Hänen huomaamattaan

-"Ei käy hän elämän tasaista polkua, hänen tiensä horjuvat hänen huomaamattaan" (Snl. 5: 6).

Väärästä opetuksesta johtuen seurakunnan keskuudessa vallitsivat suoranaiset jumalattomuudet, vaikka niitä ei juuri kukaan pannut merkille, sillä elettiin aikaa, jossa ihmiset korvasyyhyynsä haalivat itsellensä opettajia, ja loivat ikään kuin itse itsellensä oman käsityksensä mukaisen "Jumalan valtakunnan". Rakennettiin kokonaisia oppi- ja asennemaailmoja vain muutaman jakeen innoittamina ja jätettiin huomioimatta lukuisa määrä muita sanankohtia, jotka todellisuudessa tekivät tyhjäksi kaikki nämä ihmismielen muovaamat rakennelmat.

Johannes oli kuin herännyt jostakin "prinsessa Ruususen unesta", johon hänet oli tuuditettu niin moninaisilla asioilla. Jossakin mielessä tuo uni oli kuin Tuomarien kirjasta, missä Simson oli rakastamansa naisen sylissä maatessaan nukutettu syvään ja rauhaisaan uneen, niin että oli ollut mahdollista leikata pois hänen hiuksensa, viedä häneltä hänen voimansa.

Kuinka suuri vaikutus olikaan naisilla ja aviovaimoilla kaikkeen seurakuntaelämässä tapahtuvaan! Nyt vasta hän todella käsitti ja näki sen, ei ainoastaan elävässä elämässä, vaan Jumalan Sanan sivuilta saattoi löytää vastauksen kaikkeen siihen, mitä nyt tapahtui, jos vain halusi nähdä, halusi tulla ulos vuosisataisesta pimeydestä!

Nyt hän alkoi käsittää omaa asennettansa kaikkiin näihin asioihin. Vuosikaudet hän oli ihmetellyt kaikkea sitä ristiriitaa sisäisen äänensä ja ulkonaisen elämän välillä, ja hän oli ollut siitä tuomiolla itsensä kanssa niin kauan, että oli joutunut epäilyksiin ja masennukseen. Aina kun hän oli tavalla tai toisella puuttunut näihin asioihin, oli hän saanut tuntea sellaista vastustusta, ettei sitä ollut milloinkaan voinut kuvitella. Miksi hän aina vasten parempaa ymmärrystäkin, vastoin itsesuojeluvaistoa, ei jättänyt rauhaan näitä asioita? Hän ei yksinkertaisesti voinut tehdä sitä, sillä nämä asiat eivät jättäneet häntä rauhaan, sillä kaiken takana oli itsensä Kaikkivaltiaan Jumalan ääni hänen sisimmässänsä! Hän oli lupautunut julistamaan kaiken sen, mitä hänen sydämellensä asetettiin, ja sitä ei voinut peruuttaa!

Hän ei niinkään ajatellut Mariaa kaiken tämän keskellä, sillä ihmiset eivät itsestänsä tehneet kaikkea sitä, mitä nyt voitiin nähdä. Suurin osa uskovaisista vaimoista käyttäytyi toisistaan hiukan poiketen lähes samanlaisella tavalla. Samanlaiset henget saivat vaikuttaa näissä ihmisissä, ja niin seurakunta oli joutunut tilaan, jossa voitiin todeta niin kuin Jesaja 3:12 sanoo: "Minun kansani käskijät ovat lapsia, ja naiset sitä hallitsevat!".

Jos keneltä tahansa olisi kysytty, pitääkö tämä paikkansa, olisi tuskin löytynyt tuhannesta montakaan veljeä tai sisarta, jotka olisivat myöntäneet sen pitävän paikkansa; ainakaan seurakunnan keskuudessa se ei heidän mielestään ollut asiallinen huomautus. Jos ajateltiin kirkkokuntia ja helluntailaisuuttakin, ei ajatus tuntunut ehkä niin kaukaa haetulta, ajatellen ennen kaikkea sitä, että naispappeus oli tullut voimaan monessa protestanttisessa suunnassa, ja jopa helluntailaiset eivät käsittäneet sitä, ettei nainen voinut seisoa saarnastuolissa julistustehtävässä.

