Samoin uskokin ilman tekoja

Tämän kirjoituksen myötä on nyt koko kirja ”Minun laitumeni lampaat kopioitu bloggeriin otsikolla Kirja 1- Kirja 8. Se säilyy kotisivulla ainakin toistaiseksi ja on luettavissa sielläkin. Kirjan tekstit on kirjoitettu niin kauan sitten, että ajankohdat ovat unohtuneet mielestä. Tarkastettaessa on tietokone päivännyt tiedostot aina tallentamisen ajankohdalle, joten alkuperäinen päiväys on hävinnyt. Kaikki on sijoitettavissa 1980-1994 välille.

Samoin uskokin, jos sillä ei ole tekoja,on itsessään kuollut       Jaak. 2: 17

Ihmisen elämässä suurin petos on se, jos hän kuvittelee selviävänsä ilman Jumalaa, Luojaansa. Toiseksi suurin petos on mennä naimisiin, luvata rakastaa toista elämänsä loppuun asti, ja sitten perääntyä kesken avioliiton. Jumala on tarkoittanut kahden ihmisen liiton elinikäiseksi, vaikka kaikki ei aina menekään odotusten mukaisesti. Kaikkivaltias Ymmärrys on nähnyt jo ennalta sen mahdollisuuden, että aviopuolisot eivät voi jatkaa yhdessä sen johdosta, että kumpikin on asettanut elämällensä täysin erilaiset päämäärät. Jos toinen on uskovainen, ja toinen ei ole halukas elämään hänen kanssansa, antaa Sana eroamisen mahdollisuuden. "Sillä mistä tiedät, vaimo, voitko pelastaa miehesi? Tai mistä tiedät, mies, voitko pelastaa vaimosi?" (1. Kor. 7).

Jos ihmisillä on täysin eriävät mielipiteet ja tavoitteen asettelut elämässänsä, johtaa se sellaisiin ristiriitoihin, jotka jossakin vaiheessa yhteistä elämää aikaansaavat "maanpäällisen helvetin", jossa kumpikaan ei kykene elämään tyydyttävää elämää. On mahdotonta toteuttaa Sanan selvää kehotusta: "Toinen toisenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne!" Kunnioitus perustuu toisen ihmisen arvostamiseen, hänen olemassaolonsa, persoonallisuutensa, elämänsä näkemiseen jonakin sellaisena, mihin voidaan katsoa ikään kuin ylöspäin. Mutta jos, ei niinkään ihmisten luonteet, vaan asenteet, ovat täysin toisistaan poikkeavat, tulee usein mahdottomaksi arvostaa sitä, minkä toinen mahdollisesti näkee tärkeimmäksi asiaksi elämässään. Kunnioittamisen sijasta pääseekin valloilleen halveksiva, hylkäävä tunne, joka ajan kuluessa saattaa johtaa ulkonaiseenkin väkivaltaan.

Niin kauan kuin kaikki pysyy henkisellä, näkymättömällä tasolla, ei asian merkitystä osata nähdä sellaisena kuin se todella on. Monelle onnistuu suoranaisesta halveksinnasta huolimatta elämän jatkaminen tietynlaisten hurskaiden kulissien takana, mutta ihmisluonteen heikkoudesta johtuen seuraa aina jonkinlainen purkautumisen vaihe, jolloin kaikki tulee esiin näkyvällä, konkreettisella tavalla. Ihmiset ovat tähän asti jotenkuten sietäneet toisiansa, mutta nyt on tietty raja ylitetty, niin että sisäinen paine purkautuu ulos, joskus tuhoisallakin tavalla. Juuri tästä syystä Sana jättää eron mahdollisuuden uskovaisen ja uskosta osattoman välille.

"...jos jollakin veljellä on vaimo, joka ei usko..."

"...samoin älköön vaimokaan, jos hänellä on mies, joka ei usko"

Perinteinen kristillisyys on tottunut lukemaan Raamattua aivan omalla tavallaan, enimmäkseen kirjaimeen pitäytyen, toisaalta taas selittäen kaiken vallitsevan oppisuuntauksen mukaisesti, joskus suurellakin tunteella ja herkkyydellä, riippuen kulloisenkin ajan hengestä ja tottumuksesta. Jos tänä päivänä kysyisi lähes keneltä tahansa, mitä nämä sanankohdat merkitsevät, saataisiin aina samansisältöinen vastaus. Mahdollisesti jonkin äärimmäisliikkeen edustaja rajaisi uskon omaan piiriinsä, mutta yleisesti ottaen katsottaisiin olevan kysymyksen Jeesukseen uskomisesta. Ajatellen tämän hetken kristillisiä länsimaita ja niissä vallitsevia uskomuksia, niin kuka voitaisiin enää luokitella tuohon kastiin: "ei uskovainen"? Niinpä siis on saanut vallan käsitys, ettei uskovaisuudessa ole mitään eroa, vaan ihmisten tulee pysyä yhdessä elämänsä loppuun asti, kun ovat kerran sen toisillensa luvanneet, uskovaisia kun ovat!

Lähes kaikki Johanneksen tuntemat piirit pitivät kiinni tästä ajatuksesta (Kirjoitettu joskus 1990-1994!). Ero oli kauhistuttava, uskovaiselle sopimaton asia! Sitä vastaan ei Johannes voinut väittää mitään, sillä sehän oli totta. Hän oli aivan samaa mieltä tässä suhteessa. Mutta kuinka paljon kauhistuttavia asioita, odottamattomia asioita tulikaan uskovaisen ylle ilman hänen omaa tahtoansa ja tarkoitustansa! Kukaan todellinen uskovainen ei halunnut erota, ei mistään hinnasta! Mutta tässä juuri onkin tämän kysymyksen ydin: uskovaisuutta on niin monenlaista! On olemassa todellisia uskovaisia, on "uskovaisia", on uskosta osattomia, jotka kaikesta huolimatta kulkevat uskovaisen nimen alla. Koskivatko nyt Sanan vaatimukset ja lupaukset kaikkia näitä ryhmiä, vaiko vain jotakin tai joitakin niistä?

