Totuuden pylväs ja perustus

"Kelpo vaimon kuka löytää? Sellaisen arvo on helmiä paljon kalliimpi. Hänen miehensä sydän häneen luottaa, eikä siltä mieheltä riistaa puutu. Hän tekee miehellensä hyvää, ei pahaa, kaikkina elinpäivinänsä" (Snl. 31: 10- 12).

Oton seurakunnan saarnaajan vaimo Ilse oli menettänyt kaiken malttinsa sinä keväänä koko perheen ollessa retkellä lähiseudun vuolaana virtaavan joen rannalla. Niin kuin edellä on kerrottu, viskeli hän kaikki retkivarusteet kosken kuohuihin, ja kun hänen miehensä oli yrittänyt estää häntä heittämästä veteen myös todella kalliita retkituoleja, oli Ilse tyrkännyt miehensä virtaan sellaisella voimalla, mitä ei olisi odottanut hennosta naisesta lähtevän. Oli ikään kuin näkymätön voima olisi suonut apunsa tähän julmaan tekoon, jonka seuraukset eivät tulleet olemaan aivan vähäiset. Miehen pärskiessä vettä suustansa ja nenästänsä, oli Ilse vetäissyt vihkisormuksen sormestansa ja paiskannut sen miehensä Reinholdin päähän.

Kaikesta tästä ei olisi kukaan tiennyt tarkemmin, ellei Ilse olisi ahdistuksessaan kaikkea kertonut Erikalle. Saarnaajan uittaminen vaimon taholta oli jotakin niin ennenkuulumatonta, ettei kukaan saanut tietää siitä mitään. Lapsia vannotettiin vaikenemaan pitkän kotiarestin uhalla ja viikkorahat poistettaisiin ainakin vuodeksi, jos he sanallakaan hiiskuisivat tästä kaikesta jollekin ulkopuoliselle!

Niin kuin aina uskovaisen elämässä, oli kuitenkin tälläkin kertaa Eräs, joka näki kaiken. Lieneekö Hänen johdatustansa ollut se, että toinenkin perhe samalta kylältä oli retkeilemässä joen mutkan takana. Lapsien ahmiessa eväitä olivat vanhemmat nousseet huovaltansa mennäkseen pensaiden takaa katsomaan, mikä ihmeellinen mekkala toisella rannalla oli käynnissä, sillä virran kuohuissa keikkui yhtä sun toista sinne kuulumatonta, ja korviin kantautui kimakka naisen ääni, josta ei yksittäisiä sanoja pystynyt erottamaan. Hahmot olivat tutun näköisiä ja miehen koskeen syöksymistä säestävä avunhuuto "Ilse, mitä sinä oikein teet!" vahvisti epäilykset todeksi. Kyllä, tässä nautti kevään aurinkoisen päivän säteistä kylän vapaan seurakunnan perhe, joskin vain mies näytti olevan kiinnostunut uimisesta!

Tämä tarkkaileva perhe ei ollut uskovaisia, mutta siitä huolimatta tämä tultaisiin kertomaan kaikille tutuille ja tuttujen tutuille! Läpimärkä saarnaaja oli mennä virran mukana, mutta sai ennen seuraavaa voimakkaampaa koskea kiinni turvakaiteesta joen mutkassa. Tämä joki oli niin vuolas, että sen rantoja oli pitkältä matkalta vahvistettu betonireunoilla, ja koska niistä oli mahdoton saada otetta, oli tietyin välimatkoin betoniin kiinnitetty kaiteita, joihin veden varaan joutunut saattoi tarttua.

Reinhold oli vuodesta toiseen useamman kerran vuodessa kokouksissa ylistänyt avioliittonsa onnellisuutta ja oli nostattanut vaimonsa seisomaan, jotta jokainen voisi osoittaa tälle suosiotansa. Jos heillä olisi riitoja, olisivat ne aina hänen, saarnaajan, syytä, sillä niin suloinen ja hyvä vaimo oli tämä Ilse, josta jokaisen seurakunnan vaimojen tulisi ottaa mallia!

Viime aikoina Reinhold oli kuitenkin alkanut tuntea omantunnon pistoksia, sillä hän oli selvästikin syyllistynyt ylisanoihin ja jonkin sellaisen kehumiseen, mikä ei ollutkaan totta. Mitä jos kaikki naiset ottaisivatkin mallia siitä Ilsestä, joka kotona hallitsi rautaisella otteella koko perheen elämää?

Reinhold oli vuosien aikana käynyt useita keskusteluja veljien kanssa avioliittoasioista, vaikka niistä ei julkisesti keskusteltukaan. Monena iltana oli veliporukalla istuttu Oton puutarhassa ja puhuttu yhteisistä ongelmista. Kummallista kyllä, lähes jokaisen veljen kertomukset olivat, siltä osin kuin totuutta rohjettiin tuoda esiin, lähes samankaltaiset. Ei ollut harvoin niin, että yksi ja toinen totesi kuulemansa olevan aivan kuin omasta elämästänsä. Paljastui se, että vaimoilla oli hyvin suuressa määrin samanlaisia piirteitä, samanlaisia suhtautumistapoja, jotka ikävä kyllä raskauttivat useimpien veljien avioelämää.

Reinholdilla ei kuitenkaan ollut milloinkaan rohkeutta julkistaa ajatuksiansa puhujanlavalta, ja niinpä hän sai tuntea kalvavaa tuskaansa ilman minkäänlaista helpotusta. Juuri ennen nukkumaan menoa hän oli lukenut Sananlaskuista veljensä Daavidin ajatuksia naisista. Ilsen kurkkiessa tämän olan ylitse oli hänen ollut pakko nopeasti siirtyä psalmien puolelle, sillä hänen oli selvästi annettu tietää, ettei ollut soveliasta hänen lukea niitä kohtia, jotka puhuivat naisista. Kaiken sen aika oli jo kauan ollut ohitse, ja oli suorastaan lain vastaista lukea jotakin sellaista kuin: "Minä ryhdyin sydämessäni oppimaan, miettimään ja etsimään viisautta ja tutkistelun tuloksia, tullakseni tuntemaan jumalattomuuden typeryydeksi ja tyhmyyden mielettömyydeksi. Ja minä löysin sen, mikä on kuolemaa katkerampi: naisen, joka on verkko, jonka sydän on paula ja jonka kädet ovat kahleet. Se, joka on otollinen Jumalan edessä, pelastuu hänestä, mutta synnintekijä häneen takertuu. Katso, tämän minä olen löytänyt, sanoi saarnaaja, pyrkiessäni asia asialta löytämään tutkistelun tulosta; mitä sieluni on yhäti etsinyt, mutta mitä en ole löytänyt, on tämä: olen löytänyt tuhannesta yhden miehen, mutta koko siitä luvusta en ole löytänyt yhtäkään naista. Katso, tämän ainoastaan olen löytänyt: että Jumala on tehnyt ihmiset suoriksi, mutta itse he etsivät monia mutkia" (Saar. 7: 26- 30).

Reinholdin seurakunnassa oli muutama aviopari, joilla ilmeisestikin meni hyvin, niin hyvin, että saarnaajan sydäntä oikein vihlaisi sitä ajatellessa. Myöskin lähikyliltä vieraili silloin tällöin kokouksissa aviopareja, joiden kasvoilta loisti sellainen rauha ja keskinäinen rakkaus, ettei sitä voinut olla huomaamatta. Jos kaikki olisivatkin olleet sellaisia kuin hän ja Ilse, ei mitään vertailun kohdetta olisi ollutkaan, mutta nyt jonkin todellisen näkeminen sai sydänalan kuristumaan kasaan.

Niissä pitkissä veljien keskeisissä ajatuksenvaihtoilloissa, mihin Johanneskin oli osallistunut, oli pyritty Daavidin tavoin löytämään tutkistelun kautta jonkinlaista selitystä itse kunkin vaikeuksille. Mitä syntiä itse kukin oli tehnyt, että siitä oli ollut seurauksena sellaiset vaikeudet kotona? Eivätkö he olleetkaan otollisia Jumalan edessä, kun olivat joutuneet kohtaamaan sellaisia vaikeuksia, joista ei näyttänyt olevan minkäänlaista ulospääsyä?

Otto vilkuili silloin tällöin talolle päin, ettei vain ollut Erika huomaamatta tullut kotiin ennen aikojaan sisarensa luota. Hartmut oli julkistanut kaikki hänen vaikeutensa, joten hänellä ei ollut itse asiassa juuri mitään menetettävää. Erikan viha oli laantunut sen verran ainakin, että Otto oli puoliväkisin viety omaan vuoteeseensa rakkaan vaimonsa viereen, sillä Erika oli normaali nainen, joka kaipasi miehensä läheisyyttä kaksiviikkoisen selibaatin jälkeen. Mutta mikään ei tuntunut siitä huolimatta olevan ennallaan, sillä loukatun vaimon tunteet hyppelehtivät tavattomasta mielihyvän tunteesta äkilliseen ja pohjattomaan itsesääliin, joka pakotti Oton kerran toisensa jälkeen käymään lävitse Hartmutin luoman helvetin.

Tässä olikin se ehkä raskain piirre seurakunnan vaimoissa. He eivät tuntuneet sen paremmin Jumalan avulla kuin omassa voimassaankaan olemaan kykeneviä antamaan todella anteeksi ja unohtamaan. Monien itkettyjen öiden ja tuskaisten hetkien jälkeen samat asiat palasivat yhä uudelleen ja uudelleen esiin ikään kuin ne vain olisi peitetty kauniilla pöytäliinalla, jonka mielialojen vaihteluiden tuulenpuuskat puhalsivat lattialle, niin että jälleen kerran puitiin samaa roskakasaa, jossa ei ollut jäljellä yhtäkään puitavaksi kelpaavaa jyvästä. Otto oli sielunsa syvintäkin sopukkaa myöten kyllästynyt tähän olemattoman puimiseen. Samoin Reinhold, vaikka olikin voimaton tunnustamaan elämänsä todellisuutta.

Mistä Ilse sitten oli menettänyt malttinsa kevätretkellä, jota niin kauan oli hartaasti odotettu? Kaupungista saakka oli käyty etsimässä parhaat mahdolliset retkituolit ja keittimet, jotka nyt makasivat jossakin kivenkolossa kosken kuohuissa.

Ilse oli miehensä vastustelusta huolimatta aina penkomassa jotakin tämän työhuoneessa. Reinhold oli vuosien kokemuksen valossa tullut näkemään sen, että Ilsen kanssa jaettu suru oli kaksin- tai kymmenkertainen suru. Seurakuntalaiset vuodattivat hänen yllensä tavattoman määrän murhetta ja painetta, ja Ilse vaatimalla vaati miestänsä kertomaan kaikesta hänelle. Jo rippisalaisuus esti saarnaajaa avaamasta sydäntänsä liiaksi, mutta hän oli vain ihminen, vajavainen kuten kaikki muutkin, ja kun hänen oma Delilansa päivästä toiseen ahdisti häntä kertomaan asioitansa, ei hän lopulta malttanut olla keventämättä kuormaansa, jonka toiset olivat hänen yllensä kaataneet. Simsonin tavoin hän joutui kokemaan voimansa pakenevan hänestä, sillä Ilse piti kuulemansa sisällään päivän pari, joskus viikkojakin, mutta sitten kaatoi ne kymmenkertaisena muutenkin raskautetun miehensä ylle. Naisena hän ei ollut kykenevä asettamaan kuulemaansa oikealle paikallensa, ja niinpä mielikuvitus loi kuuleman perusteella kaikenlaisia mörköjä makuuhuoneen seinälle.