Helluntaiseurakuntalaisten keskuudessa oli, jos katsottiin pintaa syvemmälle, tietynlainen epävarmuus naisen saarnaajatehtävää kohtaan. Sanottiin aina, etteivät naiset heidän seurakunnassansa saarnanneet, vaan he olivat evankelistoja, ja evankelioivat. Kaikki tällainen huopaaminen puoleen ja toiseen osoitti sen, ettei haluttu nähdä totuutta. Tunnustettiin suoraan se, ettei nainen voinut olla saarnaajana, mutta todellisuudessa nämä pitivät usein pitempiä ja ehkä syvällisempiä saarnoja kuin itse saarnaajat.

Johanneksen seurakunta ei uskonut, Jumalan Sanan todistuksen pohjalta, sen paremmin naisen evankelistan kuin saarnaajanvirkaankaan, vaan naisella ei ollut asiaa puhujanlavalle muuta kuin lähinnä laulajana. Hän saattoi rukoilla kokousten yhteydessä saarnan jälkeen, hän saattoi kertoa todistuksensa yleisön joukosta lyhyesti ja ytimekkäästi, hän saattoi toimia nuorempien sisarten opettajana Tiituksen kirjeen opetuksen mukaisesti, mutta Jumalan Sanan opettaminen muulle seurakunnalle ei ollut hänen tehtävänsä. Mutta siitä huolimatta toteutui tuo Jesajan kirjan kohta tämänkin joukon keskellä, vaikka ei näkyvällä tavalla.

Niin kuin jo mainittiin, ei Johannes pannut kaikkea oman elämänsä kärsimystä tai ristiriitaisuutta oman vaimonsa tiliin, joskin tällä oli oma vastuunsa elämästänsä. Kysymys oli henkien vaikutuksista, mikä ei sinänsä ollut niin näkyvää, että olisi noin vain voitu todeta, että nämä seurakunnan naiset johtivat seurakuntaa. Mutta joka on lukenut tämän kirjan tähän asti, on jo tullut toteamaan, kuinka suuri merkitys niin jokaisen veljen kuin heidän seurakuntansakin elämässä on sillä, mitä heidän vaimonsa tekevät, ja miten he suhtautuvat niin miehiinsä kuin kanssasisariinsa ja - veljiinsäkin. Todella surullista ja kohtalokasta oli se, että tätä ei haluttu nähdä ja tunnustaa, vaan täysin väärällä tavalla ajateltiin naisen kunniaa ja mahdollista häpeää, joka tuli peittää, mutta kuka ajatteli seurakunnan Pään, Herran, kunniaa tai häpeää? Tämä oli selvästi julkituonut tahtonsa niin yksilön kuin seurakunnankin elämän suhteen, mutta nyt olosuhteiden mukaan vaiettiin monista raamatullisista totuuksista, ja naisen kunnian tähden pidettiin esillä sanankohtia, jotka "suojelivat naista". Mutta mikä oli naisen kunnia todellisuudessa, aivan käytännössä? Ei varmastikaan jotakin sellaista, mitä tämä maailma mielsi ja miten se suhtautui naisiinsa ja aviovaimoihinsa! "...ja että jos vaimolla on pitkät hiukset, se on hänelle KUNNIAKSI!" (1. Kor. 11: 15).

Todella uskovaisen naisen, sisaren, vaimon, kunnia perustui hänen asenteeseensa miestänsä kohtaan, Kaikkivaltiaan Jumalan säädöksiä kohtaan. Paavali tuo selvästi esiin sen, että Kristus on jokaisen miehen pää, hallitsija, ja että mies on vaimon pää, ja että uskovaisella naisella tulee olla pitkät hiukset, jotka osoittavat hänen vallanalaisuutensa, alamaisuutensa miestänsä kohtaan; vain näin voi toteutua se, mitä Jumalan Sana sanoo: "...vaimo on miehen kunnia." (1. Kor. 11: 7).

