Syyllinen, syyllinen

Tänä aamuna sydämelleni nousi voimakkaana julkaista uudelleen tämä kirjoitus, koska siinä tuodaan niin selvästi julki nykyinen hengellinen tilanne.

Syyllinen, syyllinen

       Olen jostakin syystä saanut olemukseeni suuren määrän asioita, joista en ollenkaan pidä. Missä määrin itse olen syyllinen siihen kaikkeen, on jo toinen kysymys. 

     Niin, käsite syyllisyys ei ole kaukana kenestäkään meistä, ja jossakin määrin, ajoittain suunnattomasti, tämä asia painaa mieltä jopa tuskastumiseen ja ahdistukseen asti. Syyllinen, syyllinen, syyllinen, kuka on syyllinen? Uskonelämässäkin näyttää siltä, että vastoinkäymisten kohdatessa ensimmäiseksi herää kysymys syyllisyydestä. Mutta onko tämä kaikki missään suhteessa Jumalan lasten keskuuteen kuuluvaa asiaa?

En voi ehkä milloinkaan unohtaa sitä, kuinka istuin eräässä kotikokouksessa, ja olin tuskin uskoa korviani, kun vieraileva pääpuhuja totesi: ”En olisi uskonut sitä todeksi, mutta löysin itsestäni vielä yhden negatiivisen piirteen.” Onko hänen elämässään todella niin pieni määrä syyllisyyttä, vai onko tämä toteamus todellisuudessa osoitus jostakin paljon suuremmasta syyllisyydestä kuin mitä voisi heti ajatellakaan?

Ihmiskunta on kokonaisuudessaan kautta koko uusitestamentillisen ajan kantanut yllänsä musertavaa syyllisyyttä siitä huolimatta, että eri kirkot ja yhteisöt ovat koko ajan olleet julistamassa armoa ja anteeksiantoa. Vai olisiko niin, että juuri siitä syystä syyllisyys on saavuttanut sellaiset mittasuhteet? Vai mistä voi johtua se, että kaikkein hurskaimpienkin uskovaisten piirissä, riippumatta kirkosta tai kirkkokunnallisuudesta, on niin vähän vapautuneita, iloisia, luottavaisen sydämen asenteen omaavia sieluja?

Me olemme kautta aikojen tahtoneet erottaa toisistaan hengellisen ja sielullisen ja ruumiillisen, käsittämättä ollenkaan sitä, kuinka toisiinsa sitoutuneita nämä asiat ovat. Ne ovat itse asiassa koko laajuudeltaan kuvattavissa, ei kolmeksi erisuuruiseksi ympyräksi, vaan kolmeksi yhtä suureksi ympyräksi, jotka asettuvat hämmästyttävällä tavalla täysin toistensa päälle.

Pelkkä hengellinen julistus, vaikka se olisi kuinka totuudellista ja vapauttavaa, ei yksin riitä tuomaan ahdistetuille sieluille heidän kaipaamaansa lohtua, vapautusta ja onnellisuutta. Meidän on nähtävä jokainen ihminen ainutlaatuisena, Jumalan luomana yksilönä, persoonana. Kukaan ei Jumalan luomisen perusteella ole toisensa kopio, vaan jokainen on oma kudoksensa, jonka kaltaista ei ole toista. Siksi sielunhoidollisessa työssä, mitä itse asiassa on koko kristillisen sanoman julistus muodossa tai toisessa (tai ainakin pitäisi olla) tulee huomioida kaikki nämä ihmisen ominaisuudet tai puolet.

Yksi suurimmista ongelmista ihmisen elämässä on jo hänen paratiisista karkottamisensa jälkeen syntynyt ajatus siitä, ettei mitään saa ilmaiseksi, eli kaikki on ansaittava. Uskotaan, että kaikesta on maksettava tietty hinta, ennen kuin mitään voi omaksua itsellensä kuuluvaksi. Ihminen kärsii suunnattomasti, etenkin tässä ajassa, eikä pienin kärsimyksen aihe ole todellinen tai keksitty syyllisyys. On helppo julistaa armoa, anteeksiantamusta itsestään selvänä asiana – se on sitä ehkä julistajalle – mutta ahdistuneen ihmisen on todella vaikea käsittää mistä on kysymys. Kaikki on maksettu, kaikki on sovitettu, Jumala on maksanut hinnan. Siitä huolimatta ahdistunut ihminen huokaa raskautettuna: ”Se on liian yksinkertaista!”

Ihmisille näyttää olevan uskomatonta se, että heidän syyllisyytensä voitaisiin poistaa ilman että he tekisivät jotakin sen hyväksi, maksaisivat sen tavalla tai toisella. Tämä kaikki on aivan kuin geneettisesti meidän perimässämme, estäen meitä saavuttamasta sitä, mitä Jumalan armo meille todellisuudessa tarjoaa, paremminkin sanottuna: ON JO ANSAINNUT MEILLE! Tämä vertauskuva geneettisestä perimästä ei ehkä olisi niin kohdalleen osuva, ellei kaikki kristillinen kasvatus ja opetus omalla panoksellaan olisi sellaisella tavalla tukenut tätä niin kohtalokasta ajatusta ja ominaisuutta ihmisessä. Ajatelkaamme vain kaikkea pimeässä keskiajassa tapahtunutta armon kaupittelua aneiden ja katumuksen muodossa. Meidän aikamme ei missään suhteessa ole vapautunut kaikesta tästä perimästä, vaikka niin usein tahdotaankin uskotella meille. Samat perinteiset ajatukset ja omaksutut asiat ovat vain saaneet tälle vuosisadalle ominaisen hienostuneen leiman, niin että vaikka puhutaan armosta ja lahjasta, niin viimeistään kolehdin keräämisen yhteydessä vedotaan ihmisen omaantuntoon.

Ne jotka eniten kaipaavat ja janoavat armoa, ovat kaikkein heikoimmassa asemassa todella vastaanottaaksensa sen, koska se on vastoin ihmisen sisäistä näkemystä. Surullisinta on todella se, että heikoimmassa asemassa olevan ihmisen sisimpään tämä maksamisen periaate on syvimpään juurtunut, kun taas moni rikas ja menestynyt ihminen pitää itsestään selvänä sitä, että kaikki hyvä ja onnellinen kuuluu hänen elämäänsä. Hän on elämällään ja ansioitumisellaan varmistanut itsellensä paikan niin tässä kuin tulevassakin elämässä.

Meidän maassamme on käsite rippi melko tuntematon käsite, vaikka se koko katolisessa maailmassa on olennainen osa tuota uskoa. Ehkä juuri katolisesta leimasta johtuen koko asia on jo nimensä perusteella sijoitettu kategoriaan: tosiuskovaisten touhua. Jos olisi omaksuttu jokin muu, enemmän todellisuutta vastaava nimi, suhtauduttaisiin asiaan ehkä toisin. Kysymyshän on itse asiassa syntien tunnustamisesta, todellisesta katumuksesta, sydämessä tapahtuvasta itsetutkistelusta, johon aivan olennaisena liittyy sitten anteeksiantamuksen kokemus sen kautta, että joku kanssamatkaaja julistaa armon ja anteeksiantamuksen tunnustettujen asioiden ylle.

Minä en kannata katolista rippiä, mutta jo pelkkä terve järki sanoo, että asiassa on todella paljon perää, ja olisi paljon vähemmän sielullista jatkuvaa ahdinkoa ja tuskaa, jos meidänkin maassamme voitaisiin tätä asiaa toteuttaa protestanttiselta pohjalta perusajatuksena, ei katoliseen uskoon läheneminen, vaan avun tuominen ahdistuksessa oleville ihmisille. Mutta kaikki tämä on mahdollista vain henkilöiden kautta, jotka itse ovat kokeneet päivittäisen armon ja anteeksiantamuksen, sillä me voimme antaa eteenpäin vain sitä, mitä meillä itsellämme on, emme yhtään enempää!

Saamme varmastikin kiittää suuresta osaa henkistä ahdistusta ja tuskaa julistajia, jotka ovat kylläkin täyttäneet suunsa suurella määrällä suuria sanoja, mutta jotka eivät todellisuudessa ole omassa sydämessään omaksuneet murto-osaakaan siitä, mitä muille totuutena ja vapauden evankeliumina julistavat. Voidaan siis oikeutetusti esittää yhä uudelleen kysymys: Miksi kirkko, seurakunnat, uskonnolliset yhteisöt, sen sijaan että olisivat tuoneet vapautuksen, armon, ilon ja rauhan jäsenillensä ja koko maailmalle – miksi he sen sijaan ovat jättäneet jälkeensä vain murskautuneita, toivottomuuteen ajautuneita sieluja?

Ihmiset harjoittavat hartautta, käyvät ripittäytymässä, suorittavat pyhiinvaellusmatkoja (eivät ainoastaan katoliset, vaan kaikki protestanttisetkin jonkun suuren julistajan luo, tai johonkin erikoisen armoitetuksi näkemäänsä seurakuntaan) ikään kuin osoitukseksi suuresta uskostaan, mutta mikä on todellisuus? Eikö olekin niin, ettei ihminen sittenkään usko olevansa armosta pelastettu, ei usko syntiensä olevan anteeksi annetut, koska jatkuvasti yhä uudelleen astuu papin tai julistajan eteen samojen asioiden kanssa? Eikö enemmänkin ole kysymys epäilyksestä, joka velloo hänen sielussaan sinne tänne, saaden vahvistusta päivittäisistä epäonnistumisistaan ja todellisista tai kuvitelluista moitteista toisten matkaajien taholta? Varmuuden vuoksi tehdään vielä näin ja näin, varmuuden vuoksi, yhä uudelleen ja uudelleen!

Eikö olekin niin, että me ikään kuin velvollisuudesta ja kuulijoiden toivomuksesta puhumme virheistämme ja epäonnistumisistamme, etsien ihmisten hyväksyntää, koska jokainenhan odottaa jokaisen olevan yhtä vajavainen kuin toinenkin. Me emme yksinkertaisesti jaksa uskoa, että kaikki on maksettu, sovitettu, että me todellakin voisimme edes hiukan muuttua toisenlaisiksi, paremmiksi. Jos joku todistaa muuttumisestansa, me emme jaksa uskoa sitä todeksi, vaan pyrimme masentamaan hänet koviksikin sanoiksi pukemillamme epäilyksillä.

Miksi ripittäytyä, miksi pyytää jatkuvasti anteeksi jotakin, mikä monesti tuntuu itselle vieraalta, mutta joka niin sitkeästi kuuluu jokaisen ihmisen elämään? Anteeksiantamukseen uskotaan yleisesti, teoriassa, mutta sen käytännössä uskomisen katsotaan osoittavan nöyryyden ja katumuksen puutetta. Niin, katua pitää siis itse katumisen tähden? Vuodesta toiseen, vuosikymmenestä toiseen? Onko siinä itse asiassa mitään järkeä, katuva läheiseni?

Osa syyllisyydestämme on itsestään selvää, joko itsellemme ja läheisellemme selvästi näkyvää, ja osa siitä on tiedostamatonta, jota viimeistään sairaalloinen mieli alkaa kaivella esiin, mitenkäs muuten kuin kaikkein hurskaimpien ja vakavimpien julistajien armoa tihkuvan julistuksen kautta: me kaikki olemme syyllisiä, me kaikki olemme rikkoneet, me kaikki… me kaikki… (tietenkään ei julistaja, joka vaatimattomuudessaan ja nöyryydessään lukee itsensä mukaan, vaikkakin vastentahtoisesti). Mutta kuka uskoo ja julistaa, että jos anteeksiantamus ja armo todella ovat täydelliset, koskee se silloin myös tiedostamattomia asioita meidän elämässämme?

Mikä on tiedostamatonta, ei ole tietoisuudessamme. Eli siis emme voi tehdä siitä parannusta, emme voi ripittäytyä. Mutta tässä on pohjaton kaivo hurmahenkisen julistajan ammennettavaksi, sillä niin kuin jo olemme todenneet, on ihmisen niin mahdoton uskoa todeksi, että kaikki jo on todella maksettu. Mutta jos joku tuntee tarvetta maksaa, niin miksikäs ei, tuumaa hurskas julistaja, riittäähän hänellä julistettavaa tämän matkan ajaksi!

Minä henkilökohtaisesti, tuskallisen syvällisesti, olen joutunut kokemaan näitä asioita pienen elämäni ajan. Minä en niinkään tunne tätä ahdistusta itseni kuin niiden lukemattomien ihmisten puolesta, jotka huolimatta vuosituhantisesta julistuksesta joutuvat elämään jatkuvassa sielullisessa ja henkisessä ahdistuksessa aivan aiheettomasti. Meidän jokaisen sielu on kudottu Kaikkivaltiaan Jumalan kudinpuissa juuri sellaisella tavalla, mistä armoitettu ja siunattu Jumalan mies kirjoitti jo ennen syntymääni painetussa kirjassa. Frank Mangs: Hän alkoi uudelleen:

”Jumala on juuri minuun kätkenyt jotain, jota ei milloinkaan aikaisemmin ole ollut eikä tule olemaan. Minun sieluni on kudottu sellaisen mallin mukaan, jota ei aikaisemmin eikä myöhemmin ole käytetty kenenkään toisen sielua kudottaessa. Jumala on valmistanut minulle tehtävän, jota ei kukaan muu voi täyttää. Jumala on virittänyt sisimpääni sävelen, jota ei kukaan muu voi saada kuuluviin täydellisesti. Hän on antanut käteeni ihmissydänten ja olosuhteiden avaimen, jota hän ei ole uskonut kenellekään muulle. Meidät on kaikki luotu samoin ihmeellisin eduin – saamme olla omalaatuisia. Tässä piilee eräs syy, miksi taivas tulee olemaan niin ihmeellinen ja sen veisuu niin täysiääninen. Sillä siellä ei ole mitään ihmisjäljennöksiä – ainoastaan Kristuksen jäljennöksiä. Mutta kukaan näistä ei kykene täydellisesti ja joka puolelta heijastamaan Kristuksen kuvaa. Jokaisella on oma erikoinen yksityiskohtansa, jolla hän heijastaa Luojan määrätöntä moninaisuutta. Jokaisen on esitettävä oma erikoinen sävelensä. Ja taivaassa eivät laula vain autuaitten huulet ja kielet ja äänijänteet. Koko vapautunut henki ja kirkastunut ruumis laulaa. Koko olemassaolo on Jumalan ylistysvirttä.

Tämä tapahtuu joskus maan päällä, silloin, kun Jumala tarttuu ihmiseen, puhdistaa hänen sydämensä ja täyttää hänet Pyhällä Hengellä. Silloin veisaa sekä ruumis että sielu.

Kun Herra soinnut antaa,

niin taivahan kuin maan,

niin silloin ihmisrinta

soi Hänen kiitostaan.

      Mutta tämä tapahtuu täydellisesti vasta taivaassa, silloin kun jokaisen ihmisen erikoinen hengellinen sävel on vapautunut ja täyteläinen, kun Herran kirkkaus tunkee jokaisen olemuksen jokaiseen säikeeseen ja kun lukematon pyhäin joukko virittää kiitoslaulun Karitsan kunniaksi, silloin se virsi ei kaiu vain neliäänisenä tai kahdeksanäänisenä vaan miljoonin äänin. Ja se kaikuu täysin sopusointuisena.

Ihminen! Säilytä omalaatuisuutesi! Säilytä erikoissäveleesi! Pakene kaikkea, joka haluaa ryöstää sen sinulta, sillä vain vapahdetut originaalit voivat täydellisen sopusointuisesti veisata Luojansa ylistystä. (Kaikki alleviivaukset tässä julkaisussa allekirjoittaneen.)

Nämä siunatut sanat kirjoitti Frank Mangs jo 1946 julkaistussa kirjassaan. Ei ole sattumaa, että juuri tuo kirja sattui silmiini äitini kirjahyllystä, minne se oli jäänyt joskus menneisyydessä. Mitä on tapahtunut kaikkina näinä kuluneina vuosina sen jälkeen kun nämä asiat olin lukenut vuonna 1965? Ovatko asiat tulleet paremmiksi tässä valveutuneisuuden ajassa, jossa Jumala aivan erikoisella tavalla on puhunut meille armoitettujen julistajiensa kautta? Enkö voi juuri nyt, pitkänäperjantaina 2002 toistaa sen, mitä sanotaan heti seuraavassa luvussa:

”Mutta eikö ole peloittavan traagista, että Jumalan seurakunta suuressa määrin on muodostunut jäljennöksiä valmistavaksi tehtaaksi: ”Minä liityn Paavaliin, liityn Apollokseen, minä liityn Keefakseen. Minä liityn Lutheriin ja minä Wesleyhin. Minä liityn Roseniukseen ja minä Waldenströmiin. Minä olen kristitty ja luterilainen, minä olen kristitty ja baptisti, minä olen kristitty ja helluntaiystävä.”

Kristitty ja ---.

Ajattele, että historian kauneimpaan kunnianimeen täytyy aina liittää jotain, jotta se kelpaisi!

 

Mihin olemme joutuneet ja mihin olemme matkalla?

Jokaisessa kaupungissa ja pitäjässä ja kylässä on tavallisesti kokonainen tai puoli tusinaa uskonnollisia standardityyppejä, jotka kaikki yrittävät näyttää olevansa valitun kansan valittu joukko. Pahinta vain on, että alkuperäinen heissä murhataan. Opitaan ajattelemaan samoin ja näkemään samoin, uskomaan samoin ja puhumaan samoin, joskus jopa pukeutumaan samoin.

Tämähän olisi siunaukseksi, jos uskomme ja näkemyksemme vuotaisivat elävinä Jumalan Sanasta, jossa jokainen totuus saisi säilyttää elimellisen yhteytensä eikä mitään korostettaisi liikaa eikä mitään aliarvioitaisi. Mutta sen sijaan, että olisimme avoimia jumalallisen ilmestyksen kokonaisuudelle, olemme temmanneet käsiimme yksityisiä osia siitä, mitä Jumala on sanonut ja näyttänyt, ja niistä rakentaneet järjestelmän, joka kylläkin saa tukea Sanasta, mutta joka ei kokonaisena ja sopusointuisena virtaa siitä.

     Ankarasti suljetussa karsinassa pureksitaan sitä totuutta, joka vuosikymmeniä tai vuosisatoja sitten tuli päivänvaloon ja jonka juuri silloin piti saada vallitseva asema siksi, että se oli syrjäytetty ja unohdettu. Mutta kun sitten sukupolvien ajan jatketaan yhtä yksipuolisesti saman asian pureksimista ja inhoten hyljätään se, minkä Jumala on tarkoittanut viereisessä karsinassa oleville lapsilleen, silloin koko hengellinen kehitys muodostuu yksipuoliseksi ja samaatarkoittavaksi. Lopuksi se muodostuu samanväriseksi, kuolleeksi ja himmeäksi.

On surullista, että totuudet ovat tulleet suuremmiksi kuin Totuus – ehdoton ja henkilöitynyt totuus Jeesus Kristus. Ja sitten me olemme innokkaampia pelastamaan totuuksia kuin pelastamaan sieluja. Taistelemme enemmän turvataksemme omaa yhdyskuntaamme kuin edistääksemme Jumalan valtakuntaa maailmassa.

Jumala on tarkoittanut meidät alkuperäisiksi, mutta me olemme sallineet muovata itsemme jäljennöksiksi. Ja nyt vaadimme, että kaikki muut muovattaisiin saman mallin mukaan.

Oi Herra, millaisia totuuden sanoja jo Sinun luoksesi tulleen jumalanmiehen suusta ja kynästä! Tässä kohden minä tunnen terveellistä ja oikeaa syyllisyyttä niin itseni kuin koko Jumalan maailman edessä! Miksi en ole pitänyt kiinni tästä jumalallisesta totuudesta, miksi olen ajautunut siihen, missä nyt olen ja olemme? Miksi tämä totuus niin pitkäksi aikaa joutui kadoksiin, miksi, miksi, miksi? Kaikella on aikansa, ja nyt on selvästikin aika korjata kaikki laiminlyöty ja unohdettu.

Juuri siinä, ettemme tiedä keitä olemme, emme ole oma itsemme, emme pysty näkemään Jumalan tarkoitusta ainutlaatuisessa elämässämme, on pohja kaikelle syyllisyyden kasvulle. Erottakaamme koko ajan todellinen syyllisyys ja se syyllisyys, mikä perustuu veljien syyttäjään, perkeleeseen, joka luo lähes kaiken syyllisyyden, mitä maa päällään kantaa. Olen aikanaan kirjoittanut kokonaisen pienen vihkosen syyllisyydestä nimellä: ”Omantunnon kolkuttajat”.

Kaikki väärä korostus ja painottaminen johtavat siihen, että itse kukin kokee syyllisyyttä sellaisista asioista, jotka kuuluvat erillisten persoonien elämään ja maailmaan. Itse asiassa on valtava määrä syyllisyyttä, joka perustuu erillisten ihmisten omaantuntoon. Missä ovat julistajat ja opettajat, jotka kertovat meille, että yhä vielä pätee Roomalaiskirjeen 14. luku, jonka minä jo vuosikymmeniä sitten olen nimittänyt omantunnon luvuksi?

”Heikkouskoista hoivatkaa, rupeamatta väittelemään mielipiteistä… Mikä sinä olet tuomitsemaan toisen palvelijaa? Oman isäntänsä edessä hän seisoo tai kaatuu… Mutta sinä, minkätähden sinä tuomitset veljeäsi?… Niin on siis meidän jokaisen tehtävä Jumalalle tili itsestämme… Älkäämme siis enää toisiamme tuomitko, vaan päättäkää pikemmin olla panematta veljenne eteen loukkauskiveä tai langetus. Minä tiedän ja olen varma Herrassa Jeesuksessa, ettei mikään ole epäpyhää itsessään; vaan ainoastaan sille, joka pitää jotakin epäpyhänä, sille se on epäpyhää… Pidä sinä itselläsi Jumalan edessä se usko, mikä sinulla on. Onnellinen on se, joka ei tuomitse itseään siitä, minkä hän oikeaksi havaitsee…”

Minkä hinnan me olemme maksaneet ja mitä me maksamme kaikesta siitä julistuksesta ja opetuksesta, joka riistää meiltä ainutlaatuisuutemme ja henkilökohtaisen suhteemme Herraan? Henkilökohtaisen suhteen Herraan? Mieleeni tulee niin voimakkaasti ajatus nykypäivän esiintyjistä, ovat he sitten millä alalla tahansa. Kaikkialla puhutaan managereista ja avustajista, jotka ottavat oman osuutensa kaikesta siitä hyvästä, mitä heidän edustamansa henkilöt tuovat esiin musiikkina tai vastaavana. Mutta voiko näin olla Jumalan valtakunnassa? Ei todellakaan, sillä meillä ei ole ketään managereja jotka voisivat valvoa meidän etujamme omaksi edukseen, vaan yhä vielä pätee: ”Sillä yksi on Jumala, yksi myös välimies Jumalan ja ihmisten välillä, ihminen Kristus Jeesus”. (1. Tim. 1)

      Minkä hinnan me siis maksamme? Miksi olemme niin valmiita maksamaan? Kaikkihan on ilmaista, jo ansaittua. Niin uskolle ja hengellisille asioille vieraalta kuin se kuulostaakin, me maksamme käsittämättömän kalliin hinnan tälle taistelukentälle. Me maksamme kaikesta ensisijaisesti henkisellä terveydellämme, ja sen menettämisen seurauksena ruumiillisella terveydellämme. Jokainen ihminen, joka ei ole oma itsensä, esittää jotakin muuta kuin todella on, on jossakin elämänsä vaiheessa sairastuva henkisesti, ja sen seurauksena on lukematon määrä ruumiillisia sairauksia, vaikka emme sitä tahtoisikaan tunnustaa. Täten selittyy ehkä myös se suuri määrä paranemisia, mitkä tapahtuvat kaikkialla maailmassa. Kun ihminen kokee jotakin hengellistä hyvää, hän samalla vapautuu joistakin ruumiillisista sairauksista, jotka ovat seurausta henkisistä kärsimyksistä. Usein ei siis olekaan kysymys ihmeenomaisesta ruumiillisesta vaivasta parantumisesta, vaan normaalista korjaantumisesta henkisen elämän parantumisen seurauksena. Kysymys kuitenkin kaiken tämän jälkeen kuuluu: jos tällä korjaantumisella ei ole jatkuvuutta, palaako sama ruumiillinen vaiva jonkin ajan kuluttua takaisin? Tästä ei mielellään puhuta, vaan siitä vaietaan, jotta ihmiset eivät menettäisi uskoaan kyseiseen parantamistoimintaan.

Ei missään aikaisemmassa vaiheessa seurakunnan historiaa ole ollut niin paljon henkistä hätää veljien ja sisarien keskuudessa kuin tänä päivänä. Koko asiahan on sinänsä yleismaailmallinen eikä koske vain uskovaisia ihmisiä. Eikö nyt juuri siitä syystä ole aivan kuin tilaus julistukselle, joka kohdistuu yksilöön juuri sellaisena, kuin miksi Jumala on hänet tehnyt ja tarkoittanut?

Lainaan vielä Frank Mangsin kirjasta:

”On vahinko, että jäljentäminen on niin yleistä, sillä se estää yksityisen ihmisen henkilökohtaista kehitystä, se estää Jumalaa tekemästä, mitä hän on ajatellut. Se estää meitä esittämästä sitä säveltä, jota ei kukaan muu voi saada aikaan. Juuri siksi ovat useimmat kristityt mykkiä, ja jos jotain ääntä kuuluu, on se yksiäänistä. Me estämme Jumalaa näyttämästä maailmalle rakkauttaan, kaikinpuolisuuttaan ja kauneuttaan. Kristuksen seurakunnan pitäisi olla temppeli, jonka kirkkaista ikkunoista häikäisevä valo loistaisi. Sen pitäisi olla ilottomille ihmisille tarkoitettu juhlasali, sen pitäisi olla elämän lähde niille, jotka ovat väsyneet hengelliseen kuolemaan, sen pitäisi olla elävä vastaus sielun moniin kysymyksiin.

Mutta me olemme joskus tehneet siitä harmaan karsinan, jota ympäröi harmaa aitaus, piikkilanka seipäiden päissä.

Siksi monet hengellisesti etsivät kulkevat ohitsemme. Pelastumattomia originaaleja eivät uskonnolliset jäljennökset houkuttele luokseen, he tuntevat olevansa kodittomia, he eivät löydä kosketusta kanssamme, eivät edes sielullista ja luonnollista kosketusta. Ja pahinta on, että he eivät myöskään saa kosketusta Vapahtajaamme, koska me olemme asettuneet Hänen ja heidän välilleen.

     Kuinka surullisen totta tänä päivänä! Kenellä olisi rohkeus juuri nyt kirjoittaa tällaisella tavalla?

Ihmiset yrittävät tässä riistetyssä tilassaan turhaan ja osaltaan tiedottomasti sovittaa syyllisyyttään, maksaa siitä. He maksavatkin, kuten tiedämme, aivan turhaan, terveydellään! Neuroottisuus ei ole mikään tiettyjen, erittäin sairaiden ihmisten ominaisuus, vaan siitä kärsivät lukemattomat aivan tavalliset ja terveenä itseänsä pitävät ihmiset - kärsivät sammumattomasta syyllisyydentunteesta, joka kiduttaa heitä, ilman että kukaan julistaisi heille vapautuksen siitä.

Mitä tämä tällainen julistus pitää sisällään, jos kerran ihmisen vapautuminen ei ole tosiasia kaikesta puhutusta ja kirjoitetusta huolimatta? Tulemme tässä koko kristillisen elämämme perusasiaan, josta tulemme kirjoittamaan enemmänkin. Job on annettu meille esimerkiksi suuresta kärsimyksestä ja sen merkityksestä. Hän ei saanut mitään patenttiratkaisua ikään kuin jonkun suuren jumalanmiehen hihasta vetäistynä, vaan yksinkertaisuudessaan vastaus on inhimilliselle mielelle vieras ja liian yksinkertainen: Jumalan vastaus Jobille oli Hän Itse. Job sai nähdä Hänet sellaisena kuin Hän on, ja se oli Jumalan vastaus. Sama vastaus on meille tarjolla tänäänkin. Vastaus kaikkiin tarpeisiimme ja kysymyksiimme on Herra Jeesus Kristus. Ei enempää eikä vähempää kuin Hän!

Kaikkialla maailmassa vallitsee jonkinlainen oikeuslaitos, eli jokaisesta rikoksesta tulee maksaa, sovittaa se kärsimällä rangaistus. Ihminen siis vastaa tekemistään vääristä asioista jossakin määrin vanhan juutalaisen tavan mukaisesti: hammas hampaasta, silmä silmästä jne.. Mutta pyyhkiikö tämä sovittaminen rikoksen pois? Kaikkien uskontojen palvonnassa ja uhrimenoissa on sisältyneenä tietynlainen puhdistautuminen saastaisuuksista ja vääriksi julistetuista asioista. Puhdistuminen voi tapahtua vain tietyn sovittamisen kautta.

Jo Vanhan Testamentin sovitusmenoissa oli kaiken edellytyksenä se, että uhrin suorittava pappi toimittaa sovituksen ensin itselleen. Tämä henkinen vaatimus sisältyy todellisuudessa myös Uusitestamentilliseen seurakuntaan, sillä me emme voi viedä Jumalan armon viestiä eteenpäin sairaalle ihmiselle, ellemme itse ole sitä omassa elämässämme kokeneet.

Syyllisyys on vakavampi asia kuin mitä olemme oikeastaan koskaan tulleet ajatelleeksi. Siitä on tullut eräänlainen mekanismi, joka tuhoisuudessaan ja yleisyydessään on vertaansa vailla. Usein meitä syyllistävät jo omat vanhempamme, viimeistään koulussa oppilaat valitsevat keskeltään jonkun syylliseksi sopivan. Jokaisella työpaikalla, jokaisessa konttorissa, jokaisessa eduskunnassa, jokaisessa seurakunnassa kulkevat taakkojen alla syntipukit, joiden selkään on lastattu syyllisyyttä ja tuomiota.

Syyllisyyttä kantaa siis todella harvoin oikea syyllinen. Me puhumme nyt uskovaisina ihmisinä uskovaisille. Väärä syyllistäminen on Jumalan silmissä todella kauhistava asia, se käy ilmi lukemattomista sanankohdista. Ihmiset ovat valmiita harjoittamaan mitä suurinta hartautta ja noudattamaan mitä ankarimpia ohjeita jumalanpalveluksissansa, mutta silti sivuuttamaan ne pienen ja vähäpätöisen tuntuiset asiat, jotka kuitenkin ovat ensimmäisellä sijalla jokaisen uskovaisen elämässä. Mutta voi sitä, joka nousee puolustamaan vääryyttä kärsinyttä! Voi sitä, joka nousee moraalisaarnaajia vastaan! Itse asiassa koko Raamatussa ei ole yhtään henkilöä, joka olisi moralisoinut. Ei edes itse Jumala tee sitä. Moraalisaarnat ja moralismi ovat jotakin sellaista, mikä koskee seurausilmiöitä, ei itse asiaa.

Jo Vanhan Testamentin profeetat nousivat Jumalan puolesta ankarasti kaikkea vääryyttä ja pahoja tekoja vastaan, herättämään syyllisyydentunnetta niissä, jotka sen olivat torjuneet omahyväisen uskonnollisuuden alle. Tämä ei ollut moralismia, vaan kaikki heidän toimintansa oli lähtöisin heidän sydämestään, sillä Jumala ei puhu meidän päillemme, vaan meidän sydämillemme. Kaikessa oli hyvin persoonallinen sävy, nuhtelussa, ojentamisessa. Miksi juuri tänä aikana kaikki persoonallinen halutaan tukahduttaa, kun se kuitenkin on kaiken jumalallisen perusedellytys?

Lainaan kappaleen sveitsiläisen, uskovaisen lääkärin, Paul Tournierin kirjasta ”Ihmisen syyllisyydestä”:

    ”Kaikki profeetat, kukin vuorollaan, nostavat syytteen sovitusmenojen väärää turvallisuutta vastaan. He herättävät näiden riittien alle tukahdutettua syyllisyydentunnetta. Sillä he kaikki ovat kokeneet persoonallisesti, Jumalan edessä, toisen, täysin vastakkaisen ratkaisun: Jumala itse pyyhkii pois ihmisen syyllisyyden ja tekee sen juuri silloin, kun ihminen tulee siitä tietoiseksi, sen sijaan että mairittelisi itseään otaksumalla maksaneensa sen hinnan uhrimenoillaan. Silloin syyllisyys on todella pois pyyhitty eikä torjuttu tiedottomuuteen, silloin ihminen on todella vapautunut menneisyydestään.”

Jumalan viha kohdistuu kaikkea väärää vastaan kaikkialla, ihmisessäkin. Jumala ei vihaa ketään ihmistä, mutta kylläkin vääryyttä jokaisessa luodussansa!

Minä olen omassa maassani kiistatta, pienestä palvelustehtävästäni huolimatta, yksi kiistanalaisimmista saarnamiehistä. Tuskin löytyy monta samanlaisen myllytyksen läpi käynyttä matkamiestä, jonka ylle olisi lastattu sellainen määrä syyllisyyttä ja tuomiota, väärää arvostelua. Se alkoi jo kolmekymmentä vuotta sitten ja on saavuttanut nyt tietynlaisen kohokohtansa, kun minut jälleen kerran on syrjäytetty valheellisin keinoin siitä tehtävästä, jossa olin vuosikymmenet. Mitä tämä syrjäyttäminen merkitsee Jumalan ja Hänen todellisen kansansa edessä, on aivan toinen asia! Minä tiedän syyllisyydestä aivan liian paljon kokemuksen perusteella, sen tuomasta ahdistuksesta, tuskasta, toivottomuudesta. Mutta siitä huolimatta en vieläkään tiedä ehkä todellisesta syyllisyydestä niin paljon kuin tulisi.

Me jokainen olemme syyllisiä Herran edessä, mutta tämä syyllisyys sisältää aina lohdun sanoman. Kun me tunnustamme heikkoutemme ja vääryytemme, on aina valmiina anteeksiantamus.

Minä tiedän tuon polttavan tunteen sisimmässä, kun huomaa tehneensä jonkin virheen. Jokainen meistä tekee virheitä, elämänsä loppuun asti. Mitä lähemmä Herraa pääsemme, sitä heikommaksi näemme oman itsemme. Sitä riippuvaisemmaksi tunnemme itsemme Hänestä. Me emme tämän elämän aikana tule milloinkaan valmiiksi, vaan olemme jatkuvan kasvun alaisia siihen hetkeen asti kun iankaikkisuus kohtaa iankaikkisuuden, kuoleman muodossa. Iankaikkisen elämän täytyy olla meissä jo tämän elämän aikana!

Miksi olen niin herkkä kaikelle arvostelulle ja tuomiolle, jos kerran tiedän itseni vajavaiseksi ihmiseksi, joka ei muuhun pystykään? Miksi kaikki väärä tuomio ja arvostelu satuttavat sellaisella tavalla? Tässä näemme asian tuhoisan vaikutuksen meissä jokaisessa. Meidät voidaan lamaannuttaa ja painaa alas täysin asiaan kuulumattomilla seikoilla, väärillä käsityksillä, tuomioilla. Ilman pidempiaikaista pohdiskelua keksin tuskin yhtään ainoata asiaa, josta minua seurakunnassa olisi syytetty oikeudenmukaisesti. Tuskin on yhtään asiaa, josta minua on syytetty ja jossa todella olisin ollut syyllinen. Mieleeni on kylläkin tullut lukemattomia kertoja huudahtaa: ”Jos todella haluatte syyttää minua, syyttäkää tästä ja tästä asiasta!” Mutta tässä on kristillisen elämän yksi suurimmista paradokseista: Mitä merkitystä on syytöksellä, jos se todella pitää paikkansa? Eikö meidän Herraammekin aina syytetty väärin perustein, veljien syyttäjän sormella osoittaen. ”Valhettelija ja valheen isä!”

Minussa on herännyt elävä usko siihen, että kaikelle tälle on Herra itse nyt tekevä loppunsa. Väärälle syyttelylle, väärälle syyllisyydentunteelle. Oikea syyllisyydentunne johtaa parannukseen, asioiden korjaantumiseen, Jumalan armon kautta. Epäaito, huonommuudentunteeseen perustuva ja ihmisten tuomioista johtuva syyllisyys vaikuttaa niin samankaltaiselta kuitenkaan olematta sitä. Jumala haluaa antaa meille kaikille kokemuksen kanssaan, aivan kuten oli Jesajalla aikanaan, sekä Mooseksella palavan pensaan edessä: Jumalan sytyttämä tuli polttaa pois kaiken väärän, vapauttaa kaikesta syyllisyyden ja huonommuuden tunteesta. Me emme voi saavuttaa mitään näistä asioista persoonattomasti, irti omasta todellisesta itsestämme, vaan Jumala nimenomaan rakastaa meitä sellaisina, kuin mitä Hän itse on meistä tehnyt. Hän haluaa meidän olevan persoonia, jotka kokevat oman henkilökohtaisen kutsumuksensa kaikesta viheliäisyydestään huolimatta. Minun ei enää tarvitse sovittaa mitään, ei kärsiä rangaistusta, sillä Eräs on kaiken kantanut yllänsä Golgatan ristille!

Niin kuin mainitsin, on juuri nyt pitkäperjantai 2002. Tämä pääsiäinen olkoon meille kaikille käännekohta johonkin todella alkuperäiseen ja aitoon kokemukseen Elämän Herran kanssa, joka meidän puolestamme kantoi kaiken ristinpuulle.

Me jokainen tarvitsemme tietyn määrän syyllisyyden murtavaa voimaa käsittääksemme kaikesta noustessamme sen armotyön valtavan voiman, joka peittää allensa kaiken muun. Virheellisyytemme ei ole mikään este Jumalalle, vaan ainoastaan tarvittavan nöyryyden väline matkallamme täydellisyyteen tuon puoleisessa elämässä. Herra tahtoo vapauttaa meidät kaikesta epäaidosta sovituksesta ja näyttää meille jumalallisen voimansa: Jeesus itse pyyhkii pois kaiken väärän elämästämme kaikkivaltiaalla Sanallaan, tehden myöskin tämän ajan masentuneista ja itsesyytöksissä taistelevista Pietareista vapauttavan sanoman apostoleja, jotka kaitsevat Hänen lampaitaan ja karitsoitaan oikealla tavalla, Hänen elämänsä virvoittamina.

Jumala itse on tänäkin päivänä vastaus kaikkiin ongelmiimme, koskivat ne sitten syyllisyyttä tai jotakin muuta seikkaa elämässämme. Jumala itse pyyhkii pois syyllisyyden, mitä kukaan ihminen ei milloinkaan ole kyennyt tekemään eikä kykene tänäänkään. Mikään suorittamamme meno tai rituaali tai uhri ei kykene poistamaan näitä asioita. Me vapaudumme menneisyydestämme ainoastaan Jumalan voiman kautta, ja muutos tulee Häneltä. Meistä tulee uusia ihmisiä, uusia välikappaleita Jumalan vaihdetuspöydälle. Me jokainen saamme käsittää olevamme Jumalan leivisköiden haltijoita, omalla paikallamme, omine kykyinemme, virheinemme. Joka ei tee mitään, ei tee virheitäkään, lukuun ottamatta elämänsä suurinta virhettä: sitä ettei tee mitään! Leiviskänsä maahan hautaaminen merkitsee murheellista lopputulosta.

Kuinka lapsellinen ja absurdi onkaan itse asiassa käsityksemme siitä, että voisimme jotenkin maksaa hinnan jostakin. Kaikki on Jumalan, kaikki on Jumalan tekoa, jopa uskoon tulommekin. Daavid jo totesi aikanaan:

 ”Sinun, Herra, on suuruus ja väkevyys ja loisto ja kunnia ja kirkkaus, sillä sinun on kaikki taivaassa ja maan päällä. Sinun,Herra, on valtakunta, …

Sillä mitä olen minä, ja mitä on minun kansani, kyetäksemme antamaan tällaisia vapaaehtoisia lahjoja? Vaan kaikki tulee sinulta, ja omasta kädestäsi olemme sen sinulle antaneet.

Herra, meidän Jumalamme, kaikki tämä runsaus, jonka me olemme hankkineet rakentaaksemme temppelin sinulle, sinun pyhälle nimellesi, on sinun kädestäsi, ja sinun on kaikki tyynni. (1. Aikak. 29).

Lainaus kirjasta ”Ihmisen syyllisyydestä”:

”Mutta ilmoitus ansiotta saadusta Jumalan armosta, joka pyyhkii pois syyllisyyden, törmää jokaisessa ihmisessä tuohon välittömään käsitykseen, että siitä on maksettava hinta. Silloin on vastauksena Raamatun suurin sanoma, sen ylin ilmoitus: että Jumala itse maksaa, on itse maksanut, kerta kaikkiaan, ja on maksanut kaikkein korkeimman hinnan kuolemalla itse Jeesuksessa Kristuksessa ristinpuulla. Syyllisyytemme pyyhitään pois ilmaiseksi, koska Jumala on maksanut sen hinnan.”

Me elämme ajassa, jossa on kadotettu todellinen näkemys Jumalan armosta ja todellisesta luonteesta. Kautta vuosikymmenien on kaikunut kutsu kautta maailman: Takaisin Raamattuun, takaisin alkuseurakunnan oppiin ja käytäntöön, Jeesus Kristus on sama eilen ja tänään ja iankaikkisesti!” Siitä huolimatta on tänä päivänä harvoja ihmisiä ja vielä harvempia julistajia, jotka olisivat julistuksellaan kykeneviä kaikkein tärkeimpään: Persoonallisen kontaktin luomiseen Herran ja janoavan sielun välillä. Jumala on todellakin aidattu mitä erilaisimpiin ja ahtaimpiin karsinoihin. Kertokaamme nyt jokaiselle kuulijalle ja lukijalle yksi suurimmista totuuksista: Meidän Herraamme ei voida karsinoida yhtään mihinkään. Hän on yhä vielä Kaikkivaltias, kaikkialla läsnä oleva, Kaikkitietävä Jumala, joka ei mahdu minkäänlaiseen ihmistekoiseen karsinaan tai käsitykseen! Herramme Jeesus ansaitsi meille iankaikkisen elämän, Hän sovitti meidän syntimme – mutta älkäämme milloinkaan enää unohtako tätä totuutta: Hänen sovitustekonsa oli niin suuri, että se kattaa jokaisen ihmisen tämän maan päällä. Tuo sovitus riittäisi jokaiselle tämän maan päällä eläneelle tai elävälle ihmiselle – se vain tulee ottaa uskossa vastaan.

Lainaus:

”Lunastus ei ole idea, se on persoona. Itse Jeesus, itse Jumala antaa itsensä. Silloin, Hänen läsnä ollessaan, lakkaavat kaikki ne loputtomat väittelyt, joita mieleemme on virittänyt syyllisyydentunne, tämä moralismin kasuistiikka, tämä puolustautuminen ihmisten tuomioita vastaan… Niin, pelastus ei ole enää etäinen täydellisyyden ihanne, jota ei koskaan saavuteta, se on persoona, Jeesus Kristus; hän tulee luoksemme, taloomme, sydämeemme. Hänen anteeksiantonsa vaientaa tunnonvaivat. Hän korvaa ne toisella kysymyksellä, yhdellä ainoalla, sillä, jonka Hän esitti apostoli Pietarille: ”Rakastatko minua?” Tähän me voimme vastata ja tässä persoonallisessa kiintymyksessä Jeesukseen Kristukseen me voimme löytää sielullemme levon… Meidän kristittyjen erioikeutena on tietää että meille on annettu anteeksi, että tämän anteeksiannon on meille hankkinut Jeesus Kristus. Kun hän käskee opetuslastensa mennä ”kaikkeen maailmaan”, heidän on mentävä ilmoittamaan hyvää sanomaa, evankeliumia, saamaan kaikki ihmiset siitä vakuuttuneiksi, lisäämään Jumalan armon näkyviä merkkejä ihmetöillä ja parannuksilla, saarnaamaan mielenmuutosta, tätä perinpohjaista muutosta, tätä syyllisyyden tietoiseksi tekemistä ja tätä syyllisyyden pois pyyhkimistä, tätä ylpeiden nöyryytystä ja ahdistettujen vapautusta. Mutta ei suorittamaan pelastusta. Pelastus on jo tullut, tarjottu, vakuutettu kaikille. Kaikki on täytetty.”

Lähdekirjallisuutta:

Mangs, Frank: Hän alkoi uudelleen,  1946

Tournier Paul: Ihmisen syyllisyydestä , 1960

Markku Vuori

Lue muitakin blogitekstejä:

minunlaitumenilampaat.blogspot.fi