Social Icons

Pages

tiistai 3. joulukuuta 2013

Seksi ja yksinäisyys



23. toukokuuta 2007

Yksinäisyys ja seksi kuuluvat saman otsikon alle enemmän kuin kukaan haluaisi myöntää. Seksuaalisuus on yksi väärinkäytetyimmistä asioista ihmiselämässä. Toisaalta vallitsee aivan liian suuri vapaus, joka pakenee vastuuta, toisaalta taas uskonnollinen tiukkapipoisuus on aikaansaanut todella paljon tunnevammaisuutta kansamme keskuudessa. Jossakin mielessä tämä tiukkapipoisuus on osasyynä nykyiseen kehitykseen, sillä kaikki äärilaitoihin meneminen merkitsee sokeutta kultaisen keskitien näkemiseksi. Mennään siis äärilaidasta toiseen, nähden vain asioita ja ongelmia, unohtaen kokonaan itse kärsivä ihminen. Hoito on hyvää ja onnistunutta joka sektorilla, mutta siitä huolimatta potilaat kuolevat ”terveessä ruumiissa”.
Seksuaalisuudesta puhuessamme lähtekäämme eteemme avautuvasta kuvasta, jonka niin moni parisuhde on tuonut eteemme. Todella useissa parisuhteissa, joissa toinen osapuoli on narsistisesti suuntautunut (narsistisuuteen liittyy persoonallisuushäiriö), voidaan selvästi nähdä, että seksuaalisuudesta on tullut korvike oikeastaan kaikelle muulle luonnolliselle kanssakäymiselle. Jos tunne-elämä on pakotettu aivan väärille raiteille, tai sitä ei jossakin määrin ole ollenkaan, jää jäljelle vain kehollinen tuntemus ja mielihyvä. Mielihyvä? Niin, mitähän on mielihyvä ilman tunne-elämää, sisäistä kosketusta? Ajatus on jo niin kammottava, että se selittää miksi asiasta ei juurikaan haluta puhua, tai uskoa sellaisen mahdollisuuden olemassaoloon.
Ihminen ei halunnut olla yksin, ja on siis nyt tällaisessa liitossa, jossa hän on vain antavana osapuolena. Useampikin nainen on antanut ymmärtää, että hänellä aikanaan oli valittavana montakin kunnon miestä, mutta juuri tämän hän valitsi jostakin syystä. Naiset tuntuvat todella iltalehtienkin juttujen perusteella pitävän lurjuksista, ja siinä kai on suurin syy siihen, että kirjoittaja yhä vielä on yksinäinen matkalainen. Jotakin merkitsee kai sekin, ettei kirjoittajalla ole millään lailla mainittavaa omaisuutta eikä varallisuutta. Kuka siis huolisi kunnon miehen? Ei kai kukaan, koska kunnon mies ei luo jatkuvaa jännitystä ja mielenkiintoa elämään, joka tulisi muodostumaan aivan liian tasaiseksi ja rauhalliseksi, verrattuna niihin vuoristoratoihin, joita tuhannet laskettelevat puolison ollessa jarrumiehenä – vaiko kaasumiehenä!
Yksinäisyys siis kammottaa, mutta entä kun luottamus ihmisiin on mennyt? Keneen voi luottaa, kuka ei käytä hyväksi? Miksi niin moni nainen pettyy kumppaniinsa tai siksi yrittävään? Tämä prinssi ei ole ollenkaan sellainen kuin utuiset lasit antoivat aikanaan ymmärtää. Kuinka monelle prinsessalle onkaan kauhistuttava yllätys se, että niin prinssi kuin tämän hevonenkin ajoittain pyöräyttävät kulkuväylälle ruskean, haisevan kasan! Tähän pettymykseen on syyllinen niin valtiollinen sontaluukku kuin uskonnollinen järjestelmäkin, jotka kummatkin aivopesevät meitä uskomaan todellisuuteen, jota ei ole olemassakaan. Kauniit ja rohkeat luovat meille kuvan olemattomasta ihanuudesta!
