Liian myöhään, liian myöhään!

Vanha sananlasku sanoo, että ruoho aina näyttää vihreämmältä aidan toisella puolella. Kuka lie ensimmäiseksi tämän viisaan ajatuksen julkituonut, mutta se on tänä päivänä aivan yhtä totta kuin kaikkina menneinäkin aikoina.

Lapsi elää aivan normaalin ihmisen kehityksen puitteissa eräänlaisessa mielikuvitusmaailmassa, mutta mitä enemmän hän kehittyy, sitä enemmän hän tiedostaa elämän todellisuuden, ja kaikki mielikuvitukseen liittyvä asettuu oikealle paikallensa. Normaali kehitys aikuisuuteen ja vastuullisuuteen kulkee hyvin moninaisten vaiheiden lävitse, mutta lopputuloksena tulee olla aikuistunut ja oman vastuunsa tunteva varttunut ihminen. Hän tiedostaa käytännön todellisuuden, mutta samalla kuitenkin mielikuvituksessaan haaveilee kaikesta siitä, mitä hän toivoisi elämäänsä. Näin on niin uskovaisen kuin aivan tavallisen, mihinkään uskontoon sitoutumattoman ihmisen kohdalla.

Tässä elämässä vallitsevat kuitenkin sellaiset lait, ettei jokainen saavuta hänelle asetettua tavoitetta sen paremmin yksilönä ja perheenjäsenenä, kuin ei myöskään yhteiskunnan osasena. Jotkut jäävät niin lapsuutensa haavekuvien varaan, etteivät ole kykeneviä olemaan täysipainoisesti mukana ihmisyhteisössä; tai jos kaikki epätodellinen ei ole lapsuuden perintöä, saattaa se olla tulosta vasta aikuisiässä koetuista pettymyksistä ja turhautumista. Haavemaailmaan pakeneminen on hyvin luonnollinen pakotie kaikesta konkreettisesti koetusta; myöskin se on helpoin keino psyyken suojelemiseksi. Mikä sitten on lopputulos tästä kaikesta, riippuu sen laajuudesta ja kestoisuudesta. Jokainen meistä turvautuu tähän keinoon enemmän kuin itse pystyy havainnoimaan, joten se on osa täysin normaalia ihmiselämää. Mutta niin kuin kaikessa on tietyt rajansa, niin tälläkin alueella on hyvin ratkaisevaa kuinka suuren vallan ja alueen elämässä sille antaa.

Monet uskovaiset ihmiset ajattelevat olevansa vapaita kaikesta tällaisesta, mutta todellisuudessa he ehkä tiedostamattaan ovat enemmän sellaisen vallassa kuin muut yhteiskunnan jäsenet. Aivan kuten ihmisruumis tarvitsee tietynlaisia ravinneaineita sopivassa mittasuhteessa, aivan samoin ihmisen henkinen olemus tarvitsee monenlaisia asioita tasapainoisesti. Tässä juuri onkin kaiken vaikeus, sillä helposti annostellaan jotakin liiallisesti, niin että hyvinkin hyödyllinen ja tarpeellinen muuttuu vastakohdaksensa.

Karlin vaimo on osaltaan hyvä esimerkki siitä, mitä ylenmääräinen tiettyjen aineiden nauttiminen aikaansaa. Hän lihoi tolkuttomasti, joutuen melkein rullatuoliin, mutta sitten sairastuttuaan vaikeaan, osin tuntemattomaan sairauteen, hän laihtui melkein vieraan näköiseksi. Nyt hän saavutti toivuttuansa toisen äärilaidan. Hän alkoi nauttia ylen määrin kaikkea sellaista, mikä ei varmasti lihota, ja seurauksena oli sellainen terveysintoilu, että alkuaikoina myöskin hänen miehensä laihtui lähes sairaalloisesti.

Ihmiset siis kulkivat äärimmäisyydestä toiseen; vain harvat pystyivät kulkemaan tasapainoisesti keskitietä. Tämä tilanne johti automaattisesti siihen, että seurakunnankin keskuuteen tuli kaikenlaista turhaa kärsimystä näiden intoilijoiden tähden, niin ettei juuri kenelläkään ollut Jumalan hänelle tarkoittamaa omantunnon vapautta, vaan kaikki tarjottiin kuin valmiiksi pureskeltuna saarnamiehen tai lähimmäisen omantunnon tarjottimelta.

Kaikkein suurimmat vaikeudet olivat aivan ilmeisesti itse kunkin naimisissa olevan seurakunnan jäsenen avioliiton alueella, vaikka yhä vielä pyrittiin kiistämään tämä tosiasia. Ehkä tässäkin kohden tuli tulla julki sen asian, että jos kaikki tämä kiistäminen ei ollut tiedostettua ja valheellista, elivät monet ihmiset tietynlaisessa mielikuvitusmaailmassa, missä kaikki oli hyvin ja järjestyksessä, vaikka todellisuudessa kaikki oli täysin päin mäntyä!

On osaltaan, oikeassa mittakaavassa, täysin tarpeellista ja hyväksyttävää, elämän lakien mukaista, että ihminen haaveilee ja kuvittelee, elää ajoittain mielikuvitusmaailmassa. Jos ihminen ei haaveile mistään, odota hartaasti jotakin parempaa, asioiden korjaantumista, ei hän ole terve henkisesti; tai jos on terve, ei ole sitä kovin pitkää aikaa. Vaikka ei puhuttaisi raamatullisesta uskon asenteesta, näkymättömään luottamisesta ja sen mukaan ojentautumisesta, on ihmisen elämässä mitä suurin merkitys uskolla, olkoon se sitten sitä uskoa mistä Raamattu puhuu, tai sitten vain yleensä uskoa.

Jos ihminen lakkaa odottamasta parempaa, antautuu fatalismin valtaan (fatalismi = usko kohtalon ylivaltaan), eikä osaa kuvitellakaan jotakin parempaa olevan tulossa, antautuu hän pessimismiin, negatiivisuuteen, joka ei tuhoa ainoastaan häntä itseänsä, vaan vaikuttaa haitallisesti jokaiseen, jonka kanssa hän on tekemisissä. Siksi Jumalan Sana niin kokonaistodistuksensa kuin yleishenkensäkin puolesta on selvästi kaikenlaista negatiivisuutta vastaan. Jos missä niin tässä kohden suurin osa uskovaisia rikkoo Jumalan tarkoitusta ja ajatuksia vastaan ehkä tiedostamattaankin sellaisessa määrin, ettei ole mikään ihme, jos hänen tiensä näyttää kulkevan jatkuvasti yhä syvempien ja vaikuttavampien pettymysten ja koettelemusten lävitse.

Normaalisti kehittynyt ihminen kykenee asennoitumaan kohtaamiinsa asioihin oikealla ja terveellä tavalla. Mutta yleisesti on havaittavissa, että väärä opetus lähes kaikkien seurakuntien ja kirkkokuntien keskuudessa on johtanut siihen, että ihmiset, vaikka luottavatkin kaiken elämässänsä perustuvan uskoonsa, jota pitävät raamatullisena, kaikesta huolimatta elävät uskon sijasta eräänlaisessa haave- tai mielikuvitusmaailmassa!

On siis luonnollista, että uskovainenkin ihminen ajoittain ja osittain haaveilee, mutta mielikuvitusmaailma ei saa olla hallitseva tekijä, koska se johtaa jossakin vaiheessa, ehkä suurten pettymysten ja masentavien tilanteiden keskellä, peruuttamattomiin virhearviointeihin ja tekoihin.

Ilse koki elämänsä sietämättömäksi kaiken kokemansa jälkeen. Näistä asioista olemme puhuneet aikaisemmissa luvuissa, joten kaiken nyt kertomamme ymmärtämiseksi on ehdottoman välttämätöntä lukea ensin nuo luvut.

Ei ole juuri mitään surullisempaa seurakunnan keskuudessa ja yleensä ihmiselämässä, kuin epäonnistunut avioliitto. Yleinen suhtautuminen ja opetus lähes kaikissa uskonyhteisöissä harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta ei hyvää tarkoittavasta asenteestansa huolimatta palvele jäseniänsä ja heidän parastansa, vaan päinvastoin johtaa juuri siihen, mitä ei toivota.

Ilse kärsi, kärsi tavattomasti avioliitossansa, ja koki miehensä olevan täysin väärämielinen häntä kohtaan. Yleiseen tietoisuuteen oli tullut, kuinka tämä jopa ruumiillisesti oli pahoinpidellyt häntä. Totuus oli kuitenkin hyvin suuressa määrin jotakin aivan muuta, ja voitaisiin todeta toisen vanhan sananlaskun mukaisesti, että "itsellensä sika kiusaa tekee, kun purtilonsa kaataa".

Vaikeinta kaikessa oli se, että seurakunnassa oli niin monenlaisia ihmisiä ja vaikeuksia. Ne, jotka todella kärsivät vääryyttä ja olivat suuressa ahdistuksessa, odottivat vuosikausia apua ja asioiden korjaantumista, mikä ei kuitenkaan näyttänyt olevan edes lähimaillakaan. He pysyivät uskollisina valitsemilleen elämäntovereille, tuntui ratkaisu oikealta tai väärältä, oli tämä toveri sitten oikea tai väärä kylkiluu, oikea tai väärä perheen pää. Kaikki liitot eivät totisesti olleet oikealla tavalla Jumalan kasvojen edessä solmittuja, sillä ihmiset olivat tehneet liittoja, joissa kaksi ei todellakaan ollut tullut yhdeksi lihaksi, vaan ikään kuin siamilaisiksi kaksosiksi, jotka kaikin voimin rimpuilivat päästäksensä eroon toisesta ja kulkeaksensa omia teitänsä. Toisaalta taas oli niitä, joilla kaikki olisi ollut hyvin ja joiden puoliso olisi hintaan mihin tahansa halunnut kaiken onnistuvan ja menestyvän, mutta tietyt onnettomat asiat eivät sallineet sen toteutuvan.

On aivan käsittämätöntä se, kuinka paljon mustasukkaisuutta ja vääriä asenteita on uskovaistenkin keskuudessa. Ilsen mies Reinhold oli kunnon mies, ahkera, uskollinen, totuuteen pyrkivä, joskin joissakin asioissa hyvin lapsellinen ja kehittymätön. Mutta kaikista huonoista puolistansa huolimatta hänen hengellinen elämänsä noudatti selvää Sanan linjaa: Hengellä tuli kuolettaa lihan teot. Hän pyrki kaikkinensa karkottamaan niin mielestänsä kuin olemuksestansakin kaiken negatiivisen ja väärän, siitäkin huolimatta että hänen vaimonsa ajoittain oli suorastaan vainoharhainen ja monessa suhteessa niin negatiivinen, että vaikutti usein siltä, että hän aivan nautti kaikesta kärsimyksestänsä sairaalloisella tavalla.

Ilseä voitiin kutsua kauniiksi naiseksi, ja hän osasi pukeutua hienotunteisen aistikkaasti, muistellen Sanan kehotusta, että tuli noudattaa entisaikojen esikuvia: "...Sillä näin myös muinoin pyhät vaimot, jotka panivat toivonsa Jumalaan, kaunistivat itsensä ja olivat miehillensä alamaiset..." (1. Piet. 3: 5) Mitä tulee lainauksemme aivan loppuosaan, se oli kuitenkin suuri kysymysmerkki Ilselle kaikesta raamatullisesta opetuksesta huolimatta. Hän uskoi kyllä miehensä olevan hänen päänsä, mutta hän ei voinut olla olematta kaula, joka toistuvasti pyrki heiluttamaan tuota ajoittain hänen mielestänsä lapsellista ja ajattelematonta päätä!

Seurakunta rukoili hartaasti saarnaajansa ja tämän vaimon puolesta, alussa lähes päivittäin ja hetkittäin, sitten kuukausittain ja lopuksi vuosittain, kunnes asiaan ikään kuin kyllästyttiin ja se työnnettiin syrjään toivottoman tapauksen leimalla varustettuna.

Kumpikin osapuoli oli aivan selvästi kaiken tämän selvittelyn keskellä valinnut ne nimenomaiset henkilöt, joiden kanssa he yleensä ottaen halusivat jotakin puhua kokemastansa ja sisäisestä ahdistuksestansa. Jo siitä, kenen kanssa kukin keskusteli ja kenen luona vieraili, kertoi ymmärtäväiselle tarkkailijalle hyvin paljon siitä, mitä oli mahdollisesti odotettavissa, ja millaisia ratkaisuja tultaisiin mahdollisesti tekemään, ikävä kyllä!

Reinhold oli kaiken kokemansa keskellä suorastaan muuttunut kasvoiltansa ja olemukseltansa. Ei ollut juuri mahdollista rinnastaa tätä nyt kumaraisesti ja ikään kuin anteeksipyydellen kaduilla ja puistikoissa päämäärättömästi vaeltelevaa saarnamiestä siihen palavaan julistajaan, joka vuosikausia oli puhunut avioliiton purkamattomuudesta ja nostattanut vaimonsa seisomaan jokaisen esikuvana siitä, millainen todellisen vaimon tulee olla. Poissa oli kaikki mahtipontisuus, poissa rehvakkaat halleluja- ja aamenhuudot. Poissa oli suuri itsevarmuus ja luottavaisuus elämän oikeudenmukaisuuteen ja ihmisten rehellisyyteen.

Reinhold oli tutustunut Ottoon sellaisessa elämänvaiheessa, että tämä ystävyys ei rauennut tyhjiin missään koettelemuksissa, joskin se joutui nyt kaiken tämän keskellä odottamaan entistä pitempiä aikoja, voidakseen hyväillä parantavalla öljyllänsä kumpaakin osapuolta, sillä ajoittain Reinhold oli niin murheeseensa vaipunut, ettei halunnut tavata ketään, vaan vietti aikansa ikkunasta ulos tuijotellen. Ilse oli ilmiselvästi uskoton häntä kohtaan, siitä hän oli täysin varma!

Heillä oli ollut ankaria yhteenottoja, joissa kumpikaan osapuoli ei ollut säästellyt toistansa, sillä he olivat ajautuneet olotilaan, josta ei ole kuin Jumalan erikoisen armon kautta pääsy johonkin parempaan, sillä Ilse oli heittäytynyt epätodelliseen maailmaan, koska ei ollut vuosikausiin pystynyt kohtaamaan todellisuutta sellaisena kuin se oli. Hän oli kautta vuosien epäillyt miehensä luotettavuutta ja uskollisuutta, aivan lapsellisista ja järjettömistä syistä. Ja koska hän ei luottanut mieheensä, ei jonkin ajan kuluttua mieskään ollut kykenevä luottamaan vaimoon, joka kaikessa epäili häntä.

Kaikilla asioilla on kaksi tai useampi puoli, ja vaikka toinen osapuoli kuinka yrittäisi parhaansa, johtavat tietyt asiat siihen, että hyväkin tarkoitus alkaa palvella jotakin väärää. Niinpä tässä perheessä kaikki tuli selitetyksi ja käsitetyksi väärin sillä lopputuloksella, että nyt kaksi alussa niin rakastunutta ihmistä teki toisillensa vain pelkkää pahaa.

Ilseä siis suuresti askarrutti se, oliko hänen miehellänsä ollut suhdetta johonkin toiseen naiseen. Näiden keskusteluiden yhteydessä oli useaankin kertaan kosketeltu hyvinkin syvällisiä ja vakavia asioita, mistä vallitsi mitä suurin erimielisyys. Kuin iskeäksensä miestänsä veitsellä suoraan sydämeen, uhkaili Ilse jatkuvasti tätä ilmoituksella, että jos eivät asiat korjaantuisi, hän menisi uusiin naimisiin. Yleisesti uskottiin kaikissa vapaissa suunnissa, ettei naisen tullut erota miehestänsä; tai jos erosi, tuli hänen jäädä yksin tai mennä takaisin miehensä luokse. Toisaalta ajan henki oli vallannut sellaisella tavalla seurakunnatkin, että nyt Ilsekin oli saanut tietynlaista vahvistusta ajatuksilleen mahdollisuuksistansa eron jälkeen.

On järkyttävää se, kuinka paljon voidaan tehdä toisellensa pahaa tällaisissa avioliitoissa. Lakihenki jyrisee avioliiton peruuttamattomuutta ja julistaa tuomionsa jokaisen eron ylle. Tietyssä mielessä se tekee tällaisesta avioliitosta kuin häkin, johon on suljettu kaksi toisillensa vihamielistä eläintä. Mitä enemmän jompikumpi pyrkii pakoon kaltereiden takaa, sitä suuremmalla seipäällä sitä lyödään ja sohitaan peräytymään koppinsa perälle, ja sitä suurempaan ahdistukseen ja pelkoon se joutuu.

Jumala on tarkoittanut kaikella Sanaansa Henkensä kautta kirjoittamallansa pelkästään hyvää jokaiselle uskovaiselle. Vaikka onkin asioita, jotka ikään kuin Paavalin kokeman saatanan pistimen tavalla nöyryyttävät meitä ja saavat meidät tuntemaan kaipausta päästä tästä ahdistavasta maailmasta kotiin Isän tykö, ei kuitenkaan ole Jumalan tarkoitus ja hyvä tahto, että ihmiset ajautuvat sellaiseen tilanteeseen missä Ilse ja Reinhold olivat. Ehkä yksi suurimmista syistä siihen, miksi kaikki tällainen on mahdollista, on väärä opetus ja väärät asenteet niin julistajien kuin kuulijoidenkin keskuudessa. On käsitetty tahattomasti ja osittain tarkoituksellisestikin täysin väärin, ja omaksuttu sellainen asenne Jumalan Sanaa kohtaan, että siitä on tehty jotakin sellaista, miksi Jumala ei sitä lainkaan ole tarkoittanut. Miksi voi olla niin vaikeata uskoa oikealla tavalla, todellisen Jumalan lapsen ja todellisen veljen tavalla? Miksi suurin osa meistä näyttää olevan tuon vanhemman veljen kaltaisia, joka oli niin kovasydäminen ahdistuksesta ja maailman teiltä palaavaa veljeänsä kohtaan: "Niin hän vihastui eikä tahtonut mennä sisälle; mutta hänen isänsä tuli ulos ja puhutteli häntä leppeästi." (Luuk. 15).

Aivan kuten tuo vanhempi veli vetosi isänsä edessä uskollisiin palvelusvuosiinsa ja ansioihinsa, aivan samalla tavalla tämän ajan uskovainen kuvittelee ansainneensa jotakin Jumalansa edessä, eikä muista lainkaan sitä, mitä Herramme sanoi opetuslapsillensa: "Niin myös te, kun olette tehneet kaiken, mitä teidän on käsketty tehdä, sanokaa: 'Me olemme ansiottomia palvelijoita; olemme tehneet vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään'." (Luuk. 17: 10). Millaiseen valoon joutuukaan tämän sanankohdan valossa kaikki kiivailemisemme ja uskomme jonkin saavuttamisesta ja ansioitumisesta!

Kun ihminen ei enää jaksa luottaa Jumalan rakkauteen ja hyvään tahtoon, pyrkii hän vaistomaisesti korvaamaan kaiken jollakin omalla ja tekopyhällä. Jos missään, niin avioliiton alueella on tehty kaikkein suurimmat vääryydet niin Jumalaa kuin ihmisiäkin kohtaan. Ihmisiin on iskostettu käsitys jostakin aivan toisenlaisesta Jumalasta ja tämän suhtautumisesta avioliittoon ja siihen liittyviin asioihin. Julistajille on ollut sanoinkuvaamattoman tärkeätä saada sulkea ihmiset jonkinlaiseen häkkiin hyödyn saavuttamiseksi, ja ei ole tuskin mitään arempaa ja väärälle vallalle alistavampaa kuin juuri kysymykset avioliiton alueelta. Jumala ei toki halua ihmisten eroavan, mutta Hän ei myöskään halua heidän tuhoavan toisiansa!

Niin kuin olemme jossakin luvussamme puhuneet siitä, vaikuttaa ihminen omilla asenteillansa hyvin suuressa määrin siihen, mitä hänen elämässänsä tulee tapahtumaan ja voi tapahtua. Mitä suurimmasta merkityksestä niin hänelle itsellensä kuin kanssamatkaajillensakin on hänen käsityksensä Jumalasta ja Hänen ajatuksistansa ihmislasta kohtaan. Jos meillä on sellainen asenne kuin tuhlaajapojan veljellä, olemme altistaneet itsemme paljolle väärälle ja tuhoavalle vaikutukselle. Hänen sydämensä perusasenne oli väärä, ja suurin vääryys ei perustunut siihen, mitä tämä asenne aikaansai sen kanssa kosketuksiin joutuneille, vaan huutavin vääryys oli siinä, että se toi esiin täysin väärän kuvan hänen isänsä todellisesta luonteesta. Kuinka suurta vääryyttä teemmekään me, jos samankaltaisella suhtautumisellamme julistamme niin teoillamme kuin sanoillammekin väärää kuvaa Jumalastamme ja Isästämme kanssamatkaajillemme?

Monessa suhteessa me olemme myöskin kuin leiviskänsä maahan kaivanut palvelija, joka sanoi: "Sillä minä pelkäsin sinua, koska olet ankara mies; sinä otat, mitä et ole talteen pannut, ja leikkaat, mitä et ole kylvänyt!" (Luuk. 19). Kuinka monella onkaan kaikesta Evankeliumin julistuksesta huolimatta aivan väärä käsitys Jumalasta ja Hänen rakkaudestansa! Se pelko, jota tuo palvelija tunsi isäntäänsä kohtaan, ei ollut todellista nöyryyttä ja alamaisuutta, vaan enemmänkin väärää mieltä ja pelkuruutta. Omine sanoinensa hän tuomitsi itsensä tuoden julki sen, ettei rakastanut isäntäänsä.

Koska ihmisillä on väärä käsitys ja asenne Jumalaansa kohtaan, on heillä luonnostaankin sitä negatiivisempi ja väärempi suhtautuminen kanssamatkaajiansakin kohtaan. Kun ei tunneta Jumalaa ja Hänen tarkoitusperiänsä, unohdetaan myöskin se, ettei mikään tekemisemme ja sanomisemme ole Häneltä salassa. Mutta Hän on nimenomaan Jumala ja Isä, joka salassa näkee ja panee suuremman merkityksen sille kuin näkyville asioille, juuri päinvastoin kuin mitä ihminen näkee.

Niinpä uskovainen epäilee hiukan itseänsä, jonkin verran Jumalaa ja hyvin suuressa määrin veljeänsä ja sisartansa. "Joka on nähnyt Minut, on nähnyt Isän", sanoi Jeesus vaeltaessansa tämän maan päällä. Jos suhteemme Jumalaan ja Hänen omiinsa on niin väärä, niin olemmeko silloin todella nähneet Jeesusta, ja jos olemmekin nähneet Hänet, niin olemmeko käsittäneet, että Hänessä tulivat julki kaikki Isämme rakkauden piirteet ja olemus? "Sillä minä tunnen ajatukseni, jotka minulla on teitä kohtaan, sanoo Herra: rauhan eikä turmion ajatukset; minä annan teille tulevaisuuden ja toivon!" (Jer. 29: 11).

Niin kuin jo mainittiin, on loppuun asti jokaisen todellisen uskovaisen elämässä oleva asioita, jotka Saatanan pistimenä tekevät elämästä tämän maan päällä ainakin sen verran sietämättömän, että meidän mielemme irrotetaan rakkaudesta tähän maahan ja kiinnitetään siihen mikä on ylhäällä. Jokainen joutuu kokemaan sen tosiasian, että "risti vain" on se tekijä, joka vie meidät huutamaan Herramme puoleen ja kaipaamaan jotakin ylimaallista ja iankaikkista.

Koko uskovaisuuden aikansa oli Johanneskin joutunut näiden asioiden koskettamaksi, ja jos hän nyt Jumalan armosta saattoi uskoa päässeensä ansiottomasti osalliseksi jostakin jumalallisesta, siitä, mitä Jumala juuri hänen aikanansa tekee, joutui hän yhä uudelleen toteamaan ja tunnustamaan, että jos hänen elämässänsä kaikki olisi mennyt hänen tahtonsa mukaisesti, ei hän olisi tänään siinä missä oli. Vain risti ja sen mukanansa tuoma kipu olivat kasvattaneet hänessä ja hänestä sen, mikä hän nyt oli. Hän ei ollut läheskään valmis, hän ei ollut sitä, mitä olisi halunnut olla, mutta hän ei myöskään ollut sitä mitä oli joskus ollut. Jo toisen Raamattunsa esilehdelle hän oli kirjoittanut, joskin tietynlaista arkuutta tuntien: "Murheen veitsi on terävä mutta terveellinen!"

Ihmiselämään kuului kaikenlainen jossittelu ja arvailu sen suhteen, miten olisi ollut, jos olisi ollut toisin. Vaikka uskovaisen ei olisi tullut kysellä ja sanoa: "Miksi? Miksi?", joutui jokainen kuitenkin, jos oli rehellinen, toteamaan kysyvänsä tätä samaa asiaa kerta toisensa perään. Miksi tapahtui näin, miksi ei ollut toisin? Miksi? Miksi? Miksi ei tullut selvää vastausta ahdistaviin asioihin, miksi ei hyvä Jumala puuttunut kaikkeen tapahtuvaan? Miksi, miksi? Ehkä tässä oli kuitenkin yksi niistä perustekijöistä, mikä teki elämästä sen mitä se todellisuudessa oli? Elämä ei ollut sitä mitä elokuvissa, televisiossa ja kirjoissa annettiin ymmärtää, vaan se oli jotakin aivan muuta. Kauniita ja komeita ihmisiä oli todellisuudessa hyvin harvassa, ja onni ei ollut sittenkään paljon rahaa ja vaikutusvaltaa, sillä mitä enemmän kumpaakin oli, sitä enemmän vaikeuksia kasaantui näiden elämässä "onnistuneiden" kohdalla.

On luonnollista että ihminen odottaa menestyvänsä ja saavansa ainakin määräosansa leipää. Mutta kuinka moni todellisuudessa otti kaiken päivittäisen ja kulloisenkin hetken tuoman kokemuksen Jumalan kädestä? Kuinka moni luotti jumalalliseen johdatukseen ja huolenpitoon? Vaikka lähes jokainen uskovaisen nimen alla kulkeva vetosi uskovaisuuteensa ja antoi ymmärtää olevansa Herran kädessä ja luottavansa Hänen apuunsa, oli todellisuus ehkä sittenkin useimpien kohdalla jotakin muuta. Kun Johannes tutkisteli mielessänsä kaikkea menneinä vuosina tapahtunutta, joutui hän pakostakin jatkuvasti kyselemään itseltänsä, tietoisena siitä, ettei ihminen missään suhteessa tullut toimeen ilman Jumalaa ja Hänen apuansa, että missä hänenkin tuntemansa ihmiset käytännössä olivat tarvinneet Jumalaa tietoisesti? Oli tunnustusta, oli hurskaita sanoja, oli paljonkin kerrottavaa asioista, joissa uskottiin Herran auttaneen, mutta eikö käytännön todellisuus kuitenkin kertonut siitä, että ihminen sittenkin oli itse ohjannut elämäänsä ja asioitansa siinä määrin, ettei Jumalaa oltu tarvittu mihinkään. Nyt kun kaikki alkuajan innostus ja huuma oli ohitse, ihmiset näyttivät todellisen luonteensa, sillä tuskin oli ollut sellaista toisen masentamista ja alas painamista kuin juuri nyt voitiin kaikkialla havaita!

Ihmiset olivat suuressa ahdistuksessa, ja nimenomaan sielunvihollinen oli kuin kiljuva jalopeura uskovaisten kimpussa. Aika oli todella paha, sen saattoi tuntea päivittäin ja hetkittäin. Mutta siitä huolimatta tuli luottaa Jumalaan ja Hänen hyvän tahtonsa toteutumiseen. Ja tämän ajatuksen myötä tulemme siihen kohtaan, mikä inhimilliselle minälle ja luonteelle on yksi vaikeimmista asioista uskovaisen elämässä. Nyt jos koska on aika tiedostaa kaiken kaksijakoisuus ja vaikeus. Jos luotamme ja uskomme Jumalaan, emme voi syyttää Häntä jonkin sellaisen odottamisesta ahdistuneelta jumalanlapselta, mitä tämä ei mitenkään voi toteuttaa.

Nyt onkin aika selvittää niin itsellensä kuin kanssamatkaajallekin, mikä on ero koetun inhimillisen elämän ja sen välillä, mikä on Jumalan tahto.

Ilse oli ajautunut perheensä kanssa kestämättömään tilanteeseen, ja tiettyinä hetkinä hän suureen ääneen huusi Herran puoleen syyttäen miestänsä kaikesta kokemastansa. Hän oli tullut täysin sokeaksi sille seikalle, että syytti aviopuolisoansa asioista, joiden kanssa tällä ei ollut osaa eikä arpaa. Jos ihmiset ajattelemattomasti olivat kuin heittäneet lisää sytykkeitä heidän jo sietämättömänä palavaan tuleensa, ei siitä voinut syyttää Reinholdia. Jos sisaret hymyilivät liian lempeästi saarnaajalle, ja jos he taas toisaalta osoittivat sääliänsä kärsivää vaimoa kohtaan, eivät he käsittäneet tekevänsä jotakin sellaista, mikä johti entistä suurempaan asioiden kärjistymiseen.

Miksi Jumala salli kaiken tämän, miksi Hän ei puuttunut asioihin ja saattanut asioita järjestykseen? Miksi, miksi? Ilse kysyi kysymistänsä, mutta ei ollut pitkään aikaan ajatellutkaan vastauksen löytymistä edes osittain hänestä itsestänsä. Hänenkin kohdallaan oli toteutunut sama kuin monen muunkin: Kun hän oli tehnyt saman virheen kyllin usein, ei se enää tuntunutkaan virheeltä, vaan pikemminkin täysin oikeutetulta reaktiolta kaikkeen siihen, mitä hänen "ymmärtämätön ja lapsellinen" miehensä oli aikaansaanut! Hänet oli pakotettu tekemään nyt se, minkä hän tulisi tekemään! Hänellä olisi oikeus siihen, sillä olivathan sisaretkin olleet samaa mieltä!

Millä tavoin sisaret sitten olivat olleet samaa mieltä, se oli aivan eri asia. Mutta kun ihminen tulee siihen tilaan missä Ilse oli, ei nähdä asiassa enää kuin yksi ja sama puoli: kaikki puhuu kärsivän ja loukatun puolesta! Häntä oli loukattu, häntä oli häpäisty! Että suurin hänen kohdallensa tullut häpäisy perustui siihen, että koko kaupungin tietoisuuteen oli saatettu se kuinka hän kevätretkellä oli töytäissyt miehensä kuohuvaan koskeen, ei merkinnyt hänelle sitä mitä sen kaiken järjen mukaan olisi tullut merkitä. Ei, hänet oli kiihotettu sellaiseen vimmaan, että Ann-Mariekin Johanneksen kylän seurakunnasta oli säälinyt väärin ymmärrettyä vaimoa, jonka mies sellaisella tavalla oli saattanut tähän tilanteeseen. Tässä suhteessa Ann-Marie omasi suuren taidon lohduttaa kärsiviä kanssasisariansa, niin kuin Johanneskin oli saanut kokea Marian huudettua perunapellolla niin että koko seutu oli kaikunut. Kyllä, Klausin vaimo tiesi panna kaikesta syyn miehille, jotka eivät ymmärtäneet naisen tunne-elämää ja toiveita!

Käytännössä ei siis Jumalan Sana toteutunut monessakaan suhteessa seurakunnan keskuudessa, ja kaikki tämä oli vähä vähältä johtanut siihen, että oli suoranaisesti alettu epäillä Sen toimimisen mahdollisuutta niin perhe-elämässä kuin muullakin alueella. Ei toki lakattu puhumasta hurskaasti ja uskovaisesti, mutta vaikka saarnassa oli kuinka selvästi tuotu julki mitä tulisi tehdä, ei sen noudattamista pidetty niinkään tärkeänä ja vakavasti otettavana asiana: Näkihän jokainen todellisuuden! Käsittihän jokainen jo oman kokemuksen perusteella, etteivät Jumalan Sanassa olevat avioliittoa koskevat kohdat toimineet tässä ajassa ainakaan konkreettisesti!

Mutta käsittikö kukaan edes jotakin tähän suuntaan viittaavaa julkituodessansa, että hän asetti kyseenalaiseksi itse Kaikkivaltiaan Jumalan tahdon ja viisaan ymmärryksen? Jos Hän aikanaan Israelin kansalle oli antanut käskyjä ja säädöksiä, jotka eivät olleet hyviä, niin ei kuitenkaan Evankeliumi sisältänyt mitään vastaavaa! Hänen ajatuksensa olivat ainoastaan hyvät ja uskovaisen parhaaseen pyrkivät. Mutta jos ihmiset eivät halunneet uskoa sitä ja luottaa oikealla tavalla paremman koittamiseen ja avun tulemiseen Herralta, niin olisiko Hänen nyt sitten väkisin tullut tehdä jotakin epäuskoisten ja nurjamielisten uskovaisten hyväksi? Jos kerran ihmiset luottivat omiin kykyihinsä selvitä asioista ja uskoivat ymmärtävänsä asiat paremmin kuin itse Jumala, niin oliko ihme jos Herra oli siirtynyt taka-alalle, eikä Hänen siunaava kätensä voinut olla uskovaisen yllä?

"Minä tiedän kyllä, mitä Jumala Sanassansa sanoo", huusi Ilse miehellensä, "mutta näethän sinä miten on Johanneksen ja Ann-Marien ja Elken ja Erikan ja kaikkien muidenkin elämässä! Näethän sinä miten kävi Hartmutille ja hänen vaimollensa. Ero siitä tuli, niin että ryske kävi! Vaikka Marthalla ja Franzilla menee niin hyvin, niin miten on kuitenkin hänen veljensä perheen suhteen? Miten on, sano minulle! Mies hakkasi vaimonsa melkein kuoliaaksi, ja siitä huolimatta ei saanut minkäänlaista rangaistusta!" Kyllä, Reinhold tiesi kaikesta siitä mitä kautta maailman tapahtui eri seurakunnissa ja eri uskovaisten keskuudessa, mutta tämäkö nyt oli se, minkä mukaisesti kaikki tuli arvostella?

Tässä kohden ihminen on aina tehnyt ja tekee edelleenkin yhden kohtalokkaimmista virheistänsä uskovaisen elämässä; jopa siinä määrin, että jossakin vaiheessa nämä virheet johtavat siihen, ettei hän enää olekaan uskovainen. Oli ilmiselvää, että elettiin vaikeassa ajassa, ehkä ja varmastikin vaikeimmassa ajassa ihmiskunnan historiassa siihen nähden, millainen hengellinen tietoisuus itse kullakin oli. Kun ihminen alkaa epäillä Jumalan Sanaa ja sen toteutettavuutta, on hän astunut tielle jolta ei ole paluuta jonkin ajan kuluttua. Jos näytti siltä, ettei Jumalan tahto päässyt toteutumaan monien tuttujenkaan uskovaisten avioelämässä, ei se toki merkinnyt sitä, että Jumalan Sana olisi menettänyt merkityksensä ja voimansa. Vaikka mitä olisi tapahtunut ja tapahtuikin, pysyi Jumalan Sana iankaikkisesti voimassa. Jumala ei muutu, eikä Hänen Sanansa raukea tyhjiin, mutta ihminen muuttuu aina kulloistenkin olosuhteiden mukaisesti ja on itsessänsä aina epävakaa.

Sen sijaan että olisivat nähneet epäuskoisuutensa ja luottamuksen puutteensa Jumalan apua kohtaan, ihmiset alkoivat syyttää toinen toistaan ja etsiä vikaa toisesta. Heidän olisi tullut mennä itseensä ja sanoa: "Olkoot olosuhteet mitkä tahansa ja tapahtukoon mitä tahansa, minä luotan Herraan. Vaikka Jumalan Sana ei näytäkään voivan toteutua minun elämässäni ja aviopuolisoni kohdalla, luotan minä siitä huolimatta siihen mitä Herra Sanassansa sanoo. Joskus on tultava muutoksen, ja olen halukas Aabrahamin tavoin odottamaan sen toteutumista, sillä Jumala ei voi muuttaa Sanaansa." Todellinen usko sanoo: "Jos Abraham joutui odottamaan Jumalan hänelle antaman lupauksen täyttymystä kaksikymmentäviisi vuotta, odotan minä vaikka viisikymmentä vuotta, mutta Herraa en syytä enkä epäile Hänen Sanansa paikkansa pitävyyttä. Jos Hän kerran on puhunut ja tuonut julki ajatuksensa siitä, millaisen avioliiton tulee olla, ei Hän ole esittänyt mitään sellaista, mitä ei voisi toteuttaa!"

