli selvää: "Niin huomaan siis itsessäni, minä, joka tahdon hyvää tehdä, sen lain, että paha riippuu minussa kiinni; sillä sisällisen ihmiseni puolesta minä ilolla yhdyn Jumalan lakiin, mutta jäsenissäni minä näen toisen lain, joka sotii minun mieleni lakia vastaan ja pitää minut vangittuna synnin laissa, joka minun jäsenissäni on. Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista? Kiitos Jumalalle Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, kautta! Niin minä siis tämmöisenäni palvelen mielellä Jumalan lakia, mutta lihalla synnin lakia" (Room. 7).

Johannes koki tämän ristiriidan elämässään ehkä voimakkaampana kuin moni muu. Hän oli tullut toteamaan, ettei hänen lihassaan asunut mitään hyvää. Hänellä oli tahtoa, mutta ei voimaa hyvän toteuttamiseen!

Se mikä kaiken tämän keskellä sai suorastaan jumalallisen pelon kulkemaan pitkin hänen selkäpiitänsä oli se, että asiat oli väännetty aivan nurinniskoin. Oli tuotu Jumalan seurakunnan keskuuteen jotakin sellaista, minkä kautta itse sielujenvihollinen jälleen kerran valloitti tämän ajan Eevojen sydämiä tietynlaisella "ihanuudella ja avautuneella ymmärryksellä".

Johannes ei ollut milloinkaan pyytänyt seurakuntaa tuomitsemaan tai arvostelemaan avioliittoansa, saati sitten toivonut tuomiota vaimolleen; se ei yksinkertaisesti ollut hänen halunsa. Mutta tietyt asiat olivat saaneet sellaisen muodon, mikä riisti kaikki siunaukset niin kokouksista kuin seurakuntaelämältäkin. Tapahtuneet sinänsä eivät olleet juuri minkään arvoisia edes puheenaiheeksi, vaan niiden synnyttämät reaktiot ja asenteet. Ehkä kaiken tämän toi julki selvimmin se, mitä kerrotaan Esterin kirjassa: "Mitä on lain mukaan tehtävä kuningatar Vastille, koska hän ei ole noudattanut käskyä... Kuningatar Vasti ei ole rikkonut ainoastaan kuningasta vastaan, vaan myös kaikkia ruhtinaita vastaan ja kaikkia kansoja vastaan... Kun kuningattaren teko tulee kaikkien vaimojen tietoon, saattaa se heidät halveksimaan aviomiehiänsä, he kun voivat sanoa: 'Kuningas Ahasveros käski tuoda kuningatar Vastin eteensä, mutta tämä ei tullut..." (1: 15- 17).

Vasta iankaikkisuus olisi paljastava, mikä oli pohjimmainen totuus kaikessa. Tuskin voitiin syyttää Mariaa kaikesta siitä sekaannuksesta ja tuhosta, mitä seurakunnassa kärsittiin, sillä ehkä vielä suuremmassa määrin olivat syyllisiä ne säälijät ja puolustelijat, jotka jo alusta pitäen aivan kuin yllyttivät puheillaan ja asenteillaan Mariaa jatkamaan entiseen tapaan. Johannes oli varma siitä, että muissakin perheissä oli samanlaista kuin heillä, sillä miksi ihmiset muuten olisivat sillä tavoin säikähtäneet ja alkaneet puolustella ilmeisiä vääryyksiä?

Johannes ei halunnut edes ajatella kaikkea tapahtunutta, mutta kuvatakseen edes jotakin siitä, miten vihollinen oli tullut seurakunnan keskuuteen, tuli hänen mieleensä eräs tapaus. Oli kesäaika ja ilma oli mitä ihanin. Perhe oli noussut varhain, ja koska oli kesäloma kouluistakin, olivat lapset menneet järven rantaan kalastamaan. Maria touhusi keittiössä ja tiskasi puolelta päivin nautitun aterian aikaansaamia tiskejä. Johannes ei sinä päivänä ollut suunnitellut tekevänsä juuri mitään, sillä näin kauniita päiviä oli vain harvalukuisesti täällä vuoristossakin. Tarkkaillessaan viettävän rinteen alapuolella lepäävää aurinkoista kylää, huomasi hän torin seutuvilla olevan tavallista enemmän liikettä. Asiaa sen paremmin ajattelematta hän jatkoi torkkumistaan kuistilla, kun Maria huusi keittiön ikkunasta: "Muista sitten käydä kaivamassa perunoita illallista varten!" "Juu, juu", murahti mies väsyneesti, joskin vakaassa tarkoituksessa toteuttaa pyydetty tai käsketty.

