23. toukokuuta 2007
Yksinäisyys ja seksi kuuluvat saman
otsikon alle enemmän kuin kukaan haluaisi myöntää. Seksuaalisuus on yksi
väärinkäytetyimmistä asioista ihmiselämässä. Toisaalta vallitsee aivan liian
suuri vapaus, joka pakenee vastuuta, toisaalta taas uskonnollinen
tiukkapipoisuus on aikaansaanut todella paljon tunnevammaisuutta kansamme
keskuudessa. Jossakin mielessä tämä tiukkapipoisuus on osasyynä nykyiseen
kehitykseen, sillä kaikki äärilaitoihin meneminen merkitsee sokeutta kultaisen
keskitien näkemiseksi. Mennään siis äärilaidasta toiseen, nähden vain asioita
ja ongelmia, unohtaen kokonaan itse kärsivä ihminen. Hoito on hyvää ja
onnistunutta joka sektorilla, mutta siitä huolimatta potilaat kuolevat
”terveessä ruumiissa”.
Seksuaalisuudesta puhuessamme
lähtekäämme eteemme avautuvasta kuvasta, jonka niin moni parisuhde on tuonut
eteemme. Todella useissa parisuhteissa, joissa toinen osapuoli on narsistisesti
suuntautunut (narsistisuuteen liittyy persoonallisuushäiriö), voidaan selvästi
nähdä, että seksuaalisuudesta on tullut korvike oikeastaan kaikelle muulle
luonnolliselle kanssakäymiselle. Jos tunne-elämä on pakotettu aivan väärille
raiteille, tai sitä ei jossakin määrin ole ollenkaan, jää jäljelle vain kehollinen
tuntemus ja mielihyvä. Mielihyvä? Niin, mitähän on mielihyvä ilman
tunne-elämää, sisäistä kosketusta? Ajatus on jo niin kammottava, että se
selittää miksi asiasta ei juurikaan haluta puhua, tai uskoa sellaisen
mahdollisuuden olemassaoloon.
Ihminen ei halunnut olla yksin, ja on
siis nyt tällaisessa liitossa, jossa hän on vain antavana osapuolena.
Useampikin nainen on antanut ymmärtää, että hänellä aikanaan oli valittavana
montakin kunnon miestä, mutta juuri tämän hän valitsi jostakin syystä. Naiset
tuntuvat todella iltalehtienkin juttujen perusteella pitävän lurjuksista, ja
siinä kai on suurin syy siihen, että kirjoittaja yhä vielä on yksinäinen
matkalainen. Jotakin merkitsee kai sekin, ettei kirjoittajalla ole millään
lailla mainittavaa omaisuutta eikä varallisuutta. Kuka siis huolisi kunnon
miehen? Ei kai kukaan, koska kunnon mies ei luo jatkuvaa jännitystä ja
mielenkiintoa elämään, joka tulisi muodostumaan aivan liian tasaiseksi ja
rauhalliseksi, verrattuna niihin vuoristoratoihin, joita tuhannet laskettelevat
puolison ollessa jarrumiehenä – vaiko kaasumiehenä!
Yksinäisyys siis kammottaa, mutta
entä kun luottamus ihmisiin on mennyt? Keneen voi luottaa, kuka ei käytä
hyväksi? Miksi niin moni nainen pettyy kumppaniinsa tai siksi yrittävään? Tämä
prinssi ei ole ollenkaan sellainen kuin utuiset lasit antoivat aikanaan
ymmärtää. Kuinka monelle prinsessalle onkaan kauhistuttava yllätys se, että
niin prinssi kuin tämän hevonenkin ajoittain pyöräyttävät kulkuväylälle
ruskean, haisevan kasan! Tähän pettymykseen on syyllinen niin valtiollinen
sontaluukku kuin uskonnollinen järjestelmäkin, jotka kummatkin aivopesevät
meitä uskomaan todellisuuteen, jota ei ole olemassakaan. Kauniit ja rohkeat
luovat meille kuvan olemattomasta ihanuudesta!
Olen pariinkin otteeseen istunut
esim. Myyrmäen ostoskeskuksessa odottaen jotakin henkilöä. Eikö tässä ole
mahdollisuus nyt seurata näiden kauniiden ja rohkeiden kauppamatkaa ja pyytää
vaikka nimikirjoitus? Usean tunnin istumisesta huolimatta ei kohdalle ole
sattunut ainuttakaan kauniiksi ja rohkeaksi luokiteltavaa! Ohitse on astellut
vain ihan tavallisen näköisiä, peruskansalaisia. Eikö ole huutava vääryys, että
näiden peruskansalaisten nyt sitten tulisi omaksua näiden kauniiden ja
rohkeiden elämäntyyli ja – malli?
