Kiire, mutta minne?

"Kuulkaa nyt, te, jotka sanotte: 'Tänään tai huomenna lähdemme siihen ja siihen kaupunkiin ja viivymme siellä vuoden ja teemme kauppaa ja saamme voittoa', - te, jotka ette tiedä, mitä huomenna tapahtuu; sillä mikä on teidän elämänne? Savu te olette, joka hetkisen näkyy ja sitten haihtuu..." (Jaak. 4: 13- 14).

Siitä oli jo jonkin aikaa kun Johannes oli huomannut, kuinka hyvältä tuntui pitää käsiään juoksevan, viileän veden alla. Ei ollut oikeastaan väliä sillä oliko kesä vai talvi; siitä ei ollut lainkaan kysymys. Ei ollut myöskään kysymys siitä, etteikö hän jokaisen ihmisen tavoin olisi tiennyt sitä, että viileä vesi virvoitti ja tuotti tietynlaista tyydytystä. Jokainen ihminenhän pesi kätensä monta kertaa päivässä koko elämänsä ajan. Mutta aivan hätkähtäen ja kuin unesta heräten oli Johannes tullut huomaamaan jotakin sellaista, mikä ensi alkuun melkein sai jonkin hänessä tuhahtamaan väheksyvästi, mutta siitäkin huolimatta hänen sisäinen äänensä puhui todella vakavaa kieltänsä.

Mitä erikoista voisi olla niin normaalissa ja jokapäiväisessä asiassa kuin mitä käsienpesu on? Niin, siinä itsessänsä ei todellakaan ollut mitään huomioimisen arvoista tai jotakin sellaista, että siitä kannattaisi tehdä suurta numeroa, saati sitten alkaa puhumaan siitä toisille ihmisille. Mutta eräänä päivänä huuhdellessaan saippuaa pois käsistänsä Johannes koki yhden niistä tuokioista elämässänsä, jolloin elämä ikään kuin pysähtyi hetkeksi. Hänen ajatuksensa harhailivat normaalisti kaikissa mahdollisissa senhetkisissä tai tulevissa askareissa tai toimissa, mutta nyt hänen koko mielenkiintonsa keskittyikin raikkaan veden alla toisiaan hieroviin käsiin. Oli kuin hän ensimmäistä kertaa elämässänsä olisi tehnyt näin, kokenut jotakin sellaista! Kuinka ihana tunne olikaan antaa käsien viipyä tuon raikkaan nesteen hyväilyssä ja hieroa sitä käsiin!

Niin kuin jo on mainittu, teki jokainen ihminen tämän saman asian ehkä kymmeniäkin kertoja saman päivän aikana, mutta paniko kukaan merkille tekemäänsä, tai muistiko edes tehneensä sitä? Kuinka moni kysyikään mielessään ruokapöytään istuutuessansa tai jotakin puhtautta vaativaa askaretta alkaessansa, että pesikö hän jo kätensä? Kuinka moni vilkaisikaan sormiansa tai haistoi niitä todetaksensa, oliko hän todella käynyt kylpyhuoneessa tai keittiön pesualtaalla? Kysymys oli pienestä, mitättömästä asiasta, joka kuitenkin toi julki mitä suurimman ja merkityksettömältä tuntuvan asian, jota moni ei kuitenkaan ehkä milloinkaan tullut ajatelleeksi, ellei häntä sitten pysäytetty Johanneksen tavoin.

Johannes hieroi ja hieroi käsiänsä, kääntäen vesihanan vieläkin kovemmalle. Hän koki tietynlaista, jonkun mielestä ehkä sairaalloista, mielihyvää, mutta ei niinkään juoksevan veden, vaan jonkin aivan muun johdosta. Hänen sielunsa ja koko olemuksensa lepäsi, pysähtyi, virvoittui. Todellakin, kuinka mieletöntä olikaan koko hänen elämänsä jossakin suhteessa! Jokaisen ihmisen elämä! Mihin oli jokaisella sellainen kiire, ettei ehtinyt nauttimaan edes hetkeä tällaisesta asiasta, edes sellaista hetkeä, että varmasti tietäisi muutaman minuutin kuluttua tehneensä sen, ilman tarkempaa asian pohtimista tai muistelemista! Mihin ihmisellä oli sellainen kiire, miksi häneltä ei liiennyt edes muutamaa kymmentä sekuntia tai edes yhtä minuuttia pysähtymiseen ja jonkin askareen suorittamiseen? Tavallisesti hän suoritti koko käsienpesun sellaisella tavalla, ettei edes pannut merkille avanneensa hanaa tai käyttäneensä saippuaa, saati sitten kuivanneensa kätensä. Kaikki tapahtui niin vaistomaisesti ja sellaisella vauhdilla, ettei koko toimenpide vienyt montaakaan sekuntia. Mutta minne hänellä oli sellainen kiire, miksi kaikki tuli suorittaa sellaisella vauhdilla, ettei todellisuudessa voinut olla lainkaan varma siitä, että kädet olivat puhtaat?

Tuossa hetkessä Johannes koki kuin ilmestyksen, kouriintuntuvan heräämisen elämän todellisuuteen. Asia oli mitättömän tuntuinen, monen mielestä ehkä naurettavakin, jos hän siitä kertoisi jollekin tuttavallensa. Käsien pesu! Hah, hah, Johannes oli yhtä fanaattinen kuin kaikki muutkin uskovaiset! Mutta ei, fanaattisena hän ei voinut pitää itseänsä missään muodossa! Uskovaisen ihmisen elämän taivaankaari on täynnä ikään kuin pieniä, joskus aivan pienen pieniä ikkunoita, reikiä, joista ajoittain kimpoaa kuin korkki päältä, niin että pienen pieni valonsäde tunkeutuu esiin. Monelta nämä säteet jäävät kiireen johdosta täysin huomioimatta, mutta joka suo hetken tämän mitättömältä tuntuvan ihmeen tarkkailemiseen, on huomaava, että tuo aluksi niin vaatimaton valonsäde hetki hetkeltä muuttuu kuin taivaalla loistavaksi auringoksi, kuitenkin vain sillä edellytyksellä, että asianomainen suostuu jäämään paikalleen sitä tarkkailemaan.