Olen pariinkin otteeseen istunut esim. Myyrmäen ostoskeskuksessa odottaen jotakin henkilöä. Eikö tässä ole mahdollisuus nyt seurata näiden kauniiden ja rohkeiden kauppamatkaa ja pyytää vaikka nimikirjoitus? Usean tunnin istumisesta huolimatta ei kohdalle ole sattunut ainuttakaan kauniiksi ja rohkeaksi luokiteltavaa! Ohitse on astellut vain ihan tavallisen näköisiä, peruskansalaisia. Eikö ole huutava vääryys, että näiden peruskansalaisten nyt sitten tulisi omaksua näiden kauniiden ja rohkeiden elämäntyyli ja – malli?
Olemmekohan senkin takia niin yksinäisiä, kun meidät on opetettu etsimään näitä olemattomia ihmisiä, joista ei todellakaan ole meille puolisoksi, kun heitä ei kerran ole olemassakaan. Aika vaikea yhtälö: olematonta ei ole olemassakaan! Suuri osa ahdistuksestamme johtuu juuri näistä vääristä mielikuvista, joita meille luodaan oikein liukuhihnalta. Jopa parhaat ystävämmekin johtavat meitä harhaan rohkaisuillaan ja yllytyksillään. Minullekin luvattiin hyvä vaimo heti kun olisin kirjoittanut kirjani psykopatiasta. Viisi on jo (kirjaa), ja melkoinen määrä tekstiä netissä. Luvattua vaimoa ei vain näy missään. Tarjosi minulle eräs hyvä ystävä erästä ministeriäkin vaimoksi, kun olimme niin samannäköisiä. Voi kerta kaikkiaan, en ikinä menisi naimisiin näköiseni naisen kanssa! Hyi, hyi, ja vielä kerran hyi!
Yksinäisyydessä on yksi hyvä puoli, jota ei tule unohtaa. On valtava määrä toivoa sen oikean löytymisestä, kun ei väärä vierellä väännä kurkusta! Kannattaa odottaa, aivan kuten Nalle Puh. Perinteinen kysymys kuuluu, kumpi merkitsee Nalle Puhille enemmän, hunajapurkin avaamisen odottelu, vai sen avaaminen? Alan olla vakuuttunut siitä, että asioiden odottelu ja toivossa eläminen on paljon merkittävämpää ja mieleen painuvampaa kuin toteutunut unelma.
Yksinäisyys saa ihmiset tekemään asioita, jotka mahdollisesti lisäävät sisäistä ahdistusta. Itse olen kai koko ikäni tuskastuttanut elämääni lukuisilla asioilla, jotka eivät missään suhteessa ole olleet sisäisistä tekijöistä lähteneitä, vaan ulkoa päin tulleita. Pelottaakin ajatella niitä lukuisia ystävällismielisiä (?) ihmisiä, jotka ovat olleet niin alttiita jakamaan hyviä ohjeitaan ja neuvojaan ja suoranaisia käskyjään. Nämä ympäristöön levitetyt käsitykset ovat aiheuttaneet hyvin tuskallisia hetkiä kaikkialla, minne niitä on jaettu. Millaisen jäljen on elämämme jättänyt jälkeemme, läheisiimme, lähimmäisiimme, tuntemattomiin? Ei ole niinkään merkitystä sillä mitä puhumme, sillä elämämme puhuu paljon kovemmalla äänellä kuin käsitämme. Yli yhdeksänkymmentä prosenttia viestittämästämme perustuu eleisiimme ja olemukseemme. On turha ihmetellä ihmisten reaktioita, jos emme käsitä tätä elämän luonnollisinta seikkaa.
Tässäkään kohden ei ole aihetta syyttää ketään – meille ei vain ole opetettu sitä. Siksi monen jalanjäljet ovat nähtävissä verisinä vuosikymmenien, jopa koko ihmiselämän ajalta. Ystävämme, veljemme, sisaremme veri huutaa maasta, ja me vain toteamme hurskaasti: ”Olenko minä veljeni vartija?”
Kaikki heijastamamme, ihmisiin projisoimamme, vallan käyttömme, vaikuttaa kaikkiin ympärillämme oleviin, huolimatta siitä miten itse sitä arvostelemme. Elämämme ja vaikutuksemme tämän maan päällä arvioidaan sen mukaisesti, mikä on ollut hedelmämme läheistemme ja vieraidenkin elämässä. Onko matkamme tämän maan päällä palvellut toisten ihmisten hyväksi, vai olemmeko itsekään sitä käsittämättä kasanneet ruumiita allemme, voidaksemme seisoa korkeammalla? Ylhäältä näkee kai kauemmaksi, mutta mitä näemme ruumiskasan päältä?
Tulee mieleeni eräs ulkomaanmatka, jonka aloitimme tuttavien kyydissä. Kuljettajamme ei ollut aivan tiivis päästänsä, niin kuin Saksassa on tapana sanoa. Niinpä porhalsimme läpi Ruotsin ja Pohjois-Saksan koko matkan keskiviivan vieressä. Kammottaa vieläkin tämän matkanteon ajatteleminen, ja kysyessäni miksi hän ajaa keskellä tietä, oli vastaus mitä selventävin: ”Minulle on hyvin tärkeätä nähdä mitä kauempana edessä tapahtuu, niin että voin valmistautua tuleviin tilanteisiin!” Idea oli todella hyvä, mutta jokin siinä ei tuntunut oikein järkevältä. Hän näki pitkälle eteenpäin, mutta kukaan takanamme tuleva ei nähnyt muuta kuin automme peräpään! Jotenkin hänen asenteensa on niin kuvaava edustamallemme asialle. Hän valitsi itselleen erityisaseman jossakin sellaisessa, missä jokaisen tulisi alistua vallitseviin sääntöihin. Hänelle oli tärkeintä mitä hän sai nähdä, muiden näkeminen ei tullut hänen mieleensäkään.
Näin jälkeenpäin ajatellen matkasimme pelottavan pitkän matkan selvästi luonnehäiriöisen ihmisen kanssa, vaikka sitä ei silloin käsittänytkään. Jonkinlainen erikoinen suojelusenkeli tai vastaava pimeyden edustaja suojelee näköjään näitä ihmisiä, sillä huolimatta pelottavasta ajotavastaan hän vielä on hengissä.
Mainitsimme sen seikan, että yksinäisyydessään ihminen tekee mahdollisesti asioita, joita hän samanaikaisesti tai jossakin vaiheessa häpeää. Meidän tehtävämme ei ole ryhtyä tekemään listaa niistä, koska emme halua moralisoida tai syyllistää ketään. Mahdollisesti nämä masentavat apukeinot perustuvat alkoholiin tai tilapäisiin seksisuhteisiin. Useat uskonnolliset piirit lisäisivät tähän kohtaan painavan kysymyksen siitä, miten avioliitossa ollut ihminen yleensä ottaen pärjää yksikseen, kun on tottunut tekemään ”sitä”, eikä nyt ole ketään. Uskallan väittää, että tässä kohden uskonnolliset piirit ovat tuottaneet sanoinkuvaamattoman määrän sisäistä ahdistusta jopa itsemurhiin asti. Siellä, missä ihmiset ovat uskoneet saavansa elämäänsä ja tilanteeseensa helpotusta, on isketty heitä mitä armottomimmalla tavalla. Joudun suurella häpeällä toteamaan, että niissäkin piireissä, missä toimin yli kolmenkymmenen vuoden ajan, ihmisiä suorastaan nuijittiin hengiltä Sanan lujalla moukarilla. Osa avoimemmin silmin kulkeneista totesi oikeastaan parinkymmenen viimeisen vuoden aikana useaan otteeseen: ”On se sentään hyvä, ettei ulkopuolisia ihmisiä ole tullut mukaan toimintaamme, sillä jos he olisivat nähneet sen, mitä keskellämme on tapahtunut, olisivat he totaalisesti sulkeutuneet hengellisille vaikutteille!” Hyvänen aika, mitä minä kerron ja kirjoitan! Millaista on sellainen hengellinen toiminta, josta voidaan sanoa jotakin tämänkaltaista? Miksi eivät tämän maininneet jo aikanaan nostaneet kaikesta suurempaa hälyä ja suoranaista meteliä? Miksi eivät eri seurakuntien edustajat sen enempää protestoi kaikkea niissä tapahtuvaa kohtaan?
Useissa piireissä nähdään selvästi tapahtuva kehitys, mitä kuvaa EU:ssa tehty tutkimus, jonka mukaisesti eri kristilliset yhteisöt tulevat menettämään kolmanneksen kannattajistaan ja puolet tuloistaan. Siitä huolimatta kenelläkään ei näytä olevan huolta huomisesta, eikä yksinäisistä ihmisistä, jotka syystäkin ovat alkaneet karttaa kaikkea uskonnollisuutta. 

Markku Vuori

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

 

Sample text

Sample Text

Sample Text