Herran valittu kansa?

Autolautta oli tupaten täynnä ihmisiä. Kiipeäminen autokannelta ylös hyttikannelle kesti todella pitkään, sillä jokaisella käytävällä tungeksi suuri joukko ihmisiä meluten ja tavaroitaan raahaten. Kaipa jotakin kautta olisi päässyt nopeamminkin, sitä ei Johannes osannut sanoa, sillä hän oli tullut valinneeksi juuri tämän reitin. Tällainen määrä ihmisiä matkalla kesänviettoon, kesäkuun alkupuolella! Eihän Keski-Euroopassa ollut lainkaan vielä loma-aika! Mutta nämä ihmiset eivät puhuneetkaan mitään Johanneksen ymmärtämää kieltä, vaan tarkemmin kuunnellen suurin osa heistä solkotti tuota hänen korvissansa niin koomillista ja erikoista kieltä, jota puhuttiin vain yhdessä pienessä maassa pohjoisen kylmässä ja karussa ilmapiirissä.

Yhtäkkiä hänen takaansa kuului kova naurunremakka, ja väkijoukko kohahtaen ja paheksuvasti mumisten painautui seinänvierille ja portaikon kaiteita vasten. Johannes sai voimakkaan töytäisyn selkäänsä, ja matkalaukku oli pudota hänen kädestänsä. Joku astui kovalla voimalla hänen toisessa kädessänsä roikkuvan kangaskassin päälle, niin että hän horjahti takaansa tunkeutuvaa vasten, joka kovalla äänellä huusi jotakin, mistä Johannes ei saanut mitään selvää, mutta mikä varmastikin sisälsi melkoisen määrän kirosanoja äänenpainosta päätellen. Voimakas alkoholin lemu seurasi ohitse menevää hoippuvaa miestä, jolla solmio roikkui niskassa ja paidankaulukset olivat pystyssä. Onneksi Johannes jäi paikalleen, sillä perässä tuli joukko kovaäänisiä naisia ja miehiä, jotka kaikki näyttivät olevan mitä suurimmassa määrin riemukkaalla tuulella, selvästikin palaamassa jostakin yökerhosta, sillä kenelläkään ei ollut matkatavaroita, vaan ainoastaan kädessä pullot, joiden pohjalla oli vain hiukan juomaa jäljellä. Nämä ihmiset olivat jonkinlaisia risteilymatkailijoita, ja nyt Johannes käsitti sen, miksi oli ollut niin vaikeata saada lippu tähän autolauttaan!

Hän ei ollut ehtinyt olla tässä Keski-Euroopassa niin kovasti mainostetussa ja kehutussa autolautassa kuin sen aikaa, minkä oli kestänyt tulla pari kansiväliä ylemmäksi kohti hyttikantta, kun hän jo tunsi olonsa suorastaan epämukavaksi ja orvoksi. Olihan hän toki ollut Suomessa ennenkin, mutta siitä oli jo vuosia kun hän viimeksi oli vieraillut siihen aikaan Keski-Suomessa asuvan uskonveljensä luona. Olivatko nyt kaikki ihmiset tuossa maassa sellaisia kuin nämä täällä ylöspäin pyrkivät olennot, jotka niin itseensä käpertyneinä tunkivat eteenpäin juuri piittaamatta toisista matkustajista? Olihan selvästi valtaosa näistä humaltuneista ja äänekkäistä ihmisistä ainakin solkotuksestansa päätellen suomalaisia?!

Hyttikannelle päästyään Johannes jälleen kerran melkein kaadettiin. Hän katsoi parhaimmaksi istuutua suuren kukkaistutuksen taakse suojaan siihen asti kun pahin ryntäys olisi ohitse. Hän oli juuri asettamaisillaan matkalaukkunsa istuimen taakse, kun huomasi parin farkkuihin puettuja jalkoja risaisine sukkineen työntyvän esiin istuinrivin takaa. Jonkinlainen vastenmielinen tunne pyrki valtaamaan hänen mielensä, ja jokin hänessä olisi halunnut rientää takaisin autokannelle kaasuttaaksensa niin pian kuin vain mahdollista pois tältä kummalliselta autolautalta, joka mainosten mukaan olisi vievä hänet Pohjolan valkoiseen kaupunkiin.

Ei, hän oli luvannut veljelleen tulla tämän luokse vierailulle, ja tämä odottaisi häntä ylihuomenna Helsingin satamassa. Ja olisi täysin mahdoton ajatus edes kuvitella pääsevänsä autolla pois tästä valtavasta autolautasta, sillä hänen ajoneuvonsa taakse oli pysäköity lukematon määrä muiden matkustajien autoja. Hän oli todella hämillään ja suorastaan onnettoman oloinen siitä ilosta huolimatta, mitä hän olisi tunteva veljensä tavatessansa. Hän ei voinut täysin käsittää kaikkea näkemäänsä ja tuntemaansa.

Istuessansa siinä ja kuunnellessansa istuimien takana raskaasti hengittävän ihmisen juopunutta ja katkonaista rahinaa, joutui hän pakostakin ajattelemaan monenlaisia asioita. Tämä maa siellä aivan pohjoisessa oli monella tapaa hyvin erikoinen ja merkittävä niin maantieteellisesti kuin kansansakin puolesta. Johannes ei ollut vielä syntynytkään sinä aikana kun käytiin toista maailmansotaa. Mutta vasta hänen aikanaan oli käyty varsinainen keskustelu kaikesta siitä, mitä tuona aikana oli tapahtunut, ja jo aivan lapsuudestansa hän saattoi muistaa kuinka tuon pienen maan kamppailusta ylivoimaista ja valtavaa vihollista vastaan oli puhuttu suoranaisena ihmeenä. Se, että Suomi oli taistellut yhteisessä rintamassa natsi-Saksan kanssa, ei tuntunut kovinkaan merkittävältä asialta monien mielessä, vaikka tietynlainen tuomio oli tämän johdosta osittain julistettu tämän maan ylle. Mutta jokainen ymmärsi sen, että tämä oli ollut ainoa mahdollisuus tuolle pienelle ja köyhälle maalle.

Tämä kansa oli siis saanut kautta maailman sitkeän ja peräänantamattoman maineen. Suomalaista sotataitoa ja sissisoturin vertaansa vailla olevaa hurjuutta ylistettiin yhä vieläkin niissä keskusteluissa, joita käytiin lähes kaikissa tilanteissa, missä tuon ajan veteraanit osuivat yhteen. Mutta nuorempi väestö niin Johanneksen kotimaassa kuin naapurivaltioissakin oli melkoisen tietämätön kaikesta siitä, mitä tuolloin todella oli tapahtunut, ja samaa voitaisiin varmastikin sanoa jopa Suomen omasta nuoremmasta sukupolvesta.

Johanneksen ajatukset katkesivat kun tuolirivistö voimalla siirtyi muutaman sentin kauemmaksi seinästä ja alkoi kuulua kummallista puhinaa ja ähinää lattianrajasta. Siellä ei ollutkaan vain yksi ihminen! Johannes pomppasi seisomaan täynnä inhotusta, ja rientäessään eteenpäin ehti kuulemaan kuinka joku saksankielellä huudahti: "Hyvä, suomenpoika jatkaa sukua!"

