Esipuhe

Kirjoitettuani tätä kirjaa sen tämänhetkiseen vaiheeseen asti tunnen sydämelläni tarpeen tuoda julki joitakin selvittäviä asioita.

Mistä tämä kirja todellisuudessa alkaa ja mihin se loppuu, siitä en ole itsekään selvillä. Voin vain koko sydämestäni vakuuttaa jokaiselle vilpittömälle lukijalle, ettei mikään luku tai mikään vaihe kirjoittamastani ole tuottanut minulle muistiinmerkitsemisvaiheessa pienintäkään päänvaivaa, sillä on ikään kuin joku olisi koko ajan sanellut minulle tekstiä, jonka minä sitten vain saatoin luettavaan muotoon.

Olen lukenut jokaisen jakson tai luvun mahdollisesti kymmeniä kertoja itsekin ihmetellen joitakin asioita, jotka vasta itse luettuani ovat tuoneet minulle valoa kaikkeen siihen mitä on tapahtunut ja tapahtuu yhä edelleen.

Jumalallinen rakkaus ja jo maallisen lain tuoma suoja henkilökohtaisissa asioissa estää kirjoittamasta sellaisella tavalla, että tietyt henkilöt voitaisiin nimetä oikeilla nimillänsä. Siksi on ollut suorastaan pakko tuoda kaikki esiin sellaisella tavalla, että asiat puhuvat ilman että olisi orjallisesti kerrottu tapahtumista ja ihmisistä elävän elämän mukaisesti. Juuri tässä onkin tämänhetkisen hengellisen elämän pulma. Me olemme niin tottuneet tiettyihin elämän kuvioihin, että monet eivät ole lainkaan panneet merkille näitä asioita. Jopa aivan sellaiset seikat, jotka ovat johtamassa uskovaisia ihmisiä ulos Jumalan armon suojan alta, ovat tottumuksen turruttavassa ilmapiirissä saaneet jäädä särkemään sitä harmoniaa, minkä tulisi vallita todellisen seurakunnan keskuudessa.

Yksi kuvaavimmista ajatuksista ikään kuin otsikoksi kaikkien näiden lukujen ylle on hiljattain kuulemani ilmaisu: "Kun teemme jonkin virheen kyllin usein, ei se enää tunnukaan virheeltä!" Juuri näin on tapahtunut seurakuntaelämänkin kohdalla. Mitkä sitten ovat kaikki ne tekijät, jotka tämän ovat tehneet mahdolliseksi, ovat itse kunkin kohdalla erilaiset.

Kirjoittajalle on aina ollut yksi kautta aikojen puhuttelevimmista sanankohdista Jes. 43: 18- 19: "Älkää entisiä muistelko, älkää menneistä välittäkö. Katso, Minä teen uutta; nyt se puhkeaa taimelle, ettekö sitä huomaa? Niin, minä teen tien korpeen, virrat erämaahan." Joku saattaa hyvinkin voimakkaasti arvostella sitä, että tällaisella tavalla tuon esiin asioita, jotka ovat tapahtuneet jopa parikymmentä vuotta sitten. Enkö ole nyt uskoton tuolle puhuttelevalle jakeelle, joka kehottaa unohtamaan kaiken ja olemaan välittämättä menneistä?

Kautta näiden vuosien olen pyrkinyt omassa elämässäni noudattamaan tätä sanankohtaa, mutta nyt minut on ikään kuin pakotettu kirjoittamaan näistä asioista. Tämän kautta olen päässyt itse helpottamaan sisimmässäni olevaa taakkaa, mutta uskon olevan suuremman merkityksen sillä, että kaikki nämä asiat ovat olleet tähän päivään asti raskauttavana kuormana koko seurakunnan yllä sen johdosta, että missään elämän vaiheessa niistä ei oikealla tavalla ole tehty parannusta ja osoitettu todellista Jumalan mielen mukaista murhetta.

Jotkin kirjoitetut jaksot saattavat osua kipeästi joihinkin ihmisiin, mutta voidaanko ajatella kirjoittajan tehtävän olevan yksin kokea kaikki kivulias ja tuskallinen? Jokaiselle asioita tuntevalle on itsestään selvää, että nämä sivut sisältävät suuren määrän hyvin henkilökohtaista kokemusta. Onko sitten väärin uskoa näiden sivujen sanoman kautta vihdoinkin tulevan sen hetken, jolloin menneet voidaan unohtaa ja niistä ei enää tarvitse välittää? Jumalamme halu on tehdä uutta, ja olkoon nyt se hetki, jolloin se puhkeaa taimelle!

Yksi kivuliaimmista asioista on ollut se, kuinka useammatkin ovat antaneet ymmärtää, että olisi ollut oikein panna kaikki nämä asiat paperille ja sitten jättää kirjoituspöydän laatikkoon. Pääasia olisi tavoitettu sillä, että allekirjoittanut olisi saanut asiat sydämeltänsä, ja siten kaikki olisi saavuttanut lepotilan. Näin olisi näiden ihmisten mielestä parempi, sillä nämä tämän kirjan sisältämät asiat ovat niin satuttavia ja menneisyyden haavoja auki kaivelevia.

Tunnustan avoimesti sen, että pitkäksi ajaksi säikähdin itsekin kirjoittamaani ja tein annettujen ohjeiden mukaan. Mutta päivä päivältä jouduin tuntemaan yhä suurempaa syyllisyyttä Jumalani ja Herrani edessä. Elämäni lanka on yhtä hauras kuin kenen tahansa toisenkin, ja en voisi mennä iankaikkisuuteen sellaisen tietoisuuden kanssa, että sydäntäni polttavat asiat ja seurakunnan todellinen hätä jäisivät lepäämään kirjoituspöytäni laatikkoon.

Minä olen henkilökohtaisesti saanut kokea vertaansa vailla olevan ajojahdin, ihmismetsästyksen, ruoskimisen ja ristiinnaulitsemisen; siihen asti, että lukemattomia kertoja olisin mieluiten nukkunut pois tästä elämästä. Minut ja elämäni ja palvelustehtäväni on tuhrittu sellaisella määrällä vihamielisyyttä ja valhetta, väärinkäsitystä ja väärää tuomiota, että tuskin on olemassa jotakin pahempaa ilman suoranaista tappamista. (Ehkä suoranainen tappaminen olisi sittenkin ollut armollisempi vaihtoehto!?) Kaikesta huolimatta joudun Jumalan armosta toteamaan, etten ole katkeroitunut, mutta olen sydänjuuriani myöten murheellinen veljieni ja sisarteni tähden. Jumalan Sanan mukaisesti minun osani on kaikesta huolimatta hyvä: "Autuaita olette te, kun ihmiset minun tähteni teitä solvaavat ja vainoavat ja valhetellen puhuvat teistä kaikkinaista pahaa. Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä teidän palkkanne on suuri taivaissa. Sillä samoin he vainosivat profeettoja, jotka olivat ennen teitä" (Matt.5: 10- 11).

Tuskin on tarve mainita jotakin omista heikkouksistani ja puutteistani, sillä ajoittain olen tuskin jaksanut elää niiden taakan alla. Kuinka olisinkaan toivonut voivani vastata enemmän ihmisten odotuksia, niin että olisin voinut paremmin palvella iäisyysasioissa! Paavali joutui toteamaan, että hän on apostoleista halvin eikä sen arvoinen, että häntä olisi apostoliksi kutsuttu, koska hän oli vainonnut Jumalan seurakuntaa. Minä koen itseni halvimmaksi kaikista Jumalan palvelijoista sen johdosta, että on ollut mahdollista sälyttää ylleni sellainen määrä syyllisyyttä ja tuomiota. Sen johdosta, vaikkakin vääryydellä, ovat monien sydämet sulkeutuneet kaikelle työlleni Jumalan Valtakunnassa.