Lydian mies oli ollut Johanneksen hyvä ystävä aikanaan. Silloin oli Johannes katsonut tähän ylöspäin, ikään kuin palvoen tätä esimerkillisenä uskovaisena, joka oli kykenevä johtamaan häntäkin syvemmälle Sanan totuuksiin. Itse asiassa hän oli oppinut tältä todella paljon, vaikkakin oli myöhäisemmässä vaiheessa todennut, että hänet itsensä hyväksyttiin vain siitä syystä, että hän täytti tietynlaisen paikkansa ihailijana, alamaisena, nostaen esiin toisen asemaa "suurena hengellisenä johtajana". Johannes oli tuleva elämänsä aikana toteamaan, että tämä oli enemmänkin "hengellisen elämän laki" kuin jokin poikkeus siitä. Yli yhdeksäänkymmeneen prosenttiin hengellistä elämää sisältyi se totuus, mistä Paavali kirjoittaa: "Heillä on intoa teidän hyväksenne, mutta ei oikeata; vaan he tahtovat eristää teidät, että teillä olisi intoa heidän hyväksensä." (Gal. 4: 17).

Tämä veli oli siis uskovainen jokaista säiettänsä myöten, edustaen siinä hetkessä kaikkea sitä hengellistä hyvää, mitä Johannes saattoi nähdä sen ajan valossa. Tässä yhteydessä tulee jo erottaa se, mitä joku edustaa puheensa ja opetuksensa kautta, ja se mitä hän elämänsä kautta todistaa. Juuri tästä puhui meidän Herramme maanpäällisen vaelluksensa aikana: "Mooseksen istuimella istuvat... sentähden kaikki, mitä he sanovat teille, se tehkää ja pitäkää; mutta heidän tekojensa mukaan älkää tehkö, sillä he sanovat, mutta eivät tee..." (Matt. 23). Kuinka moni todellakin rakasti ensimmäistä sijaa ja etummaisia istuimia kokouspaikoilla ja mieltyi siihen, että häntä tervehdittiin jonakin enempänä kuin kaikki muut (jakeet 6- 7)!

Todellinen jumalanlapsi on kiitollinen jokaisesta toisesta kanssamatkaajasta, riippumatta inhimillisistä heikkouksista ja puutteista; onhan jokainen niiden alainen, näkee sitä sitten tai ei. Johannes oli kiitollinen tästäkin veljestä, mutta päästyään hengellisessä kasvussaan eteenpäin, jäi tämä veli taka-alalle siitä yksinkertaisesta syystä, että suvun vaikutus oli todella murskaavan voimakas; mitä suku ei hyväksynyt hengellisellä alueella, se ei tullut kysymykseenkään!

Hengellisessä elämässä ei ole niinkään vaarallista jälkeen jääminen kuin taaksepäin astuminen. Itse kukin meistä on jossakin elämänsä vaiheessa joutunut toteamaan oman heikkoutensa, ja ollut suorastaan pakotettu huomaamaan, että on jäänyt jälkeen siitä, mitä hänen Herransa olisi häneltä odottanut. Näin on tietyssä määrin oltava jokaisen kohdalla, että inhimillinen heikkous tulisi julki jumalallisen Viisauden toteen näyttämiseksi: "Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista? Kiitos Jumalalle Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme kautta!" (Room. 7).

Niin, Paavalikin joutui toteamaan, ettei hänessä, hänen lihassansa, asunut mitään hyvää, ja hän teki sitä pahaa, mitä ei tahtonut, mutta hänellä ei ollut voimaa hyvän toteuttamiseen. Niinpä ihminen ajoittain saa kokea jääneensä jälkeen, mutta tämän asian tullessa hänen tietoisuuteensa hän sitäkin suuremmalla innolla pyrkii kuromaan umpeen toisten etumatkan; Jumalan armon avulla. Mutta mikä on todella pahaa ja vaarallista on se, jos ei ainoastaan jää jälkeen, vaan alkaa astella takaisin päin! "Sillä jos minä uudestaan rakennan sen, minkä olen hajottanut maahan, osoitan minä olevani lain rikkoja" (Gal. 2: 18).

Lydian mies oli hajottanut sillat takaansa, antaen jokaisen ymmärtää, että todellisen uskovaisen tie vie ulos kaikista kirkkokunnista ja kirkoista. Mikään uskonto tai kirkollisuus ei voisi sulkea sisäänsä uskovaisen suurta Jumalaa! Tällaisena hän tuli Johanneksen seurakunnan keskuuteen ottaen vastaan kasteen Jeesuksen Kristuksen nimeen. Miksi tämä veli todella tuli mukaan heidän joukkoonsa? Näkikö hän todella jotakin jumalallista, todellista hengellistä kasvua, vai tuliko hän vain siitä yhdestä syystä? Vastoin Johanneksen vakavaa varoitusta hän vei vihille Lydia-sisaren, joka tuskin sillä hetkellä käsitti kuka hän itse on. Niin, ei ollut Lydia-sisar ainoa, joka joskus elämänsä vaiheessa kärsi henkisistä häiriöistä!

Nyt meni siis naimisiin kaksi uskovaista ihmistä, jonkun arvion mukaan kaksi todella uskovaista ihmistä. Heillä oli siis kaikki ajateltavissa olevat mahdollisuudet hyvään ja rakkaudelliseen yhteiselämään Jumalan avulla, Jumalan armon varassa. Vai oliko? Voisiko heillä olla mitään vaikeuksia, sillä olivathan kummatkin uskovaisia? Vai olivatko? Ei kestänyt aikaakaan, kun henkisestä häiriöstänsä tointunut sisar käsitti mihin oli joutunut. Hänet oli viety vihille tilassa, jossa hän ei ollut oma itsensä, eli ei ollut täysissä sielun ja ruumiin voimissa!

Useammatkin psykologian tuntijat ovat sitä mieltä, että periaatteessa lähes jokaisella ihmisellä on mahdollisuus tulla toimeen toisen ihmisen kanssa, jos vain on halua siihen; kuitenkin tietyin edellytyksin. Miksi eivät siis nämäkin kaksi voisi löytää mahdollisuuden mielekkäälle yhteiselämälle?

Mutta kaikki ei ole aivan niin yksinkertaista kuin voitaisiin sinisilmäisesti ajatella. Puhuessamme Lydiasta ja hänen miehestänsä, puhumme todellisuudessa ihmisistä, jotka monessa suhteessa sopivat esimerkiksi niistä vaikeuksista, mitkä voivat kohdata uskovaisiakin. Kuka tietää todellisuuden, kuka on oikeassa, kuka on väärässä? Jumala yksin tietää sen, ja siksi voimmekin puhua ainoastaan siitä, mitä voidaan päätellä kaikesta julkisuuteen kantautuvasta. Kuinka paljon voidaan luottaa siihen, mitä Lydia kertoo, ja kuinka paljon siihen, mitä hänen miehensä kertoo? Se ei ole nyt lainkaan tärkeätä, sillä emme tahdo tutkistella asioita siltä tasolta. Vaikka mainitaankin nimi Lydia tai hänen miehensä, ei enää puhuta heistä vaan yleensä uskovaisista perheistä. Kaikki voidaan ajatella kääntäenkin, sillä usein tilanne on päinvastainen; nainen käyttäytyy niin kuin esimerkkitapauksemme mies, mies niin kuin nainen.

