Aabrahamin, Minun ystäväni siemen

Lähes joka aamu oli ollut pakkasta, mutta nyt oli useampi lämpöaste. Johannes oli lähtenyt ulkoiluttamaan perheen koiraa. Kuinka mielellään hän olisikaan nukkunut vielä muutaman tunnin, sillä olihan nyt sunnuntai! Muu perhe nukkui vielä raskaasti, ja Johannes oli joutunut kuin sukkasillaan hiipimään ulos, ettei kukaan perheenjäsen olisi havahtunut unestansa. Mikä siinä oikein oli, kun hän ei juuri minään aamuna saanut nukuttua riittävän pitkään? Jonkinlainen väsymyksen sekainen pahaolo oli jälleen melkein päivittäistä, vaikka hänen sairautensa piti nyt olla hyvässä hoidossa. Mistä kaikki oikein johtui? Oliko tämä vuosi ollut kaiken kaikkiaan liian raskas henkisesti, niin että nyt kaikki purkautui myöskin ruumiillisena pahoinvointina?

Yleensä ottaen olisi saattanut olla mahdollista uudelleen nukahtaminen, mutta oli yksi seikka, joka kertakaikkisesti katkaisi unen. Aina kun heräsi, ei olisi saanut ryhtyä ajattelemaan yhtään mitään; jos antoi ajatuksille sijaa, oli kuin nämä ajatukset olisivat pyyhkäisseet kaiken unen niin kauaksi, ettei sitä enää voinut saavuttaa.

Jos Johannesta olisi kohdeltu toisella lailla, suhtauduttu häneen toisin kuin nyt, olisi hän itse asiassa ollut iloinen jokaisesta heräämisestänsä, sillä todellisuudessa kaikki hänen untansa häiritsevät ajatukset olivat mitä kallisarvoisimpia ja jumalallisesti tärkeitä. Kuinka usein nuo ajatukset olivatkaan kuin pieni vuoristopuro, joka hetkessä muuttui suureksi, pauhaavaksi koskeksi! Johanneksen sielua virvoitettiin, balsamia vuodatettiin hänen haavoihinsa! Mutta olivatko kaikki nämä siunaukset, taivaalliset kosketukset, ainoastaan häntä varten? Oliko kaikki vain sitä varten, että se väsyneen matkamiehen ikuiseen uneen nukahtaessa häipyisi hänen mukanaan tuonpuoleiseen, ilman että kukaan toinen tämän ajan matkaaja pääsisi osalliseksi näistä jumalallisista puhutteluista?

Johannes ei voinut mitään sille, että nämä asiat hänen sisimmässänsä olivat todellakin kuin jokin suuri koski, vastaus niin hänen kuin monen muunkin kaipaukseen. Syvyys todellakin huusi syvyydelle, ja syvyys vastasi. Mutta kun Johannes oli kirjoittanut näistä asioista kiertokirjeissänsä ja kirjasissansa, oli hän törmännyt aivan sanoinkuvaamattoman käsittämättömään ja itsepintaiseen vastustukseen. Eikö häntä uskottu, epäiltiinkö häntä vain jonkinlaiseksi hurskastelijaksi, joka kirjoitti jostakin sellaisesta, mitä kukaan ei uskonut hänen kokeneen? Olivatko nämä asiat todellakin niin vieraita hänen uskonystävillensä, veljillensä ja sisarillensa? Eikö hän ollut kirjoittanut niin itsestään selvistä asioista, että jokaisen olisi tullut iloita siitä mitä sai luettavaksensa?

Jumalan Sana oli tullut aivan viime aikoina entistä elävämmäksi Johannekselle. Näytti kuitenkin vallitsevan aivan kummallinen, inhimilliselle ihmiselle käsittämätön elämän laki, että mitä enemmän Sana eli tämän yksinkertaisen jumalanpalvelijan sisimmässä, sitä pienemmäksi hän tunsi itsensä tämän ajan keskellä. Olivatko nämä tekijät ainoastaan hänen sisimmässänsä, vai oliko vaikutusta silläkin, että hän tunsi tulevansa mitä murheellisimmalla tavalla hylätyksi niiden taholta, joiden olisi tullut vastaanottaa hänet mitä suurimmalla ilolla? Juuri tänä aamuna hänen täytyi ajatella Herraansa, joka tuli tämän maan päälle. Hän oli itse Kaikkivaltias Jumala liharuumiiseen tulleena, mutta siitä huolimatta Hänestä sanotaan, että Hän tuli omiensa luokse, mutta nämä eivät ottaneet Häntä vastaan. Oliko siis sittenkään niin outoa se, jos Johannes tai ainakin hänen opetuksensa oli hylätty jonakin sellaisena, mikä ei sopinut tämän ajan hurskaiden kuvioihin?

Mitkä ajatukset olivat tänä aamuna katkaisseet tämän aamukasteisella metsäpolulla astelevan, itsensä niin yksinäiseksi tuntevan miehen unen? Muutamaa päivää sitten hän oli vieraillut rakkaan ystävänsä luona yli tuhannen kilometrin päässä. Illalla oli keskusteltu pitkään kaikesta niin seurakuntaan kuin omaankin elämään liittyvästä, ja puheeksi oli tullut myöskin eräänlainen mielikuva, jonka kumpikin käsitti jossitteluksi, mutta mikä kuitenkin oli yksi totuuksista heidänkin elämässänsä. Miten olisi ollut, jos he olisivat tehneet aivan toisenlaisia valintoja elämässänsä? Mitä he olisivat tänään, missä he olisivat?

Johannes ei oikeastaan koskaan ollut tuntenut olevansa jotakin erikoista, eikä hänellä milloinkaan ollut ollut halua joksikin todella suureksi tulemisesta, sillä häntä oli johdatettu sellaisia elämän polkuja, missä tämä kaipaus oli täysin tukahdutettu. Toisaalta taas hän olisi koko ajan kaivannut jotakin hieman toisenlaista, hiukan ihmisystävällisempää, lohdullisempaa. Muutamalla sanalla sanottuna: hän olisi halunnut olla... hän ei olisi halunnut olla niin yksinäinen! Mikä ihmeellinen kehä häntä oikein ympäröikään, ettei hän oikein koskaan ollut saanut todellisia ystäviä, vaikka niin suuresti olisi näitä kaivannut? Hän oli aina tehnyt kaiken ymmärtämänsä löytääksensä edes jonkinlaista toverihenkeä, ymmärtämistä, hyväksymistä, yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. Mutta mikä hänessä oikein oli vialla jo aivan lapsesta lähtien? Miksi kaikki ikään kuin vierastivat häntä, vaikka hän ei tiennyt tehneensä mitään väärää, mitään outoa? Mitä ihmettä hänessä oikein oli, etteivät toiset lapset tai myöhemmällä iällä koulutoverit voineet vastaanottaa häntä joukkoonsa samanvertaisena? Miksi hän aina oli ollut ikään kuin outo tyyppi kaikkien keskuudessa?

Johannes kyllä tiesi jo nyt mistä kaikki johtui, mutta silti oli mielenkiintoista leikitellä näillä asioilla, aivan kuten jonkinlaisella kuvakuutiolelulla. Hänen elämänsä jokaisella hetkellä ja vaiheella oli, niin varmasti kuin Jumala oli olemassa, oma merkityksensä niin yksilöllisesti kuin seurakuntaakin ajatellen. Kuinka ihmeellisellä tavalla hänen hyvä Taivaallinen Isänsä olikaan kaiken johdattanut ja säätänyt! Totuuden tunnustaaksensa Johannes joutui myöntämään, että hänen elämänsä oli täynnä asioita, mitkä hän olisi, jos päätösvalta olisi ollut hänellä, järjestänyt täysin toisella tavalla. Oli lukematon määrä asioita, mitkä eivät miellyttäneet häntä. Mutta eivätkö nimenomaan nämä asiat olleet se tekijä, mikä loppujenlopuksi kuitenkin oli vienyt hänet siihen, missä hän juuri nyt oli? Eikö kaikki se, mikä häntä oli nöyryyttänyt ja rikkonut inhimillistä kovuutta ja itsepintaisuutta, ollut juuri sen suuren ja jumalallisen viisauden julkituleminen, mikä saattoi asettaa jotakin tuonpuoleista tämän ajan matkaajaan?

Niin, jos Johanneksen elämä olisi kulkenut toisenlaisia polkuja, niin olisiko hän tänään siinä missä oli? Jos kaikki olisi mennyt hyvin, ja hän olisi ollut täynnä kunnianhimoa ja halua jonkin suuren saavuttamiseen tässä elämässä, niin missä hän oikeastaan olisi juuri nyt? Niin, hän olisi saattanut olla vaikkapa Honolulussa, viis veisaten siitä, mitä sielulle kuuluu, saati sitten jollekin seurakunnalle! Niin, mihin hän olisi tuntenut tarvitsevansa Jumalaa, jos hän olisi ottanut ohjat omiin käsiinsä?

Häntä ei oikeastaan koskaan ollut pidetty yhtään minään, ilmeisesti juuri siitä asenteesta johtuen, mikä hänellä oli ollut kuin synnyinlahjana. Tai ei se oikeastaan ollut asennekaan, vaan se oli jotakin koko hänen olemuksessansa. Jos tätä ei olisi ollut, hän ei varmastikaan missään suhteessa olisi jäänyt varjoon kaikkien tämän maailman suurten keskuudessa, ei ainakaan omassa maassansa. Nyt heidän maassansa olisivat pian vaalit, ja maa olisi saava uuden johtajan. Mutta miten saattoikaan olla mahdollista, että koko käynnissä oleva vaalitouhu oli kuin yhtä suurta farssia! Totuuden nimessä täytyi sanoa, ettei yksikään ehdokkaista omannut sitä, mitä todelliselta maan johtajalta vaaditaan. Joko nämä olivat äärimmäisen lapsellisia ja haavoittuvia, tai sitten äärimmäisen omahyväisiä ja itsekeskeisiä. Jos joku ilmiselvästi alkoi erottua selvän etumatkansa johdosta suosiossa, alettiin heti kaivella esiin jotakin sellaista, millä hänet saataisiin tahrattua. Millainen maan hallitsija tulisikaan miehestä, joka ei pystynyt rehtiin vaalikampanjaan? Mutta tällainen oli tämän ajan henki, sitä ei kukaan voinut pysäyttää.

Oliko ystävä sanonut sen vain leikillään, vai oliko siinä jonkin verran ironiaa Johannesta kohtaan, joka ehkä liiaksi puhui itsestänsä? Yksi ehdokkaista oli leimattu liian lihavaksi, jolla tästä johtuen olisi kohtuuttoman suuri riskitekijä maan hallitsijana. Niinpä tämä ystävä totesi: "Miksipä et sinä asettuisi ehdokkaaksi. Sinä et ole liian lihava?" No niin, olihan juuri puhuttu siitä, mitä kumpikin voisi olla, jos ei olisi sitä mitä on. Ja nimenomaan tänä aamuna tämä keskustelu oli tullut Johanneksen mieleen juuri hänen herättyänsä. Niin, voisiko joku keksiä hullumpaa ajatusta, että hänestä maan hallitsija? Häntä kun ei hyväksytty edes sen pienen joukon saarnaajaksi, joka tavallaan oli kaikkien tämän maailman arvostusten ulkopuolella! Jos hän olisi seurannut oman mielensä kuvia, jonkintasoisena uskovaisena, olisi hän hyvinkin saattanut olla jonkinlainen maansa "Billy Graham", saarnaten jotakin politiikan ja uskonnon ja inhimillisen hyväksymisen etsimisen sekoitusta. Mutta ei sentään kuitenkaan presidentti?

Mutta mikä oli se hiljainen ääni, joka tänä aamuna oli keskeyttänyt hänen unensa? Mitä oli se ääni tarkoittanut, kuiskutellessaan hänen sisimmässänsä? "Etkö sinä todellisuudessa ole paljon merkittävämpi henkilö kuin joku presidentti?" Niin, mitäpä voisi Johannes tuohon sanoa? Itsessänsä hän ei ollut yhtään mitään, niin kuin ei todellisuudessa kukaan toinenkaan ihminen kaikesta maallisesta arvostuksestansa huolimatta. Mitä merkitystä oli jollakin suurmiehellä, jos hän koko elämänsä eli jumalankieltäjänä ja johti muitakin ihmisiä samaan? Ihmisten tekemä arvoasteikko ei merkitse mitään Jumalan silmissä, joka sanoo: "Katso, kansakunnat ovat kuin pisara vesisangon uurteessa, ovat kuin tomuhiukkanen vaa'assa. Katso, merensaaret hän nostaa kuin hiekkajyvän... Kaikki kansakunnat ovat niinkuin ei mitään hänen edessään, ne ovat hänelle kuin olematon ja tyhjä." (Jes. 40: 15- 17). Niin, mitä ovatkaan ihmiset ilman Jumalaa, ilman toivoa? Mitä merkitystä on kokonaisilla kansakunnilla, jos ne kieltävät alkuperänsä, Jumalansa, Luojansa?

Niin, tänä aamuna Johanneksen sielua virvoitettiin aivan erikoisella tavalla. Jossakin määrin hän ei milloinkaan elämänsä aikana ollut kokenut sellaista masennusta ja elämän turhuuden tuntemista kuin juuri nyt. Ehkä juuri siitä syystä hän tarvitsi sitäkin suurempaa taivaallista lohdutusta ja puolesta puhumista. Kukapa hänen maallisista ystävistänsä ja tuttavistansa olisi puhunut hänen puolestansa, lohduttanut häntä jumalallisella tavalla? Miksi kaikkien tarvitsi jatkuvasti tuoda esiin asioita, jotka painoivat häntä alas, saivat hänet tuntemaan syyllisyyttä, sanoinkuvaamatonta taakkaa asioista, joita hän ei itse asiassa lainkaan ollut ansainnut selkäänsä? Miksi niin moni ikään kuin rautavahvisteisin kengin seisoi hänen harteillaan pysyäkseen itse turvallisesti sen liejun yläpuolella, mihin Johannesta poljettiin yhä syvemmälle ja syvemmälle? Niin, kaikella tällä oli tietty rajansa, mittansa määrä. Nyt Johannes oli jo niin syvällä, ettei hän syvemmälle voinut painua, mutta hänen jalkansa olivat löytäneet allensa aikakausien kallion, vuosituhansien sileäksi hioman perustuksen, jolla hänen jalkansa lepäsivät. Niin, lieju oli inhottavaa, kylmää, mutta siitä huolimatta se oli niin sakeata, että se tuki siinä seisovan vakaaseen pystyasentoon. Jos mitään muuta ei ollutkaan jäljellä, jatkuivat Johanneksen elintoiminnot kaikesta huolimatta, sillä pää oli vielä kaiken yläpuolella, niin että hän saattoi hengittää pysyäksensä elossa. Hän kannatteli ystäväänsä, muta ja lieju piti hänet pystyssä ja häntä itseänsä kannatteli kallio, luja, iankaikkinen Kallio.

Kuinka paljon tällaisia asioita olikaan hänen elämässänsä ollut, ja kuinka usein hän olisikaan halunnut huutaa apua, odottaa sääliä ja ymmärrystä kanssamatkaajiltansa, mutta säästääkseen nämä häpeältä hän oli joutunut vaikenemaan suurtenkin tuskien keskellä. Kuka todellakaan olisi voinut käsittää hänen tuskiansa, ahdistuksiansa? Kuka todella voi käsittää, mitä hänen sisimmässänsä liikkui sinne asetetun jumalallisen siemenen johdosta?

"Joka tietoa lisää, se tuskaa lisää." Koskaan aikaisemman elämänsä aikana Johannes ei ollut voinut käsittää kaiken tämän viisauden syvyyttä ja todellista merkitystä. Hänellä ei ollut mitään kerskaamista itsessänsä, sillä kaikki mitä hänellä todellisuudessa oli jotakin hyvää, sen hänen Isänsä oli häneen asettanut, sillä mikään siitä ei ollut lähtöisin hänestä itsestänsä. Olisi ollut suorastaan mieletöntä, järjetöntä, kerskata ihmisten edessä näistä asioista, sillä mitä voi ihminen itse vaikuttaa syntymäänsä, olkoon sitten kysymys inhimillisestä, maallisesta syntymästä, tai jumalallisesta, Hengen vaikuttamasta syntymästä. Jos hän jostakin saattoi kerskata, niin eikö se ollut Hän, joka hänet oli tähän elämään tuonut, häneen oman iankaikkisen elämänsä laittanut? Niin, hänellä oli kerskaamisen aihetta; Hänellä oli suuri, Taivaallinen Isä, joka Herrassamme Jeesuksessa Kristuksessa oli paljastanut itsensä ja tullut meidän kaltaiseksemme, niin että me voimme tulla Hänen kaltaiseksensa!

"Katso, kansakunnat ovat kuin pisara vesisangon uurteessa, ovat kuin tomuhiukkanen vaa'assa!" Jumala saattoi kääntää kasvonsa kokonaisten kansakuntien puolesta, kun nämä jumalattomuudessansa hylkäsivät Hänet ja Hänen Sanansa. Mutta siitä huolimatta äärettömässä rakkaudessansa Hän kaikkien näiden kielteisten massojen joukosta valitsi, ennalta näki, itsellensä ne, joiden kautta Hän saattoi vaikuttaa tämän maan päällä. Mitä erikoista oli Aabrahamissa, josta tuli kaikkien Israelilaisten esi-isä? Mitä erikoista Jumala hänessä näki, sillä eikö hän ollut jumalattoman maan kansalainen? Mitä Stefanus todisti hänestä? "Miehet, veljet ja isät, kuulkaa! Kirkkauden Jumala ilmestyi meidän isällemme Aabrahamille hänen ollessaan Mesopotamiassa..." Miksi Jumala valitsi juuri Aabrahamin, miksi ei jotakuta toista?

Mitä on pisara vesisangon uurteessa? Mitä arvoa sillä on, mitä merkitystä sillä on? Mitä merkitystä on tomuhiukkasella vaa'assa? Mitä merkitystä on sillä, mikä on suuriarvoista ihmisten silmissä, jos Jumalan vaaka näyttää jotakin aivan muuta? Jos tämä koskee kokonaisia kansakuntia, niin mitä merkitystä on suurellakaan joukolla merkittäviä ihmisiä, jos he eivät halua tietää mitään Jumalasta ja Hänen teistänsä? "Kaikki kansakunnat ovat niinkuin ei mitään hänen edessään, ne ovat kuin olematon ja tyhjä." Siitä huolimatta kerrotaan ihmisistä, joille Kirkkauden Jumala ilmestyi suuressa rakkaudessansa. Kuinka voisi ihmismieli mitata sitä, asettaa oikeaan arvoonsa? "Minä olen armollinen, kenelle olen armollinen, ja armahdan, ketä armahdan." (Room. 9: 15). Kuka voisi arvostella Jumalaa Hänen neuvopäätöksissänsä?

"Mutta sinä Israel, minun palvelijani, sinä Jaakob, jonka minä olen valinnut, Aabrahamin, minun ystäväni, siemen, jonka minä olen ottanut maan ääristä ja kutsunut maan kaukaisimmilta periltä, jolle minä sanoin: 'Sinä olet minun palvelijani, sinut minä olen valinnut enkä sinua halpana pitänyt..." (Jes. 41: 8- 9).

"Tietäkää siis, että ne, jotka uskoon perustautuvat, ovat Aabrahamin lapsia. Mutta jos te olette Kristuksen omat, niin te siis olette Aabrahamin siementä, perillisiä lupauksen mukaan." (Gal. 3: 7, 29).

Halleluja! Kaiken tämän inhimillisen masennuksen ja alas painamisen keskellä Johanneksen sisimmässä oli nyt syntynyt jotakin aivan uutta ja todellista, niin todellista, ettei hän sitä ollut koskaan aikaisemmin kokenut. Kuinka sokea hän olikaan ollut kaiken keskellä! Miksi hän ei ollut sitä selvemmin käsittänyt? Hän oli aina tiennyt nämä asiat, sillä olihan niistä saarnattu vuosikausien ajan, mutta nyt vasta hän todella sisäisesti käsitti, että hän aivan kirjaimellisesti oli Aabrahamin jälkeläinen, todellista sukua tälle. "Jeesuksen Kristuksen, Daavidin pojan, Aabrahamin pojan, syntykirja..." (Matt. 1: 1). Halleluja, halleluja! Johannes, hän, joka ei mitään ollut tämän maailman ihmisten silmissä, hänkin sisältyi tähän jumalalliseen syntykirjaan, sillä koska hän oli Kristuksen oma, oli myös hän Aabrahamin siementä jumalallisen syntymänsä perusteella! Jos hän ei ollut mitään ihmisten silmissä, oli kuitenkin Eräs, jonka silmissä hän oli merkityksellinen ja tärkeä. Ja tässä juuri oli suurin vaikeus hänen elämässänsä tällä nimenomaisella hetkellä. Toisella puolella masennus, heikkous, ihmisten pilkka ja alas painaminen, teräsvahvikkeiset saappaat hänen harteillaan, mutaa ja liejua kaulaan asti, pääkin kuin muodoton möhkäle mudan peitossa, toisaalla taas tietoisuus jostakin ylimaallisesta, ylitse kaiken inhimillisen ulottuvasta paremmasta elämästä. Mitä merkitystä oli sillä, mitä ihmiset hänestä ajattelivat, minä häntä pitivät? Merkitystä oli sillä, minä hän itse itseään piti, tai paremminkin, mitä hän hyväksyi elämässänsä todellisuudeksi: katsoiko hän mutaan ja liejuun, selässänsä takoviin rautasaappaisiin, vai luottiko hän siihen Kallioon, joka hänen jalkojensa alla esti häntä painumasta taakkojen alla pohjattomaan mutaan? Ei, nyt hän oli saavuttanut laakson pohjan vaelluksensa aikana. Alemmaksi hän ei voinut painua tuhoutumatta! Siispä ainoa tie kulki nyt ylöspäin, ja ylöspäin kulkemiselle ainoa edellytys ja mahdollisuus oli sen näkeminen, mitä hän todellisuudessa oli. Nyt hän saattoi ymmärtää, mitä Jeesus tarkoitti sanoessansa: "En minä enää sano teitä palvelijoiksi, sillä palvelija ei tiedä, mitä hänen herransa tekee; vaan ystäviksi minä sanon teitä, sillä minä olen ilmoittanut teille kaikki, mitä minä olen kuullut Isältäni." (Joh. 15: 15).

Eikö tämä ole juuri sitä samaa, mistä luemme jo 1. Moos. 18: 17: "Ja Herra sanoi: 'Salaisinko minä Aabrahamilta, mitä olen tekevä?" "Aabraham, teidän isänne, riemuitsi siitä, että hän oli näkevä minun päiväni; ja hän näki sen ja iloitsi." (Joh. 8: 56). Vanhan Testamentin Herra on Uuden Testamentin Herra Jeesus Kristus, näkymättömän Jumalan kuva ihmiskunnan keskuudessa.

Kuinka Johannesta olikaan aina siunannut tuo ajatus ystävyydestä itse Herran kanssa, mutta nyt hän vasta alkoi todella käsittää mistä siinä oli kysymys. Palvelija ei tiedä mitä hänen herransa tekee, mutta ystävälle kerrotaan kaikki, salaisuudetkin. Eikö juuri tässä ajassa todelliselle seurakunnalle ollutkin paljastettu Jumalan Sana sellaisella tavalla kuin ei milloinkaan aikaisemmin? Voisiko Herra salata tämänkään ajan ystäviltänsä, mitä Hän on tekevä?

Aabraham ei varmastikaan ulkonaisesti poikennut aikalaisistansa. Hän oli Seemin sukua, jonka kautta jumalallinen valinta yhdisti ensimmäisen ihmisen sen Ihmisen kanssa, jonka kautta ihmiskunta sovitettiin Jumalan kanssa. Jumalalle ei ollut mitään merkitystä sillä, mitä muille kansoille tapahtui, sen rinnalla miten Häntä kiinnosti ystävänsä Aabraham. Sen siunauksen kautta, mikä lepäsi Aabrahamin yllä, olisivat kaikki sukukunnat maan päällä tuleva siunatuiksi. Hänen elämästänsä ei kerrota kovinkaan paljoa. Mainitaan kuitenkin, niin Vanhassa kuin Uudessakin Testamentissa, että hän Jumalan puheen uskoen lähti maastansa ja suvustansa mennen siihen maahan, jonka Herra oli hänelle osoittanut (1. Moos. 12; Apt. 7: 4). Hän osoitti uskonsa Jumalan lupauksiin sillä, että oli valmis uhraamaan ainokaisen poikansa. Hän oli ihminen kuten me kaikki, vajavainen. Kahteen eri otteeseen hän joutui vaikeuksiin vaimonsa Saarain tähden, pelätessänsä itsellensä tapahtuvan jotakin, kun vieraan maan kansalaiset näkisivät tämän kauneuden. (1. Moos. 12, 1. Moos. 20).

Vaikka Aabraham oli niin suurimerkityksinen pelastushistoriallisesti, ei hänestä kerrota sen enempää sankarillista tai erikoista. Ja juuri tässä kohden joutui Johannes jälleen kerran ajattelemaan jotakin todella syvällistä, jumalallista. Kuinka moni tässä ajassa ylipäätään käsitti, mistä oli kysymys? Käsittivätkö edes hänen läheisimmät veljensä? Aabrahamin ei tarvinnut tehdä jotakin hyvin erikoista, suurimittaista, mutta siitä huolimatta hän oli Herran ystävä. Millä ystävyys ansaitaan, aikaansaadaan? Mitä ystävyys merkitsee? "Aabraham uskoi Jumalaa, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi!" Hänen ja Jumalan välillä vallitsi keskinäinen luottamus. Hän oli Jumalan ystävä!

Miten sitten on tässä ajassa? Perustuuko ystävyys Herran ja Hänen omiensa kanssa johonkin muuhun? Onko ystävyys kiinni jostakin suorituksesta, päivittäisestä ponnistelusta sen saavuttamiseksi ja ylläpitämiseksi? Eikö ystävyys enää perustukaan luottamukseen, keskinäiseen rakkauteen?

Oi kuinka Johanneksesta tuntuikaan samanaikaisesti sekä hyvältä että pahalta! Hän tunsi niin konkreettisesti, kuinka Herra osoitti hänelle rakkauttansa ja ystävyyttänsä, jota ei voinut ostaa tai ansaita, vaan joka perustui johonkin aivan muuhun. Mutta miten oli hänen uskonystäviensä suhteen? Miksi hän ei kelvannut heille, miksi hän ei tuntenut kokevansa juuri mitään siitä luottamuksen osoituksesta, mitä itse Herra osoitti hänelle? Hänet hyväksyttiin ystäväksi ja veljeksi, jos hän täytti tietyt odotukset, tietyt vaatimukset. Jos hän pystyi antamaan veljillensä ja sisarillensa kaiken sen, mitä nämä häneltä odottivat, oli hän jossakin määrin ystävä. Mutta miksi ei ystävää kaivattu sen enempää? Paavalikin toi kaipauksensa julki: "Mutta kun meidät nyt, veljet, on hetkeksi aikaa erotettu teistä, ulkonaisesti, ei sydämeltä, niin on meille tullut yhä suurempi halu päästä näkemään teidän kasvojanne. Sentähden olemme tahtoneet tulla teidän tykönne, minä, Paavali, puolestani, en vain kerran, vaan kahdestikin, mutta saatana on meidät estänyt."(1. Tess. 2: 17- 18).

Kuinka Johannesta siunasikaan se ajatus, että Aabraham oli Jumalalle ja jokaiselle todelliselle uskovaiselle tärkeä ilman mitään erikoisia saavutuksia tai suorituksia. Hänen olemassaolonsa oli tärkeä Jumalalle, ei niinkään se, mitä hänen olisi tullut tehdä uskon lisäksi. Paavali kaipasi saada nähdä veljiensä ja sisartensa kasvot, heidät itsensä heidän itsensä tähden. Kuka on yhä vielä tänäänkin se, joka haluaa estää jumalanlapsia kohtaamasta toisensa tällä tasolla? "...mutta saatana on meidät estänyt."

Jokaisen todellisen jumalanlapsen olemassaolo on tärkeä ilman mitään erikoisia suorituksia, sillä hänhän on Kristuksen oma, Hänen kauttansa Aabrahamin siementä. Jo maallisessa mielessä meidän tulisi nähdä se, kuinka jokaisessa perheessä sen jäsenet hyväksytään ja vastaanotetaan sellaisinansa, siitä yksinkertaisesta syystä, että he kuuluvat perheeseen. On useimmiten aivan samantekevää mitä he tekevät, miten he käyttäytyvät, sillä veri on vettä sakeampaa. Sukulaisuus katsoo kaikkien virheiden, merkittävienkin ohitse, haluamatta nähdä niitä. Jos ulkopuoliset pitävät jotakuta aivan yhteiskuntaan sopimattomana, pitävät omaiset tämän puolta ja saattavat ehkä sanoa: "Hän on hiukan erikoinen, erikoinen luonne, siinä kaikki." Jos jo maallinen järjestys ja luonne pitävät tällaisella tavalla niiden puolta, jotka kuuluvat omaan perheeseen, sukuun, niin kuinka sitten tulisikaan olla niiden joukossa, jotka pitävät itseänsä Jumalan perheenä! Jos maallinen perhe katsoo kaikkien virheiden ja puutteiden ohitse, niin miten tulisikaan olla uskovaisten keskuudessa! Jos maallinen perhe puolustaa ja arvostaa omiansa, niin miten tulisikaan olla Jumalan perheen keskuudessa!

Itse asiassa kaikkien näiden asioiden puuttuminen seurakunnan keskuudesta oli jotakin sellaista, mitä Johannes ei mitenkään saattanut käsittää tai hyväksyä. Hän vain yksinkertaisesti joutui toteamaan tämän tosiasian. Miten voi olla mahdollista, ettei toinen toisensa kunnioittaminen toteutunut juuri millään tasolla, vaan oli ainoastaan panettelua, pahan puhumista, toisen alas painamista, toisen kustannuksella itsensä korottamista, toisen halveksintaa?

Johannes ei voinut olla ajattelematta Jumalan rakkautta ja huolenpitoa, mutta miten Hänen lapsensa saattoivat olla niin erilaisia kuin Isänsä? Miten lapsilta saattoivat puuttua kaikki nämä hyvät ominaisuudet, mitä Isällä oli? Eivätkö nämä lapset olleetkaan aitoja lapsia, vaan ottolapsia, vai eivätkö he tunteneet Isäänsä? Eivätkö nämä lapset käsittäneet, mitä merkitsi se, mitä Hän oli sanonut jo Jaakobille: "...sinut Minä olen valinnut enkä sinua halpana pitänyt"?

Kuinka usein olikaan Johannes saanut tuntea itsensä halvaksi eikä minkään arvoiseksi! Miksi hän sai tuntea itsensä kuin tunkioksi, kaikkien negatiivisten tunteiden kohteeksi? Miksi hänen yllensä sälytettiin kaikkien ihmisten väärät ja kielteiset asiat? Miksi hän ei ollut ainoa, jota tällä tavoin kohdeltiin? Omalla kohdallansa hän olisi sen ymmärtänytkin, mutta että lähes kaikki hänen tuntemansa aidot jumalanlapset saivat kokea saman, missä sitten olivatkin! Mutta, mutta... eikö juuri tässä ollutkin mitä suurimman opin paikka niin Johannekselle kuin kaikille muillekin aidoille jumalanlapsille? Missä loppujen lopuksi oli luvattu jotakin toisten ihmisten taholta? Missä sanankohdassa oli luvattu ymmärrystä ja huolenpitoa ihmisten taholta? Kuka oli antanut kaikki mitä ihanimmat ja suurimmat lupaukset, minne tuli katsoa, mistä odottaa kaikkea tätä? "Sinä olet minun palvelijani, sinut minä olen valinnut, enkä sinua halpana pitänyt..." Näin sanoi itse Herra Jaakobille, Aabrahamin siemenelle, joka on yksi meidän sukulaisistamme. Ketä meidän sitten tulee kuulla, ketä tuli Johanneksen kuulla? "...älä pelkää, sillä minä olen sinun kanssasi; älä arkana pälyile, sillä minä olen sinun Jumalasi; minä vahvistan sinua, minä autan sinua, minä tuen sinua vanhurskauteni oikealla kädellä." (Jes. 41: 10).