Hylätessään nämä selvät sanan todistukset, ihminen ei hylkää toista ihmistä tai sananpalvelijaa, vaan hylkää itse Herran: "Mutta jos joku haluaa väittää vastaan, niin tietäköön, että meillä ei ole sellaista tapaa eikä Jumalan seurakunnalla!" (1. Kor. 11: 16).

Jumalan tahto on kautta pelastushistorian ollut ihmisten tietoisuudessa, mutta siitä huolimatta vain harvat kokonaismäärään nähden ovat elämässänsä toteuttaneet Jumalan tahtoa ja siten päässeet kokemaan tottelevaisuuden mukanansa tuomat siunaukset.

Johannes kuului niihin, jotka eivät olleet kiinnostuneet siitä, mitä ihmiset yleensä tekivät, tai miten olisi ollut mahdollista kulkea aivan maailman ja jumalallisten asioiden rajamailla. Hän käsitti, että tässä ajassa Jumala etsi niitä ihmisiä, jotka olivat halukkaita toteuttamaan Hänen tahtonsa tässä ajassa olosuhteista ja elämän tilanteista huolimatta. Oli aivan samantekevää mitä maailma teki ja mitä tekivät ne kirkkokunnalliset ihmiset, jotka vain uskonnollisuuden tähden osallistuivat hengellisen elämän asioihin, ilman minkäänlaista todellista sydämen rakkautta ja kiintymystä Jumalaan ja Hänen Sanaansa. Nyt kysymys kuului: "Kuka rakastaa Minua, kuka on halukas seuraamaan Minua minne tahansa Minä menenkin? Kuka on valmis Jumalan valtakunnan tähden luopumaan perheistänsä ja vaimoistansakin? Kuka on halukas toteuttamaan Minun Sanaani perhe-elämänkin suhteen?"

Kun ajattelee todella sitä, että todellisen uskovaisen tie vie usein niinkin pitkälle, että on luovuttava jostakin todella rakkaastakin, niin mitä oli todellisuudessa tämän ajan uskovaisten rakkaus Herraansa kohtaan, kun ajatellaan niin Reinholdia kuin Ottoakin, jotka tietynlaisesta vaimojensa painostuksesta olivat luopuneet sydämensä näystä? Rakkauden perhettä kohtaan olisi tullut olla kuin vihaa sen rakkauden rinnalla, mitä todellinen uskovainen tunsi Herraansa kohtaan: "Jos joku tulee minun tyköni eikä vihaa isäänsä ja äitiänsä ja vaimoaan ja lapsiaan ja veljiään ja sisariaan, vieläpä omaa elämäänsäkin, hän ei voi olla minun opetuslapseni" (Luuk. 14: 26).

Jokaiselle Jumalan Hengen omaavalle lukijalle on itsestään selvää, ettei tämä tarkoita sitä, että uskovaisen inhimillisen vihan mukaisesti tulisi suhtautua omaisiinsa, vaan sanat "omaa elämäänsäkin" tuovat esiin sen, mistä on kysymys. Tähän tuo suuresti valoa se, mitä Paavali tuskassansa huudahtaa: "Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?" (Room. 7: 24). Todellinen uskovainen vihaa kaikkea, mikä on esteenä Jumalan Sanan ja Hänen tahtonsa toteutumiselle, olkoot se sitten jokin aivan ulkonainen asia, tai vaikkapa oma vaimo, joka tavalla tai toisella asettaa konkreettisia tai henkisiä esteitä miehensä Jumalan palvelemiselle. "...ettemme panisi mitään estettä Kristuksen evankeliumille" (1. Kor. 9: 12).