Kuistilla makaileminen alkoi kyllästyttää Johannesta, ja hän lähti löntystelemään kylää kohti. Kyllä osasi ilma olla suloinen ja tuulenvire oli kuin sametin hyväilyä hänen kasvoillansa ja paljailla käsivarsilla! Kunpa koko kesä olisi tällaista! Mutta ei, ei sittenkään, sillä silloin sitä ei enää huomaisikaan tottumuksen voimasta, eikä osaisi arvostaa oikealla tavalla! Askeleet johtivat saarnamiehen järven rantaan, jonkin matkan päähän siitä paikasta, missä lapset onkivat. Näille oli annettu ankara käsky pysyä tuolla kapealla hiekkaisella kaistaleella, missä vesi oli kymmenenkin metrin päässä rannasta aikuistakin vain vyötäröön asti.

Kuinka hyvä olo Johanneksella olikaan hänen nojatessaan puunrunkoon varjoisassa rantalehvistössä! Melkein kyyneleet tulivat hänen silmiinsä hyvänolon tunteesta, kun unohti kaiken pahan ja väärän, kaiken ahdistusta tuottavan. Nukahtiko hän toviksi, sitä hän ei tiennyt, mutta nyt oli aika rientää Klausin tilan rajamailla sijaitsevalle varhaisperunapellolle kaivelemaan illallisella tarvittavat perunat.

Johanneksen hyvä olo ei väistynyt, ja hän ajatteli kaikkea hyvää ja kaunista, pohdiskelun arvoista. Eihän tällaisena päivänä voinut muuta tehdä; pahan ajatteleminen olisi ollut suorastaan rikos!

Kotimatkaa ei olisi voinut ajatellakaan poikkeamatta torille, sillä nyt vasta mieleen tuli kotipihalta silmiin pistänyt tavallista suurempi liikehdintä torin seutuvilla. Harvoin oli niin monia myyjiä paikalla vielä tähän aikaan päivästä. Tavallisesti myynti loppui jo tunteja aikaisemmin, mutta tänään oli iltatoripäivä musiikkiesityksineen ja ohjelmineen.

Johannes jostakin syystä rakasti ihmisvilinässä maleksimista, ja myyntikojujen tarjoamien tuotteiden tarkastelemista. Ei hänellä niinkään ollut tarvis ostaa jotakin; hän vain halusi katsella ja seurata ihmisten liikehdintää ja seurustelua. Paikalla oli suuri peräkärry, jota hän ei ollut ennen nähnyt. Hyvänen aika, huutokauppa, tai sen tapainen! Tämä mies myi keinonahkaa tehtaan rullittain, ja mihin hintaan! Nyt kosketeltiin jotakin sellaista, mitä joku olisi kutsunut heikkoudeksi, joku toinen taloudellisuudeksi ja liikemiesviisaudeksi!

Tässä joku kauppamies pani menemään keinonahkaa tukkuerissä, ja ilman sarvia ja hampaita: pilkkahintaan! Tavara ei ollut priimaa, mutta siinä oli niin vähän virheitä, että voitiin sanoa tarjolla olevan tavaraa kymmenesosaan siitä, mitä sen todellinen hinta oli. Johannes unohti täysin ajankulun huutaen pienen peräkärryllisen rullia, jotka täyttivät hänen mielensä ilolla ja tyytyväisyydellä. Kaunis oli päivä, kaunis oli kuormakin kirjakauppiaalta lainatussa kärryssä! Tuskin koskaan elämässänsä hän oli tehnyt näin hyviä kauppoja! Mieli oli kiitollinen, ja ajatuksiin nousi voimakkaasti se, että oli suorastaan Jumalan johdatus, että hän oli tullut tänne juuri nyt. Tälle tavaralle oli perheessä käyttöä vaikka kuinka paljon!