Niin, Lydian mies, jolle emme anna näissä kertomuksissa nimeä, tuli Johanneksen uskovaispiiriin antaen ymmärtää, että hän on käsittänyt mistä tässä ajassa on kysymys, ja jokainen aivan luonnostaan ajatteli, että nyt oli tullut uusi veli tähän pieneen joukkoon. Vaikka tämä ei ollutkaan välittänyt silloisen saarnaajan, Johanneksen, varoituksesta viedä vihille naista, joka oli selvässä mielenhäiriössä, uskottiin kaiken siitä huolimatta korjautuvan Jumalan armosta. Mutta pian saatiin huomata, ettei mies lainkaan osallistunut seurakunnan kokouksiin, vaan jäi aina kotiin, ollen jopa vielä pahoillaan siitä, että vaimo edelleenkin kävi jumalanpalveluksissa.

Seurakunnassa alkoi toden teolla kuohua, kun sisaret ja jotkut veljetkin pääsivät tietämään, että Lydia kärsi kovasti vasta hiljakkoin alkaneesta suhteestansa. Asiaa pyrittiin vähättelemään parhaan mukaan, ja kaiken ajateltiin olevan "naisten hömpötyksiä". Eihän uskovaisessa perheessä voinut kerta kaikkiaan olla vaikeuksia! Yleensä sisaret pitivät toistensa puolta sellaisella tavalla, että joskus Johannesta kauhistutti. Mutta nyt oli tämän sisaren kohdalla erikoislaatuinen ja käsittämätön poikkeus. Jos veljet eivät yhtään käsittäneet jollakin voivan olla niin vaikeata, eivät sisaret sitäkään vertaa voineet hyväksyä Lydian huokailua ja esirukouspyyntöjä. Mikä nyt aiheutti tällaisen poikkeuksen yleensä ottaen niin lujassa rintamassa? Yksi syy luonnollisestikin oli se, että tämä sisar näytti koko sydämestänsä seisovan Johanneksen palvelustehtävän rinnalla, ja yksinkertaisuudessansa, vaiko rehellisyydessänsä, tämä toi julki ajatuksensa sellaisella selvyydellä, mihin kukaan ei vielä ollut "syyllistynyt". Nyt elettiin aikaa, jolloin kaikki tuli pitää tietynlaisen epävarmuuden ja epäilyksen alla, eihän voinut luottaa keneenkään muuhun kuin omaan itseensä, tai omaan mieheensä ja vaimoonsa!

Mutta mikä todella oli se seikka, etteivät sisaret nyt asettuneetkaan yhdessä rukoilemaan ja pitämään tämän Lydia-sisaren puolta? Lydia ei ollut uskottava! Ei voinut olla uskottava sisar, joka kärsi sellaisen miehen kanssa! Oli tosin tullut jo kaikkien tietoisuuteen, että tämä mies oli alkanut ottaa askeleita taaksepäin, tuoden selvästi julki katumuksensa sen suhteen, että oli käynyt kasteella Herran Jeesuksen Kristuksen nimeen. Myöskin tiesivät seurakuntalaiset, että tämä mies antoi ymmärtää vaimonsa olevan "saatanasta", samoin kun sen opetuksen, mitä tässä seurakunnassa harjoitettiin; ja itse seurakunnankin. Nämä asiat tiedettiin, mutta uskottiin kuitenkin parasta tuosta veljestä. Ei, Lydiassa täytyi olla jotakin vialla, kun ei tullut toimeen tällaisen veljen kanssa! Kaikki todella rakastivat tätä veljeä, ja kummallista kyllä, eivät aviomiehetkään tässä tapauksessa olleet yhtään mustasukkaisia vaimojansa kohtaan, jotka niin ylistäen puhuivat tämän Lydian miehen komeudesta ja aivan ihanasta lauluäänestä.

Niin, niin, Lydian miestä ihailtiin tässä seurakunnassa, jossa uskottiin, niin kuin Raamattu sanoo, kannesta kanteen! Alkuaikoina saatiin silloin tällöin kuulla seurakunnassa tämän veljen laulua, joka sai kyyneleet tulemaan sisarien silmiin; veljet kallistivat päätänsä liikutettuina. Tässä veljessä oli jotakin karismaa, viehätystä, jonka uskottiin tulevan sisältäkin päin!

Lydia alkoi jo vieraantua miehestänsä siinä määrin, että seurakuntalaisia tämä rupesi vaivaamaan. Eihän sellainen sopinut sisarelle, joka oli naimisissa tällaisen veljen kanssa! Etenkin kun seurakunnan veljet niin usein kävivät metsällä tämän ystävällisesti esiintyvän miehen kanssa. Ja tässä kohden tultiin konkreettisesti siihen, mitä Johannes ei saattanut käsittää tämän ajan seurakunnassa. Lydiaa alettiin silminnähden vierastaa, kun taas hänen miehensä jatkuvasti omasi paikan ”saatanasta olevien” seurakuntalaisten sydämissä. Ei auttanut Lydian tuoda julki tunteitansa kenellekään veljelle eikä sisarelle, muutamaa harvaa lukuun ottamatta. Häntä ei yksinkertaisesti uskottu, päinvastoin häntä alettiin pitää syyllisenä koko avioliittotragediaan. Jos hän olisi käyttäytynyt toisin, niin kuin todellisen uskovaisen sisaren ja vaimon tulee käyttäytyä, niin mies olisi varmastikin ollut toisenlainen, sikäli kuin tätä muuttumista olisi tarvittu. Eikö Lydia valittanut aivan turhia? Mieshän oli kerrassaan ihastuttava jokaisen seurakuntalaisen silmissä!

Johannes ihmetteli, ihmetteli, ihmetteli ihmettelemästä päästyään. Kun Lydia itkien ja kyyneleitään pyyhkien kertoi elämästänsä ja kokemastansa tuskasta, ei hän löytänyt vastakaikua. Klausin yhtenä seurakunnan johtavista veljistä olisi tullut kantaa kuormaa kaikkien laumansa jäsenten kanssa, mutta hänellä oli suoranainen vaikeus kaiken tämän keskellä: hän niin piti Lydian miehestä, tämän kanssa metsästämisestä. Mutta entä hänen vastuunsa Herran tulen vaalijana, seurakunnan kaitsijana? Hän uskoi koko sydämestänsä, että kaste Herran Jeesuksen Kristuksen nimeen on ehdoton edellytys kuuliaiselle Herran seuraamiselle. Muistipa Johannes Klausin saarnanneenkin tästä aiheesta. "Joka ei ole kastettu Herran Jeesuksen Kristuksen nimeen, ei ole todellisuudessa ollenkaan kastettu, koska kastetta ei ole suoritettu Jumalan Sanan mukaisesti! Tämä kaste velvoittaa sen vastaanottavan elämänsä loppuun asti kunnioittamaan Jumalan Sanaa ja vaalimaan sitä sydämellänsä kalleimpana aarteena. Joka kieltää kasteensa, heittäen Jeesuksen Kristuksen nimen yltänsä, kieltää samalla Herransa, eikä kuulu todellisten jumalanlasten joukkoon."