Reinhold oli joutunut tietynlaisen paineen alle sisarten taholta, jotka joutuivat kokemaan ainakin omasta mielestänsä kovia kotonansa. Muutamat kokouksissa käyneet, mutta seurakuntaan liittymättömät naisihmiset olivat ottaneet avioeron, ja ainakin Ilse oli kokevinaan, että nämä suhtautuivat liian ystävällisesti hänen mieheensä. Hän ei voinut sietää sitä jos nämä soittivat Reinholdille. Hänen miehensä kylläkin oli aina käyttäytynyt korrektisti eikä missään suhteessa ollut edes silmillänsä harjoittanut jotakin sopimatonta. Mutta Ilse oli sanoinkuvaamattoman mustasukkainen, ja koska seurakunnan saarnaajan vaimona ei voinut osoittaa mitään tunteitansa kokouksissa kävijöitä kohtaan, joutui Reinhold kokemaan kaiken Ilsen sisäisen tuskan nahoissansa.

Retkeä edeltävänä päivänä Ilse oli ottanut miehensä työhuoneen avaimen, jonka tämä luuli piilottaneensa sellaiseen paikkaan mistä kukaan ei sitä löytäisi, ja meni jälleen kerran tutkailemaan tätä salaista pyhättöä. Istuuduttuaan lukemaan pöydälle jäänyttä kirjettä hän huomasi kirjoitusalustan alla olevan jotakin. Nostettuaan sitä hän löysi sieltä erään ennestään tuntemattoman sisaren valokuvan. Tämä oli jotakin tavatonta! Miksi ei hänen miehensä ollut näyttänyt sitä hänelle? Oliko tässä nyt jokin salainen suhde?

Ilse ei tajunnut ollenkaan mitä teki, sillä tunkeutuessaan miehensä palvelustehtävän alueelle tällaisella tavalla, hän astui ulos siitä armon ilmapiiristä, mikä suojaa naista Jumalan Sanan rajojen sisällä. Eevan tavoin hän etsi tietoa jostakin sellaisesta, mikä ei hänelle lainkaan kuulunut ja mitä hän ei ollut kykenevä kantamaan. Hän ei tajunnut myöskään sitä, minkä vääryyden hän teki vaatiessaan miestänsä kertomaan asioista, jotka olivat rippisalaisuuksia. Hän ei käsittänyt syövänsä hyvän ja pahan tiedon puusta käärmeen houkuttelemana!

Johannes oli vuosien varrella saanut useammaltakin ihmiseltä valokuvia, joita hän ei ollut esitellyt kenellekään. Nyt Reinhold oli saanut jälleen yhden kuvan, jonka lähettämisessä kyseinen henkilö ei ollut nähnyt mitään väärää. Tietoisena vaimonsa mustasukkaisuudesta hän oli halunnut vain ohittaa koko asian työntämällä kuvan piiloon. Hänen mieleensä ei ollut tullut mitään sopimatonta kuvan johdosta, sillä hän oli naimisissa Ilsen kanssa. Ilse oli työntänyt kuvan takaisin paikallensa, ja oli hillinnyt itsensä kosken rannalle asti. Mutta mustasukkaisuuden paholainen, joka ei missään suhteessa ole uskovaisen kohdalla merkityksetön, alkoi tehdä työtään tämän "kahdennenkymmenen vuosisadan Eevan" sisimmässä. Mies salasi häneltä jotakin!

Eivät minkäänlaiset miehen vakuuttelut saaneet Ilsen suoranaista raivoksi yltynyttä tunnekuohua asettumaan. Ilse ei yksinkertaisesti halunnut uskoa miehensä vilpittömyyteen, ja tämä oli juuri se, mihin sielunvihollinen pyrkikin. Koska ei ollut luottamusta, uskoa elämäntoveriin, sai saatana vallan uskovaisessa sisaressa, ja uskoen omassa sisimmässänsä punoutuneeseen valheeseen hän hylkäsi totuuden ja antautui vihollisen valtaan.

Reinholdia piestiin aiheetta, ilman minkäänlaista hänen omaa osuuttaan asiaan. Vyyhteen sotkettiin nyt myöskin kaikki muut epäilykset ja vaimon mielestä selvittämättömät asiat. Kiihko meni niin pitkälle, että retkeltä palattiin ilman vaimon vihkisormusta!

"Kelpo vaimon kuka löytää?... Hänen miehensä sydän häneen luottaa... Hän tekee miehellensä hyvää, ei pahaa, kaikkina elinpäivinänsä." Miksi nyt niin monen seurakuntalaisen vaimot näyttivät tekevän miehillensä ainoastaan pahaa? Miksi eivät miehet voineet luottaa koko sydämestänsä vaimoihinsa? Koska vaimot eivät luottaneet miehiinsä!

"Suunsa hän avaa viisauden sanoihin, hänen kielellään on lempeä opetus" (Snl. 31: 26). Ilse ei täyttänyt kosken rannalla tätä sanankohtaa, ja niinpä hänen kimakka äänensä kantautui toisella rannalla olevan perheen korviin. Jo seuraavana päivänä tapahtuma oli julkinen salaisuus kylän asukkaiden keskuudessa, sillä tapahtuman todistajina olivat olleet kylän torilla vihanneksia myyvät mies ja vaimo.

Tähän asti ei oltu nähty mitään pahaa siinä, jos uskovaiset vaimot silloin tällöin huusivat tai suorastaan karjuivat miehillensä. Oliko tämäkin yksi ajan merkeistä, ja kuva ulkonaisen seurakunnan suhteesta Herraansa? Johannes ei ollut milloinkaan voinut käsittää sitä, että naisten huutamiselle vain hymyiltiin ja sitä pidettiin harmittomana. Tässä oli yksi asia, jossa sielujenvihollinen perkele oli päästetty vapaasti tekemään tuhoaan seurakunnan keskuudessa, ja tuho oli niin ilmeinen, että täytyi olla täysin sokea, jos sitä ei nähnyt!

Ei ollut se Johannes tai Reinhold tai Otto tai kukaan muukaan inhimillinen olento, joka olisi asian keksinyt ja tehnyt siitä opin. Itse Kaikkivaltias Jumala, ihmisen Luoja ja Savenvalaja, oli jo Pyhien Kirjoitusten alussa sanonut: "Ei ole ihmisen (miehen) hyvä olla yksinänsä, minä teen hänelle avun, joka on hänelle sopiva" (1. Moos. 2:18). Sama Jumala sanoi myös: "...mutta mieheesi on sinun halusi oleva, ja hän on sinua vallitseva." (3: 16).

Jumala Itse odotti naisen olevan alamainen miehellensä, mutta tästä alamaisuudesta oli tehty jotakin sellaista, miksi sitä ei ollenkaan ole tarkoitettu. Uuden Testamentin todistus aiheesta on niin täydellinen, että voitaisiin jopa kysyä, kuinka määrätyt ihmiset voivat kutsua itseänsä Herraan Jeesukseen Kristukseen uskovaisiksi, kun sellaisella paatumuksella kieltävät selvän Jumalan Sanan todistuksen! Nainen oli mennyt pois siltä paikalta, minne Jumala hänet oli tarkoittanut. Osaltaan miehet olivat siihen syyllisiä, mutta suurimpana syntipukkina voitiin pitää katolisen kirkon opetusta, joka omana äärilaitanaan oli sotkenut selvän jumalallisen kuvan.

Niin Erika kuin Ilse olivat omien mielikuviensa pohjalta kadottaneet luottamuksensa miehiinsä, jotka eivät milloinkaan olleet uskottomia heille. Aivan niin kuin vihollinen oli lähestynyt kuiskuttelujensa kanssa Eevaa silloin kuin tämän mies ei ollut läsnä, aivan samoin olivat nämä naiset olleet avoimia itsensä käärmeen myrkylle siitä ensimmäisestä hetkestä lähtien, kun olivat alkaneet epäillä miehiänsä ja heidän uskottavuuttansa.

Erika pelkäsi pohjattomasti todellista uskoutumista miehellensä, koska ei luottanut tähän. Mitkä sitten olivat syyt tähän luottamuksen puutteeseen, se oli hämmästyttänyt Erikaa tavattomasti, sillä niin usein oli Otto pannut hänet miettimään elämäänsä ja asenteitansa, että hän oli mennyt hämilleen. "Kerro minulle nyt kaikki se, mitä sinulla todella on minua vastaan, ja mitä minä olen tehnyt sinulle todellista pahaa, mikä oikeuttaa sinun käytöksesi minua kohtaan." Erika oli miettinyt ja miettinyt, ja oli itsekin joutunut toteamaan, ettei muistaisi mitään todellista syytä. Hän oli kautta vuosien pitänyt Ottoa syyllisenä kaikkiin heidän vastoinkäymisiinsä, mutta tiukan paikan tullen ei hän pystynyt tuomaan esiin mitään konkreettista. Yhtäkään todellisuuteen perustuvaa tapausta ei tullut mieleen, mutta siitä huolimatta hän joutui toteamaan sisimmässään olevan epäluottamuksen miestänsä kohtaan, joka niin monta kertaa oli suhtautunut häneen väärällä tavalla ja oli aiheuttanut niin paljon tuskaa!

Kerran toisensa jälkeen Otto selitti, miten asia todella oli tapahtunut, ja kuinka Erika itse oli asian provosoinut esiin. Erika oli tehnyt itse ensin jotakin, mikä oli saanut Oton suunniltaan. Eikö Erika muistanut, kuinka valheellinen hän oli ollut vanhempiensa vierailujen aikana? Muutoin hän ei milloinkaan auttanut miestänsä, mutta nyt hän vanhemmillensa valehteli auttavansa jatkuvasti Ottoa. Eikö tämä ollut suorastaan saatanallista? Erika purskahti itkuun, eikä puhunut asiasta enää mitään.

Tässä juuri oli se, mikä tuhosi luottamusta ja perustuksia Jumalan seurakunnassa. Erika ei ollut ainoa tällainen, vaan miehet olivat sallineet vaimojensa vuodesta toiseen, heikompina astioina, antaa luonteidensa jyllätä. "Minä ja minun sukuni olemme tällaisia, ja sillä selvä!", oli Erika huutanut miehellensä vuodesta toiseen. Mutta minne oli joutunut Jumalan Sana, joka sanoi: "...vaan muuttukaa mielenne uudistuksen kautta, tutkiaksenne, mikä on Jumalan tahto, mikä hyvää ja otollista ja täydellistä..." (Room. 12: 2). Samoin kirjoittaa Paavali Efesolaisille: "Mutta näin te ette ole oppineet Kristusta tuntemaan, jos muutoin olette hänestä kuulleet ja hänessä opetusta saaneet, niin kuin totuus on Jeesuksessa: ETTÄ TEIDÄN TULEE PANNA POIS VANHA IHMISENNE, jonka mukaan te ennen vaelsitte ja joka turmelee itsensä petollisia himoja seuraten, JA UUDISTUA MIELENNE HENGELTÄ, JA PUKEA PÄÄLLENNE UUSI IHMINEN, JOKA JUMALAN MUKAAN ON LUOTU TOTUUDEN VANHURSKAUTEEN JA PYHYYTEEN." (Ef. 4: 20- 24).

Millainen itse kukin oli ennen uskoon tuloaan tai millaisia sukulaiset olivat, mitä tekemistä sillä oli todellisen uskon kanssa? "Mutta Hengen hedelmä on rakkaus, ilo, rauha, PITKÄMIELISYYS, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, SÄVYISYYS, ITSENSÄHILLITSEMINEN" (Gal. 5: 22). Missä olivat nämä Hengen hedelmät tämän ajan seurakunnan keskuudessa? Eivätkö paremminkin lihan teot olleet ilmeisiä tämän viimeisen ajan seurakunnan keskuudessa: "...vihamielisyys ...riita ...kateellisuus ...vihat ...kateus ja muut senkaltaiset." (Gal. 5: 19- 20).

Ilse kävi miehensä kanssa ostamassa uuden vihkisormuksen heti seuraavana päivänä. Kadulla kulkiessaan ja nimenomaan torilla käydessään he ihmettelivät heitä seuraavia katseita ja ilkikurisia ilmeitä. Jo illalla lapset koulusta tullessaan kertoivat siitä, kuinka koulussa jokainen tiesi isän uimaretkestä ja jopa padolle asti kulkeutuneista retkitavaroista.

Ilsen sydäntä kuristi ja kasvot kadottivat värinsä. Lapsien vakuuttelua täytyi uskoa; he eivät olleet puhuneet mitään, vaan Heidin ja Wernerin perhe oli nähnyt ja kuullut kaiken. Seuraavina öinä ei saarnaajan perheessä nukuttu lainkaan, ja Ilse hoippui väsymyksestä ja sisäisestä ahdistuksesta puutarhan ja keittiön väliä. Hän ei yksinkertaisesti kehdannut mennä kadulle saati sitten kauppoihin. Lapset saivat koulusta tullessansa hoitaa ostokset.

Reinhold koki elämänsä kovimpia päiviä, sillä Ilse syytti tätä kaikesta tästä kärsimyksestä. Reinhold yritti parhaansa mukaan selittää syyttömyyttänsä, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä. Kahden päivän kuluttua olisi seurakunnan kokous. Kuinka hän voisi astua puhujanlavalle kaiken tämän jälkeen? Ilse tunsi tavatonta häpeää, ja kyyneleet valuivat silmistä yötä päivää. Hän katui, katui sydänjuuriaan myöten. Hän huusi Jumalan puoleen ja pyysi tämän apua ahdistukseensa. Mikä olisi keino selvitä tästä häpeästä, joka kosketti koko seurakuntaa?

Lapset söivät mitä kaapista löysivät, mutta Reinholdia alkoi suututtaa se, ettei vaimo tehnyt edes ruokaa, vaikka lapset kaiken tarpeellisen kantoivat selkä vääränä kaupasta. "Tee nyt edes ruokaa, sillä olen kyllästynyt voileipiin!" Ilse oli siinä tilassa, ettei tätä olisi pitänyt sanoa. "Jeesus, Jeesus, auta minua, kun minulla on tuollainen mies!" hän huusi kovalla äänellä. Reinholdia kauhistutti tällainen rukous ja hän alkoi pelätä vaimonsa puolesta. Ilse oli niin väärässä kuin joku voi olla, mutta siitä huolimatta jopa huusi Jeesusta auttamaan häntä miestänsä vastaan!

Sunnuntaiaamuna Reinhold heräsi vaimonsa ankaraan syleilyyn jo kello kuudelta. Ilse tunkeutui saman peiton alle ja pari koki yhden elämänsä huumaavimmista hetkistä. Mistä moinen mielenmuutos, mistä tällainen innostus? Ilse oli valvonut melkein koko yön, kunnes juuri ennen kuutta hänelle oli oman kertomansa mukaan itse Herra paljastanut, mitä tuli tehdä. Tänään hän olisi seurakunnan kokouksen yhteydessä pyytävä anteeksi niin mieheltänsä kuin seurakunnaltakin. Heti miehensä saarnan jälkeen!

Reinholdia arvelutti melkoisesti koko asia, ja tuotuaan julki epäröintinsä vaimollensa puhkesi Ilse jälleen vihan ja pettymyksen kyyneliin. Tämänkö verran hänen miehensä luotti häneen? Mutta mies tunsi sisimmässänsä, ettei vaimo lainkaan katunut ja tuntenut häpeää tekonsa johdosta, vaan ainoastaan siksi, että asiasta oli tullut julkinen. Jo sormuksen ostaminen oli osoittanut, että Ilse itse asiassa olisi ollut mieluummin ilman sormusta loppuelämänsä ajan, sillä ilmapiiri kultasepänliikkeessä oli ollut sitä laatua. Mutta sormuksen olemassaolo oli kunnia-asia, välttämätön paha!

Ilse oli aamulla tuntenut tavatonta riemua ja iloa Herrassa saatuaan vastauksen pulmaansa, mutta mitä tuo ilo todellisuudessa oli? Kun hän sitten kokouksessa nousi seisomaan miehensä nyökätessä merkiksi, kohdistuivat kaikkien katseet tähän katuvaan vaimoon, joka jo nyt työnsi kyyneleitä silmistänsä. Ilse käytti koko puhujantaitonsa tuodessansa tapahtuneen esiin mahdollisimman kauniissa valossa, ja kun hän sitten astui miehensä viereen ottaen tätä kainalosta kiinni, oli Reinhold niin sekavissa tunteissa, ettei tiennyt mitä tehdä tai mitä sanoa. Näinkö kaikki todella oli tapahtunut, näinkö asiat korjattiin Hänen seurakunnassansa, Joka kaiken näkee, kaiken tietää? Ilse oli pyytänyt anteeksi niin seurakunnalta kuin kainalossansa olevalta mieheltänsä, mutta mitä mieltä oli Kaikkivaltias Tuomari, joka näkee sydämen salatuimmatkin asiat?

Samana iltana särkyi kukkamaljakko, joka lensi Reinholdin perässä ovea päin tämän paetessa vaimonsa suuttumusta. Miksi hän ei ollut ottanut kiinni vaimostansa, miksi hän ei ollut kunnolla halannut häntä seurakunnan edessä, miksi hän ei ollut sanonut mitään? Mitä seurakuntakin nyt ajatteli, kun mies oli seisonut vain tuppisuuna ja istuutunut sitten paikallensa? Olihan toki melkein jokaisen seurakuntalaisen silmänurkassa ollut kyyneleitä; olihan joku jopa nyyhkinyt ääneen tämän tilanteen liikuttavuutta. Mutta mies olisi voinut käyttäytyä aivan toisin, palauttaaksensa vaimonsa kunnian!

Reinhold ei sinä yönä mennyt kotiinsa ollenkaan, vaan nukkui Oton toimiston sohvalla. Hän itki ensimmäistä kertaa elämässänsä todella lohduttomasti. Miten oli kaikki tämä mahdollista? Miten oli sielujenvihollinen päässyt sellaisella tavalla ratsastamaan niin monen vaimon selässä? Asioihin täytyi tulla muutos, sillä Kaikkivaltias Jumala oli yhä vielä sama Jumala, joka vaati rehellisyyttä ja totuutta salatuimpaan asti!

Reinhold olisi halunnut rakastaa vaimoansa ja pitää tätä kuin kukkaa kämmenellä, mutta aivan järjettömät asiat olivat särkeneet heidän avioliittonsa sopusoinnun. Hän ei ollut tehnyt mitään, hän ei ollut halunnut mitään tällaista, mutta siitä huolimatta kaikki oli todella surkeasti. Illalla viimeksi olivat hänen silmiinsä sattuneet sanat Sananlaskujen 12. luvusta: "Kelpo vaimo on puolisonsa kruunu, mutta kunnoton on kuin mätä hänen luissansa." Samassa yhteydessä hänen mieleensä tulivat toisetkin sanat: "Sävyisä sydän on ruumiin elämä, mutta luulevaisuus on mätä luissa!" (Snl. 14: 30).

Luulevaisuus oli todellakin johtanut siihen, että hän tunsi jokaisen luunsa olevan mädän syötävänä. Paha olo oli niin kokonaisvaltainen, että häntä ei yksinkertaisesti haluttanut enää elää. Häntä oli nyt vuosikaudet piesty mustasukkaisuuden ruoskalla, vaikka hän itse ei ollut antanut siihen mitään aihetta. Oton puheista hän oli käsittänyt sen, että niin Ilse kuin Erikakin olivat puolin ja toisin lohduttaneet kärsiviä sydämiänsä.

Eräänä päivänä Otto oli tapansa mukaan käynyt pitkällensä toimistonsa sohvalle ja pannut päälle sisäpuhelimen kuullaksensa kun Erika tai lapset tulevat kotiin. Hän oli nukahtanut ja heräsi siihen että kuului keskustelua. Hänen olisi tietysti tullut sulkea puhelin, mutta jokin vietti hänessä voitti, niin että hän käänsi vahvistimen kovemmalle ja kuunteli tukka pystyssä Erikan ja Ilsen kahvinjuontikeskustelua.

Kieli on pieni jäsen, ja mitä se saakaan aikaan yhdessä luulevaisen hengen kanssa? Peterin "hautajaisten" olisi luullut tuovan edes jonkinlaista jumalanpelkoa kielikellojen keskuuteen, mutta nyt Oton kuulema sai kylmät väreet kulkemaan hänen selkäpiitänsä pitkin. Oliko tämä ääni todella hänen vaimonsa Erikan ääni? Mistä tämä ääni oikein puhui? Mistä puhui Ilsen ääni? Otto ei milloinkaan voisi kertoa kenellekään salakuuntelustansa, mutta hän tulisi olemaan järkyttynyt pitkään. Miksi ylipäätänsä piti puhua niin paljon kaikista asioista, miksi ylipäätänsä piti haluta kuunnella niin paljon? Eikö tuho jumalanlasten keskuudessa ollut jo kylliksi suuri ilman enempiä keskusteluja ja asioiden pohtimisia? Jälleen kerran oltiin kantamassa arkkua jonkun uskovaisen oven taakse uskoen tämän olevan valmiin sinne pantavaksi!