Voitaisiinko asiaa sanoa sen selvemmin, mitä Paavali tuo sen julki 2. Kor. 10? "Vaikka me vaellammekin lihassa, emme kuitenkaan lihan mukaan sodi; sillä meidän sota-aseemme eivät ole lihalliset, vaan ne ovat voimalliset Jumalan edessä hajottamaan maahan linnoituksia. ME HAJOTAMME MAAHAN JÄRJEN PÄÄTELMÄT JA JOKAISEN VARUSTUKSEN, JOKA NOSTETAAN JUMALAN TUNTEMISTA VASTAAN, ja vangitsemme jokaisen ajatuksen kuuliaiseksi Kristukselle, ja olemme valmiit rankaisemaan kaikkea tottelemattomuutta, kunhan te ensin olette täysin kuuliaisiksi tulleet."

Kuka voisi käsittää sen, mitä Johanneksen sisimmässä liikkui hänen lukiessaan näitä jakeita ja ajatellessaan kaikkea sitä, mitä sielunvihollinen oli päässyt rakentamaan järjen päätelminä ja varustuksina todellista Jumalan tuntemista vastaan - niidenkin keskuudessa, joiden olisi luullut näkevän ja tuntevan kaiken aivan toisin? Kuka käsitti sitä merkitystä, mikä oli tottelemattomuudella Jumalan selvää todistusta kohtaan? Sananlaskuissa sanotaan porttovaimosta, että ei käy hän elämän tasaista polkua, hänen tiensä horjuvat hänen huomaamattaan. Kautta koko Jumalan Sanan kuvataan kaikkea tottelemattomuutta Jumalaa ja Hänen Sanaansa kohtaan uskottomuudeksi, haureudeksi Häntä kohtaan. Niitä jotka eivät ole kuuliaisia, kutsutaan portoiksi ja huorintekijöiksi.

Sanan kirjaimellisessa merkityksessä tuskin oli montakaan huorintekijää seurakunnan keskuudessa, mutta kuinka monen Isabelin tai Ann-Marien, Klausin ja Reinholdin, polku oli kuoppainen mahdollisesti täysin heidän itsensä sitä huomaamatta! Jokainen heistä ja kaikista muistakin seurakuntalaisista tiesi aivan täsmälleen, mitä Jumalan Sana sanoi, mutta ulkonaisten asioiden ja olosuhteiden johdosta oli annettu itselle ja aviopuolisolle anteeksi vuosikausien ajan jotakin sellaista, mitä Jumala ei katsonut mieltymyksellä. Ei katsonut itse Herra mieltymyksellä sitäkään, mitä seurakunnassa saarnattiin, ja ehkä vielä vähemmän sitä, mitä siellä ei saarnattu!

Niin kuin jo edellä on todettu, tapahtui tästä suuri osa "rakkaudellisuuden hengen" tähden, sillä sanottiinhan rakkauden ylistyslaulussa, 1. Kor. 13: "...ei muistele kärsimäänsä pahaa... kaikki se peittää, kaikki se uskoo, kaikki se toivoo, kaikki se kärsii..." Irrallaan kaikesta muusta kirjoitetusta voitaisiin näistäkin sanoista rakentaa melkein mitä vain, niin kuin todellisuudessa olikin tapahtunut. Mutta Jumalan Sanan kokonaistodistus tuo selvästi julki sen, että vain sellainen voidaan peittää ja unohtaa, mikä on tuotu Veren alle, ja mille Herra on antanut luvan tulla unohdetuksi. Mutta nyt seurakunta makasi unohduksen peittojensa alla ikään kuin huutaen: "Antakaa meidän olla näin, meillä on hyvä olo!" Kun Jumalan Sanan peili asetettiin heidän eteensä, ja he näkivät jotakin todellisesta tilastansa, tapahtui juuri siten kuin Jaakob kirjoittaa: "Mutta olkaa sanan tekijöitä, eikä vain sen kuulijoita, PETTÄEN ITSENNE. Sillä jos joku on sanan kuulija eikä sen tekijä, niin hän on miehen kaltainen, joka katselee kuvastimesta luonnollisia kasvojaan; hän katselee itseään, lähtee pois ja UNHOTTAA HETI, MILLAINEN HÄN OLI" (Jaak. 1: 22-24).

