Kuin haihtuva savu

"Ja meri antoi ne kuolleet, jotka siinä olivat, ja Kuolema ja Tuonela antoivat ne kuolleet, jotka niissä olivat, ja heidät tuomittiin, kukin tekojensa mukaan" (Ilm. 20: 13).

"Kuulkaa nyt, te, jotka sanotte: 'Tänään tai huomenna lähdemme siihen ja siihen kaupunkiin ja viivymme siellä vuoden ja teemme kauppaa ja saamme voittoa' - te, jotka ette tiedä, mitä huomenna tapahtuu; sillä mikä on teidän elämänne? Savu te olette, joka hetkisen näkyy ja sitten haihtuu - sen sijaan, että teidän tulisi sanoa: 'Jos Herra tahtoo ja me elämme, niin teemme tämän tai tuon'." (Jaak.4:13-15).

Kylän hautausmaa oli aivan sen reitin varrella, mitä pitkin Johannes hyvin usein kulki järvelle. Jo lapsuudesta lähtien hän oli tuntenut erikoista vetovoimaa tuota rauhallista ja hiljaista puistikkoa kohtaan, jossa kylän asukkaat saivat viimeisen maallisen leposijansa. Etenkin sen jälkeen kun hänen isoäitinsä oli saatettu maan poveen, olivat Johanneksen askeleet usein johtaneet noille soraisille ja lähes päivittäin haravoiduille käytäville.

Suuri osa kylän väestöä suhtautui pimeään aikaan kammoksuen tuohon päivällä niin kauniiseen ja rauhaa henkivään metsikköön, jossa valkoiset ristit hohtivat kuin aavemaista valoa kuutamon tai kylältä heijastuvien valojen loisteessa. Pakanalliset tottumukset ja mieltymykset olivat säilyttäneet käsittämättömän otteen kyläläisten mielissä, ja monet todellakin kiiruhtivat askeliaan ohittaessaan tuota kalmistoa. Ei tullut kysymykseenkään, että joku olisi oikaissut sen lävitse päästäkseen nopeammin sen takana olevalle asutusalueelle.

Johannes oli lukenut jo nuorena riivatusta miehestä, joka asusti haudoissa ja pelotteli lähistöllä kulkevia. Oli olemassa ihmisiä, jotka suhtautuivat väärällä tavalla näihin asioihin ja kokivat sairaalloista kiintymystä tätä paikkaa kohtaan. Mutta Johannekselle tämä oli vain paikka, minne vietiin maallisen vaelluksensa päättäneiden ihmisten tomumajat odottamaan tulevaa osaansa.

"Parempi kuin pitotaloon on mennä surutaloon, sillä siinä on kaikkien ihmisten loppu, ja elossa oleva painaa sen mieleensä ...Viisaitten sydän on surutalossa, tyhmien sydän ilotalossa..." (Saar. 7: 2). Johannes käyskenteli usein noita hiljaisia käytäviä lähes loputtomalta näyttävien hautakivi ja -ristirivien välissä. Kuinka hauras olikaan ihmisen elämän lanka! Aivan erikoislaatuinen tunne valtasi hänet aina kun eteen sattui vielä kukka-asetelmien peittämä tuore hautakumpu! Mitä nuorempi ihminen siinä oli saavuttanut elämänsä pään, sitä murheellisempi olo Johannekselle tuli. Lähes joka kerta kyyneleet valuivat hänen silmistään hänen katsellessansa muistokirjoituksia ja kiviin kaiverrettuja tekstejä ja syntymä- ja kuolinpäiviä!

Kuinka moni näistä täällä lepäävistä ihmisistä oli ollut valmis kohtaamaan Herransa ja Luojansa? Oliko heillä ollut joku, joka oli heitä rukouksinensa kantanut ja kertonut heille Jumalasta ja Herran Jeesuksen sovitustyöstä Golgatan ristillä? Tuskin täällä lepäsi yhtäkään tomumajaa tai sen jäännöstä, joka ei olisi kuullut hengellisistä asioista, mutta millä tavoin heitä oli informoitu iankaikkisuusasioissa? Millainen vastuu olikaan niillä, jotka olivat julistaneet Jumalan Sanaa tämän elämän matkamiehille!

Johannes ei voinut olla ajattelematta sitä hetkeä, kun hän harvoja kertoja elämässään oli joutunut katselemaan kuollutta ihmistä. Hopeajärvi jäätyi suhteellisen aikaisin syksyllä, mutta usein sateiden ja lämpimien ilmojen johdosta mahdollisesti paksuksikin ehtinyt jääpeite oli paikoitellen ohentunut sellaisella tavalla, ettei se olisi kantanut edes pulleaa hanhea tai joutsenta.

Kylällä asusti joitakin hyvin säälittäviä ihmisraukkoja, joiden osa oli todella surkea. Heillä ei ollut kunnon asuntoa, saati sitten työpaikkaa, ja lähes ympäri vuoden he vaeltelivat paikasta toiseen nukkuen missä milloinkin ilmojen lämpötilasta johtuen. Nyt olivat tulleet ensimmäiset pakkaset, ja ymmärrettävää oli, etteivät nämä poloiset tarjenneet enää rannalla olevien veneiden alla, vaan hakeutuivat kylälle rappukäytäviin ja pihavajoihin, mistä heitä jatkuvasti hätisteltiin pois. Heidät koettiin eräänlaiseksi maanvaivaksi, ja siksi heitä kutsuttiin pultsareiksi ja puliukoiksi.

Jos kristillinen rakkaus ja toisesta välittäminen olisivat vallinneet hiukankin enemmän tuolla kylällä, olisivat varmaankin jotkut näistä onnettomista välttyneet kohtaloltansa. Heidän joukossaan oli muutamia, jotka aikoinaan olivat olleet huomattavassakin asemassa kyläläisten keskuudessa, mutta elämän vastoinkäymiset olivat saattaneet heidät tilaan, jota he eivät aikaisemman elämänsä aikana olisi osanneet edes kuvitella. He olivat rakastavien äitien ja isien lapsia, jotka olivat jokaisen muun tavoin kokeneet lapsuuden ja nuoruuden, toivossa jostakin hyvästä ja onnellisesta tulevaisuudessa. Miksi juuri he päätyivät johonkin sellaiseen, mitä kukaan ei toivonut itsellensä saati sitten lapsillensa, oli kysymys johon kukaan ei löytänyt vastausta.

"Kippari" oli miellyttävä, hyväntahtoinen, ei milloinkaan mitään pahaa tarkoittava keski-ikänsä ohittanut entinen merimies, joka koko elämänsä oli viettänyt merillä. Hän oli sairauden johdosta joutunut lopettamaan työnsä, ja oli perheensä kanssa asettunut viettämään eläkepäiviänsä kylän laidalla sijaitsevalle vanhalle, hyvin pienelle maatilalle. Juuri kun kaikki oli näyttänyt olevan hyvin, oli perheen toinen lapsi sairastunut vakavasti ja kuollut äitinsä käsivarsille ennen kuin häntä oli ehditty viemään sairaalaan. Äiti otti asian niin vakavasti, että tuli synkkämieliseksi ja ikään kuin vetäytyi pois tästä elämästä. Sosiaalilautakunta otti jäljellejääneen lapsen huostaansa isän ja kyläläisten vastustelusta huolimatta. Eräänä päivänä äiti löydettiin kuolleena kylän katolisen kirkon penkistä.

Kippari koki elämänsä luhistuvan, mutta etsi apua eri seurakunnista. Hän oli jatkuvasti nähty vieras niin katolisen kuin muidenkin kirkkojen kokouksissa, mutta jokin ei suonut hänelle rauhaa ja lepoa, niin että hän alkoi ryypätä ja viettää aikaansa rannalla oleilevien alkoholisoituneiden miesten kanssa. Johannes ei usein vieraillut näissä muissa seurakunnissa, mutta sattui kerran olemaan paikalla kun kylän suurimman seurakunnan edustaja piti ulkoilmakokousta järven rannalla. Kuunnellessaan sivusta kokouksen jälkeen käytävää keskustelua tämän papin ja Kipparin välillä, nousivat Johanneksen hiukset pystyyn. Pappi vakuutti Kipparin olevan Jumalan lapsi sen perusteella, että tämä oli kastettu kirkon jäseneksi, ja kutsuessaan tätä osallistumaan seuraavana sunnuntaina vietettävään ehtoollisjumalanpalvelukseen, vakuutti pappi tämän kaikkien syntien olevan anteeksiannettu.

Johannes tapasi Kipparin kaivelemassa torin laidalla olevaa roskalavaa ja halusi vaihtaa muutaman sanan tämän kanssa. Kippari ei tuntenut Johannesta sen paremmin, mutta tiesi tämän olevan saarnamiehen, joka ei tyrkyttänyt mitään, mutta kuitenkin osasi lähestyä ihmisiä oikealla tavalla. Johanneksen sisin itki tämän miehen puolesta, sillä tämä pitäytyi pakonomaisesti siihen, mitä pappi oli hänelle sanonut. Hän oli käynyt ehtoollisella ja oli polvistunut kirkon alttarille, missä pappi erikoisella tavalla oli julistanut hänelle kaikki synnit anteeksi. "Minä olen elänyt karua elämää, kaveri", sanoi nuhruisiin vaatteisiin pukeutunut entinen merimies, "minä en ymmärrä hengellisistä asioista juuri mitään, mutta luotan siihen, mitä pappi sanoi."

Kippari ei malttanut kuunnella, mitä Johanneksella olisi ollut sanottavana, vaan lähti kulkemaan kohti järvenrantaa, missä kaverit odottivat muovikasseineen ja pulloineen.

Johannes oli juuri kääntymässä rantatielle kun paloauto ajoi hänen ohitsensa. Hän kiiruhti askeleitaan ja ehti juuri rannalle, kun palokunnan vene toi tumman mytyn asettaen sen nojalleen suurta kiveä vasten. Kippari oli lähtenyt käsittämättömästä syystä oikaisemaan lahdenpohjukan ylitse vastakkaiselle rannalle, mutta oli jo muutaman kymmenen metrin päässä vajonnut jään läpi hyiseen veteen.

Johannes ei voinut siirtää katsettaan pois tuosta kiveen nojaavasta miehestä. Oli aivan kuin tämä olisi vain nukkunut siinä märkänä, mutta juuri sen näköisenä kuin Johannes oli hänet hetki sitten nähnyt kylällä. Muutama minuutti sitten elävä, puhuva, liikkuva olento, nyt vain liikkumaton, eloton mytty kylmällä, valkoisella lumella, nojaten mustaan ja rosoiseen kiveen. Kuinka hauras olikaan ihmiselämä, kuinka odottamattomasti tulikaan lähtö tästä elämästä!

Mikä oli tämän miehen osa iankaikkisuudessa, sitä ajatusta Johannes halusi paeta. Hänen mielessänsä olivat papin ilmeettömät kasvot ja saarnanuotti, jolla tämä oli julistanut Kipparin Jumalan lapseksi ja antanut synnit anteeksi. Mutta oliko tämän sisimmässä todella tapahtunut jotakin? Oliko hän saanut tulla osalliseksi todellisesta Jumalan Sanan julistuksesta, jonka kautta sielu voi uudestisyntyä ja valmistautua kohtaamaan Luojansa?

Hautausmaalla oli erikoislaatuisia muistokiviä, jotka saivat Johanneksen sydämen huokaamaan Herransa puoleen. Jos juuri umpeen luodut haudat olivat erikoinen puhuttelu hänelle, olivat sitä ehkä vielä enemmän nuo kivet, joihin oli kaiverrettu nimi ja syntymäaika, mutta kuolinpäivän kohta oli avoin. Joidenkin mielestä tällainen oli sopimatonta ja väärää, mutta jossakin mielessä Johannes hyväksyi sen täysin. Todellisuudessa jokaisen kyläläisen nimi ja syntymäaika oli jo kaiverrettu, jos ei tällaiseen näkyvään kiveen, niin kuitenkin näkymättömään hautakiveen, joka vain odotti kuolinpäivänkin merkitsemistä.

Jotkut Johanneksen veljistä ja sisarista pitivät sopimattomana sitä, että tämä kävi niin usein hautausmaalla, koska todellinen uskovainen ei voinut palvoa kuolleita. Johannes ei palvonut kuolleita, ei kiinnittänyt sydäntänsä sen paremmin isoäidin kuin ei kenenkään muunkaan hautaan, mutta täällä käyminen oli sellainen muistutus ihmiselämän lyhytaikaisuudesta, että Johannes toivoi kaikkien ihmisten viettävän enemmän aikaansa tällä kauniilla, mutta toisaalta pelottavalla paikalla. Hän ei pelännyt, hän ei tuntenut pelkoa edes yöllä sattuessansa tälle alueelle. Monta kertaa hän oli kipujensa keskellä unettomina öinä käyskennellyt hetken tässä puistossa. Jokaisen pitäisi käydä siellä, ei niinkään ajatellen poisnukkuneita, kuolleita, vaan itseänsä ja elossa olevia omaisiansa.

Johannes ei pelännyt, ei vapissut edes kuutamoöinä, sillä hän tunsi erikoisella tavalla Herransa läsnäolon. Hän tunsi kiitollisuutta sen johdosta, että oli etuoikeutettu elämään tässä ajassa. Hän oli kiitollinen siitäkin määrästä terveyttä, mitä hänellä oli sillä hetkellä. Täällä oli ihmisen maallisen vaelluksen välietappi, ruumiin odotuspaikka viimeistä tuomiota varten useimmille, mutta myöskin lepäsi tälläkin hautausmaalla todellisten jumalanlasten ruumiita, jotka eräänä päivänä olisivat kuuleva Herran äänen tämän kutsuessa omiansa suurelle hääaterialle.

Aina katsellessansa näitä hautoja ei Johannes voinut olla ajattelematta Lasarusta. Useimmille tämän kuolleista herääminen oli vain suuri ihmeteko ilman sen laajempaa merkitystä, mutta Johanneksen sisimmässä kävivät voimakkaat liikutuksen aallot tämän ihmeteon tuodessa hänen hengellisten silmiensä eteen jotakin sellaista, mitä vain Jumalan kanssa yhteydessä oleva saattaa kokea. Kuinka suuri olikaan Hänen Jumalansa, joka kuitenkin oli ottanut inhimillisen hahmon Herrassa Jeesuksessa Kristuksessa! Useimmille Hän oli vain valkoiseen viittaan pukeutunut Jeesus- niminen mies, jota tosin pidettiin yliluonnollisena ja jumalallisena, mutta kuka todella käsitti sen, mitä Hän tarkoitti sanoessansa: "Joka on nähnyt Minut, on nähnyt Isän!" (Joh. 14: 9). Niin kauan oli saarnattu Evankeliumia ja puhuttu iankaikkisuusasioista, mutta harva todella ymmärsi, että tarvittiin Kaikkivaltias Jumala kutsumaan ulos haudasta mies, jonka ruumis jo oli alkanut mädäntyä!

Johannes ei ollut paikalla tämän ihmeteon tapahtuessa, mutta sisimmässänsä hän saattoi kokea sen juuri nyt. Hän näki tuon valkoiseen viittaan puetun lempeän miehen lävitse ja tiesi, että tämä oli vain eräänlainen temppeli, jossa asui itse Kaikkivaltias Jumala. Tuohon aikaan tuhannet ja tuhannet näkivät Hänet, ja jopa koskettivat Häntä ihmistungoksessa, mutta vain hyvin harvat saivat Häneen henkisen ja hengellisen kontaktin. Kuinka paljon Hän tekikään kaikkea, kuinka palavasti Hän saarnasikaan Jumalan Valtakunnasta, joka oli tullut lähelle! Silti näytti siltä, että Hänen palvelustehtävänsä tämän maan päällä oli useimpien kohdalla turha.

Johannesta lohdutti tavattomasti tämä ajatus. Hän oli ollut vuosikaudet todella masentunut nähdessään kaikkien ponnistelujensa ainakin inhimillisesti katsoen valuneen hiekkaan. Hän oli parhaansa mukaan pyrkinyt tuomaan ihmisten silmien eteen kaikkein tärkeimmän tässä elämässä, todellisen uskon ja Kristus- elämän merkityksen. Usein hän oli tuntenut kuin taivaallisen virran, joka pani sanat hänen suuhunsa, ja hän koki puhuvansa jotakin sellaista, mikä oli hänelle itsellensäkin uutta; hän ei ollut milloinkaan aikaisemmin tullut ajatelleeksi niitä asioita, joita hänen oma suunsa puhui. Siitä huolimatta useat hylkäsivät kaiken, kuka milläkin verukkeella ja puolustelulla. Miksi hän oli niin murheellinen, miksi niin masentunut? Jos ihmiset eivät Herramme aikana uskoneet edes Hänen puhettansa, kuinka voisi olla toisin Johanneksen kohdalla tässä ajassa? Paavali-veli jätettiin useampaan kertaan aivan yksin taistelemaan taistelujansa, ja hänen muistiin kirjoittamansa Sanat olivat jokaisen luettavissa, mutta kuinka moni uskoi siihen, mitä luki?

Vaikka ihmiset eivät vastaanottaneetkaan julistettua, oli silti Jumalan Sana Jumalan Sanaa. Johannes ei voinut tietää, mitä kaikkien vuosien aikana levitetty kirjallisuus ja kasetit olivat aikaansaaneet, ja toisaalta se oli hyväkin niin. Kaikki ei ollut aivan sitä, miltä se näytti, ja muistellessansa kokouksissa istuneiden ihmisten kasvoja, joista oli selvästi nähnyt Sanan puhuttelevan kuulijoita, tunsi masentunut saarnamies parhaaksi jättää kaikki Herran käsiin. Pääasia oli se, että hän teki parhaansa kylvötyössänsä. Iankaikkisuus olisi kerran paljastava tuloksen.

Jumalan Sana oli Jumalan Sanaa, vaikka juuri nyt ei inhimillisesti voinutkaan nähdä paljon hyvää. Siemen oli kuitenkin ihmissydämissä, ja tarvittiin vain todellista Jumalan Hengen liikehdintää kaiken saattamiseksi elämään. Inhimillinen luonto oli malttamaton, ja odotti näkevänsä jotakin enemmän. Mutta nyt elettiin ajassa, jossa ihminen oli osoittautunut juuri sellaiseksi kuin hän olikin. "Mutta Herra Jeesus itse ei uskonut itseänsä heille, sen tähden että hän tunsi kaikki, eikä tarvinnut kenenkään todistusta ihmisestä, sillä hän tiesi itse, mitä ihmisessä on" (Joh. 2: 24- 25).

Ihminen oli tehnyt voitavansa ja yrittänyt saavuttaa hengelliset päämääränsä väellä ja voimalla, korskuvien hevosten selässä, sotavaunuilla ja voimallisilla aseilla. Mutta käytäntö näytti jo näkevälle, mikä oli kaiken tulos. Ihmiskunnan ainoa toivo oli Hän, joka on Jumalan Sana, joka eräänä päivänä ratsastaa valkoisella hevosella ylitse kaiken inhimillisen. Ihmisen, Evankeliumin julistajan, paikka ei ollut hevosten selässä, vaan hänen tuli nöyryydessä, jalkamiehenä, julistaa todellista voiman Evankeliumia: "Kuinka suloiset ovat vuorilla ilosanoman tuojan jalat, hänen, joka julistaa rauhaa, ilmoittaa hyvän sanoman, joka julistaa pelastusta, sanoo Siionille: 'Sinun Jumalasi on kuningas!" (Jes. 52: 7).

Täällä hautausmaalla näki todella sen, mitä ihminen itsessänsä on. Kuolemassa loppui kaikki se, mikä nyt oli nähtävissä ja koettavissa. Mitä hyödytti kylän rikkainta miestä mahtava ja yli kaikkien muiden kohoava kivipaasi? Mitä hyödyttivät häntä kaikki hänen rikkautensa ja rahan hankkimat ystävänsä, sillä kaiken oli hän joutunut jättämään jälkeensä, perillistensä riitojen aiheeksi? Hän ei ollut nyt yhtään sen erityisemmässä asemassa kuin köyhä mökin mummu, joka oli kuollut viime syksynä aliravitsemukseen. Kumpikin makasi saman mullan alla, kumpikin oli enää vain kasa luita, joiden ympäriltä madot olivat syöneet kaiken lihan. Mitä he voivat tehdä muuttaaksensa kaiken, mitä he voivat tehdä tullaksensa joksikin muuksi, elääksensä jälleen? Eivät yhtään mitään, sillä heidän kohdallansa aika oli loppu.

Kuinka voimakkaasti tunsikaan Johannes juuri nyt asioiden tärkeysjärjestyksen! Hänkään ei tiennyt kuinka paljon oli aikaa jäljellä hänen elämänsä tiimalasissa. Hän tiesi Lunastajansa elävän, ja elävä toivo hänessä puhui lohtuansa, mutta samalla toi julki jokaisen jumalanpalvelijan vastuuta. Juuri kukaan ihminen ei painottanut hänen sydämellensä hengellisen työn merkitystä, sillä kiire ja näkyvän elämän paineet olivat saattaneet suurimman osan ihmisistä siihen tilaan, että he päivästä päivään ikään kuin siirsivät kaikkea eteenpäin, luottaen tulevaisuuden suomiin mahdollisuuksiin. Mutta Johannesta kauhistutti kaikki tämä. Hänen sydämellänsä oli niin polttavana tarve tiedottaa kaikille siitä, mitä Jumala tässä ajassa teki, kertoa Jumalan lupauksista tälle viimeiselle ajalle. Mutta mitä enemmän hän teki, mitä enemmän hän ponnisteli, sitä voimakkaammin hän tunsi jopa läheisimpienkin ystävien hyssyttelevän häntä rauhallisuuteen; ei ollut mitään kiirettä, ei ollut mitään hätää!

Johanneksen sisimmän täytti hätä veljiensä ja sisartensa puolesta, niiden puolesta, jotka eivät vielä tienneet mitään siitä, mitä juuri nyt tapahtui pelastushistorian viimeisimmissä hetkissä. Usea Johanneksen palvelustehtävän kanssa tekemisiin joutunut veli ja sisar oli nukkunut pois tästä elämästä. Kukaan ei tiennyt kuka olisi seuraavana vuorossa.

Kirkkokunnalliset ihmiset harjoittivat hengellistä elämäänsä ja pitivät kokouksia kuten aina ennenkin oli pidetty. Mutta näissä piireissä ei todella käsitetty sitä, mitä tässä ajassa tapahtui. Suuntaus oli aivan selvä, ikään kuin vanha sananlasku olisi saanut vasta nyt todellisen merkityksensä: "Kaikki tiet vievät Roomaan!" Todella hengelliselle mielelle oli käsittämätöntä se, kuinka uskonpuhdistuksen ja marttyyrien taisteleman uskonvapauden jälkeen kukaan ei enää protestoinut, vaan kaikkien katseet olivat suuntautuneet takaisin sinne, mistä Jumalan Henki aikoinaan oli uskovaiset johtanut ulos.

Uskonpuhdistuksen kautta Jumalan Henki oli Sanan miekalla haavoittanut petoa (Ilm. 13: 3). Katolinen kirkko oli saanut kuolettavan iskun protestanttisen liikkeen johdosta, mutta nyt tuo kuolinhaava oli parantumassa, sillä entisaikojen voimakkaasta hengellisestä liikkeestä oli loppunut veto, ja se alkoi valua mäkeä alas takaisin sinne, mistä oli lähtenyt. Oli unohdettu marttyyrien veri, oli unohdettu Jumalan Sanan totuudet. Äitikirkko kutsui takaisin helmaansa jokaista sieltä aikanaan lähtenyttä.

Ihmiset olivat todella hengellisesti sokeita, kun eivät käsittäneet mistä on kysymys. Paavi salli juhlia ja kumartaa itseänsä Jumalan sijaisena, vaikka katolisen kirkon opetuksessa ei käytännöllisesti katsoen mikään pitänyt yhtä Pyhien Kirjoitusten todistuksen kanssa. Paavi ei ollut kenenkään isä, mutta siitä huolimatta hän kutsutti itseänsä pyhäksi isäksi, ikään kuin rienaten Jumalan Sanan pyhiä käskyjä vastaan: "Ja isäksenne älkää kutsuko ketään maan päällä, sillä yksi on teidän isänne, hän, joka on taivaissa" (Matt. 23: 9).

Kippari oli lähtenyt pois tästä elämästä hyvin surullisissa puitteissa. Soiko katolismielisen papin siunaus ja anteeksiantamus hänelle sijan tuonpuoleisessa elämässä, siellä paremmalla puolella, sitä ei ollut juuri miettiminen. Kaikki oli nyt lopullisesti liian myöhäistä, mitään ei voinut enää muuttaa. Mutta täällä kalmistossa kävellessään Johannesta kauhistutti ajatus siitä, millainen vastuu jokaisella julistajalla todellisuudessa oli, käsitti tämä sitä tai ei. Mikään ei ollut sen kauhistuttavampi tai kohtalokkaampi petos, kuin petos hengellisellä rintamalla! Ihmismielelle oli käsittämätöntä se, että Jumala ylipäätänsä oli säätänyt asiat tällaisella tavalla; laskenut tällaisen vastuun inhimillisten olentojen ylle!

Pelottavaksi kaiken teki loppujen lopuksi vain se puoli asiasta, mikä kaiken ratkaisi. Jonka Jumala todella oli kutsunut ja valtuuttanut tällaiseen hengelliseen virkaan, puhui Jumalan Sanoja, ja vastuu oli silloin Lähettäjän. "Sillä hän, jonka Jumala on lähettänyt, puhuu Jumalan sanoja..." (Joh. 3: 34). Mutta mikä oli niiden osa, jotka olivat itse itsensä kutsumia, inhimillisestä mielenkiinnosta ja väärästä hengellisestä inspiraatiosta kansan eteen astuneet? Jos he olivat itse virkansa valinneet, ilman Herran kutsumusta, niin ei heillä voinut olla todellista Hengen opastustakaan. "Sillä jonka Jumala on lähettänyt, puhuu Jumalan Sanoja; sillä ei Jumala anna Henkeä mitalla" (Joh. 3: 34).

Suuri eksytys ja hengellisen elämän pulma olikin siinä, että niin monella näennäisesti oli Hengen vaikutus elämässänsä. Tapahtui ihmetekoja, sairaat paranivat, ihmiset liittyivät seurakuntaan, ja julistajat puhuivat kielillä ja profetoivat. Mutta siitä huolimatta jokin ei heidän kohdallaan ollut kunnossa, sillä he eivät itse olleet vastaanottaneet koko Jumalan Sanaa. Aivan erikoisesti tämä tuli esiin tilanteissa, joissa Johannes pyrki avaamaan keskustelun erilaisten ihmisten ja julistajien kanssa. Mutta heti kun nämä saivat tietää, että Johannes uskoi kasteeseen Herran Jeesuksen Kristuksen nimeen, sulkeutuivat saarnaajienkin sydämet ja nämä osoittivat tälle ovea.

Kuka tahansa apostoleista sitten kastoikin Uuden Testamentin todistuksen mukaisesti, jokainen kastoi Herran Jeesuksen nimeen. Siitä todistivat useat Apostolien tekojen kohdat. Mutta mikä henki oli näissä saarnamiehissä, jos he kauhistuivat ajatusta tulla kastetuksi Herran Jeesuksen Kristuksen nimeen, sillä eikö se ollut juuri se nimi, jossa kaikki tulee uskovaisen osaksi? "Eikä ole pelastusta yhdessäkään toisessa; sillä ei ole taivaan alla muuta nimeä ihmisille annettu, jossa meidän pitäisi pelastuman!" (Apt. 4: 12). Samat saarnaajat rukoilivat kuten alkuseurakunnan uskovaiset: "...ja ojenna kätesi, niin että sairaat parantuvat ja tunnustekoja ja ihmeitä tapahtuu sinun pyhän Poikasi Jeesuksen nimen kautta!" (Apt. 4: 30), mutta siitä huolimatta he eivät käsittäneet, että heidän tuli myöskin tulla kastetuiksi tässä nimessä.