Todellisuudessa ei seurakunnan keskuudessa ollut tapahtunut käytännössä yhtään mitään sellaista, mikä olisi oikeuttanut tai tehnyt aiheelliseksi kaiken tapahtuneen. Kaikki oli kuin Peterin sormen haava, joka oli aikaansaanut sellaisen huhumyllyn, että illalla koko seurakunta oli ollut arkun kanssa valmiina hautaamaan elämänsä kunnossa olevan lihamestarin. Aivan samanlaista oli kaikki se kielen kalkatus, joka oli suorastaan tuonut helvetin maan päälle.

Oton ja Erikan elämässä ei todellisuudessa ollut mitään konkreettista, ei myöskään Reinholdin ja Ilsen avioliitossa. Pahat kielet vain olivat tehneet työtänsä suurennellen ja väännellen asioita. Mistä Erika sai mallin elämälleen, mistä Ilse? Toisista uskovaisista, luulevaisuuteen taipuvista kielikelloista, jotka levittivät helvetistä syntynyttä tulta sinne, missä Jumalan tulien olisi tullut palaa!

Vihollisen henget käyttivät uskovaisen nimellä kulkevia siinä määrin, että joitakin täytyi pitää suorastaan riivattuina, sillä valhe hallitsi heitä pelottavalla tavalla.

Johannes oli aikoinaan yrittänyt Hartmutille oikaista tämän väärinkäsityksiä, mutta oli todennut puhuvansa kuulemattomille korville. Hartmut oli kuullut sen, mitä oli halunnut kuulla, eikä mikään voima voisi muuttaa hänen mielipiteitänsä, jotka todellisuudessa olivat peräisin luulevaisuuden ruokkimasta helvetin tulesta. Tätä tulta ruokkivat kaikki ne, jotka hän valitsi tuomaan julki mielipiteensä asioista, joihin he olivat jäävejä sanomaan mitään.

Johannesta kauhistutti koko asia laajuudessansa ja hänet valtasi pelko näiden ihmisten puolesta. Nyt elettiin niin myöhäisessä hetkessä, ettei ollut enää mahdollista elää itsepetoksessa. Nyt oli hetki ottaa vaarin siitä, mitä Herran Henki laittoi Paavalin kirjoittamaan Efeson seurakunnalle: "Pankaa sen tähden pois valhe ja puhukaa totta, kukin lähimmäisensä kanssa, sillä me olemme toinen toisemme jäseniä. 'Vihastukaa, mutta älkää syntiä tehkö'. Älkää antako auringon laskea vihanne yli, ÄLKÄÄKÄ ANTAKO PERKELEELLE SIJAA!" (Ef. 4: 25- 27).

Jumalan Sanan todistus on niin valtaava ja itsessään majesteettinen, että jokaisen todellisen uskovaisen on nyt aika ottaa vaarin Sanasta, jos mielii olla mukana kokemassa Jumalan suuret teot todellisen Seurakunnan keskuudessa. "Älkää saattako murheelliseksi Jumalan Pyhää Henkeä, joka on teille annettu sinetiksi lunastuksen päivään saakka. KAIKKI KATKERUUS JA KIIVASTUS JA VIHA JA HUUTO JA HERJAUS, KAIKKI PAHUUS OLKOON KAUKANA TEISTÄ. Olkaa sensijaan toisianne kohtaan ystävällisiä, hyväsydämisiä, anteeksiantavaisia toinen toisellenne, niin kuin Jumalakin on Kristuksessa teille anteeksi antanut" (Ef. 4: 30- 32).

Johannes suorastaan vapisi lukiessaan näitä sanoja. Kaiken katkeruuden ja kiivastuksen ja vihan ja HUUDON, kaiken tällaisen tuli olla kaukana todellisista uskovaisista. Kuitenkin nämä asiat olivat ajoittain lähes päivittäistä kokemusta joissakin perheissä, koska niitä ei oikealla tavalla oltu osoitettu synniksi seurakunnan keskuudessa.

Johannes ei voinut käsittää niitä veljiä, jotka vuodesta toiseen sallivat tällaisen jatkua perheissänsä vain "rauhan" säilyttämiseksi. Jotakin täytyi tapahtua, tai monet uskovaisen nimellä kulkevat olisivat päätyvä turmioon!

Auringon ei tullut laskea vihan ylle, mutta kuinka monen vuoden auringot olivatkaan päivästä toiseen laskeneet joidenkin Jumalan Henkeä murehduttaneiden asioiden ylle? Nämä asiat täytyi saada korjatuksi Jumalan Hengen avulla ennen kuin oli liian myöhä!

Lydia oli usein tuskaisena kertonut Johannekselle, kuinka hän ajoittain menetti malttinsa ja huusi miehellensä. Johannes itsekin joutui tunnustamaan, että oli usein menettänyt malttinsa, niin kuin Otto ja Reinholdkin. He kaikki olivat vajavaisia ihmisiä, jotka toimivat ihmisen tavalla äärimmäisissä tilanteissa.

Lydian mies vuodesta toiseen murjoi vaimoansa maan rakoon. Pahinta kaikessa oli se, että hän lahjomalla sai lapset taaksensa ja teki kaikkensa vieroittaaksensa nämä omasta äidistänsä. "Äiti on tyhmä, äiti ei ymmärrä näistä asioista yhtään mitään! Jos äiti kieltää teitä tekemästä jotakin, niin tulkaa minun luokseni; minä pidän huolen siitä, että saatte tehdä mitä haluatte!" Jos Lydia ajoittain menetti itsehillintänsä, niin oliko se hänelle tuomioksi? Oliko kysymys asiasta, jolle hänen itsensä olisi tullut voida tehdä jotakin?

Lydian perhe asui vuoren rinteellä melkoisen jyrkän ja viettävän rinteen yläpuolella. Lydiaa itseänsä pelotti ajaa autolla kapeaa ja huonokuntoista tietä alas kylälle. Hän oli juuri yrittänyt puhua rasavillin poikansa kanssa ja sai vain kuulla sanat: "Sinä olet tyhmä kuin saapas! Minä en tarvitse sinua ollenkaan, sillä isä antaa minulle kaiken mitä minä tarvitsen! Sinun olisi parasta häipyä täältä häiritsemästä meitä!" Lydia oli ollut kauhuissaan kuullessaan lapsensa suusta jotakin tällaista, selvästikin isän aikaansaamaa puhetta. Nyt jokin meni ylitse normaalin ihmisen sietorajan, ja niin Lydia tukisti poikaa toden teolla.

Miehen tullessa kotiin riensi poika tämän luokse itkien surkeasti ja pidellen päätänsä. Nyt Lydia sai kuulla kunniansa mieheltänsä, mutta ei jäänyt sanattomaksi hänkään. "Miksi sinä huudat!" huusi mies, "enhän minäkään huuda!" Kaikki mitä Lydia toi esiin oli huutamista, vaikka mies huusi kaksinkertaisella voimalla. Vähitellen Lydiakin huusi ääni käheänä ja itkuisena. Tuomitsiko nyt Jumalan Sana hänet huutamisesta?

Illalla ulkoa kuului tavaton pärinä. Lydia meni parvekkeelle katsomaan ja kauhistui. Hänen alaikäinen poikansa ajoi pitkin vuorenrinnettä nelipyöräisellä maastomönkijällä, jonka hänen miehensä yhdessä pojan kanssa oli käynyt hakemassa kaupungista juuri ennen liikkeiden sulkemisaikaa. Lydia huusi kauhuissaan ja pyysi poikaa tulemaan pihalle. Isä nauroi ja yllytti poikaa panemaan täyden kaasun päälle. Sinä iltana Lydia huusi toistamiseen miehellensä. Perhe eli toimeentulon rajoilla, ja nyt mies oli ostanut velaksi lähes kolmenkymmenen tuhannen markan ajopelin, jota pojalla ei edes ollut lupa ajaa!

Kaikki huutaminen ei siis ollut lainkaan samanlaista. Oli huutamista aiheetta, luulevaisuudesta, mustasukkaisuudesta, vääristä odotuksista, mutta oli myöskin huutamista, joka tuli todellisesta sydämen hädästä, tuskasta, alas painamisesta. Lydia huusi, mutta vastuussa oli joku toinen. Isä osti lapsellensa ajopelin, joka vaaransi tämän hengen, mutta siitä huolimatta oli kuuro äidin tuskalle.

Kaikkinäkevä silmä seuraa kaikkea tekemäämme, eivätkä tämän Tuomarin päätöksiin vaikuta niinkään kaikki ne näkyvät asiat, joiden mukaan me ihmiset tuomitsemme ja arvioitsemme. Tämä Oikeudenmukainen Tuomari kysyy myöskin, meistä ihmisistä poiketen, miksi joku tekee sitä mitä tekee. Joka asettaa langetuskiven, ansan, toiselle matkaajalle, joutuu vastuuseen teostansa ja siitäkin, mitä toinen tekee.

Kaikki ne henkilöt, joista olemme puhuneet, olisivat halunneet olla toisenlaisia, elää toisenlaista elämää, mutta tietyt asiat tekivät sen mahdottomaksi. Otto ei voinut olla sitä, mitä olisi voinut olla, jos Erika ei olisi elänyt sellaisen luulevaisuuden ja mustasukkaisuuden vallassa. Sama pätee Reinholdiin ja Ilseen, Johannekseen ja Mariaan.

Reinhold oli vuosikausien ajan ottanut kaiken syyllisyyden yllensä huolimatta siitä, kuka todellisuudessa oli syyllinen. Kukaan kuvaamistamme henkilöistä ei voinut pestä käsiänsä syyttömyydessä, mutta Kaikkivaltias Jumala näki kuitenkin sen asian, minkä Hän itse oli antanut kirjoittaa Iankaikkiseen Kirjaansa: Nainen oli heikompi astia, joka oli alttiimpi vihollisen myrkylle. Miestä ei petetty alussa, vaan nainen petettiin. Tuhannesta miehestä saattoi löytyä yksi kunnollinen mies, mutta tuhannesta naisesta ei Sanan todistuksen mukaan löytyisi yhtä kunnon naista.

Mies voi olla äärimmäisen paha ja kunnoton, mutta useimmiten on kysymys siitä, että nainen, joka omaa kaiken sen hyvän ja herkän, naisellisen, mikä naisesta todella tekee naisen, ja mitä mies kaipaa, voi tehdä enemmän tuhoa kuin monta miestä missään asiassa. Naisella ovat kaikki avaimet miehen vahingoittamiseen kaikin mahdollisin ja kivuliaimmin tavoin, jos nainen vain näin ratkaisee. Miten näin on? Jos todellinen avioliitto on kuva Kristuksen ja Seurakunnan välisestä suhteesta, voidaan hyvin käsittää millainen asenne aidolla miehellä on vaimoonsa.

Olemme todenneet, että luottamus puuttuu uskovaisista avioliitoista, ja siten puuttuu mahdollisuus todelliseen alamaisuuteenkin. Jos ei luota, ei uskalla olla alamainen. Jos mies todellakin on syyllinen tähän luottamuksen pulaan, on miehen syytä tehdä pikimmiten parannus. Mutta jos luottamuspula perustuu luulevaisuuteen vaimon taholta, on vaimon syytä mitä pikimmin rientää Kristuksen luokse voidaksensa käsittää mikä hänen osansa on!

Markku Vuori