Johannes oli kiitollinen siitä, että hänet viimeinkin oli herätetty unestansa, sillä tilanne oli todella vakava. Vaikka Jumalan Sanaa oli tallattu maahan sellaisella tavalla niin monen vuoden ajan, ei siitä huolimatta ollut tapahtunut mitään ilmiselvää Jumalan tuomioiden tulemista rikkoneiden ylle. Päinvastoin näytti ajoittain siltä, että monenlaiset siunaukset olivat niiden yllä, jotka selvimmin kapinoivat "naisen alamaisuutta" vastaan. Mutta maa horjui, polku oli kuoppainen, ilman että sitä tiedostettiin ja itse huomattiin!

Kun Maria niin kuin muutkin sisaret selvästi olivat vuosien ajan nuhdelleet Johannesta hänen asenteistansa sisaria kohtaan, olivat siihen yhtyneet monet veljistäkin. Rakkautta ja ymmärtämystä tuli olla tällä enemmän tätä heikompaa sukupuolta kohtaan! Kaikkea ei tullut sillä tavoin huomioida, vaan antaa mieluummin kaiken mennä menojansa. Eiväthän sisaret ymmärtäneet tekevänsä jotakin väärää!

Mutta Johannes ei pyydellyt anteeksi sitä, ettei hän uskonut tätä kaikkea. Juuri näissä asioissa niin sisaret kuin veljetkin heittäytyivät sanoinkuvaamattoman heikon käsityskyvyn omaaviksi, ajatellen sen olevan puolustus niin ihmisten kuin Jumalankin edessä. Mutta aivan jokapäiväisen elämän esimerkit toivat esiin sen seikan, että tämä ymmärtämättömyys oli ilmeisen valikoivaa. Kaiken omaan, usein mielenkiintoiseen ja rakastettavaan työhönsä ja elämänsä alueeseen kuuluvan nämä niin veljet kuin sisaretkin pystyivät hoitamaan sanoinkuvaamattomalla tarkkuudella ja antaumuksella, mutta oman käytöksensä ja suhtautumisensa osoittamille "toisarvoisille" asioille heillä ei sitten riittänytkään enää mielenkiintoa, joka on edellytys niiden huomioimiselle ja oikealla tavalla hoitamiselle.

Erika itki usein omaa kurjuuttaan, suotakoon anteeksi Otolle, jos hän ajoittain koki kaiken olevan krokotiilin kyyneleitä. Jos viikko toisensa perään meni ilman yhteistä aikaa, koska Erikalla oli niin monia velvollisuuksia ja työpaineita, ja sitten lopulta "oikean hetken" tullessa, tämä oli vilkaissut pikkuhousuihinsa, ei todellakaan voinut syyttää Ottoa, jos tämä katsoi itseänsä laiminlyödyksi. Työpaikallansa Erika oli huolellisen ja tarkan työntekijän maineessa, ja alaisiaan hän kohteli viileän asiallisesti, pitäen ohjat tarkasti käsissään. Hän tiesi miten hoitaa työnsä tunnollisesti, miten saada yritys tuottamaan, miten ohjata alaisiansa. Mutta hänen työelämänsä ulkopuolelle ei tämä taidollisuus riittänyt, ja jos Erika vakuutti tyhmyyttänsä ja taitamattomuuttansa, ei Otto sitä aivan käytännön maalaisjärjen omaavana veljenä uskonut eikä hyväksynyt. Oli kysymys jostakin aivan muusta! Erikan elämän painopiste oli väärässä paikassa, voimavarat oli sijoitettu sinänsä taitavasti, taloudellista hyötyä tuovasti, mutta Jumalan oman sydämen mukainen suunnitelma ei päässyt toteutumaan heidän elämässänsä, sillä aivan käytännössä hän ei ollutkaan enää apu miehellensä Otolle, vaan päinvastoin tämä oli se kantava voima, jonka varassa Erika työnsä hoiti.