Johannes koki kaikki nämä asiat niin raskaana, että ajoittain tunsi vaikeaksi hengittää. Hän tunsi jokaisen kärsivän ja ahdistuksessa olevan kanssa aivan kuin olisi itse ollut kaikkien kuulemiensa asioiden keskellä ja kohteena. "Mitä minun tulee tehdä, Johannes? Mitä minä voin tehdä? Miksi ei Jumala auta? Miksi mitään ei tapahdu vaikka niin monta vuotta on kulunut samassa tuskassa ja ahdingossa? Miksi, miksi, miksi? Mitä minun tulee tehdä?" Mitä olisi Johanneksen tullut vastata, mitä neuvoa? Aika oli paha, ja entistä enemmän ihmiset käsittivät väärin kaiken kuulemansa. Jos Johannes soi liiaksi myötätuntoa sanomatta sanaakaan siihen suuntaan, katsoivat ihmiset kuitenkin sen luvaksi suunnitella avioeroa ja aviopuolisonsa jättämistä. Mitä hän sanoikin, ihmiset tarttuivat siihen kiinni kuin oljenkorteen ja tekivät siitä hyvin helposti kuin suuren tukin, jonka kanssa purjehtia ulos kaikesta ahdistuksestansa johonkin odottamaansa helpotukseen. Mutta entä jos kaikki ei ollutkaan niin ruusuista, mitä jos ruoho ei sittenkään ollut vihreämpää aidan toisella puolella, ja ihminen oli tehnyt tämän hypyn joidenkin Johanneksen sanojen perusteella? Silloin Johannes olisi se, joka kymmenkertaisesti saisi tuntea tuskaa hyvää tarkoittavien ajatustensa johdosta!

Jo inhimillisen rakkauden ja säälin olisi tullut käsittää, etteivät ihmiset voineet jatkaa yhdessä, jos elämä kävi sietämättömäksi, ja osapuolet tekivät vain pahaa toisillensa. Jos Johannes näki tämän ja viimeiseen asti kehotti yrittämään ja pysymään yhdessä, arvosteltiin häntä helposti kovasydämiseksi ja tunteettomaksi. Jos hän taas antoi ymmärtää hyväksyvänsä tietynlaiset ratkaisut kestämättömissä tilanteissa, olisi hän jossakin vaiheessa kuuleva vaikkapa toiselta puolelta Eurooppaa, kuinka Hopeajärveläinen saarnaaja Johannes oli antanut luvan eroamiseen ja luonnollisestikin uudelleen naimisiin menemiseen. Mitä siis uskalsi sanoa, mitä tehdä? Jos ihmiset menivät niin pitkälle kuin Karlin veli, uskovainen hänkin, niin mikä oli oikea ratkaisu? Jos ihmiset Reinholdin tavoin toivat julki tuskansa ja pelkonsa siitä, mitä saattaisivat tehdä jossakin äärimmilleen viedyssä tilanteessa, kauhistuivat niin saarnamiehet kuin yksittäiset uskovaisetkin ja saattoivat ahdistuneet entistä suurempaan syöksykierteeseen puheillaan todellisesta uskovaisuudesta ja Jumalan avusta. He uskoivat Jumalan apuun ja kaikkivaltiuteen, mutta ei sen paremmin heidän omassa kuin muidenkaan elämässä tuo apu tullut esiin, sillä todellisuudessa he eivät olleet vuosikausiin tai ei koskaan nähneet Jumalan todella toimivan, sillä he eivät luottaneet muuhun kuin siihen minkä näkivät.

Jos murheen terävä mutta terveellinen veitsi oli aikaansaanut Johanneksessa ymmärtämystä kärsiviä ihmisiä kohtaan, niin tuntui sitäkin kauhistuttavammalta seurata joidenkin saarnamiesten toimintaa. Olivatko nämä koskaan todella olleet tilanteessa, jossa he olisivat nähneet täydellisen avuttomuutensa? He eivät lainkaan tuntuneet käsittävän, millaisiin häkkeihin ihmisiä oli pantu. He olivat kuin hurjia eläintenkesyttäjiä, jotka ahdistuksissansa häkistä ulos pyrkivää eläintä löivät sauvallansa ja kalisuttelivat kaltereita. Eivätkö nämä "paimenet" lainkaan käsittäneet, että todellisella paimenella sauva oli susia ja petoja varten, mutta ei lampaiden lyömistä varten? Oliko näiden "paimenien" sauvassa sitä suurta käyrää päätä, joka on jokaisen hyvän paimenen sauvassa? Sitä, minkä avulla kalliojyrkänteellä putoamaisillaan oleva lammas tai karitsa voidaan nostaa takaisin turvalliselle maaperälle!

Johannes uskoi Jumalan apuun ja johdatukseen kaikesta näkemästänsä huolimatta. Kaikkein suurimpia kysymysmerkkejä olivat Lydian tapaiset sisaret, jotka ehkä vastoin parempaa tahtoansa ja ymmärrystänsä oli viety yhteen miehen kanssa, joka ajatteli vain itseänsä ja omia pyyteitänsä. Jos mies salli lasten sanoa äidille mitä tahansa ja jopa hymyili tyytyväisenä lapsen huutaessa tälle: "Turpa kiinni, ämmä!", niin ei häntä voinut missään suhteessa pitää uskovaisena. Mutta mitä tuli tällaisen vaimon tehdä? On helppoa sanoa, että tällaisessa tapauksessa sisar ilman muuta voi lähteä ja vieläpä voidaan kysyä häneltä: "Miksi ihmeessä sinä et jätä tuollaista miestä ja muuta asumaan muualle? Miksi sinä aina valitat ja kyselet ja vaivaat meitä ahdistuksellasi? Senkun vain lähdet ja sillä selvä!" Mutta ovatko nämä asiat niin selviä, ja onko neuvon antaja todella selvillä siitä, mitä kaikki tämä merkitsee? Hän itse tuntee olevansa onnistuneessa avioliitossa kaikesta huolimatta, eikä käsitä yhtään mitään siitä tuskasta, mitä merkitsee äidin erottaminen omista, synnyttämistänsä lapsista. Lapset ovat aina lapsia, vaikka olisivat kuinka tottelemattomia ja pahoja!

Neuvojat ja ohjeen antajat olivat siis suurimmalta osaltaan sellaisia, jotka eivät millään tavoin käsittäneet näiden asioiden laajakantoisuutta ja sitä tuskaa, mitä jo eron ajatteleminenkin merkitsi. Tässä juuri on ihmisen vaikeus ja ahdistava kaksijakoisuus: Saattaa olla suorastaan maallinen ja hengellinen helvetti elää yhdessä jonkun sellaisen kanssa, joka kohtelee toista kuin halpaa makkaraa tai vierasta koiraa, mutta avioliittoon tottuneelle yksin jäämisen ajatteleminenkin saattaa olla sydäntä raastava tuska. Ei ole hyvä olla yhdessä, mutta ei olisi hyvä olla yksinkään. Olisiko ruoho todella vihreämpää aidan toisella puolella, sitä ei tiennyt varmasti sanoa sen paremmin Johannes kuin eivät hänen kanssaan keskustelevat ihmisetkään. Mitä siis uskalsi tehdä, mitä sai tehdä, mitä ei tullut tehdä? Mitä jos ratkaisu veisikin ojasta allikkoon? Mitä jos lähti sutta pakoon, ja tulikin karhu vastaan; tai kokonainen lauma karhuja?

Kun tilanne oli se mikä oli, katsoi Johannes paremmaksi neuvoa jokaista yrittämään vielä kaikesta huolimatta. Hänen eräänlaiseksi iskulauseeksensa näiden asioiden yhteydessä oli tullut, että huono avioliitto oli parempi kuin ei mitään avioliittoa, sillä oli tosiasia, että avioliitossa olleelle ihmiselle useimmiten oli liian ahdistavaa jäädä yksin. Samoin, tietäen inhimillisten mahdollisuuksien vähäisyyden, hän useammallekin veljelle oli sanonut puoliksi leikillään, mutta kuitenkin vakavuudella: "Mistä tiedät että jonkun muun kanssa olisi paljon parempi, sillä tässä ajassa on niin vähän todellisia uskovaisia? Mistä tiedät, ettei mahdollisesti hyvinkin suloinen nainen vaikka vuoden päästä ole juuri samanlainen kuin edellinen vaimosi? Jos et joka päivä suunnittele hirteen menoa, on parempi yrittää kaikkesi nykyisen vaimosi kanssa!"

Ilse oli eräänä syksyisenä päivänä ajanut Hopeajärven kylälle todella kiihottuneessa tilassa. Hänellä oli ollut kauhistuttava välien selvittely miehensä kanssa, ja kasvot hyvin kireän näköisinä, tuskin Ilseksi tunnistettavana, hän oli istuutunut olohuoneen sohvalle Marian keittäessä kahvia. He olivat keskustelleet melkein huutamalla, sillä Maria oli keittiössä eikä aina kuullut mitä toinen puhui. Johanneksen tultua kotiin hänen silmillensä heitettiin heti ensimmäiseksi kysymys: "Kuulepas nyt, Johannes, sinä olet niin paljon keskustellut minun mieheni kanssa. Sanopa nyt minulle, pitääkö paikkansa se, mitä Reinhold jatkuvasti väittää. Hän väittää olevan suuren eron sen välillä, menenkö minä vieraisiin, vai meneekö hän! Minun mielestäni siinä ei ole mitään eroa, ei yhtään mitään!"

Johannes oli keskustellut samasta asiasta Marian kanssa, ja tämä oli loppujen lopuksi käsittänyt miten asia oli. Ehkä maallisessa mielessä ja inhimillisen ajattelun mukaisesti asiassa ei ole kuin korkeintaan hienonhieno ero, mutta kun on kysymys Jumalasta ja Hänen seurakunnastansa, on asiassa todella suuri ja kohtalokas ero.

"Kuulepas, Ilse, minä tiedän suunnilleen, mitä sinä tarkoitat. Rauhoitupas nyt hetkeksi ja kuuntele!" Maria kantoi kahvikuppeja pöytään, ja Johannes istuutui Ilseä vastapäätä. Hän oli todella keskustellut paljon Reinholdin kanssa ja uskoi tämän vilpittömyyteen, sillä moneen kertaan hän oli vakuuttanut: "Kuule, veljeni Johannes..." ja oli puhjennut hyrskyvään itkuun olkapäiden vapistessa säälittävällä tavalla, "Ilse syyttää minua uskottomuudesta ja flirttailusta vieraiden naisten kanssa. Mitä minä sille voin, jos seurakunnassa ja kadulla ihmiset hymyilevät minulle ja puhuttelevat ystävällisesti. Minä en ole milloinkaan ollut jonkun vieraan naisen kanssa, vaikka joskus on todella mieli tehnyt, sillä Ilse ei ole päästänyt minua sänkyynsä pitkään aikaan. Enkä enää tahtoisikaan mennä hänen luoksensa, sillä minä olen aivan varma siitä, että jos hänellä ei ole ketään, niin pian on."

Johannes uskoi veljeänsä, ja siksi hän nyt rohkeni sanoa: "Kuulepas, Ilse-sisareni, sinä haluat nyt vain kuulla minulta jotakin sellaista, minkä perusteella sinä voisit aloittaa jotakin jonkun vieraan miehen kanssa. Minä uskon sinun miestäsi kun hän Herran nimessä vakuuttaa olleensa sinulle uskollinen. Sinä itse kuvittelet kaikenlaista ja uskot sen sitten. Sinulla ei ole mitään eroon oikeuttavaa seikkaa, etkä erottuasi omaa minkäänlaista oikeutta mennä uudelleen naimisiin, sillä sinä lähdet uskovaisen miehen luota ilman mitään syytä." Ilse oli pompata ylös sohvalta, mutta Marian ottaessa häntä hellävaraisesti kiinni olkapäästä, hän istuutui uudelleen. Johannes tiesi kuinka Ilse oli jatkuvasti piinannut miestänsä puheillaan uudelleen naimisiin menosta. "Sinä menisit kuitenkin uudelleen naimisiin jonkun noista kauniista viettelijättäristä kanssa, miksi en siis minäkin!"

"Ilse, sinun täytyy käsittää se, että on kysymys Jumalan Sanasta. Jos sinä menet, vieläpä ilman syytä sänkyyn jonkun vieraan miehen kanssa, on kysymys siitä, että sinä otat sisääsi jotakin mikä ei ole sinun omasta aviopuolisostasi. Sinä olet vastaanottava osapuoli, ja sinun tulisi kuitenkin olla yhtä oman miehesi kanssa. Periaatteessa Reinhold saa ja voi antaa sinulle anteeksi ja silti pitää sinut vaimonansa, mutta toisaalta taas sinä et käytännössä olekaan enää hänen vaimonsa, sillä toinen mies on yhtynyt sinuun, ja sinä olet tullut yhdeksi hänen kanssansa. Pitäisikö siis sinun miehesi jakaa sinut jonkun toisen miehen kanssa? Jumalan Sana sanoo tällaisesta tilanteesta: "...älköön hänen ensimmäinen miehensä, joka lähetti hänet pois, ottako häntä uudestaan vaimokseen, sittenkuin tämä on tullut saastutetuksi, sillä se olisi kauhistus Herran edessä..." (5. Moos. 24).

Mitään vastaavaa ei sanota miehestä, kuin korkeintaan siinä yhteydessä, ettei tämän tule yhtyä porttoon ja tulla yhdeksi lihaksi hänen kanssansa. Jos sinä siis tietoisesti jätät Reinholdin ja menet jonkun toisen kanssa, ei hänellä ole mitään velvollisuutta olla enää sinun kanssasi tai ottaa sinua takaisin. Jos hän haluaa antaa anteeksi yhden syrjähypyn, se on hänen asiansa, mutta en neuvoisi häntä ottamaan sinua takaisin, jos pitempään olet uskoton."

Ilse ei sen koommin tullut Hopeajärven kylälle kuin muutenkaan uskovaisten yhteyteen. Ei kestänyt kauankaan kun Reinhold soitti ja kertoi Ilsen lähteneen seurakunnassa vierailleen saarnaajan mukana tämän kotipaikkakunnalle. Tarkoitus oli, että tämä saarnamies selvittäisi Ilsen asiat ja olisi välimiehenä hänen ja miehensä välillä. Mutta niin kuin jokainen ymmärtäväinen tarkkailija olisi alusta alkaen voinut sanoa, selvitettiin asiat aivan muulla tavalla.

Tämä saarnamies oli tosin uskovainen, mutta enemmän mies kuin julistaja. Ilse uskoi lähteneensä vaimonsa onnettomuuden kautta menettäneen miehen mukana, joka niin täydellisesti ymmärsi häntä ja hänen vaikeuksiansa. He olivat istuneet ensimmäisenä iltana sohvalla siveän välimatkan päässä toisistaan saarnaajan kotona, mutta ei mennyt kauankaan kun he jo olivat melkein sylikkäin. Tarkoitus oli ensin ollut selvittää asioita hengellisesti. Mutta keskustelun edetessä ja Ilsen kyynelehtien kertoessansa miehensä ymmärtämättömyydestä ja suoranaisesta pahuudesta, oli Kurt kallistanut päätänsä niin järkyttyneenä tällaisesta hennon naisihmisen kokemuksesta, että Ilse aivan vaistomaisesti oli heittäytynyt tämän hellään syleilyyn.

Jo samana yönä he huomasivat olevansa sängyssä hiestä märkänä. Kumpikaan ei osannut nukkua, ja niin keskustelu jatkui jatkumistaan. "Kuule, rakkaani, kun minä ensimmäisen kerran näin sinut meidän seurakunnassamme, minä heti näin että sinä olet jotakin aivan muuta kuin minun mieheni. Sinä olet niin hyvä ja ymmärtäväinen ja tunnen sydämessäni että voin luottaa sinuun täydellisesti."

Kurt kertoi omasta elämästänsä ja pettymyksistänsä. Ilseä liikutti suunnattomasti tämä niin kovia kokenut mies, joka edellisenä vuonna oli menettänyt rakastamansa naisen onnettomuudessa. Kuinka hyvältä hänestä nyt tuntuikaan kaikkien Reinholdin kanssa vietettyjen vuosien jälkeen olla tämän vahvan ja kaunismuotoisen miehen kainalossa!

Jos Kurtin kertomuksissa ja muistissa oli joitakin ristiriitaisuuksia, ei korviansa myöten rakastunut nainen huomannut siitä mitään. Kurt oli jatkuvasti puhua jostakin, mutta keskeytti aina hätkähtäen. Tarkkaavainen kuulija olisi heti voinut sanoa, ettei asia ollut aivan sitä miltä se näytti.

Ilse oli onnessansa ja oli juuri sinä päivänä käynyt hakemassa kotoansa kaikkea tarpeellista. Myöhemmin olisi aikaa noutaa loput Kurtin serkun kuorma-autolla. Mutta kauhistus, hän ei ollut muutamaan viikkoon nähnyt Reinholdia ja lapsia. Miten saattoi tämä näyttää niin kurjalta ja kuin vanhalta mieheltä?!

Ilse oli niin onnellinen, ettei saattanut olla lainkaan vihainen tälle niin onnettoman näköiselle miesraukalle. Koottuaan kamppeensa hän oli vielä tullut keittiöön, missä lapset istuivat itkettynein silmin pöydän takana, ja Reinhold käveli edestakaisin keskellä lattiaa. "Voi kultaseni, kyllä kaikki vielä hyväksi muuttuu! Aika parantaa haavat, ja sinäkin näet, että näin oli kaikkein parasta. Oma mussukkani, älä itke lasten nähden!" Ilse meni aivan Reinholdin lähelle ja antoi suukon poskelle, silitellen tätä juuri sellaisella tavalla kuin oli kautta vuosien tehnyt ilmoittaessansa haluavansa juuri "sitä". Miesraukka oli joutua täysin pois tolaltansa!

"Kuule, kultaseni, tämä talo on nyt pakko myydä, sillä minä tarvitsen rahaa ostaaksemme oman talon Kurtin kanssa. Lapset saavat ainakin toistaiseksi asua täällä, kunnes elämämme vakiintuu. Sinun ei muuten yhtään kannata ryhtyä vaikeaksi, sillä yksi Kurtin veljistä on Hampurissa suuren firman lakimiehenä."

Ilse ei rohjennut katsoa lapsiin päin, sillä hän ei halunnut suoda pienintäkään sijaa omaatuntoa kolkuttavalle tunteelle. Hän ei todellakaan halunnut viedä lapsia mukanaan nyt, kun hän kerrankin oli niin onnellinen rakastamansa miehen kanssa. Kuinka paljon tältä liikenikään aikaa hänelle, sillä saarnaajana hän voi itse päättää milloin teki työtä ja milloin ei.

Kun Reinhold oli tuona iltana soittanut Johannekselle, oli tämä tuntenut aivan pakon ajaa tämän itkuaan nieleksivän miehen luokse. Millainen tunne vallitsikaan tuossa kodissa! Lapset olivat aivan poissa tolaltaan ja itkivät jatkuvasti. Koko talous oli kaaoksessa, sillä kukaan ei tuntenut mielenkiintoa minkään paikalleen asettamiseen tai siivoamiseen. Reinhold oli kuin kuolemaa tekevä, ja Johannes voi todella pahoin. Kaikki tämä oli niin järjetöntä, mieletöntä vihollisen aikaansaamaa! Nyt olisi noiden lakihenkisten pitänyt nähdä mitä on todellinen epätoivo ja pettymys!

Vihollinen oli saanut kalliita sieluja riepoteltavaksensa, ja tässä oli kaikkein järkyttävin piirre nykyajan seurakunnan keskuudessa. Jos Lydia ja vastaavat eivät pystyneet itse auttamaan itseänsä, olisi seurakunnan tullut yhdessä kantaa heitä Herran eteen ja rukoilla niin kauan että olisi tullut vastaus Herralta. Mutta nyt oli lakihenki vallannut useimmat, ja koko ajan etsittiin vain syyllistä, ajattelematta ollenkaan sitä, että suurin syyllinen oli sielunvihollinen, jolle oli annettu sellainen valta harjoittaa tuhoansa. Seurakunta ei rukoillut, ei kantanut kärsivien taakkaa, sillä itse kukin oli niin omien asioidensa vankina, ettei aikaa tai edes tunnetta riittänyt muille!

Reinhold oli todella yksin, sillä hänet oli leimattu syylliseksi aviokriisiinsä, ja kun nyt tuli julkiseksi asiaksi se, että Ilse oli lähtenyt seurakunnassa vierailleen saarnaajan matkaan, paheksuttiin suuresti miestä, joka salli sellaisen tapahtua. Tosin ei hyväksytty Ilsen tekoa, mutta hämmästykseksensä sai Johannes kuulla useammankin sisaren suusta suunnilleen saman asian: "Voi kunpa se Ilse nyt voisi todella olla onnellinen! Onhan se suotavaa, sillä raukka on niin kärsinyt!"

Kului muutama kuukausi, eikä Ilse ollut vieläkään hakenut loppuja tavaroitaan. Reinhold ei ollut edes ajatellut panna myyntiin heidän niin suurella vaivalla vuosien aikana yhdessä rakentamaansa taloa. Hän ei jaksanut ajatella mitään muuta kuin Ilseä, jota hän kaikesta huolimatta oli niin rakastanut. Hänen mielessänsä pyöri yksi ainoa karuselli, jossa hevosten sijasta erilaiset kysymykset pyörivät ympäriinsä, niin että jokaisella kierroksella kaikki näytti jälleen erilaiselta. Mitä hän olisi voinut tehdä toisin, mitä hänen ei olisi pitänyt tehdä? Mitä, mitä, mitä?

Reinhold joutui turvautumaan lääkärin apuun, sillä hermopaine oli viedä hänet suoranaiseen hulluuteen. Lapset kärsivät jonkin aikaa vähintään yhtä paljon kuin hän ainakin, mutta lapsen ominaisuuksiin kuuluu tietynlainen suojamekanismi, minkä vanhemmat ihmiset usein ovat kadottaneet. Kärsimys ja ahdistus eivät poistuneet, mutta tuli joitakin asioita päällimmäiseksi, mitkä ikään kuin veivät pois ahdistuksen pahimman piikin. He viettivät entistä enemmän aikaa tuttavissa ja äidin veljen luona kätketyn ahdistuksensa kanssa.

Johannes hiukan ihmetteli sitä, ettei Ilse antanut minkäänlaista elonmerkkiä itsestänsä. Hän ei tiennyt, että tuo pari oli ollut useamman viikon ulkomaanmatkalla ja tuhlannut melkoisen määrän rahaa. Onni oli kukoistanut, mutta Ilse oli alkanut huomaamaan, ettei kaikessa ollutkaan enää sellaista hohtoa kuin alussa. Hän pelkäsi olla rehellinen itsellensä, sillä jokin kiusallinen ääni hänen sisimmässänsä oli alkanut esittää epäilyjä. Oliko tämä sittenkään yhtään sen kummallisempaa kuin alussa oli ollut oman miehen kanssa?

Matkan loppuvaiheessa Ilse oli huomannut selvää kylmenemistä aluksi niin hehkuvassa huumassa. He olivat viettäneet monta päivää hiekkarannoilla, ja jos hän ei aivan väärin nähnyt rakkauden huumassansa, niin Kurt soi todella pitkiä katseita lanteitaan keikutellen ohitse kulkeville puolialastomille naisille. Sellaista ei Reinhold ollut koskaan tehnyt!

Pari oli ruskettunut lähes paikallisen väestön väriseksi ja tunsi tietynlaista hyvän terveyden tuomaa mielihyvää. Tämä matka oli ollut suoranainen menestys, ja kaikista orastavista epäilyksistä huolimatta Ilse oli luottavainen tulevaisuuden suhteen. Tämä mies oli todellinen herrasmies ja tunsi naisen läpikotaisin, ollen valmis kaikkiin mahdollisiin palveluksiin. Sellainen ei toki ollut Reinhold! Miksi hän koko ajan vertasi näitä kahta toisiinsa? Miksi hän ei saanut rauhaa näiltä ajatuksilta, sillä parastahan oli kaikkien kannalta unohtaa mennyt?

He eivät olleet kahtakaan päivää kotona kun ovikello soi, ja ovella seisoi todellinen hepsankeikka naisihminen ovenpieleen nojaten ja purukumia jauhaen. Kurt oli juuri ehtinyt lähteä kauppaan, ja Ilse oli yksin kotona. "Päivää", sanoi hän vaistomaisesti kun ovella seisova ei sanonut mitään vaan tuijotti röyhkeästi Ilsen vielä sekaisin olevaa tukkaa. Kuka kumma oli tämä minihameeseen ja tiukkaan puseroon pukeutunut vamppi? Ilseä alkoi vaivata itseensä kohdistunut tuijotus ja purukumia jauhava punaiseksi maalattu suu. "Mitähän teillä olisi asiaa?" Nainen ei vieläkään sanonut mitään, mutta suu alkoi liikehtiä siihen malliin kuin olisi halunnut sanoa jotakin. Kääntyen kohti ovenpielessä kasvavia pensaita hän sylkäisi purukumin suustansa ja tokaisi: "Vai niin, olisihan minun pitänyt se arvata!"

Ilseä kouraisi sydänalasta, ja vaikka hän olisi halunnut sanoa jotakin, ei kurkussa oleva kuristava tunne sallinut sitä. Hän oli sen verran nainen että alkoi kauhistuttavalla tavalla käsittää jotakin, mitä hän ei mistään hinnasta halunnut uskoa todeksi. Tämä nainen ei selvästikään ollut Hampurissa asuva sisko, joka toimi veljensä taloudenhoitajana!

"Voisitteko viimeinkin sanoa, mitä teillä on asiaa?", sai Ilse sanottua. Nainen jatkoi tuijottamistansa ja tokaisi viimein: "Oletteko te hänen vaimonsa?" Ilse punastui ja tahtomattaankin joutui taas ajattelemaan Reinholdia. "Tuota, en minä... tuota, hänen vaimonsa viime vuonna... hän menetti vaimonsa onnettomuudessa. Minä olen vain hyvä tuttava."

Ilse tunsi olonsa todella vaikeaksi, sillä vielä kertaakaan hän ei ollut oman maan alueella joutunut tällä tavoin kuulustelluksi. Kanarian matkalla he luonnollisestikin olivat esiintyneet häämatkalaisina, sillä eihän kukaan siellä tuntenut heitä. Mutta kuka oli tämä nainen, joka nyt edelleenkin tuijotti häntä niin ilkikurisesti ja inhottavasti? Hänen naisenvaistonsa puhui omaa selvää kieltänsä, mutta hän kieltäytyi kuuntelemasta sitä.

Nainen selvästikin halusi nyt tulla sisälle, eikä Ilse tiennyt kuinka estellä. Eihän hän vieläkään tuntenut tätä huoneistoa todella kodiksensa, sillä vaikka rakkaus kukoistikin omalla kiehtovalla tavallansa, ajatukset alitajuisesti olivat jatkuvasti siinä kodissa, minkä hän yhdessä Reinholdin kanssa oli perustanut kotikaupunkiin.

Nainen asteli suoraan olohuoneeseen luoden tutkailevia katseita ympärillensä. "Milloin Kurtin vaimo sitten kuoli? Oliko se onnettomuus?" Ilse ei tiennyt asiasta tarkemmin ajatellen mitään, ja nyt vasta hän huomasi olevansa täysin ymmällänsä. Kurt oli puhunut asioistansa vähintään yhtä paljon kuin hänkin, mutta kaiken puhepaljouden keskellä oli jäänyt täysin avoimeksi kysymys entisen vaimon kohtalosta. Nainen varmastikin huomasi Ilsen hämillisyyden, ja aivan kuin olisi ollut kotonansa, meni hän suuren kirjahyllyn luokse työntäen kätensä ylimmäisen kirjarivin taakse. Sieltä ilmestyi hänen käteensä avain, jolla hän avasi yhden lukituista laatikoista.

Aivan kuin kalman kourat olisivat kiristyneet Ilsen kurkun ympärille, ja sydän tuntui pysähtyvän siihen paikkaan. "Katsokaapa, kuinka kaunis perhe!", tokaisi nainen jo hiukan vähemmän ivallisella äänellä, ja Ilse oli tuntevinaan jonkinlaista surumielisyyttä tämän olemuksessa. Hänellä oli kädessään kauniskehyksinen värivalokuva, jossa oli ainakin viisi ihmistä.

Ilse tarttui toisella kädellään kuvan reunaan kiinni ja katsoi. Mitä enemmän hän katsoi, sitä suuremmin alkoi käsi vapista, ja hänen oli pakko istuutua sohvapöydän reunalle. Siinä seisoi Kurt tämän kuvaa pitävän naisen rinnalla, ja edessä poseerasivat kaksi poikaa ja kuvankaunis pikkutyttö.

Kurt oli koko ajan antanut hänen ymmärtää vaimonsa kuolleen, ja kun oli tullut kysymys lasten saamisesta, oli tämä selvästi tuonut julki sen seikan, että vaimo oli ollut hedelmätön. Ilse oli nyt niin liikuttunut ja suoranaisen kauhun vallassa, että tämä vieras nainen heltyi ottaen häntä kainalosta kiinni ja vieden hänet sohvalle istumaan.

Ilse sai kuulla kuin oman elämäntarinansa käänteisessä muodossa. Kurt oli ollut tavattoman mustasukkainen ja täynnä sellaisia odotuksia, mitä vaimo ei milloinkaan ollut kykenevä täyttämään. Niinpä kaikki oli johtanut juuri samaan lopputulokseen, kuin mihin Ilsekin oli päätynyt. Kurt oli lähtenyt ja jättänyt vaimonsa kolmen lapsen kanssa. Eikä lähtö ollut tapahtunut viime vuonna vaan jo edellisenä. Hän oli ollut ainakin kahden, jollei kolmen eri naisen kanssa, ja aina ensi huuman haihduttua hän oli hylännyt edellisen yrittääksensä seuraavan ihastuksen kohteen kanssa.

Vaimo oli ollut uskovainen ainakin jossakin määrin, mutta kun mies oli jättänyt hänet, oli hän alkanut ryyppäämään ja harrastamaan irrallisia suhteita. Mutta mikä kaikessa ehkä oli järkyttävintä ainakin Ilsen mielestä, oli se, että tämä entinen vaimo aina näiden suhteiden välisinä aikoina oli asunut Kurtin luona. Ilseä toisaalta säälitti tämän ihmisraukan kohtalo, mutta toisaalta taas hiipivä kauhu lähestyi häntä hirvittävällä otteellansa. Hän oli niin täydellisesti luottanut Kurtiin ja antanut tämän ymmärtääkin sen. Hän oli uskonut kaiken kuolleesta vaimosta ja tämän suuresta kaipauksesta todelliseen avioliittoon rakastamansa Ilsen kanssa. Mutta nyt kaiken tämän uskottavuuden takana olikin mitä suurin petos ja kavaluus!

Katsellessaan tämän naisen lähes jalkoväliin asti paljaita sääriä ja mustia sukkia, puoliksi paljaita rintoja ja meikattuja kasvoja, tunsi hän itsensä vähintään yhtä huoraksi kuin tämäkin. Mitä tuli rehellisyyteen ja avoimuuteen, ei hän pienimmässäkään suhteessa epäillyt kaikkea sitä, mitä oli kuullut. Tämä nainen oli kokenut jotakin sellaista, mikä oli vienyt hänet aivan yhteiskunnan pohjalle, pettymyksiin ja toivottomuuteen, minkä kaiken oli aiheuttanut Kurtin käytös ja suhtautuminen. Mutta mikä kauheinta kaikessa, nyt Ilse pelkäsi saaneensa aidsin, sillä hän oli maannut miehen kanssa, jolla vaimonsa sukupuolisuhteet mukaan lukien oli ollut kosketus ainakin yli kymmenen eri ihmisen kanssa.

Ilse tunsi menettävänsä järkensä, ja ikään kuin olisi ollut kasvokkain kuoleman kanssa, hänen koko elämänsä lipui hänen sielunsa silmien editse. Hän näki lapsensa näiden eri kehitysvaiheissa ja oli kuulevinaan Reinholdin iloiset huudahdukset tämän leikkiessä näiden kanssa. Hän kävi lävitse kaiken yhteisen rakentamisen ja suuren ilon talon valmistuessa viimeinkin valtavien uhrausten ja työtuntien jälkeen. Hänen silmiensä editse kulkivat kaikki siunaukselliset kokoustilanteet ja Reinholdin innosta hehkuvat kasvot tämän saarnatessa puhujanlavalla ja yleisön huutaessa aamenensa ja hallelujansa. Kaiken takana ikään kuin kulissina jokaiselle tapahtumalle ja muistolle oli heidän hääkuvansa, missä he seisoivat niin onnellisen ja siunatun näköisinä. Nyt vasta hän tajusi, että loppujen lopuksi Reinhold ei milloinkaan ollut tehnyt hänelle mitään pahaa, vaan hän itse oli kuvitellut ja sairaalla tavalla kokenut kaiken hyvänkin pahana. Nyt vasta hän oli kuin herännyt painajaisesta, joka ei ollutkaan painajainen, vaan suurta erehdystä ja väärinkäsitystä. Nyt vasta hänen tietoisuuteensa tunkeutui kauhistuttavalla tavalla se hätä ja tuska, mikä oli kuvastunut Reinholdin kasvoista eri tilanteissa, etenkin silloin kun hän oli töytäissyt tämän kosken kuohuihin. Oli suoranainen ihme, ettei hän ollut hukkunut, sillä hänen uimataitonsa ei ollut kehuttava. Ja minkä näköinen olikaan hänen miehensä ollut silloin kun hän oli hakenut tavaroitansa ja vaistomaisesti sivellyt tätä kädellänsä ja ikään kuin vihoviimeisenä tekonansa pistänyt puukolla sydämeen herätellessänsä jotakin sellaista, mitä mieheltä lopullisesti oli riistetty.

Nyt oli Ilsellä todellakin hetki kysyä miksi, miksi, miksi? Hän tajusi tehneensä jotakin sellaista, mitä ei milloinkaan, ei milloinkaan voitaisi korjata ja tuoda takaisin. Hän oli heittänyt menemään jotakin peruuttamattomasti, ikuisiksi ajoiksi! Jos Kurt oli saattanut hylkäämisensä kautta vaimonsa avionrikkojaksi ja huoraksi, oli hän omalla teollaan tehnyt jotakin vielä kauheampaa omalle miehellensä, sillä hän tunsi kaikesta huolimatta miehensä sisimmän, vaikka olikin pyrkinyt kieltämään nämä tuntemuksensa. Hän tiesi antaneensa Reinholdille kuolettavan iskun, josta tämä ei milloinkaan tulisi toipumaan, vaikka mitä tapahtuisi. Ja lapset, lapset! Ilsen mieli alkoi seota hänen vihdoinkin tajutessansa, että hän mahdollisesti oli ikuisiksi ajoiksi menettänyt molemmat suloiset lapsensa, joiden syntymästä oli niin suuresti riemuittu ja jotka koko seurakunnan läsnä ollessa oli siunattu ja luovutettu Herran käsiin ja suojelukseen. Miksi, miksi, miksi oli kaikki tämä tapahtunut, miksi hän heräsi vasta nyt, kun kaikki oli liian myöhäistä?

Tuskin on kauhistuttavampia sanoja, jotka voivat tämän elämän aikana tunkeutua uskovaisen ihmisen tajuntaan kuin nämä sanat: LIIAN MYÖHÄISTÄ!

Ilsen sisin alkoi käydä kamppailua, ja hänen ratkaistavissansa oli kaksi eri suuntaa. Eri ihmisillä nämä suunnat ovat hyvin erilaiset riippuen heidän olemuksestansa ja tuntemuksistansa, mutta Ilsellä oli vain kaksi vaihtoehtoa kaiken tämän keskellä. Seurakunta oli hylännyt omiin oloihinsa ihmisiä paljon vähemmästäkin kuin mitä Ilse oli tehnyt, joten hän ei odottanutkaan minkäänlaista myötätuntoa tai apua siltä suunnalta. Nyt hän tiesi edessään olevan vain kaksi vaihtoehtoa, joista hänen oli ratkaistava jompi kumpi. Hän joko tulisi hulluksi tai sitten hän lähtisi samalle tielle tämän edessänsä istuvan vampin kanssa. Hän ajatteli lapsiansa, ajatteli näiden tulevaisuutta, eikä halunnut kenenkään voivan sanoa, että heidän äitinsä oli huora ja täysin kelvoton nainen. Hän lipui hiljalleen jonkinlaiseen tylsyyteen ja mielenelämän tutkimattomiin syvyyksiin. Hän joutui eräänlaiseen karuselliin, jossa syytökset ja puolustelut vuorottelivat ja löivät toisiaan raskaalla nyrkillänsä. Hän olisi viettävä lopun elämäänsä mielisairaalassa, ellei sitten tapahtuisi jotakin niin suurta, että seurakunta viimeinkin heräisi ja alkaisi pitää huolta omistansa; ehkä Jumala vielä kuulisi ja tekisi ihmeensä Ilsenkin kohdalla!

Markku Vuori