Niin, Klaus oli selvästi tuonut julki kantansa, johon koko seurakunta oli yhtynyt. Että nyt tämä Lydian mies oli suorasanaisesti antanut ymmärtää katuvansa sitä, että hänet tässä piirissä oli kastettu tuohon Nimeen, niin... niin... Tässä kohden teki Klaus sen, mitä niin moni muukin seurakuntalainen tässä ajassa teki, vastoin kaikkea järkeä ja hengellistä ymmärrystä. Hän lopetti ajatuksen kesken, kieltäytyen ajattelemasta eteenpäin! Häntä ei tuo ajatus miellyttänyt alkuunkaan, ja niinpä hän ohitti sen alkamalla ajattelemaan jotakin aivan muuta, puhumaan jostakin aivan muusta. Hän tarvitsi metsälle mukavan kumppanin, ja sitä oli Lydian mies! Kummallista kyllä, joskus hän itsekin hiljaisina hetkinänsä ihmetteli sitä, että häntä ei yhtenä seurakunnan palavimmista julistajista lainkaan vaivannut se, että Lydian mies niin selvästi toi julki ajatuksensa: "Tämän joukon opetus on Saatanasta!"

Ulkonainen määräsi seurakunnan keskuudessa niin paljon, että sydämen viisautta omaava ja kaikkien kulissien lävitse näkevä sydän oli pysähtyä! Uskottiin enemmän sellaista, joka jopa tuomitsi koko seurakunnan opetuksen, koska oli inhimillisesti niin viehättävä, kuin todellisen sydämen uskon omaavaa vaimoa. Kuka voisi sen käsittää?

Seurakunta alkoi tämän tapauksen johdosta jakaantua erilaisiin leireihin, vaikka niistä aina oli varoitettu. Joka puhui ystävällisesti Johanneksen kanssa, oli jo aikaisemminkin katsottu eräänlaiseksi petturiksi seurakunnan keskuudessa, ja nyt kun Lydian tiedettiin vierailevan tämän perheessä joidenkin muiden seurakuntalaisten ohella, kohdistettiin kaikki se kaunaisuus ja tunteiden negatiivisuus, mitä kaikesta huolimatta ei rohjettu tuoda esiin Johanneksen edessä, Lydiaan.

Nyt joku saattaa sanoa, ettei tällaista ole olemassakaan. Seurakunnan keskuudessa ei voi tapahtua sellaista, ei kerta kaikkiaan! Ja tässäkin oli yksi niistä piirteistä, mitkä tekivät tämän ajan seurakunnan aivan erikoislaatuiseksi: ihmiset sanoivat itse jotakin, ja uskoivat sen sitten! Ihmiset uskoivat sen, mitä he olivat onnistuneet sopivalla painokkuudella sanomaan, piti se sitten yhtä Sanan kanssa, tai ei. Luotettavin sana oli oma sana, ja siihen oli parasta pitäytyä, oli se sitten käytännössä totta tai ei! Niinpä ei kyseessä olevia asioita ollut olemassakaan, sellaista ei tapahtunutkaan, ja niin kaikki voivat jatkaa hurskasta vaellustansa turvallisesti eteenpäin!

Suuri jumalanmies oli sanonut, että aivan lopun ajalla koko maailma on oleva kuin hullujenhuone. Voidaanko Johannesta osoittaa syyttävällä sormella, jos hän nyt epäili aivan viimeisten päivien olevan käsillä, sillä ihmiset käyttäytyivät todellakin kuin olisivat olleet ilman minkäänlaista järkevää ajattelua. Ei hän nyt ajatellut niinkään tavallisia, uskosta välittämättömiä ihmisiä, vaan uskovaisia. Tavalliset kyläläiset näyttivät vielä aivan käytännön psykologian lakien mukaan käsittävän syyn ja seurauksen lain, mutta uskovaisten keskuudessa vallitsi sellainen käsitysten ja ajatusten vapaus, ettei suorastaan missään tuntunut olevan järkeä laisinkaan.

Kärsivä, hyljeksitty ihminen oli siis tässä ajassa jätetty seurakunnan ulkopuolelle, todelliseen yksinäisyyteen sanan varsinaisessa merkityksessä! Oliko siis ihme, jos esimerkiksi Lydian ajatukset alkoivat kiertää ympyrää? Päivästä toiseen hän etsi syytä itsestänsä, sillä hänethän oli syylliseksi julistettu aivan yksimielisesti. Ihmisten silmiä ei ollut avannut edes se, että mies oli liittynyt katoliseen kirkkoon toimien siellä erinäisten piirien vetäjänä. Niin, olihan mies tosin hyvin suuressa määrin kääntynyt kulkemaan takaisinpäin, rakennellen uudelleen siltoja tuohon Baabelin kirkkoon, mutta... mutta... Harvempi sen rohkeni julki lausua, mutta jos joku ihminen tällaisella tavalla kääntyy sitä vastaan, minkä on vuosikausia uskonut ja mistä on todistanut... mikä voisi saada miehen tekemään sellaista? Niin, jos vaimo ei todella ole vaimo miehellensä, kaikesta huolimatta kuuliainen ja alamainen, niin onko ihme jos mies tekee vaikka mitä?

Niin kuin useimmiten tapahtuu tällaisissa tapauksissa, käänsi yleisen hyväksynnän saanut itselleen myönnetyllä vapaudella ja oikeutuksella lapset itsensä puolelle. Äiti oli tyhmä, typerääkin typerämpi! Jos lapset isältä kuulemansa mukaisesti kuuluttivat sen äidille päin naamaa, ei isä tarttunut vitsaan tai vyöhön, vaan nauroi tyytyväisenä ja osoitti suosiotaan lapsille. Isän oikeudentaju hyväksyi kaiken tämän, niin kuin senkin, että hän muutti kaiken äidin sanomisen joksikin muuksi. Hän vapautti lapset kaikista niistä tehtävistä ja velvollisuuksista, mitä äiti heille oli asettanut. "Teidän ei tarvitse välittää mitään siitä, mitä äiti sanoo, tehkää vain se mitä minä sanon!" Seurakuntalaiset eivät uskoneet tällaista tapahtuvan, eihän se ollut mahdollista. Olivathan he itse niin sanoneet!