Olemmekohan senkin takia niin yksinäisiä,
kun meidät on opetettu etsimään näitä olemattomia ihmisiä, joista ei
todellakaan ole meille puolisoksi, kun heitä ei kerran ole olemassakaan. Aika
vaikea yhtälö: olematonta ei ole olemassakaan! Suuri osa ahdistuksestamme
johtuu juuri näistä vääristä mielikuvista, joita meille luodaan oikein
liukuhihnalta. Jopa parhaat ystävämmekin johtavat meitä harhaan rohkaisuillaan
ja yllytyksillään. Minullekin
luvattiin hyvä vaimo heti kun olisin kirjoittanut kirjani psykopatiasta. Viisi
on jo (kirjaa), ja melkoinen määrä tekstiä netissä. Luvattua vaimoa ei vain näy
missään. Tarjosi minulle eräs hyvä ystävä erästä ministeriäkin vaimoksi, kun
olimme niin samannäköisiä. Voi kerta kaikkiaan, en ikinä menisi naimisiin näköiseni
naisen kanssa! Hyi, hyi,
ja vielä kerran hyi!
Yksinäisyydessä on yksi hyvä puoli,
jota ei tule unohtaa. On valtava määrä toivoa sen oikean löytymisestä, kun ei
väärä vierellä väännä kurkusta! Kannattaa odottaa, aivan kuten Nalle Puh.
Perinteinen kysymys kuuluu, kumpi merkitsee Nalle Puhille enemmän, hunajapurkin
avaamisen odottelu, vai sen avaaminen? Alan olla vakuuttunut siitä, että asioiden odottelu ja
toivossa eläminen on paljon merkittävämpää ja mieleen painuvampaa kuin
toteutunut unelma.
Yksinäisyys saa ihmiset tekemään
asioita, jotka mahdollisesti lisäävät sisäistä ahdistusta. Itse olen kai koko
ikäni tuskastuttanut elämääni lukuisilla asioilla, jotka eivät missään
suhteessa ole olleet sisäisistä tekijöistä lähteneitä, vaan ulkoa päin tulleita.
Pelottaakin ajatella niitä lukuisia ystävällismielisiä (?) ihmisiä, jotka ovat
olleet niin alttiita jakamaan hyviä ohjeitaan ja neuvojaan ja suoranaisia
käskyjään. Nämä ympäristöön levitetyt käsitykset ovat aiheuttaneet hyvin
tuskallisia hetkiä kaikkialla, minne niitä on jaettu. Millaisen jäljen on elämämme
jättänyt jälkeemme, läheisiimme, lähimmäisiimme, tuntemattomiin? Ei ole
niinkään merkitystä sillä mitä puhumme, sillä elämämme puhuu paljon kovemmalla
äänellä kuin käsitämme. Yli yhdeksänkymmentä prosenttia viestittämästämme
perustuu eleisiimme ja olemukseemme. On turha ihmetellä ihmisten reaktioita,
jos emme käsitä tätä elämän luonnollisinta seikkaa.
Tässäkään kohden ei ole aihetta
syyttää ketään – meille ei vain ole opetettu sitä. Siksi monen jalanjäljet ovat
nähtävissä verisinä vuosikymmenien, jopa koko ihmiselämän ajalta. Ystävämme,
veljemme, sisaremme veri huutaa maasta, ja me vain toteamme hurskaasti: ”Olenko
minä veljeni vartija?”
Kaikki heijastamamme, ihmisiin
projisoimamme, vallan käyttömme, vaikuttaa kaikkiin ympärillämme oleviin,
huolimatta siitä miten itse sitä arvostelemme. Elämämme ja vaikutuksemme tämän
maan päällä arvioidaan sen mukaisesti, mikä on ollut hedelmämme läheistemme ja
vieraidenkin elämässä. Onko matkamme tämän maan päällä palvellut toisten
ihmisten hyväksi, vai olemmeko itsekään sitä käsittämättä kasanneet ruumiita
allemme, voidaksemme seisoa korkeammalla? Ylhäältä näkee kai kauemmaksi, mutta
mitä näemme ruumiskasan päältä?