Odotettuaan melkoisen tovin sai Johanneskin vuoronsa hyttipalvelijan jonossa, ja hänet johdettiin omaan hyttiinsä. Koko sydämestään hän toivoi saavansa jakaa hytin kenen muun kanssa tahansa, mutta ei suomalaisen. Hän ei sitä halunnut tunnustaa, mutta se oli hänen harras anomuksensa, joka ehkä rukouksen kaltaisena kohosi korkeuksiin. Alavuoteen alla näkyi matkalaukku osoitelappuineen. Johannes kumartui polvilleen kääntääkseen nahkahihnassa riippuvan lapun siten että saattoi lukea siinä olevan nimen. Itse laukku kaikkinensa vaikutti lupaavalta, sillä siinä oli hyvin voimakas saksalainen leima. Helpotuksen huokaus pääsi hänen huuliltansa ja vatsan pohjasta asti. "Helmut Schönberg, Stuttgart", kirjoitettuna vanhan miehen vakailla ja koukeroisilla kirjaimilla, niin ainakin Johannes päätteli.

Hän ei halunnut valita ihmisiä, joiden kanssa joutui tekemisiin, mutta toisaalta kuitenkin hän oli nyt eräänlaisella lomalla, ja hän oli omassa maassansa saanut kylliksensä vaikeista ja hermostuttavista ihmisistä. Oli suunnattoman ikävää ja raskasta, pelottavaakin, matkustaa samassa hytissä jonkun vierasmaalaisen kanssa, joka yöllä myöhään saapui hyttiin niin juovuksissa, ettei pystynyt edes riisuutumaan. Juopumus ei sinänsä katsonut kansallisuuteen, mutta noissa suomalaisissa miehissä ennen kaikkea, oli jotakin hyvin outoa ja käsittämätöntä. Sama koski tietysti niitä naisiakin, jotka harrastivat tätä yletöntä juhlimista ja alkoholin kulutusta. Saksalainen joi myös itsensä humalaan, mitä tuli nimenomaan niihin ihmisiin, jotka sitä harrastivat Keski-Euroopassakin, mutta hänen juopumuksessansa oli jotakin täysin erilaista. Sama koski niin sveitsiläisiä kuin itävaltalaisia ja italialaisiakin humaltuneita. Hänen tuntemansa kansallisuudet ryyppäsivät ja mellastivat ja tekivät kaikenlaista pahaa tässä tilassansa, mutta suomalaisissa oli jotakin hyvin poikkeavaa ja erilaista, pelottavaa. Miten hän osaisi kuvailla sitä, tuoda sen julki?

Johannes iloitsi siitä että sai olla hetken yksiksensä. Tämä kahden hengen hyttipaikka oli ollut kalliimpi kuin mitä olisi ollut joku neljän hengen hytti huomattavasti alemmalla kannella. Hän oli ensimmäistä kertaa Suomeen matkustaessaan yrittänyt nukkua Finlandia-lautan halvimmassa hytissä, mutta koko yö oli kulunut kyljen kääntämisessä ja tuskaisessa odotuksessa perille tulemisesta. Meteli oli ollut korviahuumaava ja lautta oli keinunut melkoisesti kovan tuulen puhaltaessa Itämerellä. Perillä hän oli kokonaisen päivän ajan ollut kuolemanväsynyt ja huonovointinen, niin ettei keskustelusta olisi tullut mitään. Onneksi hän oli järjestänyt siten, että häntä tultiin noutamaan Helsingistä vasta seuraavana päivänä.

Oli hän tälläkin lautalla kerran nukkunut, tai yrittänyt nukkua aivan pohjalla, vesirajan alapuolella olevassa hytissä. Hytissä oli ollut kolme muutakin matkustajaa, ja laiva ei keikkunut, mutta juuri siitä nimenomaisesta syystä hän ei saanutkaan nukuttua. Tämä autolautta oli rakennettu viimeisimmän tekniikan mukaisesti, ja niinpä aivan Johanneksen hytin läheisyydessä oli laitteisto, joka liikutteli suurella metelillä vakaajia, jotka poistivat keinunnan. Oli aivan kuin olisi ollut jonkinlaisessa hornankattilassa, missä pimeyden voimat ulvoen ja naristen kääntelivät rautaisia vartaita. Hyi, puistatukset aivan kävivät pitkin hänen selkäänsä näiden muistojen tullessa mieleen! Ei, ei ollut tuhlausta ottaa ihmisen arvoinen hytti!

Ovi kolahti ohitse kulkevien ihmisten horjahdellessa kapealla käytävällä, ja hetken kuluttua joku yritti kovalla voimalla avata hytin oven. "...kele!, ...tana!, ei tämä ole meidän hytti!" kuului oven takaa. Johannes ei tiennyt mitä jälkimmäiset sanat merkitsivät, mutta kaksi ensimmäistä hän oli kuullut lukemattomia kertoja näiden matkojen aikana. Jopa sesonkiaikoina vuoriston laskettelukeskuksissa nämä sanat olivat silloin tällöin kaikuneet kaiken muun metelin ylitse.

Mikä näissä ihmisissä oli niin erilaista muihin verrattuna? Ehkä se oli vain Johanneksen ajatus hänen tietystä näkökulmastansa, ehkä... Ei, hän oli omassa mielessään jo varma siitä, vaikkei tiennyt rohkenisiko sitä julki lausua. Hän tiesi alkoholin olevan kohtuuttoman kallista tuossa kylmässä ja ajoittain niin kolkossakin maassa. Erikoista oli vielä sekin, että sitä myytiin vain määrätyissä liikkeissä, jotka kuulemma olivat kaikki valtion omistuksessa. Erikoinen maa! Kuinkahan paljon Neuvostoliitolla todellisuudessa oli vaikutusta kaikkeen, sillä ihmisiä holhottiin valtion puolesta aivan erikoisella tavalla. Joskus Johannesta oli suorastaan pelottanut tässä maassa vieraileminen, sillä hyvin monella Keski-Euroopassa oli sellainen käsitys, että milloin tahansa Neuvostoliitto saattoi sulkea Suomen rajat, ja niin kaikki ulkomaalaisetkin olisivat lopullisesti suljetut rautaesiripun taakse. Jo yksinomaan tämän maan autojen tunnus sai tietynlaiset pelonsekaiset väreet kulkemaan selkäpiitä pitkin: SF - Sovjet Finland!

Kyllä Johannes jo nyt tiesi, ettei se tarkoittanut Neuvostoliitto-Suomea, vaan Suomi Finlandia. Mutta yhä vielä monet hänenkin asuinalueellaan olivat siinä käsityksessä, että nämä autot tulivat yhdestä Neuvostoliiton osavaltiosta, jota myöskin Suomeksi kutsuttiin. "Kuule, Johannes, sinä olet käynyt siellä Suomessa, onko totta, että jääkarhut kävelevät siellä kaduilla? Onko siellä paljon susia? Se on kova ja sitkeä kansa, kun säilytti itsenäisyytensä ja piti puoliansa suurta Venäjää vastaan! Se on kova kansa, totta vie!"

Niin, tämä kansa oli varmastikin kaikkea sitä, mitä siitä kerrottiin. Tämän kovan ja sitkeän maan kansalaiset töytäilivät täällä autolautallakin kansoittaen nyt suurimman osan hyteistä ja ravintolapaikoista, niin ettei Johannes kuvitellutkaan hetkeen pääsevänsä syömään. Hänellä ei olisi varaa osallistua niihin ruokailuihin, joista kuulutettiin kovaäänisissä: "Ensimmäinen kattaus on valmiina laivan ruokasalissa!" Juuri tämän hän nyt kuuli hytin katosta neljällä eri kielellä. Niin, nämä ihmiset tunkeutuivat cafeterian luukuille kuin olisi käsillä viimeinen päivä jolloin saisi jotakin syötävää. Ja juuri tässä oli se kummallinen piirre näissä suomalaisissa kansalaisissa! He ryyppäsivät kuin viimeistä päivää, aivan kuten sanotaan sananlaskussa: "Syökäämme ja juokaamme, sillä huomenna me kuolemme!"

Mikä tämän luonteenpiirteen oli aikaansaanut, sitä Johannes nyt yritti pohtia. Mitkä olivat ne tekijät, jotka vaikuttivat ihmiseen tällaisella tavalla? Hän tunsi vain uskovaisia ihmisiä syvällisemmin ja läheisemmin, sillä olihan tämä ainakin viides, jollei kuudes, hänen matkansa näiden ihmisten keskuuteen. Uskovaiset eivät toki ryypänneet, eivät mässäilleet, eivät käyttäytyneet ainakaan julkisesti sopimattomasti, mutta jossakin määrin jokin Johanneksen sisimmässä vakuutti häntä siitä, etteivät uskovaisetkaan olleet vapaita tästä tietynlaisesta käsittämättömästä piirteestä, joka löi leimansa jokaiseen hänen tuntemaansa suomalaiseen. Oli toki poikkeuksia, kuten se veli, joka hänet oli kutsunut, ja joka lukuisia kertoja oli vieraillut hänen luonansa. Hän oli erilainen, mutta ehkä se johtui juuri siitä, että hän niin paljon oli tekemisissä muiden kansallisuuksien kanssa ja osasi kieliä siinä määrin, että saattoi tehdä itsensä ymmärrettäväksi toisten maiden kansalaisille - ja mikä ehkä vielä merkityksellisempää, saattoi ymmärtää muiden ajattelua.

Nämä ihmiset puhuivat outoa, osittain huvittavaakin kieltä, jossa oli joitakin niin hulluja sanoja, että nauru väkisinkin pyrki esiin niitä kuunnellessa. Olisiko siinä yksi syy näiden ihmisten erikoisuuteen? Kieli, jota ei puhuttu missään muussa maailman maassa! Virossa ihmiset tosin puhuivat melkein samanlaista mongerrusta, mutta sanat eivät kuulemma tarkoittaneet samaa. Ja jopa kansallislaulu oli sama säveleltään, joskin eri sanoilla. Siksikö nämä ihmiset olivat ikään kuin eristyneitä jopa osallistuessansa niihin kokouksiin, joita säännöllisesti pidettiin läntisessä Saksassa lähellä Hollannin rajaa?

Niin, Johannes ei voinut mitään sille ajatukselle, että näissä ihmisissä oli jotakin eristyneisyyttä, omaleimaisuutta, mikä sai heidät aivan erikoisella tavalla pysymään omina ryhminänsä jopa noiden kokousten väliajoilla. Eikä tässä kaikkein suurin erikoisuus, vaan selvästi voitiin panna merkille, että vähäisestä osallistujamäärästä huolimatta nämä ihmiset olivat ikään kuin jakaantuneet määrättyihin ryhmiin, jotka eivät juuri olleet tekemisissä toistensa kanssa muuta kuin vaihtaen muutaman sanan keskenänsä, kun olivat pakotettuja kohtaamaan toisensa ruokailussa tai majoituksen ja kokoussalin välisillä kivetyillä käytävillä.

Jumalanlapseus ja todellinen usko eivät katso kansalaisuuteen, mutta siitä huolimatta oli tekijöitä, jotka jakoivat ihmisiä. Tämä ei koskenut ainoastaan suomalaisia, vaan kaikkia kansallisuuksia. Ihmisten luonteet ja ominaisuudet olivat aivan selvästi erilaiset mitä tuli eri maissa eläviin ihmisiin. Jos pystyttiin kommunikoimaan kielen suhteen, eivät nämä erot olleet niin suuria. Itse asiassa Johanneksen läheisyydessä olevat kansallisuudet tulivat hyvin toimeen keskenänsä, sillä kaikissa oli jotakin samankaltaisuutta, joskin italialaiset räiskyvine temperamentteineen ehkä poikkesivat selvimmin koko joukosta. Mutta he tulivatkin etelämmästä!

Vuosien tarkkailun perusteella oli käynyt aina vain ilmeisemmäksi, että ihmisten luonne voitiin määritellä aivan selvän maantieteellisen seikan perusteella. Näihin kansainvälisiin kokouksiin Saksassa osallistui lähes koko maailma, eli sinne saapui ihmisiä niin idästä kuin lännestä, pohjoisesta ja etelästä. Aivan erikoisella tavalla nämä ihmisten väliset erot tulivat esiin saarnan jälkeen, kun rukoiltiin yhdessä. Kaikuvin ja kuuluvin kiitos ja ylistys tulivat niistä penkkiriveistä, missä tummaihoiset veljet ja sisaret istuivat tai seisoivat kuulokkeet korvillansa kuunnellen tulkkausta. Nämä ihmiset osallistuivat rukoukseen koko olemuksellansa, niin että koko ruumis heilui ja huojui rukouksen tahdissa, ja kädet kohosivat ylistykseen tai sitten löivät toisiinsa suuressa innoituksessa.

Jos nämä tummaihoiset tulivat maantieteellisesti aivan eteläisimmistä maapallon osista ja eläväisyydessänsä etsivät vertaansa muiden joukossa, niin mikä sitten oli tämän tarkkailun toinen äärilaita? Johannes joutui aivan henkäisemään syvään tämän ajatuksen tunkeutuessa hänen tajuntaansa. Oli hyvä että hän oli yksin tässä hytissä. Vanhahko herrasmies oli hetki sitten käynyt noutamassa jotakin ja tervehtinyt häntä ystävällisesti, ikään kuin Johanneksen tavoin helpottuneena siitä, että matkakumppani ei ainakaan vaikuttanut suomalaiselta. Niin, Afrikka oli etelässä, mikä olikaan pohjoisessa?

Johannes ei halunnut arvostella ihmisiä väärin perustein, ennakkoluuloisesti, puolueellisesti. Ei, hän halusi ajatella siten kuin Jumalakin ajatteli, Hän, joka ei tuntenut mitään rotuja ja heimoja, kansallisuuksia, vaan jolle kaikki ihmiset olivat yhtä rotua, ihmisiä. Siitä huolimatta hän ei voinut olla pohdiskelematta mielessänsä kaikkea kokemaansa, sillä juuri tällä lautalla hänet ikään kuin pakotettiin näkemään asioita, jotka muuten ehkä olisivat jääneet kokonaan huomiotta.

Afrikkalaiset veljet ja sisaret olivat välillä ehkä liiankin räiskyviä ja joukosta erottuvia, italialaiset olivat jotakin hiukan maltillisempaa, samoin kuin ranskalaisetkin, mutta mitä enemmän siirryttiin maatieteellisesti pohjoista kohden, kohti kylmempiä säitä ja ilmastoa, sitä enemmän tämä viileys ja pidättyväisyyskin vallitsivat ihmisten luonteissa. Lämpökö tähän oli päätekijänä, vaiko lämmön puute? Ei kai? Saksalaiset olivat, niin kuin ehkä syystäkin arvosteltiin kautta Euroopan, olevinaan jotakin erikoista, herrakansaa. Harkitsevaisia, taloudellisesti ajattelevia, ylimielisiäkin. Kuka tietää, pitikö se paikkansa kuinkakin laajasti. Tanskalaiset, ruotsalaiset ja norjalaiset olivat taas oma lukunsa sinänsä. Tanska oli niin lähellä Saksaa ja sen vaikutuspiiriä, että se ehkä erottui muista pohjoismaista eniten keskieurooppalaisena. Norjalaiset olivat selvästikin jossakin määrin "puhtaampia" ja raikkaamman oloisia kuin mitkään muut Skandinavian asukkaat. Islannista Johannes tiesi hyvin vähän, ja toisaalta tämä maa oli maantieteellisten seikkojen johdosta jäänyt ikään kuin eristyksiin, mutta hänellä oli siitä sellainen kuva, että kaiken maailman saastutukset eivät olleet saavuttaneet tuota maata sellaisessa määrin kuin mitä oli muiden maiden suhteen.