"...jos mies ei usko... jos vaimo ei usko..." Jos Jumala oman viisautensa mukaisesti oli tarkoittanut kaksi ihmistä elämään yhdessä, niin olivatko nämä kaksi sidotut toisiinsa elämänsä loppuun (tai sen lopettamiseen) asti, vaikka toinen tekisi mitä tahansa? Oliko mitään apua tällaiselle avioparille? Oliko mitään toivoa? Ei ainakaan ihmisten mielestä, sillä jos Jumala soisikin uskovaisen eroavan uskosta osattomasta, niin eivät toki uskovaiset halunneet suoda sitä mahdollisuutta, sillä tulihan uskovaisen omalla vaelluksellaan kääntää tottelemattoman sydän uskon puoleen. Ja nyt, kun molemmat olivat uskovaisia, oman todistuksensa mukaisesti, niin ero ei tullut kysymykseenkään. Jos Lydia lähtisi, olisi hän auttamattomasti huora, huora, huora...!

Jos seurakunta oli jossakin erinomainen ja taitava, niin ainakin tuomion lausumisessa sen ylle, jota se piti syyllisenä. Seurakunnan tehtävähän oli löytää syyllinen, eikö vain? Seurakunnan tehtävähän oli pitää huoli puhtaan Jumalan Sanan säilymisestä seurakunnan keskuudessa; eikö vain? Niin, seurakunta uskoi vaalivansa Jumalan Sanan totuutta ja Jumalan rakkautta, mutta kukahan oikein oli itse kunkin sydämen valtaistuimella esittämässä ajatuksiansa syyllisyydestä? Jos useiden seurakuntalaisten ulkonaiseen olemukseen oli tullut jotakin synkkää, niin mahtoikohan se olla jonkinlainen heijastus siitä tummasta hahmosta, joka niin voimallisesti sai äänensä kuulumaan jumalankansan keskellä? Johannes ei mitenkään, ei mistään hinnasta, voinut uskoa, että nyt kuuluva arvostelun ja tuomion henki olisi ollut peräisin Valkeuden Herrasta!

Kaikki siis olivat uskovaisia, kaikki lukivat Raamattua, kaikki puhuivat Jumalasta ja Hänen lapseudestansa, ja ainakaan vapaissa piireissä ei kaihdettu eikä arasteltu Herran Jeesuksen Kristuksen nimen käyttämistä. Mutta jos kaikki muutamaa harvaa poikkeusta lukuun ottamatta olivat uskovaisia, tässä läntisessä kristillisessä maailmassa, niin miksi eivät asiat olleet aivan toisin? Miksi ei Jumalan rakkaus tullut julki jokapäiväisessä elämässä, sillä tulihan sen vallita uskovaisten keskuudessa, jopa vihamiehiäkin kohtaan?

Johannes tunsi suoranaisesti tekevänsä väkivaltaa yleiselle uskomukselle, mutta hän ei todellakaan uskonut tällaiseen uskovaisuuteen. Kirjaimen mukaan saattoi kuka tahansa olla uskovainen, mutta onko itse asiassa mitään merkitystä sillä, jos joku pitää itseänsä uskovaisena, mutta ei kuitenkaan Jumala? Kuka Jumalan silmissä on uskovainen? Mistä löydämme vastauksen tähän kysymykseen? Kuka olisi hyvä tuttava paikkakunnan katolisen kirkon papin kanssa, niin että voisi kysyä tältä? Tai kenellä olisi rohkeus mennä kysymään sitä reformoidun kirkon kirkkoherralta? Tai voitaisiinko saada oikea vastaus naapuripaikkakunnan suurimman helluntaiseurakunnan saarnaajalta? Kuka kertoisi luotettavalla tavalla, että kuka todellisuudessa on Jumalan silmissä uskovainen?

Johannes tiesi, että jokainen vastauksen antava eri kirkkokunnissa toisi julki tavallaan samanlaisen, mutta kuitenkin toisistaan poikkeavan vastauksen. Jokainen sanoisi, että Jumalaan uskova on uskovainen, mutta toki jokainen näistä papeista tai saarnaajista antaisi ainakin kuin vihjaillen tietää, että todellisimmat uskovaiset luonnollisestikin ovat heidän omassa seurakunnassansa, totta kai!

Johannes tiesi olevan vain yhden paikan, mistä saisi oikean vastauksen. Heidän omasta seurakunnastansako? Kyllä, kyllä! Ainakin Klausin mukaan, Thomasin mukaan, ja monen muunkin mukaan! Mutta tähänkään ei Johannes ollut tyytyväinen. Ei todellakaan ole kuin yksi paikka, mistä saa tyydyttävän ja oikean vastauksen: Jumalalta itseltään! Mutta kuka voisi nousta niin korkealle, että voisi puhutella Jumalaa ja kysyä Häneltä? Ei, se ei todellakaan ollut tarpeen, sillä Jumalan vastaus oli vielä tänäkin päivänä Hänen Pyhässä Sanassansa!

Lydia hylättiin Jumalan lapsena, koska hän ei täyttänyt seurakunnan odotuksia. Avioliittovaikeuksia ei ollut olemassakaan, kuten tiedämme jo: itse kukin oli tämän asian ääneen lausunut, ja tämä toteamus oli niin helppo uskoa, koska se oli tullut omasta suusta. Vaikka todellisuudessa oli kieltänyt kaiken sen, mikä tälle ryhmälle oli tärkeintä kristityn vaelluksessa, sai tämä Lydian mies säilyttää oman asemansa uskovaisten sydämissä, ihanan lauluäänensä ja ulkonaisen viehätyksensä johdosta! Hän todisti uskostansa, johti nuorisokuoroa ja varttuneempienkin kuoroa, joka lauloi sunnuntaimessuissa. Hän suuteli seremonioiden mukaisesti pyhiä esineitä ja vierailevan piispan kättä tämän lausuessa kiitoksensa aivan ihastuttavasta Mariaa ylistävästä kuorosta.

