Minä viheliäinen ihminen!

”Niin huomaan siis itsessäni, minä, joka tahdon hyvää tehdä, sen lain, että paha riippuu minussa kiinni; sillä sisällisen ihmiseni puolesta minä ilolla yhdyn Jumalan lakiin, mutta jäsenissäni minä näen toisen lain, joka sotii minun mieleni lakia vastaan ja pitää minut vangittuna synnin laissa, joka minun jäsenissäni on. Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista? Kiitos Jumalalle Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, kautta! Niin minä siis tämmöisenäni palvelen mielellä Jumalan lakia, mutta lihalla synnin lakia.” (Room.7).

Usean päivän ajan, nyt vuoden 2018 lopulla, olen käynyt lävitse mennyttä elämääni monenlaisten varjojen pyyhkiytyessä ylitseni, ei omasta tahdostani, vaan alitajunnan ja osaltaan Herran Hengen vaikutuksesta. Siksi en ole pystynyt keskittymään kirjoittamiseen. Minulle opetettiin jo vuosikymmeniä sitten, ettei uskovaisen sanavarastoon kuulu käsitettä ”miksi?” Jollakin tavoin olen tämän juhla-ajan puitteissa kuulunut siihen joukkoon, jolle tämä perhejuhla kaikesta hyvästä huolimatta on omalla tavalla hyvin ristiriitainen ja todella surullisia ajatuksia luokseen kutsuva. Miksi kohdallani pitää ollakin niin, että vaikka vietin varsinaisen joulun kahdessa eri sukulaisperheessä niiden hajoamisen johdosta, yksinäisyys rynnii ovelleni ennen kokemattomalla voimalla?

Miksi ihmisen täytyy kokea niin suuri määrä yksinäisyyttä ja omalla tavallaan avuttomuuden tunnetta? Miksi ei aivan toisenlaisella tavalla elämässä voi toteutua niin ihana sana?:

”Kahden on parempi kuin yksin, sillä heillä on vaivannäöstänsä hyvä palkka. Jos he lankeavat, niin toinen nostaa ylös toverinsa; mutta voi yksinäistä, jos hän lankeaa! Ei ole toista nostamassa häntä ylös. Myös, jos kaksi makaa yhdessä, on heillä lämmin; mutta kuinka voisi yksinäisellä olla lämmin? Ja yksinäisen kimppuun voi joku käydä, mutta kaksi pitää sille puolensa. Eikä kolmisäinen lanka pian katkea.” (Saarn.4).

Me elämme todella erikoislaatuisessa ajassa, jossa meidän ei ole tarkoitus poimia itsellemme mieluisia sanankohtia, vaan tarkoitus on entistä suuremmalla innolla keskittyä ajatukseen ”jokaisesta sanasta, joka Jumalan suusta lähtee!

Mitä ovat kaikki nuo varjot ja melko synkätkin pilvet, jotka ovat käyneet itse kunkin elämän ylitse? Moni meistä on joutunut kokemaan totuuden, joka on hieno lausuttuna, mutta koettuna suorastaan karmaiseva: ”Parempi yksin yksin, kuin kaksin yksin!”

Heti aamusta jo vuoteella maatessani mielessäni alkoi toistua ajatus ”tällaisenani”. Se oli vaikea löytää, koska Sanassa se on kirjoitettuna vanhan ajan tapaan ”tämmöisenäni”. Ajatukseni menivät samanaikaisesti kaikkeen kokemaani ja varmastikin kokemaamme. Miksi niin laajamittaisesti pakenemme ajatusta ”viheliäinen” ja pyrimme enemmän kuin sitä itse olemme valmiit ajattelemaankaan, katselemaan itseämme lainapeileistä, pyrkien unohtamaan todellisen, oman olemuksemme, ja ihailemaan peilistä heijastuvien muiden ihmisten näyttävämpää varjokuvaa? Miksi meille on niin vaikeata olla oma itsemme, juuri se, mitä todella olemme? Jaakob puhuu peiliin katsomisesta:

”Mutta olkaa sanan tekijöitä, eikä vain sen kuulijoita, pettäen itsenne. Sillä jos joku on sanan kuulija eikä sen tekijä, niin hän on miehen kaltainen, joka katselee kuvastimessa luonnollisia kasvojaan;  hän katselee itseään, lähtee pois ja unhottaa heti, millainen hän oli.” (Jaak.1).

Miksi, miksi, miksi? Juuri siksi, koska tarvitsemme itsemme tuntemista enemmän kuin käsitämmekään, voidaksemme todella olla oma itsemme, emmekä jonkin toisen ihmisen heijastus! Veljemme Paavali asettaa jumalallisen ilmestyksen johdosta eteemme peilin, joka näyttää todellisuuden elämästämme! Kun näemme oman todellisuutemme, oman viheliäisyytemme, näemme myös oikeassa valossaan kaiken muuttamiseen tarvittavat tekijät! Mitä toteaa veljemme Paavali omasta itsestään jumalallisen peilin edessä?:

”Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista? Kiitos Jumalalle Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, kautta!”

Emmekö aivan itse, omasta halustamme, aikanaan antaneet Herrallemme täyden vallan elämässämme, jotta olisimme aidosti kykeneviä huudahtamaan kaiken viheliäisyytemme keskellä Tuomaksen tavoin:

”Minun Herrani ja minun Jumalani!”

Kenen ”minun”? Tiedänkö minä ja tiedätkö sinä keitä todella olemme? Kenen ”minun” tulee olla valmis kohtaamaan Herransa?