Saksalaiset olivat siis ylpeitä ja olevinaan jotakin. Näin oli Johannekselle aina vakuutettu, ja nimenomaan siinä maassa, joka poikkesi kaikista muista eniten. Hän oli juuri matkalla sinne tässä mitä ihastuttavimmassa seurassa! Ei toki, eivät kaikki suomalaiset olleet sellaisia kuin nämä näkyvimmin ja kuuluvimmin esiintyvät yli-ihmiset! Mitä hän tulikaan ajatelleeksi!? Ei, hänen oli pakko lähteä liikkeelle ja etsiä itsellensä syötävää!

Aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta suurten ikkunoiden lävitse, ja näläntunteestansa huolimatta Johannes suuntasikin askeleensa laivan kannelle raikkaaseen meri-ilmaan. Ei tuullut juuri lainkaan, ja tunnettavissa oleva ilmanvire johtui vain laivan liikkeestä kohti pohjoista. Kuinka kiitollinen hän olikaan tällaisista ilmoista! Jumalan luoma luonto oli todella kaunis, tarkasteli sitä sitten missä tahansa. Tuuli hyväili kasvoja, aurinko lämmitti, lokit kirkuivat laivan yläpuolella ja sen vanavedessä. Hyvänolon tunne valtasi Johanneksen, niin että hän istuutui lepotuoliin sulkien ajatuksensa kaikelta muulta.

Hän olisi melkein nukahtanut siihen paikkaan, ellei jälleen kerran olisi humalainen suomalaisseurue metelillään havahduttanut häntä. Siitä tuskin kannatti pahoittaa mieltänsä, mutta se oli eräänlainen muistutus, mikä viime aikoina melkein säännönmukaisesti oli kohdannut häntä. Vaikka luonto olisi ollut kuinkakin kaunis, ilma mitä suloisin ja herttaisin, vaikka olosuhteet olisivat olleet millaiset tahansa, ei hän voinut paeta tuota aivan tiettyä ja selvää tunnetta: Hän tunsi itsensä vieraaksi kaikkialla, minne hän sitten menikin! Hän oli muukalainen tämän maan päällä, siitä ei päässyt mihinkään! Missään hän ei tuntenut oloansa kotoiseksi, mihinkään ei hän tuntunut sopivan. Tietysti kokouksissa hän tunsi yhteenkuuluvuutta veljiensä ja sisartensa kanssa, mutta tässä maailmassa ei ollut paikkaa tai sijaa hänelle. Hän kaipasi päästä Herran luokse, hän kaipasi todellista lepoa ja rauhaa, mitä tässä maailmassa ei voinut olla.

Ainoa ruoka mihin hänellä oli varaa, olivat nakit muusilla, sillä muut lajit olivat lopussa. Ruokajuomaksi hän otti oluen. Hän tiesi, ettei Suomen puolella olisi voinut tehdä sitä, sillä nämä ihmiset olivat todella kummallisia. Osa heistä, suuri osa, joi alkoholia ylenmääräisesti, tolkuttomastikin, mutta sitten uskovaisen nimellä kulkevat olivat eurooppalaisesti ajatellen suorastaan fanaattisia, ylitse kaikenlaisten äärimmäisyyksien meneviä. Hän ei missään tapauksessa kannattanut juomista, saati sitten kehottanut ketään nauttimaan alkoholijuomia. Se ei yksinkertaisesti kuulunut hänelle eikä sopinut hänen virkaansa saarnaajana. Hän itse oli tottunut näkemään nämä asiat sellaisena kuin ne olivat, tasapainoisesti, järkevästi, raamatullisestikin. Oli toki hänenkin maassansa ihmisiä, uskovaisia, jotka saarnasivat täydellistä absolutismia, alkoholista kieltäytymistä, käyttäen opetukseensa ja julistukseensa lukuisia sanankohtia. Mutta siitä huolimatta he olivat Sanaan vetoamisessansa väärässä, kieltäen osan Kirjoituksista.

Johannes muisti erään matkansa tähän erikoislaatuiseen maahan. Hän oli vieraillut useilla paikkakunnilla, ja nyt he viettivät kesäpäivää järven rannalla, eräänlaisella leirintäalueella. Yksi veljistä oli tuonut asuntovaununsa aivan veden ääreen, ja pieni joukko istui makkaraa paistaen nuotion ääressä. Paikalle saapui myös eräs perhe ajaen henkilöautonsa niin lähelle nuotiota, että Johannesta kauhistutti. Vilkaisten isäntäänsä hän ikään kuin esitti kysymyksen: "Keitä nämä oikein ovat?" Luonnollisestikin auto siirrettiin kauemmaksi, ja nyt Johannes sai tutustua pistäväsilmäiseen mieheen, joka kätteli häntä ankarasti ravistaen ja pitkään kädestä kiinni pitäen; niin kauan kuin kesti tarkastella häntä kiireestä kantapäähän. Mikä lienee ollut johtopäätös tästä tutkistelusta, mutta sitten seurasi muun perheen kättely.

Makkaranpaisto jatkui, ja Johannes ei voinut olla ihmettelemättä näiden ihmisten tapaa suorittaa ruokailunsa. Oliko se eräänlainen puhtauden puute, vai mikä se oli, mikä häntä eniten vaivasi? Ainakin tämä nyt paikalle saapunut veli aivan kuin huomaamattaan sipaisi rasvaiset kätensä pukunsa housunlahkeeseen, ja vastaavanlaista oli havaittavissa muissakin osallistujissa. Moni oli tuonut jotakin syötävää tullessansa, ja kaikki jaettiin kristillisessä hengessä. Kuitenkin Johannesta hiukan arvelutti se, kuinka itse kukin omine sormineen nosti hänen lautasellensa milloin mitäkin.

Kaikki joivat limonadia paikalla olleesta korista. Lähistöllä oli joitakin muitakin kesänviettäjiä, ja niin kuin Johannes saattoi odottaakin, otettiin siellä esiin alkoholijuomia. Nimenomaan viimeksi saapunut veli pyysi kääntämään Johannekselle paheksuntansa sen johdosta, että he joutuivat nyt viettämään iltaansa tällaisessa seurassa. Mitä kaikkea tämä puhetulva sisälsikään, sitä Johannes ei käsittänyt, sillä hänen ystävänsä ei kääntänyt läheskään kaikkea. Selväksi tuli kuitenkin se seikka, että nämä viimeksi saapuneet tarkoin harkitsivat, voisivatko he pidempään olla tällaisessa seurassa. Tarkoittiko hän tätä uskovaisten joukkoa, vaiko lähistöllä olevia, sitä Johannes ilkikurisesti kysyi mielessänsä.

Yhdelle tuon perheen lapsista tuli pissahätä, ja isä vei tämän asiallensa vain parin metrin päässä olevaan pajukkoon, joka juuri riitti kätkemään lapsen taaksensa, mutta isä voitiin nähdä vyötäröään myöten hänen kumartuessansa avaamaan lapsen housuja. Samalla hän tuli havainneeksi jotakin ruohikossa, niin että kuultiin paheksuvalla äänensävyllä lausuttu tokaisu. Lapsi sai jäädä toimenpiteellensä isän kiivaasti kääntyessä muita kohden oluttölkki kädessänsä.

Johannes säikähti tämän suorastaan rynnätessä isäntänä toimivan veljensä luokse heristäen tölkkiä tämän silmien edessä. Vaikka kukaan ei toiminutkaan tulkkina, käsitti hän mitä nyt esitettiin. "Oletko SINÄ juonut tämän? Se oli aivan sinun asuntovaunusi edessä! Se on aivan uusi ja likaantumaton, se ei ole voinut olla siellä kauankaan! SINÄ olet juonut sen, eikös vain! Älä yritäkään väittää vastaan, kyllä minä sinut tiedän! Kuinka sinä julkenet ryypätä siellä missä uskovaiset ihmiset kokoontuvat, ja vielä heittää tällaisen epäpyhän, saastaisen esineen paikkaan, missä me joudumme olemaan?!"

Mies oli täysin pois tolaltaan, ja Johannes pelkäsi tämän käyvän kiinni ystäväänsä. Hän halusi tietää mistä on kysymys, ja niin miehen vaimo vajavaisella englanninkielellänsä miehen käskystä tulkitsi joka sanan. Johannes ei voinut olla hymähtämättä, sillä eläissänsä hän ei ollut kohdannut jotakin yhtä älytöntä ja fanaattista ja kohtuutonta! Mielessään hän mietti, että olivatko suomalaiset uskovaiset suuremmassakin määrin tällaisia, sillä eräässä kokouksessa, johon hänkin oli osallistunut, oli yksi johtavista veljistä sanoinkuvaamattomalla paatoksella lainannut suuren jumalanmiehen ajatuksia alkoholin juomisesta, tosin sellaisella värityksellä ja asiayhteydestä irrottamisella, että Johannesta oli suorastaan kauhistuttanut. Juuri tämä oli nyt jotakin sellaista, mikä oli kypsynyt sellaisesta julistuksesta.

"Rakas veljeni", aloitti Johannes, nyökäten kohti häntä odottavasti tuijottavaa vaimoihmistä, merkiksi tulkitsemisen aloittamiselle. "Rakas ystäväni, saanen sanoa jotakin tähän asiaan. Me saavuimme tänne yhdessä aamulla kello yhdeksän kolmekymmentä, ja olen koko ajan ollut paikalla. Mukanamme ei ollut yhtään ainoata oluttölkkiä, ja tämä asuntovaunukin on tuon vieressäsi istuvan veljen. Kukaan ei ole voinut juoda sitä meidän aikanamme, joten se on ollut siellä jo ennen paikalle saapumistamme." Raittiusintoilijan kasvoille tuli hölmistynyt ilme ja huulet pyrkivät väpättämään, ei enää vihasta, vaan neuvottomuudesta. Kuin täydellistääksensä kaiken koomillisuuden hän nosti tölkin aivan kasvojensa eteen tuijottaen sitä silmät ristissä, käden puristuessa sen ympärille niin että ohut pelti ritisi. "Rakas veljeni, miten on, sinä katsot koko maaperän saastutetuksi allasi sen johdosta, että joku on heittänyt oluttölkin pensaikkoon, ja nyt sinä puristat sitä kädessäsi kuin jotakin pyhäinjäännöstä!" Miten lie vaimo nämä sanat tulkinnut vajavaisella kielitajullansa, mutta kahteen kertaan mies kysyi: "Häh? Häh?"

Ilmapiiri oli niin latautunut kuin ei ehkä milloinkaan aikaisemmin Johanneksen elämässä. Miehen kasvot alkoivat yhtäkkiä kalveta vaimon yhä uudelleen tulkitessa Johanneksen sanoja, jonkun tullessa vielä avuksi selventävin kommentteinensa. Mitä lie tapahtunut tuon hurskaan sisimmässä, mutta tämä aivan purskahti itkuun ja hurjalla raivolla ryntäsi rantaan heittäen tölkin niin pitkälle järveen kuin vain saattoi. Kaikki seurasivat mykistyneinä kuinka koko perhe muutamassa sekunnissa pakkautui autoon, ja sen takavalot häipyivät kesäillan hämyyn!

Tämä oli yksi äärimmäinen tapaus, mutta sitäkin vaikuttavampi ja tyrmäävämpi. Johannes oli tottunut kaikenlaiseen, mutta tämä tapaus oli kuin jäävuoren huippu jollekin sellaiselle, mikä hyvin ahdistavana oli painanut hänen mieltänsä erikoisesti tässä maassa, samoin kuin kaikkialla siellä, missä hän oli tavannut kiistämättömästi fanaattisia ihmisiä. Kysymys ei ollut mistään huvittavasta ja viihdyttävästä asiasta, kaikesta koomisuudestansa huolimatta. Henki kaiken takana ei ollut mikään lapsellisuuden, ymmärtämättömyyden, rajoittuneisuuden henki, vaan veljen murhaajan henki! Näitä asioita ei nähty oikealla tavalla niiden vakavuudessansa, vaan ne ohitettiin jonakin mielellään unohdettavana, omaan arvoonsa jätettävänä. Juuri tässä oli syy siihen, miksi vihollisen voimat saivat sellaisen sijan todellisenkin seurakunnan uskovaisten keskuudessa. Kukaan todellinen uskovainen ei tosin osallistunut tällaiseen käyttäytymiseen, mutta kuinka suurta vahinkoa ja taivaallisen ilmapiirin tuhoamista sisältyikään näihin tapauksiin!

Niin kuin loppuun asti oli korostettava, ei kukaan uskovainen voinut saarnata alkoholin puolesta ja kehottaa ihmisiä nauttimaan sitä, mutta tälläkin alueella oli löydyttävä asiallinen ja Jumalan Sanan mukainen asenne. Fanaattinen henki tällä alueella ei ollut jokin eri henki kuin mikä vallitsi muiden uskovaisten yhteyttä häiritsevien asioiden kohdalla, vaan se oli sama vihollisen, sielunvihollisen henki hurskaasta ulkomuodostansa huolimatta.

Herramme Jeesus Kristus joi viiniä kodeissa, minne Hänet kutsuttiin, samoin kuin ollessaan yhdessä opetuslastensa kanssa; eikä tämä viininjuonti tapahtunut ainoastaan ehtoollismaljasta. "Sillä Johannes tuli, hän ei syö eikä juo, ja he sanovat: 'Hänessä on riivaaja'. Ihmisen Poika tuli, hän syö ja juo, ja he sanovat: 'Katso syömäriä ja viininjuojaa, publikaanien ja syntisten ystävää!' Ja viisaus on oikeaksi näytetty teoissansa."

Ensimmäinen meidän Herramme suorittama ihme oli veden muuttaminen viiniksi Kaanaan häissä. Miten tämä kaikki vastaa tämän hetken uskovaisuuden käsitteitä suhteesta alkoholiin? Jos Herramme todella oli niin kaikkea tätä vastaan, ei Hän toki olisi osallistunut sellaiseen pahuuteen, sillä joivathan tätä ihmeen kautta syntynyttä viiniä juopuneetkin ihmiset?! "Jokainen panee ensin esille hyvän viinin ja sitten, kun juopuvat, huonomman. Sinä olet säästänyt hyvän viinin tähän asti." (Joh. 2: 10).