Johanneksen sisimmässä alkoivat tätä ajatellessa soida Pyhän Kirjan sanat: "Sillä ei se ole juutalainen, joka vain ulkonaisesti on juutalainen, eikä ympärileikkaus se, joka ulkonaisesti lihassa tapahtuu; vaan se on juutalainen, joka sisällisesti on juutalainen, ja oikea ympärileikkaus on sydämen ympärileikkaus Hengessä, ei kirjaimessa; ja hän saa kiitoksensa, ei ihmisiltä, vaan Jumalalta" (Room. 2: 28- 29). Aivan kuin samassa hengenvedossa tulivat hänen mieleensä sanat: "Samoin uskokin, jos sillä ei ole tekoja, on itsessään kuollut" (Jaak. 2: 17).

Tässä ajassa ihmisiä tuntui kiinnostavan pääasiassa se, että he saivat nauttia toisten uskovaisten hyväksymisestä. Ja tähän riittivät ulkonaiset asiat, ulkonainen, hyvä vaellus ja näennäinen jumalanpalvelus. Mutta miksi oli Johanneksen sisimmässä viimeisten vuosien aikana niin päällimmäisenä muutamien muiden sanankohtien ohella soinut lakkaamatta ajatus: "Sydämen ihminen". Sana sanoo Jaakob 3: 13: "Kuka on viisas ja ymmärtäväinen teidän joukossanne? Tuokoon hän näkyviin tekonsa hyvällä vaelluksellaan viisauden sävyisyydessä."

Ihmiset olivat yleensä ottaen mielestänsä viisaita ja ymmärtäväisiä, mutta varmastikin väärällä tavalla. On kahdenlaista viisautta ja ymmärrystä, jotka jokaisen tulisi erottaa toisistaan. Jaakobin kirjeen kohta kysyy kuka on viisas ja ymmärtäväinen. Onko Herramme sitten väärässä, kun Hän Matt. 11 ylistää Isää siitä, että Hän on salannut hengelliset asiat viisailta ja ymmärtäväisiltä? Inhimilliselle mielelle tässä kohden on niin sanoina kuin käytännössäkin ristiriita, ja juuri siitä johtuen ei käsitetä lainkaan, mistä todellisessa hengellisessä elämässä on kysymys.

Johannes tuli tätä ajatellessaan todella murheelliseksi, sillä oli niin harvoja, joilla oli edes jonkinlainen käsitys siitä, mitä aitoon uskovaisen elämään todella kuului. Vallitseva kristillisyys tuskin toi julki mitään siitä, mikä on Herran todellinen ja täydellinen tahto. Ihmiset eivät kertakaikkisesti ymmärtäneet, mitä käytännön uskonelämä piti sisällään, sillä Jumalan pelko ja kunnioitus Häntä ja Hänen Sanaansa ja Hänen palvelijoitansa kohtaan näytti tyystin kadonneen. Asioihin olisi tuleva muutos, totisesti, mutta tästä ajatuksesta ei Johannes voinut iloita siten kuin olisi halunnut. Olisi tuleva, mahdollisesti piankin se hetki, jolloin Jumalan pelko palaisi takaisin todellisten uskovaisten keskuuteen, mutta millaisella tavalla! Ihminen ei opi mitenkään muuten, kuin vain kovan kautta. Jos lopussa olisi oleva niin kuin alussakin, niin olisi Ananiaan ja Safiiran kohtalo toistuva tämän viimeisimmänkin seurakunnan keskuudessa!

Koska ihmisiltä puuttui todellinen, sisäinen, Herran tuntemus ja pelko, eivät he olleet viisaita Sanan mukaisesti, sillä Herran pelko on viisauden alku. Ihmiset yrittivät ulkonaisesti olla jumalisia ja hurskaita, täyttää Jumalan tahdon määrätyistä asioista kieltäytymisellä ja nuhteettomasti vaeltamalla. Mutta jos kaikki ei tapahtunut sisäisen ihmisen muutoksen johdosta, vaan ennemminkin ihmisille kelpaamisen tähden, tietynlaisen itsetyytyväisyyden saavuttamiseksi, helvetin välttämiseksi, niin oliko siitä mitään hyötyä? Ihminen etsi kiitosta ihmisiltä, mutta kuka todella etsi kiitosta Jumalalta? Tämän ajan todelliselle, ylöstemmattavaksi tarkoitetulle uskovaiselle, oli esikuvana se, mitä Eenokille tapahtui. Hän vaelsi Jumalan yhteydessä, eikä häntä sitten yhtäkkiä enää ollutkaan, sillä Jumala oli ottanut hänet pois. (1. Moos. 5). Uusi Testamentti antaa hänestä todistuksen: "Uskon kautta otettiin Eenok pois, näkemättä kuolemaa, 'eikä häntä enää ollut, koska Jumala oli ottanut hänet pois'. Sillä ennen poisottamistaan hän oli saanut todistuksen, että hän oli otollinen Jumalalle." (Hebr. 11: 5).

Oi millaista Hengen puhetta kaikki tämä olikaan Johannekselle! "Saa kiitoksensa, ei ihmisiltä, vaan Jumalalta!" Oi, mitä merkitystä on sillä, mitä ihmiset sanovat ja ajattelevat, näkevät maallisessa vaeltajassa! Inhimillinen, väärä mieli, on aina näkevä kaikkea negatiivista, ja moitteen sijaa on löytyvä loppuun asti, vaikka ihminen tekisi kaikkensa vaeltaaksensa oikein Jumalan edessä. Eenok, ylöstempaamisemme esikuva, sai jo ennen poisottamistaan todistuksen siitä, että hän oli Jumalalle otollinen. Hänelle ei ollut tärkeätä ihmisten mielen mukaan eläminen, eikä hän etsinyt ihmisten suosiota niin kuin ei Paavalikaan, joka Galatalaiskirjeen ensimmäisessä luvussa niin selvästi tuo julki, ettei hänen julistamansa Evankeliumi ole ihmisten mukaista. Samaan Evankeliumin julistukseen kuuluu myöskin avioliittoon sisältyvät asiat, joten nekään eivät voi olla ihmisen mielen mukaisia, niin että tämä voisi oman mielisuosionsa mukaan päättää mikä on oikein ja mikä väärin.

Ja juuri siihen, että ihminen oman mielensä mukaisesti päätti raamatullisista asioista, oman viisautensa ja ymmärryksensä mukaisesti, perustui kaikki se, mitä niin Johannes kuin Ottokin saivat nähdä ja kokea. Sen sijaan että ihmiset olisivat avioliitoissansa päätyneet rauhansatamaan ja suloiseen rinnakkaiseloon, olivat he päätyneet hyvin suuressa määrin siihen, mistä puhuu Jaakob: "Kuka on viisas ja ymmärtäväinen...? Mutta jos teillä on katkera kiivaus ja riitaisuus sydämessänne, niin älkää kerskatko älkääkä valhetelko totuutta vastaan. Tämä ei ole se viisaus, joka ylhäältä tulee, vaan se on maallista, sielullista, riivaajien viisautta. Sillä missä kiivaus ja riitaisuus on, siellä on epäjärjestys ja kaikkinainen paha meno." (3).