Tulee mieleeni eräs ulkomaanmatka,
jonka aloitimme tuttavien kyydissä. Kuljettajamme ei ollut aivan tiivis
päästänsä, niin kuin Saksassa on tapana sanoa. Niinpä porhalsimme läpi Ruotsin
ja Pohjois-Saksan koko matkan keskiviivan vieressä. Kammottaa vieläkin tämän
matkanteon ajatteleminen, ja kysyessäni miksi hän ajaa keskellä tietä, oli
vastaus mitä selventävin: ”Minulle on hyvin tärkeätä nähdä mitä kauempana
edessä tapahtuu, niin että voin valmistautua tuleviin tilanteisiin!” Idea oli
todella hyvä, mutta jokin siinä ei tuntunut oikein järkevältä. Hän näki
pitkälle eteenpäin, mutta kukaan takanamme tuleva ei nähnyt muuta kuin automme
peräpään! Jotenkin hänen asenteensa on niin kuvaava edustamallemme asialle. Hän
valitsi itselleen erityisaseman jossakin sellaisessa, missä jokaisen tulisi
alistua vallitseviin sääntöihin. Hänelle oli tärkeintä mitä hän sai nähdä, muiden
näkeminen ei tullut hänen mieleensäkään.
Näin jälkeenpäin ajatellen matkasimme
pelottavan pitkän matkan selvästi luonnehäiriöisen ihmisen kanssa, vaikka sitä
ei silloin käsittänytkään. Jonkinlainen erikoinen suojelusenkeli tai vastaava
pimeyden edustaja suojelee näköjään näitä ihmisiä, sillä huolimatta
pelottavasta ajotavastaan hän vielä on hengissä.
Mainitsimme sen seikan, että
yksinäisyydessään ihminen tekee mahdollisesti asioita, joita hän
samanaikaisesti tai jossakin vaiheessa häpeää. Meidän tehtävämme ei ole ryhtyä
tekemään listaa niistä, koska emme halua moralisoida tai syyllistää ketään.
Mahdollisesti nämä masentavat apukeinot perustuvat alkoholiin tai tilapäisiin
seksisuhteisiin. Useat uskonnolliset piirit lisäisivät tähän kohtaan painavan
kysymyksen siitä, miten avioliitossa ollut ihminen yleensä ottaen pärjää
yksikseen, kun on tottunut tekemään ”sitä”, eikä nyt ole ketään. Uskallan
väittää, että tässä kohden uskonnolliset piirit ovat tuottaneet
sanoinkuvaamattoman määrän sisäistä ahdistusta jopa itsemurhiin asti. Siellä,
missä ihmiset ovat uskoneet saavansa elämäänsä ja tilanteeseensa helpotusta, on
isketty heitä mitä armottomimmalla tavalla. Joudun suurella häpeällä toteamaan,
että niissäkin piireissä, missä toimin yli kolmenkymmenen vuoden ajan, ihmisiä
suorastaan nuijittiin hengiltä Sanan lujalla moukarilla. Osa avoimemmin silmin
kulkeneista totesi oikeastaan parinkymmenen viimeisen vuoden aikana useaan otteeseen: ”On se sentään hyvä, ettei ulkopuolisia
ihmisiä ole tullut mukaan toimintaamme, sillä jos he olisivat nähneet sen, mitä
keskellämme on tapahtunut, olisivat he totaalisesti sulkeutuneet hengellisille
vaikutteille!” Hyvänen aika, mitä minä kerron ja kirjoitan! Millaista on sellainen
hengellinen toiminta, josta voidaan sanoa jotakin tämänkaltaista? Miksi eivät
tämän maininneet jo aikanaan nostaneet kaikesta suurempaa hälyä ja suoranaista
meteliä? Miksi eivät eri seurakuntien edustajat sen enempää protestoi kaikkea
niissä tapahtuvaa kohtaan?
Useissa piireissä nähdään selvästi
tapahtuva kehitys, mitä kuvaa EU:ssa tehty tutkimus, jonka mukaisesti eri
kristilliset yhteisöt tulevat menettämään kolmanneksen kannattajistaan ja
puolet tuloistaan. Siitä huolimatta kenelläkään ei näytä olevan huolta
huomisesta, eikä yksinäisistä ihmisistä, jotka syystäkin ovat alkaneet karttaa
kaikkea uskonnollisuutta.
Markku Vuori
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti