Kulissien maailma

Ilta oli todella kaunis. Viereiseltä järveltä henkäili lempeä, kesäinen tuuli, tuoden mukanaan tuon niin tutun leyhäyksen, jota ei oikeastaan mitenkään osannut määritellä. Se oli vain veden läheisyyden, kesän tuoksu. Muutama lokki kierteli vielä rannan läheisyydessä, mutta muuten järvi oli jo rauhoittunut; päivällä niin lukuisat ulapalla risteilleet veneet olivat nyt rannoilla, ja ihmiset olivat rientäneet ilta-askareisiinsa tai huvituksiinsa.

Niin, Johanneksella oli jonkinlainen kesäloman tapainen varsinaisen kesän ollessa nyt jo ohitse. Hän todella iloitsi siitä, että ilma oli niin kesäinen, vaikka normaalisti tähän aikaan oli huomattavasti viileämpää. Mikä ylipäätänsä oli enää normaalia? Useat vuoriston laskettelukeskuksista oli suljettu säiden muututtua niin merkittävällä tavalla, ettei lunta ollut juuri minään vuonna tarpeeksi. Kesä oli tosin kesä niin kuin ennenkin, mutta yleensä ottaen lämpötilat olivat entisen ajattelutavan mukaisesti aivan sekaisin.

Johannes istui rantakiveyksellä suuren venelaiturin kärjessä. Aivan tässä vesirajassa veden tuoksu ei ollut niin lumoava kuin kauempana rannalla. Muutama kuollut kalakin kellui öljyisessä vedessä; rantaan ajautunut levä mätäni kivikossa. Tämä oli siis hänen kesälomansa, vihdoinkin! Mutta mikä häntä oikein vaivasi, kun hän jo nyt ajatteli loman loppumista ja kotiin paluuta? Miksi hän ei voinut todella tuntea olevansa lomalla, vaikka ilma oli niin kaunis, maisema henkeäsalpaava? Kaukaiset vuoret kuvastuivat ilta-auringon loisteessa kuin satumaana, ja kullanpunertavat pilvet reunustivat laskevaa tulipalloa. Jumala oli todella luonut kauniin maan ihmislasten asua! Mutta jokin ei ollut siten kuin olisi pitänyt olla. Johanneksen sydän oli ahdistunut, tuskainen, kaikesta tästä kauneudesta huolimatta. Hän oli rauhaton, levoton. Hän kaipasi todellista Jumalan läsnäolon tuntua, todellista taivaallista kosketusta.

Hän ei olisi ollut nyt täällä, niin kaukana kotoa, ellei Klausin perhe olisi välttämättä halunnut häntä ja Mariaa mukaansa. Eivät he olisikaan mahtuneet tuon perheen maastoautoon, mutta nyt oli Klaus vuokrannut kylän autokorjaamolta pikkubussin, johon oli mahdutettu vielä Ann-Marien sisaren tyttären kaksi rasavilliä pikkupoikaa. Klausilla ja hänen vaimollansa oli jonkinlainen maanviljelijöille tarkoitettu seminaari tässä kaupungissa, ja veljellisessä rakkaudessa he olivat ottaneet niin loman tarpeessa olevan Johanneksen mukaansa. Kuka todella oli jonkin tarpeessa, Johannesko loman, vaiko tämä hurskas perhe lapsenvahdin tarpeessa? Maria oli pyytänyt töistä yhden ylimääräisen lomapäivän, niin että tämä rentoutusmatka oli mahdollinen. Koko päivän he olivat kierrelleet kaupunkia viiden lapsen kanssa, ja olihan se itse asiassa ollut todella mukavaa, sillä heidän omat lapsensa olivat jo niin vanhoja, etteivät olleet kuuleviin korviinsa ottaneet mahdollisuutta päästä pienelle lomamatkalle.

Nyt istui Johannes tässä rantakiveyksellä syvissä mietteissä. Muu joukko vetelehti rantakahvilan terassilla odotellen Klausin ja Ann-Marien saapumista. He olivat kaikki menossa huvittelemaan "oikein toden teolla!" Tässä kaupungissa oli tivoli, eikä mikään pieni sellainen. Sinne meneminen oli sisällytetty ohjelmaan jo viikkoja sitten matkaa suunniteltaessa, sillä lapsille se oli oikeastaan ainoa tekijä, mikä oli saanut heidät lähtemään mukaan tälle matkalle.

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun Johannes meni tivoliin lasten kanssa. Olihan hänkin aikanaan ollut pieni ja kaivannut kaikkea sitä, mitä lapsi ylipäätänsä kaipaa. Mutta jo siihen aikaan hän oli ollut jonkun mielestä hyvin erikoinen lapsi, sillä hän ei oikein osannut asennoitua mihinkään huvitteluun siten kuin olisi pitänyt. Vuoristorata oli todella jotakin ihmeellistä, hurjaa, mutta enemmän kuin huimasti kiitävät vaunut ja ihmisten kirkuna, kiinnitti hänen huomiotansa itse ratarakennelma. Oliko se kyllin vahvasti tehty, kestikö se vuosikautisen hurjastelun itse asiassa niin raskaalla junalla? Miten oli järjestetty vaunujen pysyminen kiinni kiskoissa? Millainen laitteisto nosti junan ylös mäkeä silloin kun ei vielä ollut kyllin vauhtia? Millä tavoin oli järjestetty turvapuomien lukitus? Kaikki asioita, joille tuskin kukaan muu soi huomiotansa kaiken tämän huumaavan ja kiehtovan musiikin ja värikkäiden lamppujen loisteessa!

Useat uskovaiset Johanneksen lähipiirissä olisivat tuhahtaneet paheksuvasti, jos olisivat tienneet hänen menevän tuohon maallisten riemujen paikkaan, vaikka se tapahtuikin lasten tähden. Mutta mitä hän ylipäätänsä enää välitti kaikesta arvostelusta, tyhmästä jahkailusta, josta ei ollut kenellekään mitään hyötyä, vaan mikä päinvastoin hajotti seurakunnan yhteyttä ja toi entistä suurempaa ristiriitaa veljien ja sisarten keskuuteen? Miksi ei jokainen saanut oman omantuntonsa mukaisesti tehdä mitä halusi, jos se ei kerran ollut ristiriidassa Jumalan Sanan kanssa? Hänen sydämensä ei ollut pienimmässäkään määrin kiintynyt näihin asioihin, ja itse asiassa jo nyt tänne asti kantautuva musiikki ei tehnyt häneen mitään vaikutusta. Mutta lapset halusivat sinne, ja ilman häntä moni laite olisi jäänyt kokematta, sillä nimenomaan ne laitteet kiinnostivat, mihin ei alle kymmenvuotias saanut mennä yksin. Klausin vaimon sisarenlapset olivat tosin melkoisia hulivilejä, mutta Johanneksen seurassa nämä viihtyivät, koska tämä itsekin oli niin lapsellinen, niin kuin Ann-Marie hymyillen tokaisi lähtöpäivänä.

Koko alue oli aidattu räikeillä seinämillä, joihin oli maalattu kaikkea mahdollista kukkasista käärmeisiin ja vedenneidoista dinosauruksiin. Ei ollut vielä läheskään pimeää, ja valonheittimet ja värilliset lamput menettivät vielä toistaiseksi loisteensa luonnon valaistuksessa. Lapset alkoivat tulla kärsimättömiksi, sillä seminaarilaisia ei vain kuulunut. Niin kuin aina, niin nytkin Johannes tarkkaili ohitse rientäviä ihmisiä. Nämä eivät mitenkään vastanneet sitä kuvaa, mikä hänellä oli ollut tivoliin menijöistä. Loppujen lopuksi näiden ihmisten joukossa oli hyvin vähän lapsia, sillä tässäkin oli yksi tämän ajan suuntauksen merkki: tivolissa oli anniskeluoikeudet, niin että suuri määrä sinne rientävistä oli nuorisoa ja aikuista väkeä. Osa ihmisistä oli pohjustanut itseänsä jo kotona, joten ohi rientävissä voitiin havaita sellaista hilpeyttä, mikä syntyy ainoastaan päihdyttävien aineiden vaikutuksesta.

Johannes seurasi ihmisten kasvoja, nuoria kasvoja, vanhempia kasvoja. Niistä kuvastui tietynlainen odotus, ilo, riemukin. Nuoret parit pitivät toisiaan kädestä kiinni, vapautuneemmat puristivat toisiansa kainaloonsa sellaisella tavalla, että kulku oli silminnähden vaikeata. Mitä nämä ihmiset todella ajattelivat, mitä heidän mielessänsä liikkui? Aidan takaa kantautui kirkunaa kummitusjunasta, vuoristoradan vaunut näkyivät hetken niiden noustessa radan huippukohtiin, kyydissä olevat huusivat teeskennellystä kauhusta, ja kadulla kulkevat nyökkäilivät ja hymyilivät hyväksyvästi. Sinne hekin olivat menossa, viettämään riemukasta aikaa, rentoutumaan, vapautumaan!

Vihdoinkin saapuivat odotetut seminaarilaiset hengästyneinä ja hikisinä, anteeksipyydellen ja selitellen. Klaus maksoi sisäänpääsymaksut kaikkien puolesta, ja jokaiselle lapselle ostettiin koko illan passi, jolla sai käyttää kaikkia laitteita niin paljon kuin halusi. Mutta kuka vanhemmista henkilöistä uhrautuisi menemään lasten mukana niihin kieputuksiin, mihin tarvittiin saattaja? Asia ei tahtonut millään ratketa, niin että lopulta tehtiin niin kuin Johannes ehdotti: ostettiin kaksi aikuisten passia, ja kunkin laitteen kohdalla ratkaistaisiin sitten kuka passeja käyttäisi.

Vieläkään ei ollut täysin pimeää, ja Johannes ei voinut alkuunkaan käsittää näiden ihmisten ylitsepursuavia tunteita. Kaikkialla oli viimeisimmän tekniikan mukaisia lavasteita ja kulisseja, niin että Ann-Marie jo nyt, ennen kuin aurinko oli kunnolla ehtinyt laskea, huudahti kerran toisensa perään: "Katsokaa, katsokaa, kuinka aidolta tuo näyttää, katsokaa, katsokaa, voi kauheata, onko se oikea?" Johannes oli yhä vielä sama Johannes, joka vuosikymmeniä sitten oli ensimmäisiä kertoja käynyt tällaisessa paikassa. Hän ei kyennyt näkemään mitään oikeata, mitään aitoa, vaan ilta-auringon viimeisten säteiden valossa kaikki näytti hänen silmissään hyvin keinotekoiselta ja tylsältä. Jos hän olisi saanut olla tekemässä näitä lavasteita, olisi hän tehnyt monen asian aivan toisin. Nyt pilasivat huolittelemattomat yksityiskohdat monen kummajaisen muuten niin aidon vaikutelman. Kaikki oli niin ilmiselvästi ihmistekoista, että se kiusasi Johannesta!

Oli jo tullut täysi pimeys. Ilma oli suloisen lämpöinen, hyväilevä, aivan kuten joskus keskikesällä, ja nyt tunnettavat tuoksut tulivat maalta päin, ympäröiviltä rinteiltä, sillä aurinko oli juuri laskenut. Tunnelma tiivistyi entisestään tivolialueella, ja nyt oli Klausin ja Ann-Marien suureksi riemuksi tapahtunut iloinen jälleennäkeminen. Tivolissa oli myös aivan naapurikylältä uskovainen tuttavaperhe, jota ei oltu tavattu sitten aikoihin. Eiväthän nämäkään olisi tänne tulleet, elleivät lapset niin kovasti olisi inttäneet viikosta toiseen! Kyllä, kyllä jokainen ymmärsi, ettei uskovainen tällaiseen paikkaan muuten tulisi!

Johannes ei missään tapauksessa kyennyt menemään karuselliin tai vastaavaan, sillä hänellä oli kaikkea muuta kuin lentäjän pää. Mutta vuoristoradan ja muutaman muun hullunvärkin hänenkin päänsä kesti, niin että hän ajoi näitä muutamaa laitetta vuoronperään kunkin lapsen kanssa. Suurimman osan aikaa hän tyytyi katselemaan muiden ilonpitoa ja tarkkailemaan näiden kasvoja ja olemusta. Miksi hänestä olikaan luotu tällainen, tarkkailija, tutkija, jonkun mielestä kummastelija? Ei hän tehnyt sitä uteliaisuuttaan, ei pahuuttaan; se vain oli jotakin hänen olemuksessaan. Mitä ajattelivat nämä riemukasilmeiset, onnelliselta vaikuttavat ihmiset? Niin, hän ei niinkään halunnut analysoida heidän ilmeitänsä, vaan häntä kiinnosti enemmänkin se, mitä näiden ihmisten sisimmässä liikkui, tapahtui, mitä he ajattelivat, mitä he tunsivat. Osa joukosta oli selvästi päihtynyttä, osa vain musiikin ja metelin ja laitteiden huumaamaa.

Ann-Marie ei lakannut hokemasta tuota jo iänikuiselta tuntuvaa lausettansa: "Katsokaa, kuinka oikean näköinen tuo on; hyi kauhea, sehän näyttää ihan oikealta!" Hän oli koko olemuksellaan mukana tässä iloisessa hyörinässä, ja tavallaan Johannes soikin sen hänelle. Eipä ollut tuon sisaren elämässä liiemmälti iloa ja onnellisuutta, sen tiesi tämä tarkkailija, sillä häneltä ei voinut jäädä huomaamatta moni sellainen asia, mitä useampi seurakuntalainen ei lainkaan pannut merkille. Ei ollut yksi kerta se, kun Johannes oli tullut jotakin asiaa toimittamaan Klausin talolle, ja avoimesta ikkunasta oli kantautunut kiihkeä sanaharkka. Mutta kun Johannes sitten oli koputtanut ovelle, oli sisään astumisen toivotuksen jälkeen Klaus istunut tuvan penkillä punakoin kasvoin, Ann-Marie takanansa seisten ja pörröistä miehensä tukkaa sivellen. Kumpikin oli ollut kuin ei mitään olisi tapahtunut, ja vaimo oli miestänsä rajusti rutistaen rientänyt hellan ääreen kahvia keittämään. Niin, kulissit olivat äärettömän tärkeät kaikessa teatterissa, niin saleissa kuin yksittäisten uskovaisten keittiöissäkin!

"Voi kauheata, kun minä säikähdin!" kuului jälleen sieltä suunnalta minne Ann-Marie oli mennyt. Tässä tivolissa oli kaikkialla, niin polkujen varrella kuin lähes jokaisessa puussakin, jonkinlaisia hirviöitä ja nukkeja ja alkukantaisia matelijoita. Nyt tämä herkästi syttyvä nainen oli melkein törmännyt pienen puron ylittävän sillan takana jonkinlaiseen menninkäiseen, jonka silmät kiiluivat pimeässä. "Hyi sentään, hah, hah, sehän on ihan oikean näköinen!" Johannes mietti salaa mielessänsä, että mistä tämä sisar niin tarkasti saattoi tietää sen olevan oikean näköisen. Ei ollut ainakaan Johannes koskaan nähnyt oikeata sellaista, eikä halunnut milloinkaan nähdäkään! Jossakin mielessä tätä sisarta alkoi nyt kiusata se, kuinka muita nauratti hänen helposti ansaan menemisensä, ja niin tämä päätti seuraavalla kerralla ottaa aivan toisen otteen säikähdykseensä.

Tämä tivoli oli toisaalta, puutteistansa huolimatta, nyt pimeydessä yllättävän rikassisältöinen. Tämä johtui nimenomaan siitä, että paikalla ollut metsä oli jätetty paikoilleen kaikkialla siellä, missä laitteet eivät välttämättä olleet vaatineet sen kaatamista. Paikalla olleita suuria kivenlohkareita ja melkoista kalliota oli keinotekoisesti laajennettu, niin että koko alue oli kuin suuri labyrintti. Paikoitellen valaistus oli jätetty hyvin niukaksi, niin että siirryttäessä laitteelta toiselle jouduttiin kulkemaan näiden pimeiden alueiden lävitse, jotka olivat suorastaan pullollaan kaikenlaista "kauhua".

Alue oli melkein kierretty kertaalleen, kun lapset keksivät nurkkauksen, missä ei vielä oltu käyty. Täällä oli melkoisen hämärää, ja lähes jokaisen puun juurella ja jokaisen kiven takana vaani jonkinlainen kummajainen, joista monet liikkuivat valokennojen vaikutuksesta aina kun joku tuli lähelle. Ann-Marieta alkoi toden teolla pelottaa, ja hän ei halunnut enää kirkua kauhusta siitä yksinkertaisesta syystä, että hänelle oli jo naurettu kyllin monta kertaa. Edettäessä kohti takana siintävää kieputuslaitetta, seisoi yhtäkkiä Ann-Marien edessä harmaapartainen, pieni menninkäinen, joka oli sytyttämässä piippuansa. Nyt ajatteli päättäväinen sisar hetkensä tulleen, ja rohkeutensa kooten hän tempaisi vieressään tepastelevan lapsen kädestä lähes täyden virvoitusjuomapullon ja ruiskaisi siitä kuohuvan vanan ukon parralle ja juuri sytytetylle piipulle huutaen: "Senkin ukonkäppärä, piippu vie sinulta hengen!"

Koko seurue seurasi mykistyneenä Ann-Marien heihin päin kääntyneitä riemastuneita kasvoja. Tuskin oli koskaan Johannes nähnyt niin voitonriemuista ilmettä tällä sisarella. Mutta miksi ei kukaan nauranut, miksi ei kukaan osoittanut suosiotansa sisarelle tämän uroteon johdosta? Kaikki olivat ennemminkin kauhun lamaannuttamia, ja osa lapsista näytti siltä kuin olisivat halunneet juosta karkuun. Johanneksenkin kurkkua kuivasi, ja tietynlainen kauhu kiiri hänenkin selkäpiitänsä pitkin. Hän vain tuijottamalla tuijotti sinne, minne sisar oli tyhjentänyt lapsen limonadipullon. Lopulta Ann-Mariekin käänsi päänsä, kun hänen takaansa kuului hämmästynyttä vihaa puuskuva ääni: "Mitä ihmettä rouva oikein tarkoittaa? Mitä pahaa minä olen tehnyt, kun pitää ihminen tällaisella tavalla tuhria?" Ei huutanut nyt sisar hämmästyneenä: "Voi kuinka oikean näköinen! Hah, hah!" Ei, sanaakaan hän ei saanut suustansa, joka oli levähtänyt niin ammolleen, että lepakko olisi siitä voinut sisään lentää!

Tämä menninkäinen oli niin aidon näköinen ja niin todellinen, ettei se ollutkaan mikään menninkäinen, vaan yli yhdeksänkymmentä vuotias sveitsiläinen ukkeli pitkine partoineen ja vanhanaikaisine pukuineen. Tälle tapahtumalle naurettiin, naurettiin lähes henkihieveriin asti, mutta ei vielä juuri nyt. Ensin piti sovitella tämä hirvittävä erehdys, selittää, selittää ja selittää. Ja maksaa niin ukkelin puvun pesemisestä kuin tämän taksimatkasta hotelliin.

Niin, kun on kyllin jäljitelmiä, kyllin keinotekoista, sotkeutuu jossakin vaiheessa todellinen epätodellisen kanssa. Vaikka tämä tapahtuma oli ratkiriemullinen ja koomisuudessaan vertaansa vailla oleva, alkoi Johanneksen sisimmässä jälleen kerran puhua hiljainen ääni. Hän ei ollut tullut tänne tivoliin tarkoituksetta, sillä nyt hänen eteensä avautuivat niin laajat ja syvälliset hengelliset kuvat, että hän mielessään alkoi pitää saarnaa ihmiselämän lavasteista ja kulisseista, vääristä kuvitelmista ja erehdyksistä.

Nyt hän alkoi ymmärtää elämänsä eri tapahtumia ja niitä asenteita, jotka jo lapsesta pitäen olivat vallinneet hänen olemuksessansa. Toki hänkin halusi rentoutua, iloita iloitsevien kanssa, mutta hän ei voinut mitään sille, mitä häneen jo lapsesta lähtien oli laitettu. Hän oli aina ollut erilainen kuin muut. Hän ei olisi halunnut olla sitä, mutta niin vain oli. Ja mikä oli se tekijä, mikä sai hänet tuntemaan itsensä niin muista poikkeavaksi? Ikään kuin jo synnyinlahjaksi hänelle oli annettu kyky nähdä asioiden lävitse, itse asioiden olemukseen. Vaikka kulissit ja esiriput olisivat olleet kuinka taidokkaita ja kauniita, olivat ne vain jotakin tehtyä hänelle. Juuri siitä syystä ajoittaiset vierailut, joskin harvat, joissakin teattereissa olivat olleet hänelle pitkästyttäviä ja turhauttavia. Mikään ei ollut aitoa, eivät sen paremmin lavasteet kuin eivät ihmisetkään korokkeella! Kaikki oli tehtyä, näyteltyä, esitettyä.

