”Niin huomaan siis itsessäni, minä, joka tahdon hyvää tehdä, sen lain,
että paha riippuu minussa kiinni; sillä sisällisen ihmiseni puolesta minä ilolla
yhdyn Jumalan lakiin, mutta jäsenissäni minä näen toisen lain, joka sotii minun
mieleni lakia vastaan ja pitää minut vangittuna synnin laissa, joka minun
jäsenissäni on. Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman
ruumiista? Kiitos Jumalalle Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, kautta!
Niin minä siis tämmöisenäni palvelen mielellä Jumalan lakia, mutta lihalla
synnin lakia.” (Room.7).
Usean päivän ajan, nyt vuoden
2018 lopulla, olen käynyt lävitse mennyttä elämääni monenlaisten varjojen
pyyhkiytyessä ylitseni, ei omasta tahdostani, vaan alitajunnan ja osaltaan
Herran Hengen vaikutuksesta. Siksi en ole pystynyt keskittymään
kirjoittamiseen. Minulle opetettiin jo vuosikymmeniä sitten, ettei uskovaisen
sanavarastoon kuulu käsitettä ”miksi?” Jollakin tavoin olen tämän juhla-ajan
puitteissa kuulunut siihen joukkoon, jolle tämä perhejuhla kaikesta hyvästä
huolimatta on omalla tavalla hyvin ristiriitainen ja todella surullisia ajatuksia
luokseen kutsuva. Miksi kohdallani pitää ollakin niin, että vaikka vietin
varsinaisen joulun kahdessa eri sukulaisperheessä niiden hajoamisen johdosta,
yksinäisyys rynnii ovelleni ennen kokemattomalla voimalla?
Miksi ihmisen täytyy kokea niin suuri
määrä yksinäisyyttä ja omalla tavallaan avuttomuuden tunnetta? Miksi ei aivan
toisenlaisella tavalla elämässä voi toteutua niin ihana sana?:
”Kahden on parempi kuin yksin, sillä heillä on vaivannäöstänsä hyvä
palkka. Jos he lankeavat, niin toinen nostaa ylös toverinsa; mutta voi
yksinäistä, jos hän lankeaa! Ei ole toista nostamassa häntä ylös. Myös, jos
kaksi makaa yhdessä, on heillä lämmin; mutta kuinka voisi yksinäisellä olla
lämmin? Ja yksinäisen kimppuun voi joku käydä, mutta kaksi pitää sille
puolensa. Eikä kolmisäinen lanka pian katkea.” (Saarn.4).
Me elämme todella
erikoislaatuisessa ajassa, jossa meidän ei ole tarkoitus poimia itsellemme
mieluisia sanankohtia, vaan tarkoitus on entistä suuremmalla innolla keskittyä
ajatukseen ”jokaisesta sanasta, joka
Jumalan suusta lähtee!
Mitä ovat kaikki nuo varjot ja
melko synkätkin pilvet, jotka ovat käyneet itse kunkin elämän ylitse? Moni meistä
on joutunut kokemaan totuuden, joka on hieno lausuttuna, mutta koettuna
suorastaan karmaiseva: ”Parempi yksin yksin, kuin kaksin yksin!”
Heti aamusta jo vuoteella
maatessani mielessäni alkoi toistua ajatus ”tällaisenani”. Se oli vaikea
löytää, koska Sanassa se on kirjoitettuna vanhan ajan tapaan ”tämmöisenäni”. Ajatukseni
menivät samanaikaisesti kaikkeen kokemaani ja varmastikin kokemaamme. Miksi niin
laajamittaisesti pakenemme ajatusta ”viheliäinen” ja pyrimme enemmän kuin sitä
itse olemme valmiit ajattelemaankaan, katselemaan itseämme lainapeileistä,
pyrkien unohtamaan todellisen, oman olemuksemme, ja ihailemaan peilistä
heijastuvien muiden ihmisten näyttävämpää varjokuvaa? Miksi meille on niin
vaikeata olla oma itsemme, juuri se, mitä todella olemme? Jaakob puhuu peiliin
katsomisesta:
”Mutta olkaa sanan tekijöitä, eikä vain sen kuulijoita, pettäen itsenne.
Sillä jos joku on sanan kuulija eikä sen tekijä, niin hän on miehen kaltainen,
joka katselee kuvastimessa luonnollisia kasvojaan; hän katselee itseään, lähtee pois ja unhottaa
heti, millainen hän oli.” (Jaak.1).
Miksi, miksi, miksi? Juuri siksi,
koska tarvitsemme itsemme tuntemista enemmän kuin käsitämmekään, voidaksemme
todella olla oma itsemme, emmekä jonkin toisen ihmisen heijastus! Veljemme Paavali
asettaa jumalallisen ilmestyksen johdosta eteemme peilin, joka näyttää
todellisuuden elämästämme! Kun näemme oman todellisuutemme, oman viheliäisyytemme,
näemme myös oikeassa valossaan kaiken muuttamiseen tarvittavat tekijät! Mitä toteaa
veljemme Paavali omasta itsestään jumalallisen peilin edessä?:
”Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman
ruumiista? Kiitos Jumalalle Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, kautta!”
Emmekö aivan itse, omasta
halustamme, aikanaan antaneet Herrallemme täyden vallan elämässämme, jotta
olisimme aidosti kykeneviä huudahtamaan kaiken viheliäisyytemme keskellä
Tuomaksen tavoin:
”Minun Herrani ja minun Jumalani!”
Kenen ”minun”? Tiedänkö minä ja
tiedätkö sinä keitä todella olemme? Kenen ”minun” tulee olla valmis kohtaamaan
Herransa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti