Sydämen ymmärrys

"Tarkkaa, mitä sanon; Herra on antava sinulle ymmärrystä kaikkeen" (2. Tim. 2: 7).

Aikoinaan Johanneksen paras ystävä oli useammankin kerran pitänyt kokouksia Hopeajärven kylällä. Jo vuosikausia oli tämän saarnoja levitetty sekä kirjasina että kasetteina kaikkialle Hopeajärvenkin ympäristöön. Näiden perusteella voi jokainen vähänkin jotakin hengellistä käsityskykyä omaava uskovainen päätellä, että tässä oli kysymys enemmästä kuin tavanomaisesta sananjulistuksesta.

Johannes hiukan, eikä aivan vähänkään, ihmetteli sitä, että jotkut veljet tai sisaret ajoittain tulivat näihin kokouksiin, mutta sitten taas oli kertoja, jolloin heitä ei näkynyt ollenkaan. Oman todistuksensa mukaan, koska vielä halusivat saada nämä kokoukset kasetteinakin, tämä julistus puhutteli heitä aivan erikoisella tavalla. Mutta miksi he eivät sitten tulleet kokouksiin, koska matkaa heillä oli vain muutama kymmentä kilometriä?

Mutta sitten eräiden kokousten yhteydessä muutama sisar tuli puhuttelemaan Johannesta ja kertoi suurista taisteluistansa. Heidän sydämellensä oli tullut kokouksiin osallistuminen, mutta he eivät osanneet päättää mitä tehdä. Vielä ollessaan matkalla kokouksiin, he olivat joutuneet pysähtymään autonsa kanssa keskelle metsää, ja siellä he sitten olivat huutaneet Herran puoleen ja pyytäneet vastausta siihen, tulisiko heidän mennä kokouksiin vai ei. Heillä oli veljen kuuleman mukaan ollut suuri taistelu, rukoustaistelu.

Johanneksella oli todella ristiriitaiset tunteet hänen kuunnellessansa tätä kertomusta. Toisaalta siinä oli jotakin kerrassaan huvittavaakin, mutta jossakin mielessä se kuitenkin toi julki jotakin siitä, mihin väärät asenteet ja väärä julistus oli saanut viedä niin monet nimenomaan vapaiden suuntien uskovaiset. Tällaistako oli kristityn vaellus, tällä tavallako Herran tahtoa kysyttiin ja odotettiin Hänen vastaustansa?

Yhden asian oli Herra tehnyt Johannekselle selväksi jo tämän nuoruuden uskovaisvuosina. Hän mielellänsä kuunteli ihmisten, siis Johanneksenkin, rukouksia, Hän halusi käydä keskustelua uskovaistensa kanssa, mutta Hänellä oli omat sääntönsä kaikessa tässä. Hän ei ollut kuin jokin karamelliautomaatti, johon kolikon pistämällä aina sai jotakin hyvää. Nyt kuitenkin monilla oli sellainen käsitys, että kun lähetti rukouksen Jumalan puoleen, aina tuli, jos ei aivan korvin kuultava vastaus, niin kuitenkin jotakin sellaista, mistä heti voi päätellä oliko jokin asia Jumalan tahto.

Kun meidän Herramme joutui kokemaan kiusauksensa ja koettelemuksensa erämaassa, voimme selvästi havaita jotakin sellaista, mikä on mitä selvin vastaus meidän kysymyksiimme. Kun vihollinen lähestyi Häntä, tapahtui se mitä hurskaimmassa hengessä ja Jumalan Sanaa lainaten. Mutta pankaamme merkille, ettei puhuta mitään siitä, että näissä tilanteissa Herramme olisi vihollisen läsnäolon havaitessaan langennut polvillensa ja puhjennut ankaraan rukoukseen. Kiusaaja puhui Hänelle, osoitti sanansa Hänelle, mutta Hän ei jäänyt kuuntelemaan ja miettimään sen pidemmäksi ajaksi, vaan heti Hänellä oli vastauksensa: "Kirjoitettu on!" Mikä on merkille pantavaa, sisältyvät vihollisenkin puheeseen sanat: "On kirjoitettu!", mutta hän sovelsi ja tulkitsi Jumalan Sanaa täysin väärässä hengessä meidän Herrallemme. Mutta tässä yhteydessä Herramme lausuu sanat, jotka ovat mitä suurimmasta merkityksestä nimenomaan tässä viimeisessä ja vaikeassa ajassa, jossa vihollinen asettaa haasteensa jokaiselle todelliselle jumalanlapselle: "Taas on kirjoitettu!", mikä tarkoittaa: "On myöskin kirjoitettu!"

Kun vihollinen halusi Herramme tekevän jotakin sellaista, mikä olisi ehdottomasti vaatinut Isää puuttumaan juuri sen hetkiseen tapahtumaan, oli Hänellä selvä vastaus siihen. Sanan mukaisesti Jumala olisi johdattava omiansa ja suojeleva heitä kaikilla teillänsä enkeleiden kantaessa heitä käsillänsä, mutta oli aivan eri asia antaa ihmismielen päättää tavasta ja hetkestä, missä Jumalan asioihin puuttuminen aivan kuin pakotettaisiin esiin. Niinpä Herramme sanoo: "Taas on kirjoitettu: 'Älä kiusaa Herraa, sinun Jumalaasi!'" (Matt. 4).

Johannes oli varma siitä, että tässä oli vakava puhuttelu kaikille niille, jotka eivät ajoittain osanneet istuutua edes ruokapöytään ilman jonkinlaista johdatusta. Kuinka moni uskovaisen nimellä kulkeva todellisuudessa kiusasikaan Jumalaa kaikella johdatuksen ja tiettyjen merkkien etsimisellä! Mutta tämä johtui siitä, etteivät nämä tunteneet Jumalan Sanaa, koska eivät lukeneet sitä tarpeeksi.

Kun Herramme oli kyllin usein torjunut kaikki vihollisen hyökkäykset SANALLA, kyllästyi perkele ja jätti hänet "ja katso, enkeleitä tuli hänen tykönsä, ja he tekivät Hänelle palvelusta." Jos me haluamme kokea jotakin todellista ja yliluonnollista, ei meillekään ole mitään muuta tietä!

Kun on kysymys Jumalan seurakunnan kokoontumisesta, on siinä tuskin sijaa jollekin rukoustaistelulle: mennäkö vai eikö mennä? Kaikki epäilykset tällä alueella ovat vain yhdestä lähteestä, sielunvihollisesta, joka ei tahdo uskovaisten yhteyttä, mikä on sille kaikkein vastenmielisin ajatus, sillä yksimielinen seurakunta on suurin vihollisen vaikutusta tuhoava tekijä maan päällä.

"Älä kiusaa Herraa, sinun Jumalaasi!" Herra on antanut meidän tietää tahtonsa Sanassansa ja aidossa Sanan saarnassa. Rukouksella on oma paikkansa, mutta kun uskovainen on ottanut Sanan vastaan, ei Se tarvitse edes rukouksen vahvistusta ollaksensa voimassa ja ollaksensa absoluutti uskovaiselle. Kaikki kyseleminen selvän Jumalan vastauksen jälkeen on Hänen kiusaamistansa ja vääränlaista koetukselle laittamista!

Kuinka siunaaviksi olivatkaan vuosien varrella Johannekselle tulleet nämä sanat kaiken sekaannuksen keskellä: "TARKKAA, MITÄ SANON; HERRA ON ANTAVA SINULLE YMMÄRRYSTÄ KAIKKEEN!" Paavali ei puhu mistään suuresta rukoustaistelusta, vaan jostakin sellaisesta, mitä Herra on halukas asettamaan sisimpäämme jonakin pysyvänä ja perusosana.

Aikoinaan eräs kristillinen liikemiesveli oli aivan Johanneksen kasvojen edessä näyttänyt, kuinka hän päätti liikeasioistansa ja kauppojen tekemisistänsä. Hän otti salkustansa Raamattunsa ja sormellansa pläräytti sopivaksi katsomansa määrän sivuja, ja kertoi täten löytävänsä vastauksen kaikkiin liikeasioihinsa. Jo tuolloin Johannes voi huonosti tämän nähdessään, sillä parempi olisi ollut ottaa vaikkapa puhelinluettelo, kuin että käyttää Jumalan Pyhää Sanaa johonkin tällaiseen. Kaiken vääryyden osoitti se, että juuri tuolloin hankittu kristillinen liikemuoto jouduttiin lopettamaan kannattamattomana. Jos Herra olisi ollut todella kaiken takana, olisi toiminta menestynyt!

Tällaisia tapauksia oli lukemattomia, mutta tuntui suorastaan tuskalliselta niiden muisteleminen. Vastaavaa tapahtui koko ajan, vaikkakin erilaisessa mielessä. Ihmisten kokema "johdatus" ja "merkit" olivat enemmänkin hokkuspokkusta kuin aitoa Jumalan johdatusta. Ihmiset eksyivät, koska he eivät tunteneet Kirjoituksia eikä Jumalan voimaa!

Kaikki tällainen johti irrationaalisuuteen, järjenvastaiseen toimintaan. Ei ollut ihme, että uskovaisia pidettiin tälle maalle ja elämälle vieraina. Toki on uskovainen vieras tässä maailmassa, muukalainen, mutta ei siten kuin nyt tapahtui!

Uskonnon ja hengellisen elämän varjolla tehtiin paljon sellaista, mikä oli suorastaan lapsellista ja järjetöntä. Mutta tätä oli tapahtunut niin kauan, että sitä eivät asianomaiset enää panneet oikealla tavalla merkille. Kuinka tekikään Johanneksen usein mieli selvittää näitä asioita, mutta hänet oli jatkuvasti tyrmätty ajatuksella: "Tässä ajassa kaikki tulevat Jumalan opettamiksi, ei tarvita ketään ihmistä neuvomaan tai opastamaan, ei ainakaan sinua!"

Seurakunnassa oli joitakin sellaisia, jotka mielellään etsivät merkkiä tietyissä asioissa, mutta eivät kuitenkaan kaikissa. Ja juuri tämä osoitti asian järjettömyyden ja naurettavuuden. Isabelilla oli sisko, joka oli osallistunut siihen kuuluisaan maalausurakkaan, josta on kerrottu toisaalla. Tämä joutui usein suuriin rukoustaisteluihin tietääksensä, tulisiko hänen osallistua tiettyyn kokoukseen, tehdä tietty asia seurakunnan piirissä. Usein hän jopa riensi sisarensa luokse saadakseen tämän rukoustukea, ja niinpä he sitten yhdessä huusivat Herran puoleen - Isabelin perheellä ei ollut ruokaa miehen saapuessa kotiin!

Oli siis vieläkin palavaa rukousta, mutta mitä merkitystä sillä oli, jos ihminen itse valitsi ne kohteet, jotka tarvitsivat tätä taistelua? Sisar ei rukoillut ja pyytänyt merkkiä sisarensa luokse menemiseksi. Jos samaan aikaan kokousten kanssa oli jonkinlainen perhejuhla maallisten veljien tai sisarten luona, vaikkapa satojen kilometrien päässä, ei sisar polvistunut sänkynsä ääreen tai mennyt puutarhaan korottamaan äänensä Herran puoleen. Ei, hän pakkasi kiireesti matkalaukkunsa ja lähti sopivaksi katsomallaan junalla ilman minkäänlaista epäilyksen häivääkään. Rakkaus maallisia sukulaisia kohtaan oli niin suuri, että se ei kaivannut mitään rukoustaistelua tai Herran tahdon kysymistä. Mutta Herran tahtoa kysyttiin silloin, kun oli kysymys jostakin sellaisesta, mikä aivan selvästi, kysymättäkin, oli Herran tahto ja samalla käsky!

Ihmisillä riitti siis järkeä ja ymmärrystä omiin asioihinsa, maallisiin asioihin, ja tässä olikin todella suuri ja murheellinen ristiriita uskovaisten elämässä. Tämä hengellisen ymmärryksen ja rakkaudellisuuden puute johti monien kohdalla suoranaiseen ilkeämielisyyteen ja hengellisten asioiden väärinkäyttämiseen.

Otto ja Erika olivat joutuneet olosuhteiden tai sisaren itsensä luomien tilanteiden johdosta jatkuvaan kissanhännänvetoon, niin että lopulta Otonkin täytyi myöntää, että hän ei jaksanut olla itsekin menemättä mukaan tähän kisaan, jossa toinen vahingoitti toistansa, tahtomattaankin. Niinpä toinen ei ymmärtänyt toisensa puhetta, tai ei todellisuudessa tahtonutkaan ymmärtää. Tämä johti siihen, että kun Otto sanoi haluavansa seuraavana päivänä mennä Kaupungin pankkiin, herätti Erika hänet aamulla kello seitsemän ja sanoi: "Lähdetään nyt sitten sinne pankkiin, kun niin kovasti sitä tarvitset!" Otto hieroi silmiänsä ja katsoi kelloa! Eihän pankki auennut vasta kuin kello kymmenen! Erikan käytös oli siis pelkkää kiusantekoa ja tahallaan väärin ymmärtämistä, jos siitäkään voidaan puhua. Ihmiset olivat kadottaneet todellisuudentajunsa ja satuttivat toisiaan kaikin mahdollisin tavoin, vedoten niin Jumalan Sanaan kuin toisen ihmisen sanoihin, mitä ei tahdottu nähdä oikeassa yhteydessänsä eikä ymmärtää oikealla tavalla. Mutta kun oli kysymys omista asioista, toimi jokainen niin järkevästi ja asiallisesti, ettei voinut lainkaan uskoa puuttuvan kykyä ymmärtää, mutta puuttui TAHTO ymmärtää!

Mitä tuli kunkin omiin asioihin, olivat nämä ihmiset niissä mukana niin ruumiiltansa, sielultansa kuin hengeltänsäkin. He koko olemukseltaan käsittivät ja tiedostivat itseensä liittyvien asioiden merkityksen ja itse antamansa arvostuksen. Mutta mitä tuli niihin puitteisiin, kun oli kysymys jonkun toisen tarpeista ja odotuksista, ei tämä kokonaisasetelma pysynytkään enää koossa.

Jo aikoinaan Israelin kansan alkuvaiheissa Herra Jumala antoi sille ohjeensa ja säädöksensä. Ei riittänyt se, että kukin kansan jäsen saapui tietynlaisiin kokoontumisiin, vaan ruumiillisen läsnäolon lisäksi vaadittiin jotakin muutakin: "Ja rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta voimastasi" (5. Moos. 6: 5). Uudessa Testamentissa Herra itse vahvistaa saman: "Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta voimastasi ja kaikesta mielestäsi, ja lähimmäistäsi niinkuin itseäsi" (Luuk. 10: 27).

Pelkkä ulkonainen ei siis kaiken tämän mukaan merkinnyt mitään, vaan vasta sisäinen antaumus ja koko olemuksesta tapahtunut jumalanpalvelus täytti Jumalan vaatimuksen, sillä ihminen koostuu kolmesta eri osasesta, ruumiista, sielusta ja hengestä, jotka muodostavat kokonaisuuden. Kukaan israelilainen ei siis voinut sanoa: "Tässä seisoo ruumiini, kokonaisena. Se riittäköön, mieleni ja ajatukseni askartelevat kuitenkin niissä asioissa, jotka näen tärkeämmiksi!"

Yksi asia, josta jatkuvasti käytiin keskusteluja niissä veljespiireissä, mihin Johanneskin joskus osallistui, liittyi juuri tälle alueelle. Kaikista puheenvuoroista kävi ilmi, että veljiä vaivasi yksi asia. Esimerkiksi Erika tiesi tarkalleen mihin aikaan hänen piti olla työpaikallansa, ja sinne ajoissa ehtiäkseen hän tiesi mihin aikaan hänen täytyi astua ovesta ulos ja mennä autoon. Hän tiesi myös, mitä reittiä hänen piti ajaa, mitä teitä välttää. Jos seuraavana päivänä, tai vaikkapa useammankin päivän kuluttua, oli tärkeä edustustilaisuus, johon hänen täytyi osallistua, alkoi hän valmistelut sillä hetkellä, kun sai tietoonsa tämän asian. Hän teki suunnitelman, johon sisältyivät niin hyvin kampaajalla käyminen kuin jonkin uuden vaatteen ostaminenkin. Kyllä, tiistaina täytyi tutkia varastot ja todeta mitä piti tilata, keskiviikkona täytyi käydä siellä ja siellä, torstaina oli suorastaan pakko käydä kampaajalla kello 14, mutta sitä ennen oli käytettävä auto pesulassa. Perjantaina, tuntia ennen pakollista aikaa, varmuuden vuoksi, hän laittoi Oton kokeilemaan että auto varmasti lähtee käyntiin, ja Oton oli ajettava kierros kylällä (joka itse asiassa oli vuosi sitten tullut kaupungiksi) että Erika saisi istuutua lämpimään autoon.

Tasan viisikymmentä minuuttia etuajassa Erika sitten istuutui autoon, niin tällättynä ja viehättävän näköisenä, että Otto ei voinut olla ihailematta vaimonsa ulkonäköä. Kuitenkin pääsi tahtomattaankin Otolta syvä huokaus heidän autonsa takavalojen kadotessa kulman taakse. "Voi, voi Herrani, miksi... miksi ei tämä koskaan tapahdu minun takiani?"

Kun Erika saapui tältä matkaltansa, yhä viehkeän ja suloisen näköisenä, oli miehellä odotuksensa, mutta.. mutta... sellaisella vauhdilla ettei sitä silmä tahtonut ehtiä seuraamaan, oli vaimo sipaissut kaikki vaatteensa makuukamarin tuolille ja kammannut tukkansa nutturalle, vilahtanut sänkyyn todeten: "Olen nyt aivan kamalan väsynyt; anna minun aamulla nukkua ainakin yhdeksään, minulla on vapaapäivä!"

Otto leipoi, avasi liikkeensä, meni yhdeksän maissa herättämään vaimonsa. "Eikö tänään voitaisi tehdä jotakin mukavaa yhdessä, kun sinulla on vapaapäivä? Häh?" Erika katsoi hetken hiukan kummissaan kaihoisasti katsovaa miestänsä ja totesi: "Olisihan se kivaa!" Mutta noustuaan sängystä ja kahvin juotuaan hän tuli vilkaisseeksi eteisen seinällä olevaan muistilistaansa. "Kauhistus sentään, minähän olen luvannut mennä Ann-Marien luokse auttamaan leipomisessa ja ruuanlaitossa, sillä huomenna tulee heidän seurakuntaansa vieraita. Ann-Marie on luvannut majoittaa nämä heille, ja makuukamaritkin on siivottava ja laitettava kuntoon!"

Erika häipyi kuin tina tuhkaan, ei soittanut, ei antanut kuulla itsestään kuin vasta illalla myöhään. "Voi kuinka minä olen niin väsynyt! Meni koko päivä Klausin luona, ja illalla meidän piti mennä vielä kylään Brunhilden luokse. Olisitpa kuullut vain kaiken sen, mitä minä kuulin!" Erika puhui aikansa, ja Otto kuunteli paha aavistus mielessänsä. Kyllä, kerrottuaan kaiken mielenkiintoisen ja erittäin rakentavan, meni hän kylpyhuoneeseen. Otto ajatteli jo jotakin, mutta hetken kuluttua saavuttuaan ovia sulkemasta, hän totesi Erikan kuorsaavan makuuhuoneessa!

Viikonloppuna oli niin monta kokousta, että Ottokin oli hyvin väsynyt. Sunnuntai-iltapäivällä kokousten jälkeen mies jälleen alkoi kaivata omaa rauhaa, yhteistä aikaa vaimon kanssa. "Kuule Erika, lähdetään kotiin! Lapsetkin menevät nyt joidenkin uskovaisten luokse näiden lasten uutta leikkimökkiä katsomaan. Saisimme olla aivan omassa rauhassa monta tuntia!" "Sehän on hieno ajatus, sanoi Erika", ja niin nämä kaksi lähtivät menemään autollensa. "Hei, Erika, Otto!" Naapurikylän uskovainen pariskunta tuli juosten heidän luoksensa. "Voi Erika, kuinka olenkaan odottanut tätä hetkeä! Minä olen saanut uudet kangaspuut, ja sinun täytyy välttämättä tulla katsomaan mitä olen tehnyt! Ettekö voisi heittää meitä kotiin, kun meidän automme on rikki ja Arthur toi meidät tänne, mutta hänen täytyi jo lähteä!"

Otto mutristeli suutansa ja nyki Erikaa hihasta, luoden tähän murhaavia silmäyksiä. Suupielestänsä sihisten hän kuiskasi: "Mehän sovimme jo! Sano niille että tuolla on juuri Helmutin perhe lähdössä. Hehän ajavat aivan näiden ohitse!" Miten Erikalla voi olla noin huono kuulo? "Voi kuinka mukava ajatus! Kuule Otto, eihän meillä siinä kauan mene kun käväisemme siellä. On niin mukava nähdä mitä uutta he ovat hankkineet; tehän ostitte aivan hiljattain uuden leivinuuninkin?"

Oton jalat vapisivat auton polkimilla, niin että alkumatkasta ajaminen oli melkoisen nykivää. Sisaret istuivat takapenkillä ja Oton jännitys laukesi kaikesta mielipahasta huolimatta. Voi kerrassaan! Eihän tämä ollutkaan mikään taksikuljetus, vaan kanalan kuljetusauto! Kot, kot, kot, kanaset kaakattivat takapenkillä, niin että Ottoa rupesi melkein naurattamaan!

Katsottiin kangaspuut, tutkittiin läpikotaisin uusi leivinuuni ja kuunneltiin seikkaperäinen selvitys sen edullisuudesta ja aivan rajattomista mahdollisuuksista. Tutkittiin olohuone, tutkittiin makuuhuoneet, tutkittiin kellari, yläkerta, ullakkokerros, tarkastettiin puutarha, työkaluvaja, laskettiin katolla kujertelevat kyyhkyset, mietittiin oliko se tuulihaukka vaiko varpushaukka, joka korkealla kaarteli, mietittiin millainen ilma tulisi huomiseksi. Juotiin kahvia, haukattiin pientä välipalaa, syötiin illallinen, ja jo pitkän aikaa oli Otto tiennyt mikä olisi oleva lopputulos. Otolla oli kuuma, paita kutitti, jalat puutuivat paljosta istumisesta, mutta sitäkin enemmän puutuivat korvat. Talon isäntä ei ollut sitä sorttia, joka olisi juuri ajatuksiansa julki tuonut. Niinpä nämä kaksi vain istuivat ja vaihtoivat painopistettä toiselta pakaralta toiselle. Jaa, jaa, tänne oli kanalan auto tullut, ja kanat vain kaakattivat, mutta yhtäkään munaa ei tullut!

Oli myöhäinen ja alkoi sataa tihuutella. "Kuule Erika, on jo myöhä ja sataa. Ei teidän kannata lähteä tielle tällaisella kelillä. Minä laitan teille vuoteet tänne meille. Te ehditte aamulla aivan hyvin kotiin!" Kuinka ollakaan, ei talossa ollut vapaana yhtään parivuodetta, ja niinpä Otto nukkui olohuoneessa ja Erika lasten huoneen ylimääräisessä sängyssä.

Maanantaina oli päivä uusi, ja suljettuaan liikkeen ovet Otto laittoi pöydän koreaksi odottaen vaimoansa, joka oli ilmoittanut tulevansa kotiin kuuden jälkeen. Kahvitauolla oli suuressa odotuksessa oleva mies kipaissut kaupungin keskustassa ja ostanut kauneimman ja kalleimman läpinäkyvän yöpaidan ja asettanut sen kauniissa lahjapaketissa Erikan lautasen viereen.

Erika tuli kotiin, oli niin ystävällinen kuin vain voi. Antoi suukon Oton poskelle ja ihasteli kattausta. "Voi kuinka ihanaa, sinä olet ostanut jonkin paketinkin! Onko se minulle?" Erika kallisti päätään ja katsoi Ottoa niin rakastavasti, että tämän sisimmässä lainehti kummallisen lämmin tunne. "Voi kuinka ihana, voi sinua Otto, tämä on aivan suurenmoista! Mutta voi kuule, rakas, oma söpöläiseni, juuri kun olin lähdössä kotiin, menin vessaan ja satuin vilkaisemaan pikkuhousuihini!"

Otolla alkoivat siis kuukautiset juuri nyt, juuri niin sopivana päivänä! Oton tunteita saattoi ymmärtää vain toinen veli, joka oli kokenut, tai koki, jotakin samaa. Kuinka monta tällaista ristiriitaista tilannetta yhden veljen sisin kesti, sitä olivat veljet moneen kertaan pohtineet illanistujaisissansa. Yhteistä lohtua ja jonkinlaista hupaista mieltä oli herättänyt tämä ajatus, että jollakin veljellä alkoivat kuukautiset, sillä näin nämä poloiset kaiken mielsivät!

Thomas teki kaikkensa jotta Greta olisi pysynyt kotona. Tämä miehenjörrikkä ei omannut mitään suurta viisautta ja ymmärrystä sen suhteen, miten naisia tulisi kohdella. Toisaalta ei Gretakaan yhtään auttanut asiaa parempaan suuntaan, vaan suorastaan näytti olevan niin, että hän nautti loukatuksi tulemisesta. Todellakin, uskovaisten joukossa oli suuri määrä niin miehiä kuin naisiakin, joille tuntui olevan välttämätöntä saada ainakin ajoittain loukkaantua ja tuntea itseänsä laiminlyödyksi!

Kuten edellisissä luvuissa on kerrottu, vieraili Greta jatkuvasti sisarensa luona Thomaksen vastustuksesta huolimatta; siinä määrin, että vaivaantunut mies yhtenään kysyi: "Oletko sinä naimisissa minun vaiko sisaresi kanssa?" Tästä Greta loukkaantui vieläkin enemmän!

Ann-Marie oli niin touhukas nainen, että Klausin oli suorastaan väkisin vietävä tämä sänkyyn, jos mieli jotakin saada. Riippuen mielialasta, vaimo makasi sängyssä ja ajatteli mielessänsä, että siitä vaan, minä olen väsynyt ja olisi parempaakin tekemistä, mutta siitä vaan!

Johannes tiesi mihin koski tai mitä yllensä toi ajatellessaan näitä asioita tai jotenkin puuttuessansa niihin. Veljien ahdistus ja hätä oli niin ilmeinen, ettei sitä voinut olla näkemättä ja tuntematta. Kaikki oli päässyt tähän pisteeseen siitä syystä, ettei asioista oltu puhuttu siten, kuin todellisessa Jumalan seurakunnassa tulisi puhua. Jumala ei ollut kutsunut omiansa sekaannukseen, epäjärjestykseen, vaan Hän oli järjestyksen Jumala, joka näki, että perhe ja miehen ja naisen välinen suhde olivat mitä suurimmasta merkityksestä niin yksilöille, aviopareille kuin seurakunnallekin. Jumalan Sanasta löytyivät mitä selvimmät ohjeet ja käytännön neuvot näihinkin tilanteisiin, mutta niitä ei kukaan ollut rohjennut julkituoda.

Sisaret eivät mahdollisesti koskaan olleet saaneet oikeanlaista opastusta siihen, miten heidän olisi uskovina vaimoina tullut suhtautua miehiinsä ja sukupuoliasioihin. Oli vain harvoja sellaisia vanhempia naisihmisiä seurakunnan keskuudessa, jotka olivat elämässänsä onnistuneet välttämään suurimmat karikot, ja elivät tänäänkin tasapainoista ja tervettä perhe-elämää. Suurin osa oli kokeillut kaikkea, mutta olivat epäonnistuneet vuodesta toiseen, ja tänään avioliitto lepäsi menneiden vuosien pettymysten ja haavoitettujen tunteiden horjuvalla pohjalla. Ei ollut mikään ihme, että monet aviopuolisot salaisesti kaipasivat ja suunnittelivat avioeroa.

Aina puhuttiin hymy suupielessä sisarien puhetulvasta ja suorastaan pakonomaisesta asioiden penkomisesta, mutta asialla oli todella vakavakin puolensa, niin vakava, että tässä suhteessa olisi tarvittu todellista Jumalan mielenmukaista murhetta, sillä kaikki puhuminen johti sopimattomaan käytökseen ja oli huonona esikuvana uskoon tulleille uusille seurakuntalaisille. Toisten ihmisten asioiden pohtiminen oli useimmiten suorastaan panettelua, vaikka sitä ei niin tahdottu nähdä. Väärien asioiden puhuminen rakentamisen sijasta repi rikki niin seurakuntaa kuin yksittäisten sisarten avioelämääkin, sillä nämä menivät kotiinsa väärien vaikutteiden alaisina, ja ilmiselvästi suhtautuivat miehiinsä sen mukaisesti, missä he olivat kylässä olleet.

Jumalan Sanan ohje on selvä ja kiistaton: "...niin myös vanhat naiset olkoot käytöksessään NIINKUIN PYHIEN SOPII, ei panettelijoita, ei paljon viinin orjia, vaan HYVÄÄN NEUVOJIA, voidakseen ohjata nuoria vaimoja rakastamaan miehiänsä ja lapsiansa, olemaan siveitä, puhtaita, kotinsa hoitajia, hyviä, miehelleen alamaisia, ETTEI JUMALAN SANA PILKATUKSI TULISI!" (Tiit. 2: 3- 5).

Johannes oli selvästi pannut merkille sen, että oli suuri ero siinä, millainen Maria oli kulloisenkin kyläpaikan jälkeen. Ei siis ollut niin kuin useimmat uskovaiset ajattelivat, että oli jokaisen yksityisasia, miten kukin käyttäytyi kotonansa. Jokainen ihminen vaikutti tavalla tai toisella toiseensa, ja nimenomaan edellisen sanankohdan perusteella voidaan nähdä Jumalan tahto ja tarkoitus; Hänen hyvä ja täydellinen tahtonsa.

Jos Johanneksella ja Marialla oli ollut ristiriitainen tilanne, ja vaimo oli sitten halunnut virkistäytyä toisten uskovaisten seurassa, voitiin selvästi havaita kotiin palaavan vaimon käytöksestä, puheista ja asenteista, missä hän oli ollut. Jos mitään nimiä ei olisi mainittu, olisi Johannes kerrotusta kuitenkin osannut selvästi päätellä missä tämä oli ollut.

Kaikkea oli totuttu arvostelemaan ja arvioimaan ainoastaan inhimilliseltä pohjalta, ihmisten tunteiden ja tuntemusten pohjalta. Mutta nyt oli totisesti aika käsittää, ettei ollut kysymys yksityisasioista, joissa kukin olisi voinut sanoa: "Kuulehan Jumalani, minä suurin piirtein tiedän mitä Sinä haluat ja mikä on Sinun tahtosi, mutta tiedäthän meidän olosuhteemme; jätä tämä alue elämästämme yksityisalueeksi ja sulje silmäsi siltä!" Jos yksilö ja seurakunta ei pian ala käsittää asemaansa Jumalan poikina ja tyttärinä ja ota vastaan käytännössäkin koko Jumalan Sanaa, kannesta kanteen, ei sille ole käyvä hyvin!

Sisaret siis vaikuttivat toisiinsa niin suurella tavalla, ettei sitä voinut olla huomaamatta. Mutta johtivatko vierailut toinen toisensa luona siihen, että kaikki tulivat hyvään neuvotuiksi? Ohjattiinko nuorempia sisaria rakastamaan miehiänsä ja lapsiansa Jumalan pelossa ja Hänen tahtonsa mukaisesti? Neuvottiinko heitä avioliittoon kuuluvissa asioissa, niin että he kotiin palattuansa voivat ottaa miestänsä kaulasta kiinni ja sanoa: "Rakkaani, olen oppinut tänään paljon uutta. Olen ymmärtänyt monia asioita väärin, mutta nyt tiedän kuinka rakastaa sinua enemmän!"

Johtivatko sisarten väliset keskustelut ja vierailut siihen, että kotiin palattuaan vaimot kunnioittivat miestänsä entistä enemmän ja hoitivat kotiasiat entistä paremmin?

Maria oli kuin mittari näille asioille, ja Johannes näki jo hänen kasvojensa ilmeestä, missä tämä oli ollut. Jos hän oli erimielisyyksien jälkeen ollut Ann-Marien luona naapurissa, palasi hän tuskin ennen kymmentä, yhtätoista kotiin, astui ilmeettömästi läpi asunnon, tuskin sanoi hyvää yötä ja meni kiireellä sänkyyn. Jos hän oli ollut Gretan ja Thomasin luona, tuli hän kotiin ennen kymmentä, sillä nämä menivät aikaisin nukkumaan. Nyt ilme ei ollut ehkä niin kireä, sillä Gretan kanssa keskusteleminen kulki hieman loivempia uria. Mahdollisesti nautittiin kotiin palattua pieni iltapalakin Johanneksen kanssa.

Mutta silloin, kun Maria oli ollut Marthan tai Hildegardin luona, tuli kotiin täysin erilainen vaimo, kuin mikä oli lähtenyt ehkä hyvinkin kiivaana kotoa. Jokainen vierailu näiden kahden sisaren luona ikään kuin pehmitti tämän ajoittain hyvinkin kovaa olemusta. Selvästi näki, että näiden vierailujen aikana Maria oli ollut Jumalan puhuttelussa, sillä niin Martha kuin Hildegardkin olivat lujasti päättäneet, etteivät he puhu yhtään pahaa sanaa kenestäkään. Niinpä jokainen noissa perheissä vieraileva ikään kuin tunsi häpeää, jos oli väärässä mielentilassa sinne mennyt. Siellä ei yksinkertaisesti voinut olla kokematta Jumalan pyhyyttä ja nöyrää hartautta. Siellä ei tuettu ketään veljeä sen paremmin kuin sisartakaan aviopuolisoansa vastaan, kuten tapahtui noissa muissa perheissä.

Koska avioliittoasioista ei oltu rohjettu puhua, vallitsi käsittämätön tietämättömyys seurakuntalaisten keskuudessa. Tämä johti siihen, etteivät loppujen lopuksi mies ja vaimo tienneet toistensa todellisia odotuksia, ja niin hengellisiä kuin ruumiillisiakin tarpeita. Yleensä ottaen uskovainen nainen ei käsittänyt, että hänen miehensä todella tarvitsi häntä, sillä Jumala itse oli luonut miehen sellaiseksi. Miestä ei luotu naista varten, vaan nainen miestä varten, sillä Luoja näki luomansa miehen olevan yksinäisen. Naisen tarpeet olivat monta kertaa toisenlaiset, joskin oikealla tavalla ohjattuna kumpikin aviopuoliso pystyi kokemaan yhteiselämässä todellisen täyttymyksenkin, jos vain Jumalan säätämä tie pääsi toteutumaan.

Naisen koko olemus niin kuin ruumiskin oli erilainen kuin miehen, ja siksi naimisissa olevien sisarten olisi tullut tuntea miehiänsä ja heidän tarpeitansa aivan eri tavalla. Jokaisen uskovaisen naisen olisi tullut käsittää, että jos mies kaipasi häntä ja hänen ruumistansakin, oli se Jumalan itsensä mieheen asettama kaipaus, tarve, odotus, tai miten sitä sitten kutsutaankin. Nainen ei ehkä niinkään tarvinnut tätä elämän aluetta, tai ehkä ei niin usein, mutta jos mies tunsi itsensä hermostuneeksi ja joskus melkein räjähdyspisteessä olevaksi, olisi jokaisen naisen tullut käsittää mikä heidän tehtävänsä silloin oli.

Juuri näistä syistä on Jumalan Sanaan kirjoitettuna sanat, jotka varmastikin jokainen on lukenut, mutta ohittanut ne ymmärtämättä niiden sanomaa: "Täyttäköön mies velvollisuutensa vaimoansa kohtaan, ja samoin vaimo miestänsä kohtaan. Vaimon ruumis ei ole hänen omassa, vaan hänen miehensä vallassa; samoin ei miehenkään ruumis ole hänen omassa, vaan vaimon vallassa" (1. Kor. 7: 3- 4).

Hengellisissä piireissä on jos minkäkinlaisia käsityksiä sukupuoliasioista, ja joskus tuntuu, että kaikki on niin katolisen kirkon opetuksen hapattamaa, ettei juuri kenelläkään ole todellista käsitystä siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Vaikka protestanttisissa piireissä on ymmärretty Paavalin sanat: "...ja jotka kieltävät menemästä naimisiin..." (1. Tim. 4: 3), niin tuntuu että kun naimisiin meno on nähty oikeaksi niin papeille kuin tavallisillekin miehille, niin on vastapainoksi keksitty lukematon määrä erilaisia kieltoja ja säädöksiä, joilla ei ole mitään tekemistä Jumalan Sanan tai edes sen periaatteiden kanssa.

Tietynlaiset pidättyväisyydet ja ihmismielen luomat ohjeet eivät tunne mitään rajoja, ja useimmiten ne eivät löydä minkäänlaista raamatullista perustaa. Jos jotakin on rakennettu yhden ainoan sanankohdan pohjalta, on unohdettu suuri määrä muita kohtia, jotka toisivat valon asiaan.

Johannes oli vieraillut useamman kerran Israelissa ja pannut merkille jotakin hyvin erikoista sellaisissa naisissa, jotka kulkivat kipaa (israelilaisten miesten käyttämä pieni, pyöreä pipo päälaella) kantavien miesten kanssa. Saman hän oli huomannut laskettelukeskuksissa, missä yllättävän paljon voi kohdata israelilaisia turisteja. Melkein poikkeuksetta näillä naisilla oli lyhyehköt, hyvin tuuheat hiukset, jotka lähemmän tarkastelun tuloksena näyttivät peruukeilta.

Erään matkan aikana Johannekselle oli selvinnyt, että ne todella olivat peruukkeja, sillä näiden naisten hiukset oli ajeltu pois, jotteivät he kotona näyttäisi miestensä edessä liian houkuttelevilta!

Tämä oli eräänlainen, ei kristillinen, äärilaita, mutta olipa Johannes kuullut jostakin lähempääkin löydettävästä erikoisuudesta. Aluksi hän oli luullut kaiken olevan pilaa, mutta Thomasin kasvojen vakavuutta katsellessa ei voinut enää ajatella hänen pilailevan.

Aikoinaan tämä oli ollut kosketuksissa eräänlaisen ääriryhmän kanssa, ja myöskin heidän uskomuksensa mukaan uskovainen vaimo ei saanut näyttää lihallisia ajatuksia herättävältä edes oman miehensä edessä. Siksi vaimon tuli näyttää mahdollisimman luotaan työntävältä kotona. Thomas oli hiljattain mennyt naimisiin, ja nuori vaimo oli hyvin hehkeä ja tottunut pukeutumaan kauniisti ja hiukan meikkaamaankin. Mutta nyt hänen miestänsä valistettiin yökausia kestäneissä opetustilaisuuksissa sellaisella tavalla, että hänen sielunsa aivan synkkeni Thomasin alkaessa toteuttaa kuulemaansa.

Greta suorastaan pakotettiin pukeutumaan Thomasin ostamiin karkeisiin pellavavaatteisiin ja pitämään jaloissansa paksuja, inhottavan kutittavia mustia villasukkia, niin kesät kuin talvetkin. Päässänsä hän joutui pitämään mustaa huivia, jota ei saanut ottaa pois sen paremmin sisällä kuin ei ulkonakaan. Ja mitä eniten painotettiin: Thomas ei saanut nähdä vaimonsa riisuutuvan tai pukeutuvan, vaan näiden toimitusten aikana hänen tuli olla eri huoneessa. Samassa vuoteessa hän toki sai maata nuorikkonsa kanssa, mutta tähän sai koskea vain vakaassa tarkoituksessa hankkia lapsia. Niin pian kuin vaimo olisi todettu raskaana olevaksi, ei miehellä olisi asiaa tämän vuoteenpuoliskolle!

Kaikessa tässä ei vielä ollut mitään todella erikoista (näin voi sanoa kun katsoo asiaa hyvin, hyvin ymmärtäväisellä ja avaralla näkemyksellä!), mutta jotakin todella eriskummallista oli itse lapsienhankinta! Koska Thomas ei saanut nähdä vaimoaan alasti, piti tämän aina olla pukeutuneena pitkään, valkoiseen yöpukuun, joka symbolisoi Kristuksen morsiamen puhtautta. Tästä tapahtumasta oli tehty tuossa uskonyhteisössä todellinen rituaali, ja niinpä kaikki oli määritelty mitä tarkimmin. Jumalan Sana kehotti tekemään kaikki Herran nimessä ja hurskaudella, psalmeja laulaen (tulkinta sekin), ja niinpä tämäkin toimitus tuli pyhittää Sanaa noudattaen. Mutta koska pimeässä ei voinut virttä laulaa eikä psalmeja lukea, sai huoneessa palaa yksi kynttilä sellaisessa paikassa, mistä sen valo osui ainoastaan vaimonsa jalkapuolessa polvistuneen miehen virsikirjaan tai Raamattuun.

Johannes saattoi kuvitella tämän tapahtuman kulun, ja hänen täytyi painaa kasvonsa käsiensä sisään Thomasin jatkaessa kertomustansa vakavin kasvoin. Mainittakoon, että tämä oli ensimmäisinä vuosina, kun Johannes oli seurakunnan saarnaajana. Miten hän olisi kaiken Marian kanssa suorittanut? Ei hyvänen aika, sänky olisi tutissut, ja hän vain olisi veisannut virttä ja suorittanut velvollisuuttansa, Marian vetäessä lakanan reunaa kasvojensa peitoksi ja veisatessa mukana!

Kaikkea saattoi ihmismieli kehitellä! Nimenomaan tällä alueella oli tapahtunut se, mistä Herran Henki oli jo aivan ensimmäisinä uskossa olon vuosina varoittanut häntä. Ihmisten ei tullut rakennella suojamuureja Jumalan lupausten ja sanojen ympärille! Kaikki tämä johti määrätynlaiseen ulkonaiseen hurskauteen ja "jumalisuuteen", mutta näkymättömissä vaikuttivat ihmisen luontaiset tarpeet ja olemukset, niin että kielletyt asiat johtivat sitäkin suurempiin rikkomuksiin salassa ja mielessä. Kun luonnolliset tarpeet eivät saaneet tyydytystänsä kotona, etsiydyttiin tahtomattaankin vieraille lähteille.

"Juo vettä omasta säiliöstäsi, sitä, mikä omasta kaivostasi juoksee. Vuotaisivatko sinun lähteesi kadulle, toreille sinun vesiojasi! Olkoot ne sinun omasi yksin, älkööt vierasten sinun ohessasi! Olkoon sinun lähteesi siunattu, ja iloitse nuoruutesi vaimosta. Armas peura, suloinen vuorikauris -hänen rintansa sinua aina riemulla ravitkoot, hurmautuos alati hänen rakkaudestaan. Miksi, poikani, hurmautuisit irstaaseen naiseen ja syleilisit vieraan vaimon povea?" (Snl. 5: 15- 20).

Markku Vuori