Viini oli luonnollinen osa tuon ajan yhteiskunnallista elämää, vaikka sitä nyt viimeisinä aikoina onkin uskonnollisten mielien johdosta pyritty esittämään toisin. Viiniä oli saatavissa kaikkialla, vapaasti, eikä sen ongelmallisuus perustunut niihin seikkoihin kuin nykyään. Ihmiskunnan historian alusta alkaen osa ihmisistä on kadottanut käsitteensä kohtuullisuudesta tavalla tai toisella, eivätkä nämä kohtuullisuudet missään suhteessa poikkea toisistansa. Kohtuuttomuus on vääryyttä ja väärin selitettyä totuutta ja todellisuutta, koskee se sitten mitä aluetta elämässä tahansa.

Kukaan näistä ehdottoman raittiuden saarnaajista ei ole tullut ajatelleeksi sitä, että he katolisen kirkon hengessä rakentavat suoja-aitoja sellaisten asioiden ympärille, mitkä Jumala on tarkoittanut ihmisten normaaliin elämään kuuluviksi. Jos Paavali kehottaa Timoteusta nauttimaan VÄHÄN viiniä vatsavaivojen tähden, niin kuin kuulemma suomalainenkin käännös sanoo, niin ei kukaan näistä julistajista ole milloinkaan todella lukenut tuota sanankohtaa yleisöllensä; koska sitä ei tule ajatella liiemmälti, koska se ei sovi tämän ehdottoman raittiuden opetukseen. Myöskään ei haluta lukea niitä kohtia, joissa sanellaan ne odotukset, mitä kohdistetaan seurakunnassa palveleviin henkilöihin. Seurakunnan kaitsijan virkaan pyrkivästä sanotaan, että hänen tulee olla nuhteeton, raitis, ei juomari, samoin kuin seurakuntapalvelijoista sanotaan, ettei heidän tule olla paljon viinin nauttijoita. (1. Tim. 3). Vanhoista naisista, joiden tulee olla neuvojina ja esikuvina nuoremmille naisille, sanotaan, ettei heidän tule olla paljon viinin orjia.

Jos todella olisi kysymys siitä, mitä tämänkin ajan julistajat korostivat, olisivat nuo sanankohdat kuuluneet aivan toisella tapaa. Voisimme lukea näiden väärien korostusten mukaisesti suurin piirtein näin: "Seurakunnassa palvelevien, olkoot sitten miehiä tai naisia, tulee olla ehdottoman raittiita, täydellisesti alkoholista kieltäytyviä." Mutta näin ei voi olla kirjoitettuna, sillä se ei pidä yhtä Kirjoitusten kokonaistodistuksen kanssa. On suuri ero siinä, onko joku juomari, vai juoko hän ruokailunsa yhteydessä jonkin verran viiniä. Kun sanotaan, ettei jonkun tule olla paljon viinin orja, on suuri ero siinä, juodaanko pakonomaisesti vaiko normaalin elämän puitteissa kohtuullisesti nauttien siitä, minkä Jumala on tarkoittanut ihmisen elämään.

On itsestään selvää, ettei asiasta saa tulla ongelmaa tai pakkoa. Jos joku on ollut alkoholin kahleissa, on täysin ymmärrettävää ja oikein, ettei tällainen henkilö ole missään tekemisissä alkoholijuomien kanssa, eikä mene lähellekään paikkaa missä niitä anniskellaan. Hän on jo juonut kaikki elämänsä alkoholijuomat. Joka on sitä mieltä ettei itsensä missään tapauksessa tule nauttia pisaraakaan alkoholia, on aivan yhtä oikeassa kuin sekin, joka katsoo voivansa nauttia sitä omatuntonsa mukaisesti. Joka on sitä mieltä, että on hyvä olla lihaa syömättä ja viiniä juomatta (Room. 14: 21), pitäköön mielipiteensä, mutta älköön pakottako toista omiin ajatuksiinsa, sillä Jumalan Sana sanoo puolin ja toisin: "Älä ruuan tähden turmele Jumalan työtä. Kaikki tosin on puhdasta, mutta sille ihmiselle, joka syö tuntoansa loukaten, se on pahaa." (Room. 14: 20).

Kuinka moni olikaan käsittänyt väärin koko Jumalan Sanan hurskaasta ja mielestänsä jumalisuuden mukaisesta julistuksesta huolimatta! Tämä johtui nimenomaan siitä, että luettiin vain korvasyyhyynsä ne kohdat, jotka sopivat itselle, mutta jätettiin lukematta kaikki ne kohdat, jotka toivat lisävaloa asiaan, eli muuttivat asian luonteen täysin toiseksi. Vaikka moni asia näyttikin pintapuolisesti tarkasteltuna erittäin hyvältä, oli sillä toinenkin puolensa. Paavalin kirjeissä tämä asia tulee mitä selvimmin esiin. 1. Kor. 7 hän mainitsee joitakin asioita, mitkä ovat hyviä, ja kaikki katolismieliset ja omavanhurskaat ovat omaksuneet nämä lausahdukset sulkien silmänsä kaikelta muulta samassa luvussa lausutulta.

"...hyvä on miehelle olla naiseen ryhtymättä..." Paavali sanoi edellä lainaamassamme kohdassa, että on hyvä olla lihaa syömättä ja viiniä juomatta, mutta siitä huolimatta Timoteukselle hän tuo julki sen, millaisia seurakunnan palvelijoiden tulee olla; ei paljon viinin orjia eikä juomareita. Nyt hän sanoo, että miehelle on hyvä, jos ei naiseen ryhdy, eli pysyy naimattomana. Ja joka uskoo jumalalliseen vahvistamiseen, saattaa nyt sanoa, että asia on vahvistettu kahden eri sanankohdan perusteella, sillä jakeessa 8 hän sanoo toistamiseen: "Naimattomille ja leskille minä taas sanon: heille on hyvä, jos pysyvät sellaisina kuin minäkin..." Kristitty maailma on täynnä uskovaisia ihmisiä, jotka tyytyvät tähän julistukseen yksinomaan sen perusteella, että se tulee tietynlaisesta lähteestä, vakuuttuneisuudella ja paatoksella. Paavali on otettu esimerkiksi aidosta ja todellisesta jumalanmiehestä, ja koko katolinen kirkko lepää näiden jakeiden pohjalla. Mutta tämä kaikki perustuu täydelliseen sokeuteen ja silmien sulkemiseen Jumalan Sanan koko totuudelta, tuoden mukanaan ennennäkemättömän suvaitsemattomuuden ja toisen ihmisen nujertamisen ja masentamisen.

Ei tarvitse muuta kuin lukea kummankin lainauksen perästä, mitä Paavali MYÖSKIN sanoo. Lukekaamme kaikki niin kuin se on kirjoitettu, eikä niin kuin paholainen sen lukee: "Mutta mitä siihen tulee, mistä kirjoititte, niin hyvä on miehelle olla naiseen ryhtymättä; (tämä oli jo tuolloin kysymys ihmisten mielissä, sillä he kysyivät siitä Paavalilta) mutta haureuden syntien välttämiseksi olkoon kullakin miehellä oma vaimonsa, ja kullakin naisella aviomiehensä. Täyttäköön mies velvollisuutensa vaimoansa kohtaan, ja samoin vaimo miestänsä kohtaan..." Mitä tulee toiseen kohtaan, saamme täysin sopusoinnussa olevan vastauksen: "Naimattomille ja leskille minä taas sanon; heille on hyvä, jos pysyvät sellaisina kuin minäkin; mutta jos eivät voi itseään hillitä, niin menkööt naimisiin; sillä parempi on naida kuin palaa."

Halleluja!, Johannes koki Jumalan Sanan elävän sisimmässänsä, sillä siinä oli vastaus kaikkiin ihmisen ongelmiin ja kysymyksiin. Ihmiset vain eivät halunneet lukea ja vastaanottaa koko Jumalan Sanaa. Ilmeisesti siitä johtuen ei kukaan hänen tuntemansa julistaja muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta milloinkaan ollut lainannut sitä, mitä Paavali sanoo juuri tässä yhteydessä jakeessa 7: "Soisin kaikkien ihmisten olevan niinkuin minäkin; MUTTA JOKAISELLA ON OMA LAHJANSA JUMALALTA, YHDELLÄ YKSI, TOISELLA TOINEN!"

Millainen sydämen avaruus ja viisaus olikaan veljellämme Paavalilla! Mutta kunnia siitä ei kuulu hänelle, sillä kaikki tämä oli hänellä Jumalan Hengen lahjoittamana, joten ei itse asiassa ollut lainkaan kysymys jostakin sellaisesta, mikä olisi tullut hänestä itsestänsä. Niinpä kaiken tuon "hyvän" yhteydessä, kahteenkin kertaan vahvistettuna, oli jotakin mikä kaikesta tästä hyvästä johtuen, ja itseasiassa jossakin mielessä sen vastaisesti olikin jotakin parempaa! Parempi on naida kuin palaa!

Avioliiton yhteydessä Paavali sanoo: "Vaeltakoon vain kukin sen mukaan, kuin Herra on hänelle hänen osansa antanut..." (jae 17). Myöhemmin jakeessa 23- 24: "Te olette kalliisti ostetut; älkää olko ihmisten orjia. Pysyköön kukin, veljet, Jumalan edessä siinä asemassa, missä hänet on kutsuttu."

Paavali käyttää vielä kerran samaa ilmaisua hyvästä asiasta puhutellakseen lukijoitansa, ja nimenomaan sitä seuraavissa jakeissa on meillä mitä syvällisin vastaus kaikkiin näihin "syntikysymyksiin". Jakeessa 26 hän sanoo: "Olen siis sitä mieltä, että lähestyvän ahdingon tähden jokaisen on hyvä pysyä entisellään. Jos olet sidottu vaimoon, älä pyydä eroa; jos et ole sidottu vaimoon, älä pyydä itsellesi vaimoa. MUTTA JOS MENETKIN NAIMISIIN, ET SYNTIÄ TEE; JA JOS NEITSYT MENEE NAIMISIIN, EI HÄNKÄÄN TEE SYNTIÄ..." Mitä siis tuli ajatella kaikista niistä ihmisistä, jotka tekivät synniksi asioita, joissa Paavali Herran Hengen kautta soi ihmisille vapauden? Miellyttivätkö he opetuksellansa Jumalaa ja noudattivatko he Sanan opetuksia, oli sitten kysymys avioliitosta tai viinin tai lihan syönnistä? Syntiä ei ollut se, mitä he syntinä pitivät ja minkä he synniksi julistivat, vaan he itse syyllistyivät mitä vakavimpaan syntiin, mistä puhuu Ilm. 22: "Minä todistan jokaiselle, joka tämän kirjan profetian sanat kuulee: Jos joku panee niihin jotakin lisää, niin Jumala on paneva hänen päällensä ne vitsaukset, jotka ovat kirjoitetut tähän kirjaan; ja jos joku ottaa pois jotakin tämän profetian kirjan sanoista, niin Jumala on ottava pois sen osan, mikä hänellä on elämän puuhun ja pyhään kaupunkiin, joista tässä kirjassa on kirjoitettu." Joka on sitä mieltä, että nämä sanat koskevat vain ilmestyskirjaa, lukekoon myöskin 5. Moos. 4: 2; 12: 32.

Kautta aikojen oli uskottu, että tämä vaara oli vain niillä kirkollisilla ja tavallaan uskosta osattomilla julistajilla, jotka eivät uskoneet koko Jumalan Sanaa. Mutta mikä erotti näistä ihmisistä ne, jotka pitivät itseänsä todellisina Jumalan lapsina ja julistajina, mutta siitä huolimatta korostivat vain tiettyjä kohtia, tehden tyhjäksi lukuisat muut ilmaisut Pyhissä Kirjoituksissa? Joka julisti täydellistä alkoholista kieltäytymistä, useimmiten motiivinansa enemmänkin joidenkin lyöminen, kuin todellinen auttamisen halu, Kirjoituksiin perustuen ja Sanasta tukea hakien, otti todellisuudessa Raamatusta pois useita jakeita!

Johanneksen mieleen tulivat lautalla tapaamansa suomalaiset votkaturistit. Ei toisaalta ollut mikään ihme, jos tietynlaiset uskovaiset ajautuivat pakostakin johonkin toiseen äärimmäisyyteen. Hänen mieleensä tulivat myöskin kertomukset suomalaisten sisukkuudesta ja suorastaan ihmeeksi luokiteltavasta kestävyydestä sodan aikana. Mutta missä oli nyt tuo sitkeys ja tahdonlujuus? Jostakin syystä hän alkoi epäillä, että nykyinen sukupolvi paistatteli jossakin sellaisessa loisteessa, mihin sillä itsellänsä ei ollut oikeutta. Vielä ensimmäisiä kertoja tässä maassa vieraillessansa oli hän havaitsevinaan jotakin siitä, mistä kautta aikojen oli puhuttu kautta koko maailman: suomalaisilla oli voimakas kansallistunto ja rakkaus isänmaahansa. Mutta missä oli nyt, tänä päivänä, tuo kaikki ylpeyden aihe?

Ei toki ollut syyttävällä sormella osoittaminen näitä pohjoisen maan kansalaisia, sillä ilmiö oli maailmanlaajuinen. Mutta toisaalta Johanneksen kävi sääliksi näitä ihmisiä, jotka nyt olivat niin olevinaan jotakin erikoista. Jos saksalaisia syytettiin itsekkyydestä ja omahyväisyydestä, haukuttiin herrakansaksi, niin ilman sarvia ja hampaita tämä kansa suurelta osaltaan oli vieläkin avoimemmin olevinaan jotakin! Tietynlainen, aikaisemman sukupolven ansaitsema ylpeys, oli vallannut liian monet uskovaisetkin. Mitä näyttöä olisi ollut jollakin niin kerskaillen itsestänsä ja maastansa puhuvalla? Kaikki todellinen perustui menneisyyden arvoihin, muiden perustaa luovaan työhön.

Tämä maa oli todella kaunis tuhansine järvineen ja sinisenä hohtavine taivaineen. Jotakin Keski-Euroopan teollisuusalueen luontoa ja taivasta ei voinut edes verrata kaikkeen tähän. Johannes melkein vaivautui kaikesta siitä kehumisesta, mitä hän sai kokea kaikkialla, minne tahansa hän tässä maassa menikin. Hän toki halusi arvostaa toisen omaa, toiselle rakasta ja tärkeätä, mutta toisaalta kaikessa oli melkoista liioittelun makua. Toki oli oikein, että tämä maa oli kauneinta maan päällä tälle kansalle, täällä eläville ihmisille, mutta vaikka oma maa olikin mansikka ja muu mustikka, täytyi totuuden nimessä sanoa, että yleisvaikutelma esimerkiksi niin lähellä kuin Ruotsissa miellytti enemmän Johanneksen silmää. Luonto tosin oli samankaltainen, mutta kaikki rakentaminen oli tehty huomattavasti enemmän luontoa ja yleisnäkymää ajatellen. Yksi syy tietysti oli raha, jota tällä viime aikoina sotaa kokemattomalla maalla oli huomattavasti enemmän kuin köyhemmällä Suomella. Mutta siitä huolimatta, rakennukset sulautuivat luontoon aivan eri tavalla kuin naapurimaassansa, missä punaiset ja siniset ja keltaiset ja räikyvän vihreät mökit ja rakennukset pistivät silmään sellaisella tavalla, että jossakin mielessä itse luonto menetti hohtonsa ja jäi kuin taka-alalle.