"Sydämen ihminen!" Mitä Herra haluaisi olevan uskovaisen ihmisen sydämessä? Ei toki katkeraa kiivautta ja riitaisuutta! Kaikki tällainen on kauhistus Jumalalle ja murehduttaa Hänen Henkensä, jos ei heti niin ennemmin tai myöhemmin. Siksi vakava kehotus: "Älkää saattako murheelliseksi Jumalan Pyhää Henkeä... Kaikki katkeruus ja kiivastus ja viha ja huuto ja herjaus, kaikki pahuus olkoon kaukana teistä!" (Ef. 4).

Nainen on heikompi astia Sanan todistuksen mukaisesti. Antaako se hänelle oikeuksia tiettyjen sanankohtien tietoiseen ja jatkuvaan rikkomiseen? Jos Jumalan Sana sanoo, että me voimme murehduttaa Hänen Pyhän Henkensä edellä mainituilla asioilla, niin eikö meidän tulisi suhtautua mitä vakavimmin tähän varoitukseen: "Kaikki katkeruus ja kiivastus ja viha ja huuto jne. olkoon kaukana teistä!" Siksikö, että on heikompi astia, nainen, sisar, niin usein turvautuu ainoaan mielestänsä jäljellä olevaan keinoon: hän huutaa niin kovaa ja niin paljon kuin jaksaa, eikä näe sitä yhtään pahaksi asiaksi. Hän ei näe, mutta miten näkee Jumala? Mitä tekevät itse asiassa sisaret, kun puolustelevat lajitoverinsa huutamista miehellensä? He eivät käsitä mitä tekevät, sen paremmin kuin ei sekään, joka huutaa mielestänsä oikeutetusti.

Kaikkien näiden asioiden siis, ei tulisi, vaan täytyy olla kaukana todellisesta uskovaisesta. Sillä todellisen uskovaisen tulee, ei tulisi, olla mitä suloisin olento maan päällä ja kaikkien ihmisten keskellä, ei ihmismielipiteen, vaan Jumalan Sanan mukaisesti: "Olkaa sen sijaan toisianne kohtaan ystävällisiä, hyväsydämisiä, anteeksiantavaisia toinen toisellenne, niinkuin Jumalakin on Kristuksessa teille anteeksi antanut!" (Ef. 4: 32). Esimerkiksi anteeksiantamukselle ei oteta ketään henkilöä, ei ketään uskonsankaria, vaan Jumalan Sanan kehotus ottaa aina esikuvaksi itse Rakkauden Jumalan: "Sillä jos te annatte anteeksi ihmisille heidän rikkomuksensa, niin teidän taivaallinen Isänne myös antaa teille anteeksi, mutta jos te ette anna ihmisille anteeksi, niin ei myöskään teidän Isänne anna anteeksi teidän rikkomuksianne." (Matt. 6).

Anteeksiantaminen ei ole sama asia kuin jonkin kielteisen tai väärän asian hyväksyminen. Ihmisen tulee antaa anteeksi kaikissa tilanteissa, mutta ei kuitenkaan julistaa väärää oikeaksi. Tässä kohden on suuri vaikeus seurakunnan keskuudessa, ja etenkin avioliitoissa. Se, että pyydetään anteeksi, ei tee vääryyttä oikeudellisuudeksi! Anteeksiantaminen on yhtä kuin se, ettei lueta toiselle hänen rikkomustansa erottavana tekijänä. Aviopuoliso voi antaa toiselle anteeksi rajattomasti, Jumalallisessa rakkaudessa, mutta siitä huolimatta rikkoneen osapuolen on mitä kohtalokkainta uskoa, että asia on selvä sillä hetkellä, kun mies tai vaimo sanoo: "Minä annan anteeksi!" Ehkä juuri tästä syystä on ajauduttu siihen tilaan, mihin seurakunta ja sen keskuudessa olevat avioliitot ovat ajautuneet. Ihmiset, aviopuolisot, antavat anteeksi toisilleen, mutta ikään kuin irrallaan Jumalasta. Olemmeko me täysin unohtaneet, että avioliitto on esikuva Kristuksen ja Morsiamen välisestä suhteesta? Rikkomus aviopuolisoa kohtaan on samalla rikkomus Jumalaa kohtaan, ja anteeksipyynnön ja sovituksen tulee kohdistua aviopuolison lisäksi myöskin Jumalaan! Mies on, Jumalan säätämyksen mukaisesti, vaimon pää, täysin riippumatta siitä tunnustetaanko se vai ei!

Ei voida kyllin usein toistaa sitä ajatusta, että rikkoessansa miestänsä vastaan, nainen aina rikkoo Kristusta vastaan, myönnetään se tai ei. Todellinen rakkaus ja todellinen yhteys niin seurakunnassa kuin avioliitossakin perustuvat sisäisen ihmisen uudistumiseen, muuttumiseen, ei ulkonaiseen esiintymiseen, olkoon se kuinka hurskaalta kalskahtavaa tahansa. Ihmisellä ei ole enää päätösvaltaa itsensä suhteen, jos hän on päättänyt Jeesusta Kristusta seurata. Hän ei ole enää vapaa, vaan niin kuin Paavalikin kirjoittaa: "Niin kehoitan siis minä, joka olen vankina Herrassa, teitä vaeltamaan, niinkuin saamanne kutsumuksen arvo vaatii, kaikessa nöyryydessä ja hiljaisuudessa ja pitkämielisyydessä kärsien toinen toistanne rakkaudessa ja pyrkien säilyttämään hengen yhteyden rauhan yhdyssiteellä..." (Ef. 4: 1- 3).

Edellä mainittu sanankohta pätee yhtä hyvin avioliittoon kuin seurakuntaankin. Uskovaisten avioelämässä ei voi olla todellista yhteyttä ilman tiettyjä sisäisiä edellytyksiä. Tuskin on kukaan tullut ajatelleeksi, että Uudessa Testamentissa esiintyy sana "sydän" tai "sydämellisyys" 185 kertaa. Kaikki todellinen tapahtuu sydämessä, ei päässä. Todellinen viisaus ja ymmärrys, joka tulee julki hyvässä vaelluksessa, perustuu sisäiseen ihmiseen, joka saa kiitoksensa Jumalalta, ei ihmisiltä. Niin kauan kuin on katkeruutta ja riitaisuutta, huutoa, ei ihmisen sydäntä vielä hallitse oikea herra. Jos ihminen, mies tai vaimo, vuodesta toiseen sallii itsellensä oikeuden rikkoa selvää Jumalan Sanaa kohtaan, puolustellen huutamistansa ja puolisonsa haukkumista, valehtelee hän totuutta vastaan. Hänen ymmärryksensä asioiden suhteen ei ole Sanan mukaista, Hengen mukaista, vaan maallista, riivaajien viisautta. Mutta kuka todellisuudessa haluaa olla osallinen sellaisesta?