Oi, Johannes riemuitsi sisimmässänsä! Miksi hän ei ollut aikaisemmin käsittänyt tätä kaikkea? Nämä lupaukset koskivat häntä mitä suurimmassa määrin, sillä olihan hän juuri sitä sukua, jolle kaikki tämä oli puhuttu! Miksi hän oli niin arkaillut ihmisiä, kun nämä olivat hyökänneet häntä vastaan? Olisihan hänen tullut käsittää kutsumuksensa, tärkeytensä Sille, joka oli hänet kutsunut ja lähettänyt, katsonut arvolliseksi elämään juuri tässä ajassa, jossa Jumalan viimeiset lupaukset toteutuivat aivan silmien edessä. Hän oli valinnut Voittajan puolen, miksi siis surkeilla ja arkailla!

Johannes käsitti kaiken tämän keskellä oman voimattomuutensa ja avuttomuutensa. Hän ei voinut käsittää niitä ihmisiä, jotka puhuivat Jumalan läheisyydestä ja voimasta. Nämä ihmiset riemuitsivat ja iloitsivat, melkein tanssivat, mutta mihin sukuun he todellisuudessa kuuluivat? Hänen esi-isänsä Aabraham oli myöskin kohdannut Herran Hänen pyhyydessänsä, mutta hänen kokemuksensa oli jotakin aivan toista kuin näiden tämän ajan ihmisten. Hänestä annettiin todistus: "Ja Aabraham uskoi Herraa, ja Herra luki sen hänelle vanhurskaudeksi" (1. Moos. 15: 6). Kuinka moni ajatteleekaan virheellisesti, että tämä sanottiin hänestä vasta sen jälkeen kun hän oli "uhrannut" Iisakin? Hän vasta sai lupauksen, ja sen johdosta Herra vei hänet ulos ja sanoi: "Katso taivaalle ja lue tähden, jos ne taidat lukea... niin paljon on sinulla oleva jälkeläisiä." Aabraham uskoi tämän mitä Herra sanoi, ja Herra luki sen hänelle vanhurskaudeksi. Hän uhrasi Herralle tuoden Hänen eteensä kaiken sen, mitä Tämä hänelle oli sanonut. Herran pyhyys oli tuossa paikassa, ja sanotaan: "Kun aurinko oli laskemaisillaan, valtasi raskas uni Abramin, ja katso, kauhu ja suuri pimeys valtasi hänet." Heti sen jälkeen Herra puhui hänen kanssansa jälleen.

Miten oli Jaakobin suhteen hänen tullessaan hyvin lähelle Jumalaa? "Silloin Jaakob heräsi unestansa ja sanoi: 'Herra on totisesti tässä paikassa, enkä minä sitä tiennyt.' Ja pelko valtasi hänet, ja hän sanoi: 'Kuinka peljättävä onkaan tämä paikka! Tässä on varmasti Jumalan huone ja taivaan portti." (1. Moos. 28: 16- 17). Miten oli Mooseksen suhteen hänen kohdatessaan Herran palavassa pensaassa? Missä oli iloitseminen ja riemuitseminen? Miten oli Elian suhteen, kun Herra soi hänen nähdä itsensä, takaapäin? Eikö hänen ollut kätkeydyttävä kallion onkaloon?

Missä oli todellakin kunnioitus ja jumalanpelko tämän ajan seurakunnan keskuudessa? Mitä kokivat todellisuudessa nämä ihmiset, jotka aivan ilmiselvästi olivat tottelemattomia Jumalan Sanaa ja selvää käskyä vastaan, mutta siitä huolimatta tunsivat suurta iloa ja riemua Herrassa?

Mitä lähemmäksi Herraa Johannes tunsi pääsevänsä, sitä suuremmassa määrin hän joutui kokemaan kunnioittavaa pelkoa tämän ilmestyksen edessä. Toki hän tunsi erikoislaatuista turvallisuuden tunnetta, mutta myöskin tavatonta vastuuta. Millainen vastuu hänellä olikaan kaiken sen johdosta, mitä hänelle tässä ajassa oli uskottu ja paljastettu! Jos hän tällaisella tavalla sai tuntea tulevansa johdetuksi niin lähelle Herraansa, niin millaisella tavalla sen olisikaan tullut tulla julki hänen elämässänsä?

Ihmiset eivät todellakaan käsittäneet, mistä on kysymys. Toki tuli iloita Herrassa, ylistää Häntä, mutta kaikelle tälle niin kuin muullekin jumalanvaltakunnassa on tietyt edellytyksensä. Ihmisessä on täytynyt tapahtua jotakin todellista, ennen kuin hän koko sydämestänsä voi kiittää Herraa. Seurakunnan tehtävä on kuin yhdestä suusta tuoda kiitos kaikesta Jumalallensa, mutta voiko Jumala olla läsnä mieltymyksensä kautta sellaisessa seurakunnan kokouksessa, missä Häntä ei todellisuudessa ole asetettu ensimmäiselle sijalle?