Johannes ei halunnut lähteä hakemaan autoansa, ja niinpä peräkärry työnnettiin kirjakaupan takapihalle katokseen. Astellessaan rinnettä pitkin nousevaa tietä kotia kohti muisti hän yhtäkkiä ylimmältä taholta tulleen käskyn. Perunat, perunat, ne hän oli tyystin unohtanut! Melkein juoksujalkaa hän oikaisi Klausin pihan lävitse istutuksillensa, ja alkoi käsin vedellä varsia mukuloineen. Tuskin hän oli ehtinyt saada kymmentäkään perunaa pussin pohjalle, kun Maria kovaa vauhtia hyppeli vakojen ylitse hänen luoksensa. "Missä sinä olet ollut, mitä sinä olet tehnyt, minä olen tuntikausia odottanut perunoita! Minulla on muutenkin tarpeeksi tekemistä ruuanlaiton kanssa, saati sitten että minun täytyy odottaa pataan pantavaa!"

Johannes oli vain yhden kerran aikaisemmin elämässänsä nähnyt Marian niin vihaisena. Oliko hänellä Jumalan Henki vaiko ei, mutta hän ei voinut mitään sille ajatukselle, että hän katseli itse vihan olemusta. Vaimon kasvot säteilivät sellaista synkeyttä ja mustuutta, että pelästynyt mies uskoi katselevansa itse ihmiskunnan murhaajaa oman vaimonsa silmissä!

Marian suusta purkautui sellainen vihan tulva, että Johanneksen sisin koko päivän vallinneen rauhan ja ilon jälkeen koki jotakin suorastaan kauhistuttavaa! Tämä tilanne olisi syöpyvä hänen sisimpäänsä koko loppuelämän ajaksi! Maria huusi niin kovaa, että Klausin pihalle ilmestyi koko perhe seuraamaan tapahtumaa. Hän huusi ja huusi, ikään kuin purkaaksensa koko elämänsä kärsimyksen vapisevan miehensä ylle. Ei auttanut mitään se, kuinka Johannes yritti selittää tehneensä edullisia kauppoja, koko perheen hyväksi. Ei auttanut anteeksipyytely, ei anova katse. Maria purki sen, mikä purettavaksi oli määrätty; näkymättömässä maailmassa.

Johannes ei enää kaikkien näiden vuosien jälkeen odottanut todellista alamaisuutta ja tottelevaisuutta keneltäkään vaimolta, vaikka tiesi Jumalan tahdon asiassa. Hän ei odottanut kokevansa ainakaan kovin pian sitä päivää, jolloin Jumalan Sana tässäkin kohden toteutuisi seurakunnassa. Mutta Jumalan Henki hänen sisimmässään ja jumalallinen näkökyky sai hänet pelkäämään, ei ainoastaan Marian, vaan kaikkien muidenkin sisarten puolesta, jotka tekivät vastaavaa. Eivätkö nämä käsittäneet, että kaiken sovinnaisuuden ja jumalallisen järjestyksen ohittaessaan he kirjaimellisesti joutuivat vihollisen alueelle? "Kaikki katkeruus ja kiivastus ja viha ja huuto ja herjaus, kaikki pahuus olkoon kaukana teistä" (Ef. 4: 31). Tämän Johannes oli lukenut lukemattomia kertoja Raamatustansa ja tuonut julki seurakunnallekin. Mutta siitä huolimatta hän joutui jatkuvasti kokemaan saman kuin monet muutkin hänen ohellansa, Otto, Reinhold, osaltaan Klauskin. Mutta Klausille ja joillekin muille se oli vain asia, jolle hymähdettiin ja naurettiin, joskin väkisin.

Tämänkin tapauksen jälkeen niin Ann-Marie kuin jotkut muutkin sisaret julkitoivat paheksuntansa Johannesta kohtaan ja säälinsä vaimoa kohtaan, jonka mies saattoi sellaiseen tilaan! Että asiasta puhuttiin julkisesti, se oli Johanneksen syy. Mariaa puolusteltiin ja säälittiin, Johannesta arvosteltiin ja tuomittiin. Uskovaisten vaimot saivat yhä suurempaa rohkeutta korottaa äänensä ja halveksia miehiänsä, niin kuin Esterin kirjan todistus jo vuosituhansia sitten oli ennustanut.