Jo helluntaisaarnassansa Pietari julisti kastetta pian sen jälkeen kun Herramme oli antanut käskyn: "Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni, kastamalla heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen NIMEEN..." Samaan käskyyn kuului kehotus opettaa kastettuja pitämään kaikki se, mitä opetuslapsille oli opetettu. Pietari oli yksi läheisimmistä opetuslapsista ja hän oli saanut kokea erikoislaatuista puhuttelua sinä aikana, minkä hän oli vaeltanut Herran Jeesuksen kanssa. Nyt helluntaina Pyhä Henki oli hänenkin yllänsä, ja jos joskus hän ei ollut ymmärtänyt kaikkea oikealla tavalla, niin nyt ei itse asiassa puhunut hän, vaan Pyhä Henki: "Tehkää parannus ja ottakoon kukin teistä kasteen Jeesuksen Kristuksen nimeen syntienne anteeksisaamiseksi, niin te saatte Pyhän Hengen lahjan" (Apt. 2: 38).

Herramme rukoili ennen siirtymistään tästä maailmasta Isän tykö: "Minä olen kirkastanut sinut maan päällä: minä olen täyttänyt sen työn, jonka sinä annoit minun tehtäväkseni... minä olen ilmoittanut SINUN NIMESI IHMISILLE... Ja minä en enää ole maailmassa, mutta he ovat maailmassa, ja minä tulen sinun tykösi. Pyhä Isä, varjele heidät NIMESSÄSI, JONKA SINÄ OLET MINULLE ANTANUT, että he olisivat yhtä niin kuin mekin" (Joh. 17).

Todellisten uskovaisten tuli olla yhtä, kuin yksi ruumis, niin kuin Isä ja Poika olivat yhtä. Nyt vääryydellä pyhän isän nimen ottanut valkokaapuinen, jumalaa pilkkaava mies, oli ottanut tehtäväksensä yhdistää koko maailman "uskovaiset", niin että hän jopa hinduille huudahti: "Me olemme kaikki yhtä!" Kuka todella käsitti, mitä Johanneksen sisimmässä liikkui hänen ajatellessansa tätä kaikkea! Jos hän saarnasi Jeesusta Kristusta, hän sai sen johdosta tuomion yllensä, mutta kun valkopipoinen antikristus piti hartaushetkiänsä ja otti vastaan vierailuja kaikkialta maailmasta, jopa helluntailaiset katsoivat tietynlaisella kunnioituksella televisiolähetyksiä ja aikakauslehdissä olevia kuvia.

"Minä olen ilmoittanut SINUN NIMESI IHMISILLE... VARJELE HEIDÄT NIMESSÄSI, JONKA SINÄ OLET MINULLE ANTANUT!" Totisesti, joka ei tätä käsittänyt, oli hengellisesti sokea! "...vaan he olivat ainoastaan kastetut Herran Jeesuksen nimeen" (Apt. 8: 16). "Ja hän käski kastaa heidät Jeesuksen Kristuksen nimeen" (Apt. 10: 48). "Sen kuultuansa he ottivat kasteen Herran Jeesuksen nimeen" (Apt. 19: 5).

Mitä hyödyttivät kaikki juhlalliset menot, mitä hyödyttivät kauniit puheet, jos kerran ihminen ei ollut halukas ottamaan yllensä tuota lunastavaa nimeä, joka on yli kaiken? Johannesta suorastaan oksetti hänen seuratessaan pappien ristinmerkkejä ja monotonista puhetta. Hän ei ollut ihmisiä vastaan, vaan sitä henkeä vastaan, joka sai ihmiset tekemään kaiken tämän. "Isän ja Pojan ja Pyhän hengen nimeen!", kaikui toistamiseen hartaista suista. Ikään kuin koko avaruus olisi ollut täynnä tuota hurskasta hoentaa, mutta ilmiselvästi siinä ei ollut mitään taivaallista, jumalallista voimaa.

Tuossa sanonnassa oli pikemminkin jotakin muuta voimaa, sillä sitä käyttivät niin vapaamuurarit kuin spiritistitkin salaperäisissä menoissansa. Tuskin oli olemassa yhtäkään taikuutta tai noituutta harrastavaa henkilöä, joka ei olisi ollut valmis lukemaan tuota loitsua. Johannesta kauhistutti tämä ajatus. Jumalan Sanasta tullut loitsu? Kyllä, väärät mielet ja väärät henget olivat tehneet siitä jotakin sellaista, mikä ei palvellut Jumalan asiaa, vaan vain sielunvihollisen tarkoitusperiä. Oli ikään kuin vaskikäärmeen suhteen, joka aikanaan oli tuonut parantumisen Israelin kansan keskellä, mutta josta sitten oli tehty epäjumala, joka oli tuonut hengellisen ja ruumiillisenkin kuoleman kansan keskuuteen. Oi, tuo valkokaapuinen, vaatimaton, hiljainen, ulkonaisesti huomiota herättämätön Hahmo, jota kutsuttiin Jeesukseksi, Marian ja Johanneksen pojaksi, Hän käyskenteli Johanneksen hengellisten silmien edessä. "Lasarus, tule ulos!" Oi, tämä oli jotakin valtavaa! Mitä olisi tapahtunut, jos Herramme olisi vain huudahtanut: "Tule ulos!" Silloin olisivat varmastikin kaikkien pyhien haudat avautuneet, sillä tuossa äänessä, noissa sanoissa, oli Voima, Ylösnousemusvoima! Inhimilliset huulet lausuivat nuo sanat, mutta puhuja itse oli Kaikkivaltias Jumala, Luoja, joka oli ihmisen tehnytkin. Nyt ei riittänyt mikään vähempi, sillä tarvittiin luomisihmettä jo mädäntyneen ruumiin saattamiseksi ennalleen.

Tuo puusepän Poika, väärinymmärretty, halveksittu, ei minään pidetty nuori mies, oi, Hän oli itse Kaikkivaltias Jumala ihmishahmossa! Kerran olisi tuleva hetki, jolloin kaikki kuolleet kuulisivat Hänen äänensä, mutta kuinka onnellinen Johannes olikaan saadessansa kuulla Hänen äänensä jo nyt tässä elämässä, viimeisessä ajassa, Herran tulemuksen ajassa! Kunpa hän vain olisi osannut arvostaa sitä kylliksi kaiken ahdingon keskellä, saatanan enkelin rusikoidessa häntä! Hänelle oli uskottu jotakin sellaista, että jos häntä ei olisi nöyryytetty asioilla, joita hän ei itse ollut valinnut, jos toinen ei olisi vyöttänyt häntä, hän olisi varmastikin ylpistynyt.

Johannes oli koko elämänsä taistellut näitä nöyryyttäviä asioita vastaan. Hän oli kapinoinut Jumalaa vastaan, pyytänyt tätä ottamaan pois nämä lihaa kurittavat asiat, mutta Paavalin tavoin olivat nämä pyynnöt jääneet kuulematta. Mutta yhä uudelleen hiljainen ääni hänen sisimmässänsä oli vakuuttanut: "Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa!" (2. Kor. 12: 9). Ei, hän ei voinut ottaa mitään kunniaa itsellensä, sillä ilman sitä jotakin, mikä häneen oli ilman häneltä kysymistä, häntä kuulematta, laitettu, hän olisi mennyt maailman teitä jo vuosikymmeniä sitten. Ei, hänellä ei ollut mitään ansiota, hän ei ollut itseänsä tiellä pitänyt, vaan häntä olivat kannattaneet ja tukeneet näkymättömät käsivarret. Hän oli vain ansioton palvelija, joka ei itsessänsä voinut mitään tehdä.

Kuinka Johannes kaipasikaan sitä hetkeä, että tämä Kaikkivaltias ääni kuuluttaisi hajallaan oleville Jumalan lapsille: "Tule ulos!" Tosin oli vuosikausia kuulunut ääni tässä pimenevässä yössä: "Katso, Ylkä tulee, menkää Häntä vastaan!", mutta nyt tarvittiin Jumalan itsensä asioihin puuttumista. Johannes oli inhimillisesti tiensä päässä. Hän ei enää tiennyt mitä tehdä, mitä sanoa. Vain yksin todellinen Pyhän Hengen voima saattoi tuoda muutoksen siihen katastrofaaliseen tilanteeseen, joka vallitsi seurakunnan keskuudessa. Kuinka hän kaipasikaan saada kohdata todellisia Jumalan lapsia, jotka olivat ottaneet Sanan vastaan puhtaaseen sydämeen. Johannes ei ollut todellisuudessa yksin, sen hän tiesi, mutta missä oli tuo jäännös, ne, jotka Jumala oli varannut itsellensä tässä lopunajassa aivan niin kuin Eliankin aikana? "Minä olen jättänyt itselleni seitsemäntuhatta miestä, jotka eivät ole notkistaneet polvea Baalille." (Room. 11: 4).

Jumalan Sanan lupauksen mukaisesti tässäkin ajassa oli oleva jäännös armon valinnan mukaan (Room. 11: 5). Jälleen kerran tuo sana: armo! Todella, armoa oli kaikki, armoa, sanoinkuvaamatonta armoa! Oi, kunpa pian tulisi se päivä, jolloin kaikki todelliset uskovaiset ovat kuin yksi sydän ja yksi sielu, niin että koko seurakunta huokaa yhdessä Hengen kanssa: "Tule, Herra Jeesus!"

Markku Vuori