Paavalin tavoin voin kuitenkin veljieni ja sisarteni tähden sanoa: "Minä sanon totuuden Kristuksessa, en valhettele - sen todistaa minulle omatuntoni Pyhässä Hengessä - että minulla on suuri murhe ja ainainen kipu sydämessäni!" Olemme ajautuneet Jumalan seurakuntana kestämättömään tilanteeseen, johon yhtenä syyllisenä on se seikka, ettei milloinkaan tietyistä asioista ole tehty totista parannusta Jumalan mielen mukaisessa murheessa!

Jos tässä kirjoitettujen asioiden johdosta omattunnot tulevat tuomituiksi ja ihmisille tulee murhetta, niin entä sitten? Eikö juuri siten anneta mahdollisuus jollekin uudelle puhjeta taimelle? Jos joku saa häpeää tekemisiensä ja asenteidensa johdosta jopa ihmisten edessä julkisesti, niin onko se yksinomaan jonkun nimetyn ihmisen osa ja arpa? Paavalin tavoin en voi tuntea katumusta kirjoittamani suhteen: "Sillä vaikka murehutinkin teitä kirjeelläni, en sitä kadu, ja jos kaduinkin, niin minä - kun näen, että tuo kirje on, vaikkapa vain vähäksi aikaa, murehuttanut teitä - nyt iloitsen, en siitä, että tulitte murheellisiksi, VAAN SIITÄ, ETTÄ MURHEENNE OLI TEILLE PARANNUKSEKSI; SILLÄ TE TULITTE MURHEELLISIKSI JUMALAN MIELEN MUKAAN, ettei teillä olisi mitään vahinkoa meistä. SILLÄ JUMALAN MIELEN MUKAINEN MURHE SAA AIKAAN PARANNUKSEN, JOKA KOITUU PELASTUKSEKSI JA JOTA KUKAAN EI KADU; MUTTA MAAILMAN MURHE TUOTTAA KUOLEMAN!" (2. Kor. 7: 8- 10).

Näin jälkeenpäin ajatellen tähän liittyville asioille antaa eniten valoa se, mitä eräs veli kertoi hänen ja vaimonsa välisistä asioiden selvittelyistä. Veli oli usein väärässä, niin kuin jokaisen ihmisen ja avioliiton suhteen on, mutta vaimossa oli yksi piirre, mikä suuremmassa tai pienemmässä määrin vallitsee melkein jokaista uskovaistakin vaimoa. Hän ei mielellään kuullut ojentavia sanoja, ei sen paremmin kauniisti kuin ei vähemmän kauniisti sanottuina. Joutuessaan tuntemaan häviönsä eteen tuotujen totuuksien edessä, hän kiiruhti sänkyyn ja veti peiton päänsä ylitse sanoen: "Puhu mitä puhut, mutta minä olen hiljaa enkä sano sanaakaan!" Ja niin veli puhui tai ei puhunut, ja vaimo nukkui eikä enää milloinkaan ottanut asiaa uudelleen esille!

Sama vaimo sanoi usein tehtyään jotakin arvostelua herättävää: "Tästä ei sitten puhuta!" Nämä asiat toistuivat lukemattomia kertoja vuosien aikana, ja voin hyvin ymmärtää tuon veljen tunteet. Asiat jäivät siis todellisuudessa täysin selvittämättä sen johdosta, ettei vaimo halunnut tai ollut kykenevä asettumaan kasvokkain elämän todellisuuden kanssa. Tuo avioliitto ajautui pakostakin eräänlaiseen epätodellisuuteen, mikä oli lähes kestämätön taakka veljelle.

Juuri näin on tapahtunut seurakunnallekin tässä ajassa. Mikään muu kuva ei voisi sitä selvemmin tuoda esiin! Lukemattomat seurakunnan jäsenet ovat kautta vuosien vetäneet tällaisen peiton korviensa ylitse ja sanoneet: "Puhu mitä puhut, minä kuuntelen mutta en sano mitään!" Eivät he ole kuunnelleet sen paremmin kuin tuon veljen vaimokaan! He makaavat unohduksen huovan alla! Onko siis ihme, jos neitsyet nukkuvat peittojen alla tässä mitä vakavimmassa ajassa juuri ennen Yljän tuloa!

Epämiellyttävät asiat on haluttu unohtaa, painaa villaisella, vetää peitto niiden ylitse hurskaassa uskomuksessa, että Kaikkinäkevä Silmä ei niitä näkisi, ja Kaikkivaltias unohtaisi! Mutta Hän ei unohda, Häneltä ei ole salassa sellainen, mitä Veri ei ole peittänyt! Kuinka Veri voisi peittää sellaiset asiat, mistä ei ole tunnettu oikeaa häpeää ja Jumalan mielen mukaista murhetta? "Tästä ei sitten puhuta!" ovat julistajatkin kuuluttaneet puhujanlavoilta omista ja rakkaittensa asioista, mutta säälimättömästi ovat katoilta kuuluttaneet kanssapalvelijoidensa ikävät asiat. Tällaisenko joukon ylle olisivat Jumalan siunausten sateet lankeava?

Ihmiset ovat tunteneet tietynlaista häpeää ja katumusta, mutta mitä he ovat hävenneet ja mitä katuneet? Eikö tuota "parannuksentekoa" voitaisi kuvata sillä, mitä erään veljen seurakunnan saarnaajan vaimo teki?

Sisar oli käyttäytynyt todella sopimattomasti, ja perhe oli sopinut ettei asiasta puhuttaisi kenellekään seurakuntalaiselle. Mutta tapauksen todistajana oli ollut kaikesta huolimatta asianomaisille näkymättömissä olleita ihmisiä, jotka olivat saattaneet asian julkisuuteen. Sisar joutui nyt kokemaan ennennäkemätöntä häpeää hänen tekonsa tullessa ihmisten tietoisuuteen. Hänen kasvonsa punastuivat ja sydänalassa oli paha olo. Niinpä hän seuraavan seurakunnankokouksen aikana astui puhujanlavan eteen ja pyysi kaikilta anteeksi käytöstänsä; myös mieheltänsä. Oli todella ollut sopimatonta se, mitä hän oli miehellensä tehnyt! Hän tunnusti sen avoimesti, ja seurakunta kyyneleet silmissä nyökytteli ja antoi anteeksi.

Sisar siis pyysi anteeksi ja katui, mutta tarkkaavainen seuraaja voi seuraavien päivien tuoman valon nojalla todeta, että sisar katui ja pyysi anteeksi vain siksi, että oli paljastunut. Sisimmässänsä hän tunsi häpeää asian julkitulemisen tähden, mutta ei itse tekemisensä tähden! Hän ei katunut sitä, mitä miehellensä oli tehnyt, sillä hän olisi tehnyt sen uudelleen vastaavassa tilanteessa. Hän tunsi häpeää, mutta ei tekonsa tähden, vaan paljastumisen tähden!

Kuinka samanlaista onkaan ollut meidän keskuudessamme! Sen todistaa seurakunnan nykyinen tila. On ollut murhetta, katumusta, häpeää, mutta vain tuon saarnaajan vaimon tasolla! Todellinen Jumalan mielen mukainen murhe johtaa parannukseen, asioiden korjaantumiseen. Alkuseurakunnan aikaan ihmisten saadessa piston omalletunnollensa he kysyivät: "Miehet, veljet, mitä meidän pitää tekemän?" Eivät nämä ihmiset menneet kotiin paksujen peittojen alle tai sanoneet: "Olemme tehneet sitä ja sitä, virheitä ja erehdyksiä kaikenlaisia, mutta niistä ei sitten puhuta!" Nämä ihmiset käsittivät tarvitsevansa jumalanpalvelijoita, joiden kautta he halusivat kuulla: Veli hyvä, sinä olet Jumalan palvelija, sinulla on Jumalan viisaus, minä olen nyt vaikeuksissa omien tekemisieni tähden, antakoon Herra sinulle oikeat sanat kertoaksesi minulle mitä minun tulee tehdä!"

Ei ole siis mikään ihme, että alkuseurakunnan veljiemme ja sisartemme keskuudessa oli yksi sydän ja yksi sielu, sillä uskovaiset tekivät parannuksen, ja voivat päivä päivältä kohdata matkakumppaninsa avoimin katsein. Kenenkään ei ollut tarve vältellä toista saman tien matkaajaa, sillä asiat oli selvitetty. Kenenkään mieleenkään ei tullut nostaa itseänsä esiin toisen kustannuksella, toista alas painamalla.

Näiden asioiden kirjoittamisella on vain hyvä tarkoitus ja päämäärä: saada ihmiset lopultakin näkemään todellisuus ja hylkäämään kaikki mennyt, jotta uusi aika voisi koittaa todellisten jumalanlasten keskuudessa.

Jonkun mielestä näiden sivujen sisältämät kertomukset ovat liian teennäisiä ja keksittyjä, kaukana todellisuudesta. Totuus on kuitenkin se, etteivät ne paperilla olevassa muodossaan läheskään vastaa käytännössä tapahtuneen tuhoisaa vaikutusta, eikä ole tarpeenkaan liiallisen haavoittamisen välttämiseksi. Mutta ne sisältävät sellaisen määrän symboliikkaa ja todellisuuden esiin tuovia vertauskuvia, että kirjoittaja itsekin on joutunut yhä uudelleen hämmästelemään sitä täydellisyyttä, millä näiden kautta silmiemme eteen tuodaan elävä todellisuus.

Herramme käytti paljon vertauskuvia puhuessaan asioista, joiden merkityksen tuli säilyä salaisuutena tietyille ihmisryhmille. Toisaalta taas hengellisesti valaistuille ihmisille nämä vertauskuvat toivat täydellisen ymmärryksen asioiden suhteen. Jumalan tässä ajassa käyttämä suuri jumalanmies käytti puheissansa paljon vertauskuvallisia kertomuksia halutessaan selventää sanomaansa. Miksi en minä voisi tässä myöhäisessä hetkessä tehdä saman?

Haluan ottaa esiin ainoastaan yhden esimerkin. Tuskin on kukaan tullut ajatelleeksi omien asenteidensa ja tekojensa vakavuutta ja merkitystä saattaessansa Jumalan työn väärään valoon julkisuuden edessä. Suuri häpeä on tullut sen ylle, minkä tässä ajassa olisi tullut olla kuin pimeässä loistava lamppu kaikkien ihmisten edessä. Ajattelemattomat ja taitamattomat ihmiset ovat antaneet ulkopuolisille täysin väärän kuvan siitä, mitä Jumala tässä ajassa tekee, ja mikä on todellisten uskovaisten seurakunnan tehtävä ja asema. Jos meidän keskuudessamme todellakin kokousrakennuksen, Jumalan huoneen, remontoinnin yhteydessä joku sisar olisi sukulaisinensa maalannut julkisivun peltisen seinän, vastoin kaikkia ohjeita, toiseen tarkoitukseen määrätyllä vernissaa sisältävällä puumaalilla, lisäksi väärän värisellä, olisi jokainen omannut niin paljon käsityskykyä, että olisi voinut selvästi todeta: "Sisaren teon johdosta koko seurakunta ja Jumalan työ joutuivat häpeän ja pilkan kohteeksi, sillä julkisivun ulkopuolisille antama kuva ei lainkaan vastannut sitä jumalallista vakavaa tehtävää, mikä täällä kokoontuneelle joukolle oli uskottu. Sotkuinen, kirjava, hirvittävän ja samalla naurettavan näköinen julkisivu teki lähes tyhjäksi kaiken sen, mitä Jumala näiden ihmisten kautta halusi tehdä ja vaikuttaa. Ja kaikki yhden ihmisen itsepäisyyden, itsensä korostamisen tähden!"

Hengellisesti täysin vastaavaa on tehty kaikkien näiden vuosien aikana, niin että tänään ei juuri tiedä miten lähestyä ihmisiä, jotka niin suuresti ovat pettyneet näiden väärien "tuhertelijoiden" toiminnan vuoksi. Nyt on tullut aika nähdä sen ajan vakavuus, jossa me elämme. Nyt on tullut aika mennä itseensä ja pyytää Herraa tutkimaan oma sydän ja sen aivoitukset. Olemmeko todella valmiit kohtaamaan Herramme ja Ylkämme tässä tilassa?

On aika seurakunnan todella tulla murheelliseksi kaiken tekemänsä johdosta. On aika itkeä todellisia katumuksen kyyneleitä, tuntea todellista häpeää. On aika tulla esiin peittojen alta ja kohdata todellisuus. Jumalan mielen mukainen murhe on tuova mukanansa kyynelten jälkeen todellisen ilon Herrassa, sillä silloin kaikki entinen on mennyttä: "Minä, Minä pyyhin pois sinun rikkomuksesi itseni tähden, enkä sinun syntejäsi muista!" (Jes. 43: 25). Ja kun Herra on pyyhkinyt kaiken pois, on niin kuin sitä ei olisi milloinkaan tapahtunutkaan!

Älä kysy kuka on Klaus tai kuka on mikäkin tämän kirjan henkilöistä. Jos joku asia puhuu sinulle, olet se sinä. Jos kirjoitetun kautta pääset näkemään jonkun toisen kanssamatkaajasi virheitä ja erehdyksiä, älä sinä tee sitä erehdystä että tuomitsisit tämän! Itse olet syyllinen samoihin asioihin Hänen edessänsä, joka tutkii kaikki sydämet ja niiden aivoitukset! Ole kiitollinen siitä Jumalan armosta, että nyt voit nähdä asiat selvemmin. Ole sinä nyt viisaampi, ja rukoile koko sydämestäsi veljesi ja sisaresi puolesta. Sinä et voi olla täydellinen Herran edessä ilman veljeäsi tai sisartasi, sillä me muodostamme yhden Ruumiin. Nyt jokaisen kanssamatkaajasi tulee olla sinulle rakas ja kallis. Nyt on pienten alkujen päivä, jossa mitättömältäkin tuntuvat asiat johtavat suuriin ja ansaitsemattomiin tuloksiin todellisten jumalanlasten keskuudessa! Kuuntele sisimpäsi ääntä, kuuntele hiljaista kuiskausta, joka johtaa sinua kohti Häntä, Joka tässä ajassa niin armollisesti ojentaa kättänsä jokaista meitä kohti ja sanoo: "Katso, tässä Minä olen, sinun Jumalasi!"

Lakikaan ei ole sitä, mitä lakihenkinen siitä ajattelee ja miten hän sen tuo esiin. Pitäkäämme mielessämme näitä sivuja lukiessamme se, mitä Herramme sanoi lähes kaksi tuhatta vuotta sitten: "Mutta minä sanon teille: tässä on se, joka on pyhäkköä suurempi. Mutta jos tietäisitte, mitä tämä on: 'Laupeutta minä tahdon enkä uhria', niin te ette tuomitsisi syyttömiä. SILLÄ IHMISEN POIKA ON SAPATIN HERRA!" (Matt. 12: 6- 8).

Ihmisen Poika on myös kaikkien muiden elämäämme liittyvien asioiden Herra ja ainoa Tuomari kysymyksissä, joissa ihminen viedään kestämättömiltä tuntuviin tilanteisiin. "Sapatti on asetettu ihmistä varten eikä ihminen sapattia varten!" (Mark. 2: 27).

Heinolassa 24.8.1992 Herran armosta se mikä on

Lähetyssaarnaaja Markku Vuori