Kun Johannes oli kirjoituksissansa esittänyt näitä asioita, ei suurin osa ihmisistä ollut halunnut nähdä kirjoitettua minkäänlaisena ojennuksena tai korjauksen paikkana, vaan oli jälleen kerran säälitty häväistystä kärsivää avutonta naisraukkaa. Kaikki olisi tullut salata, peittää, unohtaa. Todellisuudessa Johannes olikin unohtanut paljon enemmän kuin kanssamatkaajansa. Käytännössä nämä muistivat ja toivat esiin näitä asioita, mutta syyttivät kuitenkin Johannesta.

Mitä ajattelikaan Kaikkivaltias Jumala näistä asioista ja näistä ihmisistä? Enää ei voinut puhua missään suhteessa siitä, että naisia olisi vaadittu alistumaan, olemaan miehillensä kuuliaisia ja alamaisia. Ei, kaikki oli kuin mitä suurinta pilkkaa ja halveksuntaa Jumalaa ja Hänen Sanaansa kohtaan. Pilkkaa, häväistystä, Häntä kohtaan, joka oli tuonut julki tahtonsa tässä viimeisessä ajassa. Maailma kumarsi naista jumalanansa, palvoi, teki kaikkensa saadakseen nauttia hänen suosiostansa. Se oli itsestään selvä asia jokaiselle, joka tunsi ihmisluontoa, mutta että seurakunnassa suhtauduttiin naisen asemaan ja oikeuksiin sellaisella tavalla, sitä ei voinut mitenkään hyväksyä. Sen sijaan että olisi voitu puhua edes jonkinlaisesta Sanan mukaisesta naisen alamaisuudesta, tuli enemmänkin puhua siitä, kuinka miehet oli alistettu kuuntelemaan vaimojansa.

"Koska kuulit vaimoasi!" Johannesta kauhistutti. Hän tiesi kuinka Reinhold oli viikko- ja jopa kuukausikaupalla nukkunut työhuoneessansa, ja vain todella harvoin päässyt Ilsen viereen. Hän tiesi kuinka Greta jatkuvasti vieraili Bodenseellä siitä huolimatta, että Thomas toivoi ja anoi häntä olemaan kotona ja sänkynsä lämmittäjänä. Vaimot puhuivat ja puhuivat, keskustelivat miehistänsä ja sättivät Hildegardia, joka ei suostunut miehestään yhtäkään negatiivista sanaa sanomaan. Kieli, tuo pieni jäsen, helvetin voimien ja tulen ruokkimana, oli saanut aikaan korjaamatonta vahinkoa, mutta tuliko näin olla loppuun asti, tai siihen asti, kun itse kunkin veljen terveys petti ja johti ennenaikaiseen kuolemaan?

Jos monet vaimot tässä suhteessa olivat väärässä, olivat sitä monet veljetkin. Mutta olivatko he sitten todellisuudessa "Aadameja", vai oliko jostakin syystä luonto sekoittanut jotakin heidän elämässänsä ja geeneissänsä, niin että "Eevoihin" kuuluvat ominaisuudet ja perinnöllisyydet olivatkin saaneet vallan heissä, sillä ei kukaan todellinen mies voinut käyttäytyä siten kuin Lydian mies tai tietynlaiset "Hartmutit"!

Kaikki tämä johtui siitä, että tärkeysjärjestys oli lähes täysin mennyt sekaisin. Vaimojen miellyttäminen oli tullut tärkeämmäksi asiaksi kuin Jumalan miellyttäminen (kääntäen: tietyt naiset tekivät samaa niiden miesten kohdalla, jotka eivät olleet kuuliaisia Jumalan Sanalle) ja todellisuudessa tämä oli johtanut siihen, ettei Jumalan mielisuosio voinut levätä sen paremmin yksilöiden kuin ei seurakunnankaan yllä. Jos tapahtuneet asiat olivat tulleet julkisiksi ja vaimot olivat kärsineet häpeää, niin eikö Jumalan armon kautta tullut yhdessä pyrkiä siihen, ettei menneisyydessä tapahtunut toistuisi, vaan tulisi muutos kaikkeen. Menneisyyden rikkomukset olivat raskaana ja alas vetävänä taakkana seurakunnan keskuudessa, sillä verukkeilla ja väärillä puolusteluilla oli tehty sijaa sielujenviholliselle, niin että veljet enemmänkin kuuntelivat vaimojensa ääniä, sulkien korvansa Jumalan puheelta.