Johannes oli kautta koko elämänsä yrittänyt käsittää tiettyjä asioita ilman että olisi todella päässyt selvyyteen niistä. Nyt hän jälleen kerran joutui toden teolla pohtimaan sitä, miten voisi toteuttaa kaiken keskellä Jumalan tahdon. Koska hänen ympäristönsä ei käsittänyt hänen kutsumuksensa ja tehtävänsä todellista merkitystä, oli hänen löydettävä tiensä kaiken tämän keskellä. Mutta missä kulki raja kaiken oikean ja väärän välillä? Mihin asti saattoi tehdä kompromisseja loukkaamatta Herraa? Häntä pelotti todella ajatus saman tuomion kuulemisesta, minkä Aadam aikoinaan oli joutunut yllensä ottamaan: "Koska kuulit vaimoasi..." Ei hän yksinomaan ajatellut Mariaa, vaan yleensäkin veljiänsä ja sisariansa. Oliko hän jo nyt kuinkakin suuresti syyllinen Herransa edessä, sillä olihan hän antanut tietynlaisten mielipideilmaisujen niin suuresti vaikuttaa elämäänsä. Kun jopa läheisimmätkin veljet ja sisaret olivat julkituoneet kielteisiä ajatuksia, joskin aivan käsittämättömistä syistä, oli hän pitempiäkin aikoja ollut ikään kuin lamaannuksissa. Olivatko hänen sydämensä tuntemukset todella niin vääriä, että kaikki aikaansai ainoastaan vastustavia ajatuksia ja torjuntaa?

Johannes oli tuskin kertaakaan astunut puhujanlavalle tietäen mitä tulisi sanomaan. Häntä oli aina suorastaan kauhistuttanut se, kuinka laulu toisensa perään laulettiin, ja pian koittaisi hänen vuoronsa astua esiin. Ja mitä lähemmäksi hänen vuoronsa tuli, sitä suuremmaksi hän usein tunsi halun paeta paikalta. Jos hän hetki sitten oli tuntenut jonkinlaisen vireen joidenkin ajatusten suhteen, niin oli nyt kaikki kuin poispyyhkäisty. Ja kun viimeisen laulun viimeisiä säkeitä laulettiin, oli tietynlainen tuskanhiki hänen ihollansa. Miksi eivät laulut olisi voineet jatkua, miksi ei olisi ollut vielä yhtä todistusta, miksi ei vielä yksi veli olisi voinut astua esiin?

Ensimmäiset sanat olivat tulleet kuin pakotettuina, mutta hetken kuluttua hän oli tuntenut ihmeellistä johdatusta, ja sanat alkoivat tulla kuin itsestään. Toki hän oli etukäteen ottanut esiin joitakin sanankohtia, mutta se mitä hän nyt puhui, tuli kuin jostakin syvältä hänen sisimmästänsä, niin ettei hän sitä itsekään voinut käsittää. Hän puhui jostakin sellaisesta, mitä hän ei milloinkaan aikaisemmin ollut tullut ajatelleeksi, ja aivan erikoiset yhteydet avautuivat sellaisten sanankohtien välillä, mitä hän ei milloinkaan aikaisemmin ollut havainnut. Tämä toi pyhän pelon hänen yllensä, sillä hän käsitti, että nyt ei puhunut hän, vaan Henki hänen kauttansa, vaikkakin inhimillisen astian heikkouden leimaamana.

Ihmiset olivat jokaisessa kokouksessa, poikkeuksetta, huutaneet aamenensa ja hallelujansa, ja Johannes oli uskonut ihmisten vastaanottaneen julistetun. Olihan se niin itsestään selvä ajatus, sillä käsittihän hän puheen tulleen ylhäältä. Tietyllä tavalla jokaisen kokouksen lopussa hän tunsi valtavaa väsymystä ja tietynlaista masennusta. Vaikka hän toisaalta oli tuntenut Jumalan Hengen puhuvan, oli hän jatkuvasti tässä vaiheessa tuntenut esittäneensä kaiken niin vajavaisella tavalla, että useimmiten hän olisi heti halunnut jättää huoneen. Mutta ihmiset olivat olleet ystävällisiä ja puhuneet hänelle hymyillen. Mutta olivatko ihmiset todella käsittäneet? Ilmeisestikin kyllä, mutta vaikutus tuntui usein jääneen hyvin lyhytaikaiseksi, sillä kahvia juotaessa kokouksen päätteeksi puheet menivät aina alueille, mitkä ikään kuin veivät pois suuren osan siitä siunauksesta, minkä kokous oli tuonut.

Ihmiset olivat todellakin kuulleet valtavan paljon, mutta kaikesta huolimatta tuntui puuttuvan todellinen rehellisyys ja vilpittömyys. Ihmiset toki silminnähden nauttivat kokouksista, mutta käsittivätkö he todella mitä julkituotu merkitsi nimenomaan heille kuulijoina? Kuinka usein olikaan Johannes joutunut ajattelemaan sitä, mitä Herra sanoi Hesekielin kautta 33. luku:

"Ja sinä, ihmislapsi! Sinun kansasi lapset puhuvat sinusta seinänvierustoilla ja talojen ovilla ja sanovat keskenään, toinen toisellensa, näin: 'Lähtekää kuulemaan, millainen sana nyt on tullut Herralta'.

He tulevat sinun luoksesi joukoittain, istuvat edessäsi minun kansanani ja kuuntelevat sinun sanojasi, mutta he eivät tee niitten mukaan, sillä he osoittavat rakkautta suullansa, mutta heidän sydämensä kulkee väärän voiton perässä.

Ja katso, sinä olet heille kuin rakkauslaulu, kauniisti laulettu ja hyvin soitettu: he sanojasi kyllä kuuntelevat, mutta eivät tee niitten mukaan.

Mutta kun se toteutuu - ja katso, se toteutuu - silloin he tulevat tietämään, että heidän keskuudessansa on ollut profeetta."

Markku Vuori