Miksi avioliitoissa on niin paljon kiivautta ja riitaisuutta? Kuinka kauan me rohkenemme valehdella totuutta vastaan? Kuinka kauan me voimme vihoitella niitä sananpalvelijoita vastaan, jotka kertovat meille totuuden? Miksi tänäkin päivänä vielä joudutaan Paavalin tavoin toteamaan: "Onko minusta siis tullut teidän vihamiehenne sentähden, että minä puhun teille totuuden?" (Gal. 4: 16).

Tietyssä määrin jokaista ihmistä hallitsee inhimillisyys loppuun asti, niin kuin Paavali kuvaa roomalaiskirjeen 7. luvussa. Mutta meidän tulee Hengellä kuolettaa lihan teot. Jos sisar vuodesta toiseen joutuu toteamaan, että hän toistuvasti huutaa miehelleen vihan hengessä, kiivaudessa, on hänen aivan turha vedota inhimillisyyteen ja Jumalan anteeksiantamukseen. Samaa toki tekevät miehetkin. Mutta jos näin on jatkuvasti jonkun ihmisen kohdalla, ei hän vielä ole todella uudestisyntynyt oikealla tavalla, vaikka kuinka uskottelisi sitä itsellensä. Hänen sydämensä valtaistuimella hallitsee vielä maallinen viisaus, ymmärrys, joka sallii kaiken tällaisen. Mutta niin kuin luimme jo Pyhästä Sanasta, on kaikki tämä peräisin riivaajista.

Todellisen uudestisyntymisen kautta, sydämen ympärileikkaamisen kautta, sisäisen ihmisen uudistumisen kautta, tulee ihmisen elämään niin sisäisesti kuin ulkonaisestikin kaikki se, mitä Jumala häneltä odottaa ja suoranaisesti vaatii. Silloin voidaan tällaisen ihmisen kohdalla nähdä jotakin aivan muuta kuin mitä ennen tätä muutosta oli havaittavissa: "Mutta ylhäältä tuleva viisaus on ensiksikin puhdas, sitten rauhaista, lempeä, taipuisa, täynnä laupeutta ja hyviä hedelmiä, se ei epäile, ei teeskentele. Vanhurskauden hedelmä kylvetään rauhassa rauhan tekijöille" (Jaak. 3: 17- 18).

"Ylhäältä tuleva viisaus!" Ei ihmisen oma viisaus! Siksi siis Herramme saattoi ylistää Taivaallista Isää sanoen, että nämä asiat on salattu viisailta ja ymmärtäväisiltä, ja ilmoitettu lapsenmielisille, niille, jotka ovat valmiita oppimaan, muuttumaan, ottamaan vastaan ylhäältä tulevan viisauden! Joka haluaa korjata vanhurskauden hedelmää, hänen täytyy olla valmis rauhan tekemiseen!

Jumalan Sana ei ole luvannut, vaikka niin yleisesti uskotellaankin, jotakin lepokotia tai rauhansatamaa sen paremmin perheeseen kuin ei yksilönkään elämään. Vaikeuksia on kaikkialla, sillä inhimillinen mieli on jatkuvassa sotatilassa Hengen kanssa. Siksi Herramme joutui kertomaan meille totuuden: "Älkää luulko, että minä olen tullut tuomaan rauhaa maan päälle; en ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekan. Sillä minä olen tullut 'nostamaan pojan riitaan isäänsä vastaan ja tyttären äitiänsä vastaan ja miniän anoppiansa vastaan; ja ihmisen vihamiehiksi tulevat hänen omat perhekuntalaisensa'." (Matt. 10: 34- 36). Nämä Herramme sanat ovat suora lainaus Vanhasta Testamentista, Miikan kirjasta (7: 6). Edellisessä jakeessa sanotaan: "Älkää uskoko ystävää, älkää luottako uskottuun; vaimolta, joka sylissäsi lepää, varo suusi ovet."

Erikoislaatuinen on myöskin Herramme ilmaisu Luuk. 14: 26: "Joka tulee minun tyköni eikä vihaa isäänsä ja äitiänsä ja vaimoaan ja lapsiaan ja veljiään ja sisariaan, vieläpä omaa elämäänsäkin, hän ei voi olla minun opetuslapseni." Johannes joutui aivan pidättämään henkeään lukiessansa tämän ajatuksen. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin tullut ajatelleeksi tämän ilmaisun syvyyttä ja todellista merkitystä. "Älkää uskoko ystävää... vaimolta, joka sylissäsi lepää, varo suusi ovet... ihmisen vihamiehiksi tulevat hänen omat perhekuntalaisensa." Kuinka kiitollinen Johannes olikaan Hengen ilmestyksestä, Hengen opetuksesta! Milloinkaan aikaisemmin hän ei ollut nähnyt tätä asiayhteyttä, ja kuinka täydellisesti se olikaan sopusoinnussa koko Sanan ja Sanoman kanssa!

Seurakunta oli siis täydellisen väärässä ajatellessaan ja julistaessaan, ettei uskovaisten avioliitoissa voinut olla vaikeuksia. Herra oli tullut tuomaan sisäisen rauhan kaikille omillensa, jotka todella uskovat Häneen, mutta ulkonaisesti tämä sisäinen rauha aikaansai miekan lailla ristiriitoja ja suoranaista sotaa, mutta ei omalta puoleltansa, vaan vastapuoli oli syyllinen tähän sodanjulistukseen. Ihmisen jäsenissä taisteli lihallisuus hengellisyyttä vastaan!

Tämä oli todellakin aika, jossa sai varoa mitä puhui, myöskin kotona!

Rakkauden Herraa Jeesusta Kristusta kohtaan tulee olla niin suuri, että rakkaus maallisia omaisia kohtaan on kuin vihaa sen rinnalla. Kuinka väärä olikaan tämän ajan arvojen asettelu kaiken tämän rinnalla! Olosuhteet ja laiminlyöty Sanan kehotus ja nuhtelu olivat johtaneet siihen, että ihminen miellytti enemmän toisia ihmisiä kuin Jumalaa. Mutta miten oli sen todistuksen suhteen, että ihminen on Jumalalle otollinen?

Markku Vuori