Tämä koko tivoli oli hämäystä, petosta, illuusiota, kuvitelmaa. Mikään ei ollut oikeata, mikään ei ollut aitoa, lukuun ottamatta tuota pientä miehenkäppyrää, joka huvittavaa kyllä, ei suurestikaan poikennut muista huvipuiston olennoista. Mutta eivätkö kaikki ihmiset sittenkin tienneet, ettei täällä mikään ollut aitoa? Eivätkö ihmiset vain suggeroineet itsensä hetkeksi voidaksensa nauttia tästä keinotekoisesta maailmasta? Hämmästyttävää kyllä, monet tuntuivat koko olemuksellaan elävän tässä mielikuvituksellisessa maailmassa. Myöskin nämä uskonsisaret- ja veljet. Muuten niin jörrikkä Klauskin oli kuin omassa elementissään kaikkien näiden muovisten ja peltisten häkkyröiden ja olentojen keskellä. Oliko siinä mitään pahaa, sillä huomenna he olisivat jo kotimatkalla kohti Hopeajärven pikkukaupunkia, kohti todellisuutta, arkielämää? Niin, kehitys oli kulkenut kulkuaan, ja nyt oli heidänkin kylänsä muuttunut kaupungiksi.

Ei, ei todellakaan ollut pahaa siinä, jos ihmiset, uskovaisetkin, hetkeksi irrottautuivat arkielämästä ja rentoutuivat, olivat onnellisia maallisistakin asioista. Eipähän täällä huvipuistossa käyty kuin korkeintaan kerran tai pari kymmenessä vuodessa, lasten toivomuksesta, joten ei voinut kukaan sanoa, että uskovaiset ihmiset olisivat kiinnittäneet sydämensä maallisiin riemuihin. Mutta jokin Johanneksen sydämessä oli tullut todella murheelliseksi. Jotakin pahaa oli kaikessa tässä siitäkin huolimatta! Oliko se paha täällä tivolissa, näissä laitteissa ja peikoissa ja vedenneidoissa? Ei, mutta siitä huolimatta Johanneksen mielen täytti sanoinkuvaamaton murhe ja masennus. Yhtäkkiä katosi karusellien posetiivimusiikki, vuoristoradan jylinä, ihmisten nauru ja viereisen pelihallin automaattien ratina ja piipitys. Johannes ei enää ollut huvipuistossa, koko sen seudun suurimmassa tivolissa. Hänen ruumiinsa tosin nojasi lemmenjoen kaiteeseen, mutta hän ei nähnyt jokea pitkin lipuvia joutsenveneitä, ei niissä istuvia lemmenpareja. Hän itki, itki katkeraa itkua, sillä hän näki jotakin sellaista, mitä hän ei milloinkaan elämänsä aikana ollut tajunnut sellaisella yli-inhimillisellä, koko olemuksen valtaavalla voimalla. Hän ajatteli Jumalan seurakuntaa, sitä joukkoa, joka tässä ajassa piti itseänsä Kristuksen Morsiamena, valmiina kohtaamaan piakkoin saapuva Ylkänsä!

Voi, nämä lavasteet ja keinotekoiset eläimet ja kukkaset ja valaistukset eivät olleet mitään sen rinnalla, mitä seurakunnassa oli tapahtunut ja tapahtui edelleenkin! "Voi, kuinka oikealta ne näyttävätkään!" Ann-Marien huudahdukset kaikuivat Johanneksen korvissa, mutta nyt ne puhuivat jostakin aivan muusta kuin mitä täällä huvipuistossa oli nähtävissä ja kuultavissa. Niin, kuinka oikealta ja aidolta vaikuttikaan moni asia seurakunnan keskuudessa, mutta siitä huolimatta aika oli näyttänyt toteen, ettei moni asia sittenkään ollut sitä, minä useampi oli sitä pitänyt, joskus jopa Johanneskin, kaikista epäilyksistänsä huolimatta. Kuinka moni saarnaaja olikaan tullut ja mennyt, puhunut palavasti, opettanut, ”rakentanut seurakuntaa”, mutta siitä huolimatta hedelmä olikin ollut aivan jotakin muuta kuin mitä siihen aikaan oli pystytty käsittämään. Oli uskottu Hengen vaikuttaneen, vieneen seurakuntaa syvemmälle, oli koettu riemullisia hetkiä hallelujan ja aamenen kaikuessa, mutta nyt todellisuus oli tuonut esiin asian oikean laidan. Niin, päällisin puolin, yhdeksänkymmentä yhdeksän prosenttisesti, oli julistus ollut oikeata, mutta kaikessa oli siitä huolimatta ollut tuo yksi pieni, mitättömän tuntuinen prosentti, mikä ei ollutkaan aivan aitoa, todellista, Jumalan Sanan mukaista. Kansa oli kulkenut tämän virran, Hengen vaikutuksen, niin kuin oli uskottu, mukana, mutta jälkeenpäin, joskus vuosienkin kuluttua, oli jouduttu toteamaan, että lähes kaikki tuo yhdeksänkymmentä yhdeksän prosenttia oli kadonnut ihmisten muistista ja mielistä, mutta tuo mitätön yksi prosentti oli vallannut ihmisten olemuksen sellaisella voimalla, ettei sitä kukaan kyennyt käsittämään!

Niin, ihmiselämä on hyvin kummallinen, käsittämätön. Tivoli ei olekaan vain jossakin rannikon suurkaupungissa, vaan se on usein siellä, missä tulisi olla todellisen Jumalan pelon ja vavistuksen Hänen Sanansa edessä. Miten saattoi olla mahdollista, että seurakuntaelämästä oli tullut sellaista sirkusta? Tätä Johannes ei milloinkaan elämänsä aikana tulisi käsittämään. Hänen mieleensä palasi yhä uudelleen tuo hänen unensa Klausin sikarapakosta ja siinä rypevistä seurakuntalaisista. Hän oli kertonut siitä harvoille valituille veljillensä ja sisarillensa, eivätkä kaikki olleet lainkaan käsittäneet sen merkitystä. "Sehän oli aivan hullu uni!", oli usean kanta asiaan. Mutta todellisuudessa ääni Johanneksen sisimmässä vakuutti hänelle, ettei tuo uni vastannut missään suhteessa kaiken sen älyttömyyttä ja suoranaista hulluutta, mitä seurakunnan keskuuteen oli tullut. "Vähäinenkin hapatus hapattaa koko taikinan." Kuinka tarkkaan olikaan kaikki tiedetty jo Jumalan Sanassa! Ei ollut mitään merkitystä sillä, kuinka todellista ja oikeaa julistus oli päällisin puolin. Pienikin hapatus, väärä korostus, Sanasta pois ottaminen, siihen lisääminen, inhimillinen ajatus, riitti hapattamaan kaiken. Kaikki oikea, hyvä, jäi toiselle sijalle, ja tuo pieni hapatus oli se mikä tarttui kuulijoiden korvaan ja mieleen. Järjetöntä, mieletöntä, mutta kuitenkin niin totta!

Johannes ei voinut olla ajattelematta erikoisesti niitä julistajia, joiden ilmestymisen aikoihin jo kuului seurakunnan keskuudessa tunnustus: "Tämä veli saarnaa niin aidosti ja melkein sitä, mitä tälle ajalle on tarkoitettu." Tuskin juuri kukaan kiinnitti sen paremmin huomiota tähän itse lausumaansa tai toisen suusta kuulemaansa arvioon. Mutta todelliselle jumalanlapselle ja paimensielulle jo yksi sana tässä ilmaisussa kertoi koko asian luonteen ja ominaisuuden. Yksi ainoa sana! Saivarteluako, pikkumaisuuttako? Ei, vaan Jumalan Henki! "Melkein!" Kuinka pelottava sana seurakuntaelämän kohdalla! Kuinka pelottava sana ajatellen valmistautumista, ehtimistä siihen, mikä on tärkeintä ihmisen elämässä!

"Melkein!" Jo vanha sanonta kuului, että "melkeistä" puuttuu puolet. Tämä viisaus päti normaalien, tavallisten ihmisten keskuudessa, mutta mikä oli vikana uskovaisilla? Johannes muisti erittäin hyvin sen, kuinka monta kertaa hän oli "melkein" ehtinyt joko junaan tai linja-autoon. Hän muisti sen ikävän tunteen, mitä oli kokenut katsellessansa etäisyyteen katoavia, illan viimeisen bussin takavaloja. Nyt hän oli myöhästynyt vain kaksikymmentä sekuntia, hän oli melkein ehtinyt, mutta joutui jäämään yöksi laakson kaupunkiin. Hän ei ollut myöhästynyt paljon, mutta muutamakin kymmentä sekuntia riitti, sillä auto oli jo ehtinyt niin kauaksi pysäkistä, ettei heiluttaminen auttanut. Kuinka hirvittävä sana uskovaisen elämässä! "Melkein!" Hänen olisi pitänyt päästä kotiin, sillä hän oli jo kauan ollut matkoilla, mutta nyt oli juna saapunut vain muutaman minuuttia myöhässä asemalle, eikä hän ollut ajatellut olevan niin kiire. Hän oli mennyt ostamaan pientä haukattavaa, ja sitten vilkaistuaan aseman kelloon hän oli juossut henkihieverissä, sydämen hakatessa hurjasti ja kuin viimeisillänsä, mutta hän oli myöhästynyt! Hän oli melkein ehtinyt, mutta mitä hyödytti tuo melkein? Hän jäi yöksi laaksoon! Kuinka hirvittävä ajatus! Oli tapahtuma, johon oli ehdittävä ajoissa, eikä melkein! Hän, niin kuin koko seurakuntakin, odotti tuota hetkeä; siitä oli puhuttu vuosikausia, sitä varten oli valmistauduttu, mutta mitä jos hän tai muutkin ehtisivät siihen mukaan vain melkein?