Nyt tämä käsienpesu oli Johannekselle tuollainen pienen reiän avautuminen hänen tietoisuutensa taivaalla. Hän ei ollut tullut kaikkina menneinä elämänsä vuosina panneeksi merkille tämän yksinkertaisen toimenpiteen merkitystä tai sitä hyvänolon tunnetta, mikä siihen sisältyi, ja kaikki vain siitä syystä, että hänellä aina oli ollut liian kiire paneutuakseen siihen oikealla tavalla. Mutta näin ei ollut ainoastaan tämän puhtauteen liittyvän asian suhteen, vaan nyt ensimmäistä kertaa elämässänsä hän todella käsitti sen, että tämä pieni asia oli esikuva koko hänen elämästänsä; kaikkien hänen tuntemiensa ihmisten elämästä! Todellisuudessa hän samalla tavalla oli menettänyt valtavan paljon koko elämänsä aikana, sillä rientäessään asettamiansa tavoitteita kohti hän oli kulkenut lukemattomien pienten asioiden ohitse, jotka pienuudestaan ja sen hetkisestä merkityksettömyyden tunteesta huolimatta olisivat tuoneet hänelle valtavan määrän pieniä iloja. Nyt kiire oli riistänyt häneltä tavattoman määrän jotakin sellaista, mikä olisi suonut hänelle voimaa ja päivittäistä iloa elämän asioiden läpi kulkemiseen.

Vieraillessaan erään vanhan uskovaisen sisaren luona, näki hän jälleen kerran tuon niin puhuttelevan huoneentaulun, jossa vanhanaikaisella tekstillä luki: "Jumala antoi ihmiselle ajan, mutta kiireestä Hän ei puhunut mitään!" Niin, tuohon aikaan jo oli ihmisiä, jotka käsittivät Jumalan suoman ajan tärkeyden ja sen lyhytaikaisuuden. Nyt tässä ajassa ihminen entistä suuremmalla vauhdilla ja kiireellä riensi eteenpäin ja kohti tavoitteitansa, mutta mistä todella oli kysymys? Mihin ihmisellä oli niin kiire, ettei hän ehtinyt lainkaan ajattelemaan elämänsä langan haurautta ja kuoleman läheisyyttä?

Niin Klaus kuin muutkin seurakunnan uskovaiset saarnamiehet olivat kautta aikojen lainanneet Jaakobin kirjeen kohtaa, missä tämä puhuu ihmisen elämän lyhyydestä ja epävarmuudesta. Mikään ei olisi sen varmempaa kuin kuolema! Tätä sanankohtaa luettiin herätyskokouksissa nimenomaan uskosta osattomille ja heitä ajatellen, kehottaen etsimään Jumalaa niin kauan kuin vielä on aikaa. Mutta nyt Johannes oli todella raskautettu sydämeltänsä, sillä aivan ilmiselvästi tämä oli jotakin sellaista, mikä niin saarnaajien kuin tavallistenkin uskovaisten olisi tullut lukea itsellensä ja itseänsä ajatellen!

Uskovaiset tosin ajattelivat olevansa aivan toisenlaisessa asemassa kuin ne henkilöt, joita tässä kohdassa puhutellaan (Jaak. 4:15-), mutta eivätköhän he olleet kuitenkin väärässä näin ajatellessansa, sillä heidät oli vallannut aivan samanlainen kiire ja maallisten asioiden tavoittelu kuin uskosta osattomatkin ihmiset. He tosin luottivat Jumalan apuun ja johdatukseen, tuonpuoleisen elämän avautumiseen hurskaalle vaeltajalle, mutta mitä tarkoitti se, kun Sana puhui valmistautumisesta Herran tulemukseen? Oliko kenelläkään aikaa valmistautumiseen, tai käsitettiinkö tämä valmistautuminen aivan väärällä tavalla?

Viime aikoina Johannes oli todella joutunut pysähtymään kaiken kiireensä keskellä, ja iloksensa hän saattoi todeta, ettei hänellä enää ollutkaan niin kiire. Siitä huolimatta, ja ehkä juuri siitä johtuen, hän saattoi saada aikaan paljon enemmän kuin niinä aikoina, kun hän hurjalla vauhdilla oli kiitänyt asiasta toiseen. Vaikka Lutheria ei vapaissa suunnissa arvostettukaan niin korkealle kuin kirkollisissa piireissä, täytyi Johanneksen yhä uudelleen ajatella joitakin tämän ilmaisuja, jotka pitivät paikkansa tänäkin päivänä. Tämä mies oli todella ollut aito jumalanmies omana aikanansa, ja hän oli nähnyt paljon enemmän totuutta kuin monet tämän ajan mielestänsä valistetut ja viisaat. Kuinka totta olikaan se, mitä hän sanoi: "Kun on hyvin rukoiltu, on työ puoliksi tehty!"

Miksi ihmisten vaivannäkö näytti usein niin turhalta ja ilmaan hosumiselta? Miksi ei Jumalan Sanan lupausten mukaisesti siunaus ollutkaan heidän maallisen aherruksensa yllä?

(Tämä kirjoitus on aikoinaan jäänyt hiukan kesken, mutta lukija jatkakoon pohdiskelua tästä eteenpäin!")

Markku Vuori