Seurakunnan keskuudessa oli useampiakin veljiä, joilla omankin todistuksensa perusteella oli selvä Jumalan kutsumus johonkin palvelustehtävään, mutta maallisen elämän asiat olivat siirtäneet vuodesta toiseen siihen astumista ja Jumalan Hengen kehotuksen toteuttamista. Otolla olisi ollut suuri jumalallinen viisaus, ja hän tunsi hyvin Jumalan Sanan, mutta maalliset asiat olivat sitoneet vuosikausia hänen kätensä ja jalkansa. Reinhold oli tuntenut suurta kutsumusta lähetystyöhön ja matkustavan saarnaajan virkaan, mutta Ilse oli naisen avuilla ja oveluudella saanut hänet vakuuttuneeksi siitä, että hänen paikkansa oli kotona ja kotiseurakunnassa, vaimon luona. Kuinka pitkälle tämä "vaimon kuuleminen" oli mennyt, sen saattoi nähdä ainoastaan Hän, joka näkee tulisilminensä kaiken lävitse.

Kuinka järkyttävä ja suorastaan shokeeraava olikaan tämä ajatus Johannekselle! Jeesus Kristus oli pian tuleva noutamaan Morsiamensa, raamatullinen profetia täyttyi aivan päivittäin, kaikki lopunajan merkit toteutuivat seurakunnan silmien edessä, mutta askarreltiin aivan toisarvoisissa asioissa, syyteltiin, puolusteltiin sellaista, minkä yllä oli selvä Jumalan Sanan tuomio. Olisivatko nämä tämän ajan veljet kuuleva kerran nämä järkyttävät sanat Herransa edessä: "Johannes, sinä, jolle oli uskottu niin paljon, sinä kuuntelit vaimoasi siinä määrin, ettei Minun tahtoni voinut toteutua sinun elämässäsi! Reinhold, sinä myötäilijä, sinä luovuit suuresta mahdollisuudesta olla Minun käytössäni, kun annoit myöten vaimollesi, ja tämän miellyttämisen tähden jäit kotikaupunkiisi. Sinä luovuit tilaisuuksista julistaa Minun Sanaani vain päästäksesi vaimosi viereen sänkyyn! Otto, sinä kärsivä lampaani, Minä uskoin sinulle niin paljon, mutta vaimosi vaikutuksesta käperryit itseesi etkä rohjennut seisoa sillä paikalla, minne Minä sinut olin tarkoittanut!"

"Jumala armahtakoon meitä kaikkia!", huusi ääni Johanneksen sisimmässä. Pahantekijät vahvistivat toistensa käsivarsia, ja kokouksissa ikään kuin henget huusivat avuksensa toisiansa aina kun tuli puhe jostakin vähänkään avioliittoon viittavasta asiasta. Raamatun vaatimassa naisen alamaisuudessa ei ollut mitään pelättävää, eikä se tarkoittanut naisen alistamista. Jumala ei esittänyt seurakunnallensa mitään sellaista, mikä sitä olisi vahingoittanut, vaan päinvastoin. Hän oli viisaudessaan säätänyt siten, että miehessä olivat tietyt ominaisuudet, joita nainen miehestä otettuna voi täydentää sillä, mikä on tarpeen. Mutta nyt tehtiin pilkkaa Jumalan vaatimuksesta ja selvästä käskystä, ja säälimättömästi heitettiin roskakoriin tai poltettiin uunissa jokainen kirjoitus tai saarna, jossa näitä asioita käsiteltiin. Mutta poistiko se ihmisen vastuuta Jumalansa edessä? Ei, yhtä vähän kuin vuorilla kiertäneen tarinan henkilöä auttoi hänen omasta mielestänsä viisas ratkaisunsa.

Vuorilla asui aikoinaan erakkona elelevä mies, jonka mielentilaa voitaisiin kutsua sekavaksi. Ajoittain hän keskusteli vuoristopoluilla tapaamiensa ihmisten kanssa melko asiallisestikin, mutta suurimman osan aikaa hän käyttäytyi niin kuin osasikin odottaa mieheltä, joka kesät talvet asuu luolassa, eikä tee minkäänlaista työtä. Tästä johtuen lähiseudulla jouduttiin poikkeamaan suurestikin vallitsevasta yleisestä vuoriseudun tavasta ja tottumuksesta. Kun muualla voitiin jättää kaikki ulos ilman varastamisen pelkoa, kantoi nyt jokainen kaiken arvokkaan lukkojen taakse tai ainakin paikkaan, missä voi sitä pitää silmällä, sillä siitä lähtien kuin tuo ukko oli luolaansa asettunut, oli yhtä sun toista kadonnut kuin tuhka tuuleen.