Otto oli viety paikalle, mihin hän ei olisi halunnut mennä, sillä hän tunsi Jumalan Sanan. Erikalla ei ollut todella aikaa eikä voimia häntä varten, vaikka Sanan mukaisesti hänen olisi ollut tulla olla hänelle apu, joka on sopiva. Oliko sopiva apu vain sitä varten, että hän pääsisi tuntemaan kaikki heikkoutensa, pyyteidensä toteutumattomuuden, miehisen kaipauksen tuskallisen ikeen selässänsä, kalvavan tuskan rinnassansa? Jos Erika ei halunnut juuri koskaan silloin, kun hän halusi, niin oliko tämä hänen apunsa, vaiko työpaikalla olevien nuorten miesten apu, sillä kaikissa firman tilaisuuksissa nämä ylistivät Otolle hänen vaimonsa suloisuutta, hienotunteisuutta, tavatonta toisten huomioimiskykyä?

Ihmiset tekivät työtänsä, huolehtivat siitä, että perheellä oli leipää. Mutta oliko tämä kaikki tarvittava uskovaisen elämässä? Olivatko tämän ajan henki ja elatuksen murheet saaneet sellaisen sijan uskovaisenkin elämässä? Mies tunsi vaimon laiminlyövän häntä, nainen tunsi miehen elämän täyttävän vain työn ja perhe sai kärsiä? Tottumuksen petollinen, toinen luonto, oli saanut johtaa vilpittömätkin sydämet tielle, joka ei ollut hyvä. Tietämättään ihminen palveli toimillaan enemmänkin pahaa kuin hyvää. Ann-Marie oli joskus käsittämättömässä rohkeudessansa julkituonut, ettei naiselta saanutkaan odottaa sitä, että tämä huomioisi miehensä. Hänen mielestänsä kunnon mies huomioi aina vaimonsa sellaisella tavalla, että tämä vastaa miehen odotuksia. Miehen tehtävä oli houkutella kaikki hyvä ulos vaimostansa!

Jossakin mielessä tässä ajatuksessa oli perääkin, mutta jos käytännön tilanne johti siihen, että, anteeksi tämä vertaus, vaimosta tuli enemmänkin kuin lehmä, josta kaikki elinneste oli lypsettävä esiin ilman että se teki mitään asian hyväksi, niin oli kadotettu jotakin todella arvokasta ihmiselämässä. Uskovaista verrataan lähteeseen, joka kumpuaa raikasta vettä. Avioliitossa Sananlaskujen mukaan naisen tulisi olla kuin vesisäiliö, lähde, vesioja. Johannes oli tullut siihen päätelmään, että jokaisessa ihmisessä on tällainen lähde niin hengellisesti kuin inhimilliseen rakkauteenkin liittyen. Voiko näitä kahta erottaa toisistansa, sitä hän ei oikein tiennyt eikä uskonutkaan, mutta jokaisessa naisessa oli tämä lähde, jonka veden tuli virvoittaa ja tyydyttää hänen oma aviopuolisonsa. Vaikka joskus niin Otto kuin toisetkin veljet tunsivat tämän lähteen tyrehtyneen, ei se pitänyt paikkaansa, sillä se virtasi jatkuvasti siitäkin huolimatta, että sitä ei huomattu tai ei haluttu huomata.

Oton jonkinlainen mustasukkaisuus ei ollut täysin perusteetonta tai keksittyä. Jos Erikan firman työntekijät ylistivät tämän suloisuutta ja herttaisuutta, minkä Otto tosin uskoi, mutta ei juuri kokenut omassa elämässänsä, todisti tämä siitä, ettei Erikan lähde ollut kuivunut, vaan sen uoma kohdistui väärään paikkaan, toi virvoituksensa väärille ihmisille. Tietysti hänen tuli olla suloinen ja herttainen kaikille ihmisille, sillä sellainenhan uskovaisen tulee olla, mutta jos Otto vuodesta toiseen joutui kuulemaan hermostunutta ja kiivasta puhetapaa kotona, ei hän ollut edes niin hyvässä asemassa kuin koirat joissakin kodeissa.

