"Mene tässä voimassasi!"

"Kaikki tyynni itseänsä väsyttää, niin ettei kukaan sitä sanoa saata. Ei saa silmä kylläänsä näkemisestä eikä korva täyttänsä kuulemisesta" (Saarnaaja 1: 8).

Johannes ei voinut mitään sille, että hänen sisimmässänsä oli tapahtunut jotakin sellaista, mitä hän itse asiassa oli odottanut vuosikausia, mutta mikä nyt kuitenkin oli yllättänyt hänet itsensä. Tätä hän oli kaivannut, tätä hän oli odottanut, mutta se tuli sellaisella tavalla, mikä ei miellyttänyt hänen lihaansa, hänen luonnollista olemustansa.

Vuosikausia hän oli epäröinyt ja rehellisesti sanoen pelännyt sen totuuden julkituomista, minkä hän sisimmässänsä oli tiennyt Jumalan tahdoksi. Toisaalta ihmiset olivat mitä suurimmassa määrin pyrkineet vaimentamaan hänen äänensä, ja asettamaan kyseenalaiseksi jopa hänen jumalanlapseutensa. Hän oli joutunut vastakkain sellaisten voimien kanssa, jotka ajoittain olivat tuntuneet nujertavan hänet täysin. Kuitenkin jokin hänessä oli pitänyt hänet pystyssä kaikesta niin ulkonaisesta kuin henkisestäkin paineesta huolimatta. Myrskyt olivat ravistelleet häntä, ajoittain melkein repineet irti hänen juurensakin, mutta aivan niin kuin käy luonnossa suurelle tammelle, olivat juuret tarttuneet sitäkin lujemmin ja syvemmälle kiinni hengelliseen maaperään!

Johannes ei todellisuudessa ollut milloinkaan epäillyt Jumalan Sanaa tai Jumalan lupauksia. Suurimmat epäilykset hänellä olivat olleet hänen itsensä suhteen. Jos hänellä luonnostaan oli vähän itseluottamusta, olivat kanssamatkaajat kaikin mahdollisin tavoin pyrkineet horjuttamaan sitäkin, mitä siitä oli jäljellä. Uskovaisuus ei ollut sitä, mitä sen olisi tullut olla, vaan itse kukin pyrki nostamaan itseänsä esiin toisen kustannuksella. Oli hurskasta ja nöyrää alistua ja antaa myöten, mutta toisaalta tässäkin suhteessa asialla oli kaksi puolta. Liiallinen vaikeneminen ja epäröinti eivät taas miellyttäneet Häntä, joka oli asettanut palvelustehtävät Seurakuntaansa!

"Mutta sinä, vyötä kupeesi, nouse ja puhu heille kaikki, mitä minä käsken sinun puhua. Älä heitä kauhistu, etten minä kauhistuttaisi sinua heidän edessään" (Jer. 1: 17). Nämä sanat osoitettiin Jeremialle, nuorelle Herran profeetalle, joka ei myöskään omannut kovin suurta itseluottamusta. Aivan kuten Mooses aikoinaan halusi perääntyä Jumalan hänelle määräämästä tehtävästä kankean kielensä takia, niin tämä nuori jumalanmies perusteli kykenemättömyyttänsä kokemattomuudellaan: "Voi Herra, Herra! Katso, en minä kykene puhumaan, sillä minä olen nuori."

Kaikkina aikoina todelliset jumalanpalvelijat ovat julkituoneet oman voimattomuutensa, ja kaikin mahdollisin tavoin estelleet lähettämistänsä. Mutta minkä Jumala on päättänyt, sen Hän tekee, ja jostakin ihmiselle käsittämättömästä syystä Hän on mieltynyt lähettämään juuri niitä, jotka eivät ole itsestänsä pystyneet ajattelemaan juuri mitään. Veljemme Gideon aikoinaan huusi suureen ääneen Herran puoleen ja toivoi kansallensa vapautusta. Hän odotti suuria Herralta, mutta ei ajatellut itsellään olevan mitään osuutta näihin asioihin: "Oi Herrani, jos Herra on meidän kanssamme, niin miksi sitten kaikki tämä on meitä kohdannut!" Herran vastaus hänelle kuului: "Mene tässä voimassasi ja vapauta Israel Midianin kourista; minä lähetän sinut!" (Tuom. 6).

Gideon joutui hämilleen tällaisen puheen edessä. "Mene tässä voimassasi!" Hän ei tuntenut itsellänsä olevan minkäänlaista voimaa, ja nyt häntä kehotettiin vapauttamaan kansansa vihollisen kourista! Mutta tässä juuri onkin Jumalan suuri salaisuus, ei väellä ja voimalla, vaan Hänen Hengellänsä! Jumalan voima tulee täydelliseksi heikkoudessa, niin kuin Paavalikin sai kokea!

"Oi Herra, millä minä vapautan Israelin? Minun sukunihan on heikoin Manassessa, ja minä itse olen kaikkein vähäisin isäni perheessä!" Oi, halleluja, tässä oli Jumalan mielen mukainen mies! Aivan kuten Daavid otettiin lammaslauman jäljestä, niin otti Herra kaikkina aikoina palvelijansa sieltä, minne ihmismieli ei osannut edes katsoa. Mutta Herra katsoikin sydämeen, ei ulkonaiseen muotoon ja komeuteen! Kunpa seurakunta todella käsittäisi tämän tässä viimeisessä ja vakavassa ajassa! Lähettäminen ei perustunut lähetettävän ulkonaisiin olosuhteisiin tai mahdollisuuksiin, vaan Herra halusi lähettää sellaisen, joka ei itsessänsä ollut mitään. "Mutta tämä aarre on meillä saviastioissa, että tuo suunnattoman suuri voima olisi Jumalan eikä näyttäisi tulevan meistä" (2. Kor. 4: 7).

Kaikilla näillä Jumalan lähettämillä miehillä oli yksi yhteinen piirre, joka ei perustunut mihinkään sellaiseen, mistä he olisivat voineet kerskata tai mihin he olisivat voineet perustaa palvelustehtävänsä. Sama lupaus koski niin Moosesta kuin Gideonia, Jeremiaa ja Paavalia. "Älä pelkää heitä, sillä Minä olen sinun kanssasi..." (Jer. 1: 8). Kaikille näille oli Herra joutunut sanomaan: "Älä sano... älä sano." Vaikka palvelustehtävät olivat erilaiset, sisältyi jokaiseen se, mitä Jeremiallekin Jumalan profeettana sanottiin: "Älä sano: 'Minä olen nuori', vaan mene, kunne ikinä minä sinut lähetän, ja puhu kaikki, mitä minä käsken sinun puhua!" (Jer. 1).

Kuka oli todella Herran lähettämä tässä ajassa? Kuka todella oli seisonut Herran neuvottelussa, kuullut Hänen äänensä joko korvin kuultavana tai niin selvänä sydämen sisimmässä soivana äänenä, ettei sen suhteen voinut olla pienintäkään epäilystä?

Tässä ajassa näytti selvästikin siltä, että monet sananpalvelijoista olivat ennemminkin ihmisten tehtäväänsä asettamia ja kutsumia, sillä näiden hedelmä ei mitenkään ollut ymmärrettävissä jumalallisen kutsumuksen perusteella tapahtuvaksi. Ulkonaisesti oli suurta loistokkuutta, palavaa julistusta, tunnelmallista ilmapiiriä, mutta oliko kaikesta huolimatta kysymys siitä, mitä ihmismieli näki suureksi ja tavoittelemisen arvoiseksi?

Ihmiset etsivät itsellensä julistajia, jotka inhimillisen näkökyvyn mukaan olivat täydellisiä, kuin tehtäväänsä varten luotuja. Ketkä näistä nykyajan "lähetetyistä" olisivat estelleet sanoen: "Minä en ole yhtään mitään, minun sukuni ei ole mitään, en minä ole kykenevä tekemään mitään!"? Päinvastoin näytti siltä, että enemmänkin tahdottiin tuoda julki sitä, kuinka Herra heille paljasti sitä ja tätä, suuremmassa valossa kuin jollekin toiselle.

Jos koskaan niin juuri nyt pantiin suurta painoa julistajan ulkonäölle ja puetukselle. Johannes ei voinut olla ajattelematta varhaisimpia uskossa olonsa vuosia, jolloin hän oli vieraillut useinkin eräässä kirkkokunnallisessa seurakunnassa. Saarnaajana oli ollut nuorehko, ainakin naisten mielestä todella komea mies, jonka kokouksissa tuskin oli tyhjiä tuoleja. Erikoisesti oli merkille pantavaa, kuinka etupenkit täyttyivät nuorehkoista ja miksei vanhemmistakin naisihmisistä. Koettiin Herran siunausten olevan tuon seurakunnan yllä, sillä harvoin oli mukana niin paljon nuoria ihmisiä. Mutta sitten eräänä vuonna tämä saarnaaja sai haltuunsa isomman seurakunnan ja samalla näyttävämmän viran, ja ilmeisestikin siunaukset lähtivät hänen mukanaan, sillä muutamassa kuukaudessa oli suurin osa nuorista kadonnut, tyhjiä tuoleja oli vaikka kuinka paljon, ja mikä selvimmin huomiolle pantava seikka: suurin osa nuorista naisista katosi kuin tina tuhkaan!