Erakko korjasi talteen kaikkea kulloisenkin mielialansa mukaisesti. Tuona keväänä oli aloitettu uuden laskettelurinteen raivaustyöt, ja koska lähistöllä ei ollut mitään vahingoittuvaa, räjäytettiin suuret kivet melko voimakkailla dynamiittipanoksilla. Kivenkappaleet saivat sinkoilla mielin määrin, sillä nämä erikoispanokset hajottivat kivenmöhkäleet niin pieniksi palasiksi, etteivät ne lumen alta haitanneet laskettelijoita. Luonnollista oli, että sytytyslangan tuli olla pitkä, jotta räjäyttäjät ehtivät suojautua tarpeeksi kauaksi.

Erakko luonnostaan tuli seuraamaan tätä työtä, ja niinpä hän oli useana päivänä ruokailuaikaan nälkäinen vieras rinteellä. Eräänä kertana miesten halutessa aloittaa jälleen työnsä ansaitun tauon jälkeen, huomasivat he useamman panoksen kadonneen Erakon mukana. Miehet riensivät heti tämän perään tietäen suurin piirtein hänen asuinpaikkansa.

Kesäisin tämä outo mies nukkui ulkona vanhoista laudoista kyhätyn katoksen alla. Luolan edusta oli täynnä kaikenlaista romua tai taloista mukaan tarttunutta tavaraa. Saapuessaan paikalle totesivat miehet kauhuissaan Erakon sytyttäneen yhden panoksen tulilangan. "Hyvä mies, sammuta se heti, tai vedä tulilanka irti!", huusivat miehet niin kovaa kuin jaksoivat. Mutta huudot kaikuivat kuuroille korville. "Sinä kuolet, mies!" Mitä tullutkaan tämän mieleen, mutta jotenkin hän säikähti joko varkauttaan tai tulilangan sähinää. Ketterästi kuin kissa hän juoksi luolan suulle ja toi suuren puulaatikon, jonka hän kumosi sytytetyn räjähdyspanoksen päälle, istuutuen kuin itse rauhallisuus kannelle, sytyttäen piippunsa.

Voidaan vain kuvitella miesten ilmeet ja heidän tunteensa tämän tilanteen edessä. Erakko istui ja poltti ja myhäili. "Hyvä mies, tule pois, se räjähtää milloin tahansa!" "Heh, heh, ei se mihinkään räjähdä!" Tulilangan savu tuprusi laatikon raoista, ja sen päällä istuva mies rapsutti takapuoltansa tyytyväisen näköisenä. Toistuvista varoituksista huolimatta hän jatkoi tuprutteluansa ja myhäilyänsä. Miehet siirtyivät vieläkin kauemmaksi paikalta, sillä nämä panokset olivat todella vaarallisia, eikä niitä saanut tavallisille työmaille ollenkaan. "Heh, heh!" kuului luolan suulta yhä edelleen, ja miehet alkoivat jo ajatella, että ehkä tulilanka oli jäänyt laatikon reunan alle ja sammunut. Nuo muutamat minuutit tuntuivat iäisyydeltä lähimmäisensä puolesta pelkäävien miesten mielessä, ja tunteet vaihtelivat helpotuksen ja hädän välillä. Paloiko sytytyslanka vielä, milloin tuli saavuttaisi dynamiitin?

Miehet olivat jo aikeissa tulla lähemmäksi, kun yhtäkkiä tuli leimahti, ja Erakko katosi jokaiseen ilmansuuntaan aivan kuin jättimäinen puhallin olisi lennättänyt räsykasan ilmaan. Kaiku kiiri vuorenrinteestä toiseen, ja kiviä satoi satojen metrien matkalla.

Johannesta puistatti, ja jälleen kerran tuli kuin ilmestys hänen silmiensä eteen. Juuri samanlainen oli seurakunnan suhtautuminen näihin asioihin, jotka tietyssä suhteessa olivat muuttuneet kuin räjähdyspanokseksi kokoussalin lattian alla!

Markku Vuori