Juuri sinä yönä, istuessansa unta saamattomana halvan hotellihuoneen ikkunan ääressä, katsellen taivaalla kumottavaa kuuta, hän oli suorastaan kauhuissaan ajatellut tuota piankin koittavaa hetkeä. Hän oli nyt myöhästynyt, vaikkakin oli "melkein" ehtinyt. Hän oli makkarasämpylän tähden kadottanut viimeisen mahdollisuutensa ehtiä kotiin rakkaidensa luokse. Hän oli nyt täällä, sanoinkuvaamattoman yksinäisyyden tunteen valtaamana, vieraassa paikassa, yössä. Tämä tunne ei varmastikaan vetänyt missään suhteessa vertaa sille, mitä kaikki tänne jäävät uskovaiset olisivat kerran kokeva huomatessaan, että he ovat myöhästyneet tuosta pilvestä, joka vei valvovat ja palavat veljet ja sisaret yläilmoihin kohtaamaan Herransa. He olisivat jääneet yöhön, kauhistuttavaan ihmiskunnan yöhön, missä ei ole mitään todellista lohtua! He olivat "melkein" saavuttaneet sen, mitä olivat mahdollisesti koko ikänsä odottaneet, turhaan, turhaan, sillä he olivat vain "melkein" ehtineet mukaan.

Kuinka kauhistuttava sana tuo "melkein" olikaan Johannekselle juuri tällä hetkellä! Täällä huvipuistossa kaikki oli Ann-Marien todistuksen mukaan melkein kuin oikeata, mutta kuinka kauhistuttavalta kuulostikaan niin lukemattomista suista kuuluva todistus siitä, että seurakunnassa kaikki oli "melkein" niin kuin piti olla, julistettiin "melkein" niin kuin tuli julistaa, oltiin "melkein" sitä, mitä pitikin olla. Mikä sai uskovaiset tyytymään ja uskomaan kaikkeen tähän, minkä ylle olisi voitu suurilla, taivaan korkuisilla kirjaimilla kirjoittaa "MELKEIN"? Mikä sai ihmiset täällä huvipuistossa kokemaan niin aidontuntuista iloa ja onnea? "Kulissit, rekvisiitta, esiriput, kaikki keinotekoinen!" Mikä sai ihmiset seurakunnassa kokemaan kaikki ne tunteet, aidotkin tunteet, mikä sai seurakunnan vuodesta toiseen tyytymään siihen tilaan missä se juuri nyt oli? "Kulissit, rekvisiitta, esiriput, kaikki keinotekoinen!"

Oliko Johannes hullu, oliko hän mieletön ajatellessaan tätä kaikkea, ja vielä uskoessaan, että se oli Jumalan Henki hänessä, joka sai hänet tuntemaan siten, näkemään siten? Käsittikö kukaan muu, mitä todella tapahtui veljien ja sisarten keskuudessa? Käsittikö kukaan muu, kuinka valtava määrä kulisseja todellisuudessa sisältyi seurakunnan elämään? Käsittikö kukaan, kuinka paljon teatteria ja näyttelemistä ja esirippuja oli seurakunnan ja sen jäsenten elämässä? Kuka oli luonnollinen, kuka oli aito? Jos jo ihmiset olivat sellaisen näyttelemisvimman kourissa, niin miten oli kaiken muun suhteen?

Tätä teatteria ja kulisseja oli kodeissa, sitä oli työpaikoilla, sitä oli seurakunnassa, sitä oli kaikkialla, missä oli uskovaisia ihmisiä. Sitä ei ollut ainoastaan ulkopuolisessa maailmassa, vaan sitä oli jokaisessa kodissa, niin Johanneksen kuin kaikkien muidenkin. Ihmiset olivat kaikkea muuta kuin aitoja, todellisia. Jokin Johanneksen sisimmässä huusi tuskaisella äänellä: "Missä ovat todelliset uskovaiset, ne ihmiset, joista Jumalan Sana puhui: 'Älköön teidän kaunistuksenne olko ulkonaista... vaan se olkoon salassa oleva sydämen ihminen, hiljaisen ja rauhaisan hengen katoamattomuudessa; tämä on Jumalan silmissä kallis'."?

Mitä merkitsi kaikki tämä ulkonainen, mikä oli saanut päällimmäisen sijan seurakunnan elämässä? Mitä kätkeytyi kaiken sen taakse? Johannes ei voinut olla ajattelematta jo lapsuudessansa kokemaansa pettymystä kaiken ulkonaisen viehätyksen suhteen. Hän oli vieraillut omaistensa kanssa sen hetken kuuluisimmassa teatterinäytännössä, ja väliajalla, kun oli pieni poikanen, oli hän uteliaisuudessaan lähtenyt vaeltelemaan pitkin teatterin tiloja. Hän oli ollut suorastaan lumoutunut kaikesta siitä säihkeestä ja loisteesta ja paukkeesta, mikä oli vallinnut koko näytöksen ensimmäisen osan aikana. Tämä satulinna oli suorastaan lumoava, ja kaikki satuolennot olivat jotakin ylimaallista. Mutta nyt tämän pikkuisen askeleet johtivat kohti näyttämön ovea, josta juuri oli mennyt sisään joku avustajista. Luoden vielä lumoutuneen silmäyksen tuohon säihkyvään kuninkaanlinnaan, astui tämä nuorimies näyttämölle, ja millainen pettymys olikaan nähdä kaikki se, mitä tuolla kulissien takana paljastui! Putkia, lautoja, naruja! Koko linnaa ei ollut olemassakaan! Se oli vain pelkkä seinä, taidokkaasti kasaan laitettu, mutta vain seinä, pelkkä seinä!

Johannes ei voinut olla ajattelematta noita alkuaikojen amerikkalaisia pikkukaupunkeja, joissa mahtavien julkisivujen takaa löytyi ainoastaan tavallisia ja pikkuruisia hökkeleitä. Eikö tämä ollut juuri sitä, mistä tänäänkin oli kysymys? Oli ulkonaista, oli kauneutta, oli loistetta, kuin satulinnojen hohtoa, mutta mitä oli kaiken takana? Mitä oli Klausin loisteliaan ja uuden ja puhtoisen rakennuksen sisäpuolella? Mitä oli muiden talojen sisällä? Ulkonaisesti hyvinvoivia ihmisiä, siistejä koteja, siistejä pihoja. Mutta mitä oli kussakin talossa sisällä? Millaiset ihmiset siellä asuivat?

Niin, vaimot olivat alamaisia, hyviä miehillensä. Seurakunnan tilaisuuksissa ja niiden jälkeisissä kahvihetkissä, vanhemmistoveljien luona, kodeissa, vaimot pitäytyivät lujasti kiinni miestensä kainaloihin, hymyilivät, kantoivat kahvipöydästä pullaa ja kaatoivat lisää kahvia miestensä kuppeihin; miehet hymyilivät, nauroivat, laskivat leikkiä, auttoivat takin vaimojensa ylle, tukivat näitä rappukäytävissä, avasivat auton oven. Niin, Ann-Mariekin oli alamainen, tottelevainen miehellensä. Mies ei sitä aina käsittänyt, niin tyhmä kuin oli, ja niin vaimo aina joskus joutui tarttumaan miestänsä kurkusta tai kauluksesta kiinni, roikkuen lyhyempänä tästä kiinni varpaisillaan ja huutaen niin että kaikki naapurit kuulivat: "Etkö sinä tyhmä rontti käsitä, että minä olen sinulle niin alamainen kuin vain voin olla?!" Ja Klaus nyökytteli niin että Ann-Marie vuoroin oli varpaillaan, vuoroin kantapäillään! Greta oli niin alamainen kuin vain voi miehellensä Thomasille. Eikä heillä särkynyt jokainen olohuoneen ikkuna kuin vain kerran heidän elämänsä aikana, kun jostakin kummallisesta syystä lähes jokainen irrallinen esine löytyi lasinsirpaleiden keskeltä taloa ympäröivältä nurmikolta. Greta oli alamainen, niin alamainen kuin vain voi olla, lähtien aina erimielisyyksien puhjettua sisarensa luokse Bodenseelle. Niin, miehensä Thomas sai olla perheenpäänä ja hallita kotonansa niin paljon kuin halusi!

Niin, näille asioille naurettiin ja niitä pidettiin mitättöminä, perhe-elämään kuuluvina asioina. Mutta kuinka kauan uskovaiset perheet saattoivat elää tässä harhaluulossa? Jumala oli puhunut tässä ajassa mitä selvimmällä tavalla kaikesta perheeseenkin liittyvästä, naisen ja miehen keskinäisestä asemasta, mutta mitä kätkettiinkään kaikkien kulissien ja rekvisiitan taakse? Mitä kätkettiin kaiken kohteliaisuuden ja ystävällisyyden taakse seurakunnan kokouksissa ja kahvitilaisuuksissa? Jos uskovaisten läsnä ollessa oltiin alttiita palvelemaan ja kantamaan kahvia siihen pöytään, missä rakas aviopuoliso istui, niin miten sitten kotona kuului ankara käsky: "Ota itse kaapista mitä tarvitset! Minä en ole mikään palvelija, joka koko ajan kantaa kaiken eteesi!" Jos kokousten jälkeen roikuttiin toisen kainalossa tai hihassa kiinni, niin miten sitten koko kotimatkalla ei puhuttu halaistua sanaa toiselle, ja kotona kumpikin kuin vältteli toisen kosketusta? Ja kaikesta tästä huolimatta uskottiin olevan aito Jumalan lapsi, Jumalan rakkaudella ja Pyhällä Hengellä täytetty, valmis kohtaamaan pilvissä saapuva Herra yläilmoissa?

Tätä kaikkea ei Johannes saattanut käsittää. Ei hän toki tarkoittanut sitä, että kaikki perheasiat olisi tullut kuuluttaa koko seurakunnalle. Ei, ei, missään tapauksessa ei! Mutta eivätkö nämä ihmiset lainkaan käsittäneet, kuinka ulkokultaisia he olivat kantaessaan kahvia ja pikkuleipiä ja hymyillessään aina kun tiesivät jonkun katselevan? Kukaan ei olisi pannut merkille sitä, jos jokainen olisi itse noutanut kahvinsa ja pikkuleipänsä, ja kakkupalansa. Mutta nyt luotiin mielikuvaa: "Katsokaa, kuinka hyvin meillä menee! Katsokaa, kuinka hyvä vaimo minä olen tälle miehelle! Katsokaa, kuinka huomaavainen mies minä olen vaimoani kohtaan!" Tämäkö kestäisi Kaikkivaltiaan Jumalan tulisilmien edessä, Hänen Sanansa edessä, joka on terävämpi kuin mikään kaksiteräinen miekka ja tunkee lävitse, kunnes se erottaa sielun ja hengen, nivelet sekä ytimet, ja on sydämen ajatusten ja aivoitusten tuomitsija?

Markku Vuori