Kuinka paljon merkitsikään näinä viimeisinä aikoina seurakuntaelämässä ulkonainen, inhimillinen, katoavainen viehätys ja lumous! Näin ei ollut vain suurissa, kansainvälisissä kokouksissa ja konferensseissa, vaan sama henki sai valtaa jopa aivan pienissä seurakunnissa, kaukaisissa vuoristokylissä! Jos ilmaantui hyvännäköinen, palavahenkinen nuori saarnamies, ei ollut niinkään suurta merkitystä sillä, mitä hän saarnasi; pääasia oli, että saatiin jotakin uutta, erilaista, entisistä saarnaajista poikkeavaa. Kuinka suuri merkitys oli näiden entisten iällä ja ulkonäöllä, sitä ei kukaan edes tahtonut ajatella.

"Mene tässä voimassasi!" Missä voimassa menivät ja kiersivät nämä julistajat? Heillä totisesti oli voimaa, palavia saarnoja ja voimallista julistusta, mikä saattoi monet ihmiset ajoittain aivan hurmostilaan. Mutta mikä oli hedelmä heidän työstänsä? Mitä aikaansai "tämä heidän voimansa"?

Jumalan käsky Gideonille oli selvääkin selvempi, ja noihin muutamiin sanoihin sisältyy pelastushistoriallisesti merkittävä tavoitteenasettelu, mikä jokaisessa ajanjaksossa on ollut Jumalan päämääränä. Ikävä kyllä harva julistaja on tullut ajatelleeksi sitä, ja on kaikesta ulkonaisesta voimallisuudesta ja palavuudesta huolimatta palvelustehtävänsä kautta aikaansaanut jotakin aivan muuta kuin sen, mitä Jumala palvelijoiltansa odottaa. Mitä sanoi Herra tälle nöyrälle ja inhimillisesti vähäiselle palvelijallensa? Kehottiko Hän tätä "tässä voimassansa" kokoamaan ympärillensä joukon ihmisiä, joiden keskellä hän olisi suuri johtaja? Kehottiko Hän Gideonia katsomaan itseensä ja mahdollisuuksiinsa, jotka olivat häneen kätkettyinä? Ei, vaan Hän sanoi: "Minä olen sinun kanssasi!"

"Minä olen sinun kanssasi!" Ylistetty olkoon Herran nimi! Koko lähettäminen perustui siihen, että lähetettävällä ei ollut mitään mahdollisuuksia, ei mitään omaa voimaa, ei mitään inhimillisesti merkittävää. Kaikki perustui siihen, että itse Herra toimi inhimillisen välikappaleen kautta, ja kaikki tarvittava voima oli Herran, ei ihmisen! Ja kun Herra toimii, ei ihminen saa kunniaa, vaan ylistetyksi ja korotetuksi tulee ainoastaan Hän, jolle kuuluu kaikki valta maan päällä!

Gideonin tehtävään ei sisältynyt omien päämäärien tavoittelu, vaan Jumalan käsky oli selvä: "Vapauta Israel!" Oi kunpa jokainen tämänkin ajan julistaja käsittäisi, että hänen ainoa tehtävänsä, jos Herra todella on hänen kanssansa, on vapauttaa Jumalan kansa kaikista sitä orjuuttavista ja painostavista asioista, vapauttaa se vihollisen voimista!

Meidän Herramme Jeesuksen aikana vihollisen voimat uskonnollisten vaikuttajien kautta sitoivat uskovaisten kannettavaksi sellaisia kuormia, mitä niiden asettajat eivät itsekään olleet halukkaita kantamaan. Aivan samoin on nytkin. Kuinka tarvitsemmekaan tässä ajassa Gideonin kaltaisia miehiä, jotka huokaavat kaiken tämän nähdessään Herran puoleen oman heikkoutensa tuntien! Kun tällaiset huokaukset saavuttavat Jumalan valtaistuimen, eivät ne voi jäädä vaille vastausta! "Mene tässä voimassasi!" "Vapauta kansa!" "Minä olen sinun kanssasi!"

Markku Vuori