Johanneksen mielestä Sveitsi oli kaunein maa maan päällä, mutta makuasioista ei tule kiistellä. Israel oli omalla tavallaan kaunis ja kiehtova, mutta aivan liian etäinen sille kulttuurille, mihin Johannes oli tottunut. Mutta tosiaan, tämä Suomen maan ylivertaisuus ja sen korostaminen aivan kuin pakosta toivat hänen mieleensä ehkä monen mielestä sopimattoman säkeen: "Finnland, Finnland, über alles!" Oli niin hyvä nauraa toiselle ja korostaa siten itseänsä. Suomalainen nykypolvi oli tuskin tietoinen siitä, että ei yksin Saksa ollut syyllistynyt tietynlaiseen maailmanvalloittamisen ajatukseen, vaan kyllä tässäkin maassa oli sodan aikana kaikunut useammastakin suusta: "Uralille asti, Uralille asti!"

Suomen itsenäisyys oli todellakin Jumalan ihme ja suuri lahja tälle kansalle, mutta kuinka moni käsitti sen tänä päivänä?! Sama synti kuin kaikkina aikoina muissakin maissa oli vallannut niin monen mielen ja olemuksen: "Katso, tämä oli sisaresi Sodoman synti; ylpeys, leivän yltäkylläisyys ja huoleton lepo hänellä ja hänen tyttärillään; mutta kurjaa ja köyhää hän ei kädestä ottanut." (Hes. 16: 48). Jumala oli ilmiselvästi ollut erikoisen rakkaudellinen ja hyvä tätä kansaa kohtaan. Mutta kuka osasi enää olla kiitollinen siitä? Ihmiset luottivat omaan voimaansa ja rauhantahtoonsa, etenkin kun maan pääkaupunki sai useaan kertaan olla liennytysohjelmassa rauhan hieronnan tapahtumapaikkana.

Vaikka tämän maan itsenäisyys ja vallitseva rauha olivatkin Jumalan ihme, ei silti (tai juuri siitä syystä) ihmisten tullut ottaa kunniaa itsellensä. Oli tekijöitä, jotka olivat auttaneet tätä ihmettä toteutumaan. Jos saksalaisten massiivinen hyökkäys etelässä ei olisi sitonut sellaista määrää sotavoimia eteläiselle rintamalle, olisi Neuvostoliitto todellakin tullut kuin paraatimarssissa ylitse tämän maan. Mutta kuka ajatteli sitäkään tässä ajassa? Nyt tämä maa ei ollut menettänyt itsenäisyyttänsä, mutta kylläkin suuren määrän tervettä itsetuntoa. Ja tässä oli yksi tekijä, mikä aivan kuin äänilevynä soi Johanneksen sisimmässä. Miksi ihmiset ryyppäsivät sellaisella tavalla? Koska heiltä puuttui tietynlaista itsetuntoa, itsensä hyväksymistä, käsittämistä! Niin tavallisilta kansalaisilta kuin nimenomaan uskovaisilta puuttui oikeanlainen itsekunnioitus ja varmuus!

Jokainen psykologiaa tunteva ihminen olisi voinut pitää pitkän esitelmän tästä aiheesta. Jos uskovaiset olivat hyökkääviä ja toisia alas painavia, tietynlaista lakia TOISILLE julistavia, ei se ollut todellisuudessa merkki voimakkuudesta ja lujaluontoisuudesta, vaan täysin päinvastoin: se osoitti terveen itsetunnon mitä vakavinta puutetta. Varma ja itsetietoinen ihminen ei tarvitse näitä negatiivisia tekijöitä ihmissuhteissansa, vaan nimenomaan epävarma ja ailahtelevainen luonne etsii aina vikoja muista ja nostaa itseänsä esiin toista alas painamalla. Samoin on pelokkaan ja säikytetyn eläimen suhteen. Haukkuva koira harvoin puree, mutta luimisteleva ja pelokas koira puraisee silloin kun sille kääntää selkänsä. Kuinka ihminen siis olisi toisin; siitä oli vaikka millainen määrä todisteita niin Johanneksella kuin varmasti tällä hänen veljelläänkin, joka kaiken tämän joutui läpikäymään.

Nyt nämä ihmiset eivät siis enää käsittäneet mitä merkitsee elää näin ihanteellisissa olosuhteissa mitkä Suomessa vallitsivat. Ihmiset olivat täällä todellakin sananmukaisesti kuin Herran kukkarossa, kaukana pahasta maailmasta. Puhe meni illalla näihin asioihin kun osa veljistä ja sisarista jo oli lähtenyt majapaikkoihinsa. Miten saattoi Johannes nähdä asian tällaisella tavalla, kysyi itse kukin, ja Johanneksen oli vastattava.

Synti tosin oli saanut valtaa kaikkialla maailmassa, ja etenkin aivan viime vuosien aikana oli tapahtunut todella suuria muutoksia maailmanlaajuisesti, niin myöskin Suomessa. Mutta monessa suhteessa, varmastikin se oli katsottava Herran armoksi, oltiin täällä kaukana siitä turmeluksesta ja todellisesta synnin tuhoavasta vaikutuksesta, mikä oli saavuttamassa äärimmäisen rajansa maailmanlaajuisesti. Eivät olleet nämä ihmiset iltaisin jonkin suurkaupungin kirkkaasti valaistuilla kaduilla tai pimeillä kujilla. Eivät he tienneet kaikista niistä asioista ja synnin mitan täyttymyksestä, mistä niin television sarjaohjelmat kuin lehdetkin kertoivat. Todellisuus oli ehkä vieläkin pahempi kuin mitä ihmiset saattoivat kuvitella tai esittää. Tässä maassa siis saattoi elää ja odottaa jotakin sellaista, mitä ei olisikaan tuleva. Tässä maassa saattoi voida kuvitella, ettei Herran tulemus ollutkaan vielä niin lähellä.

Kuinka Johanneksen olisikaan tehnyt mieli viedä nämä ihmiset ikään kuin jollakin tulevaisuuden kuvitellulla, näkymättömällä ja luodinkestävällä autolla kiertoajelulle niin Euroopan metropolien kuin Amerikankin suurkaupunkien kujille ja tapahtumapaikoille. Kaikki tämä olisi ollut varmastikin sellainen järkytys, todellisuuden näkeminen, että jokainen mukana oleva olisi täyteen ääneen alkanut huutaa: "Tule Herra Jeesus, tule pian, tule pian!"

Mutta ei, kuinka mielettömältä ja turhalta tuntuikaan tästä saarnamiehestä kaiken tämän veljien ja sisarten keskinäisen kapulanvedon seuraaminen! Mitä järkeä oli sellaisella tavalla takertua toisarvoisiin asioihin, jotka vain särkivät veljien ja sisarten välisen yhteyden, kun Herran tulemus oli niin lähellä? Järjetöntä, järjetöntä! Ei todellakaan ollut aika kiistellä siitä, kuka missäkin maassa on suurin ja tärkein henkilö, sillä pian olisi myöhäistä tehdä mitään, olisi myöhäistä pyydellä anteeksi, olisi myöhäistä katua. Herra oli jo tulossa!

Markku Vuori