Kuule Johannes, nyt sinä kerrot asioista, jotka saattavat sinut naurettavaan asemaan! Mutta ei, Johannes tiesi mistä puhui, sillä todellakin, hän oli itse todistaja sille, kuinka Erika jostakin aivan pikkuasiasta oli loukkaantunut Ottoon ja puhui tälle hyvin kylmästi ja kireästi; asiallisesti kuitenkin, sillä olihan Johannes perheen ulkopuolisena ihmisenä paikanpäällä. Mutta kun koira oli alkanut haukkua ulkona suorastaan raivoisasti, oli Erika rientänyt pihalle hätistämään pois vierasta koiraa, joka oli puraissut heidän koiraparkaansa kylkeen, niin että voitiin nähdä veren vuotavan karvojen sekaan. Erikan silmiin tulivat kyyneleet, ja hän puhui koiralle sellaisella rakkaudella ja suloisuudella, että Johanneskaan ei olisi pannut yhtään pahaksensa tuona hetkenä jos olisi maannut tuon karvaturrin sijasta siinä. Hän itse rakasti heidän koiraansa todella suuresti, ja olisi oleva suuren murheen murtama pitemmänkin aikaa kun tämä kuolisi. Tämä kaikki koirasta ja sen rakastamisesta oli tullut vitsiksi jo lie satoja vuosia sitten, ja sille naurettiin tänäänkin. Mutta jokin Johanneksen sisimmässä puhui murheellista kieltänsä kaiken tämän huvittavuuden keskellä. Erikan suuri suhtautumisero mieheensä ja koiraansa, äkillinen lempeyden puuska eläintä kohtaan kaiken negatiivisuuden ja ahdistavan riitatilanteen keskellä, kertoi jostakin suorastaan järkyttävästä.

Näin ei ollut ainoastaan Erikan suhteen, vaan jossakin määrin Ann-Marie oli vieläkin eläinrakkaampi. Heillä oli ainakin ajoittain niin kanoja kuin kukkoja, lehmiä ja lihotuskarjaa, kissa ja koirakin, jota siitä huolimatta rakastettiin vaikka se joskus söi muutaman kanankin, tietysti parhaasta päästä. Ei tapahtunut harvoin se, että jopa Johanneksen pihamaalle kuului kiivaan puhetulvan viimeinen yhteenveto, ankara oven pamahdus, ja helmat hulmuten saatettiin nähdä tuhdin vaimon rientävän kanalaan tai navettaan. Siellä tämä puheli eläinten kanssa, piti näitä hyvänä ja tunsi olonsa taas paremmaksi. Kyllä, Johannes ei voinut sanoa yhtään pahaa sanaa eläimille, sillä hän rakasti näitä luontokappaleita todella suuresti, sillä ne olivat osa Jumalan luomakuntaa, sen kärsivä osa, sillä ne olivat avuttomia ihmisen ahnauden ja pahuuden keskellä. Tosin hän oli silloin tällöin uhannut tehdä rukkaset heidän koirastansa, joka sairaudenkin keskellä herätti keskellä yötä milloin mistäkin syystä. Vaikka koira kuunteli nämä hirvittävät uhkaukset ja kepillä uhkailut (Johannes ei koskaan lyönyt koiraansa) melkein kuono maassa, heilutti se heti häntäänsä Johanneksen sulkiessa oven.

Eläimet tunsivat ihmisen todellisen mielentilan ja ajatukset itseänsä kohtaan. Eläimiä tuli rakastaa, pitää niistä huoli, niin kuin Jumalankin tarkoitus oli. Mutta Jumala oli toki tarkoittanut jotakin muutakin, hiukan enemmänkin. Vaimojen tuli kunnioittaa ja rakastaa aviopuolisoitansa, miesten tuli rakastaa vaimojansa ja pitää heistä huolta niin kuin Kristuskin piti seurakunnasta.

Jumalan ajatukset niin ihmisiä kuin nimenomaan omaa seurakuntaansakin kohtaan olivat vain hyvät, mutta ihmisen mieli oli nurja, ja ei olisi suonut toiselle mitään sellaista mitä ei itsellä ollut. Kussakin maassa oli omat sananlaskunsa siitä, kuka on maassa kaikkein katein. Nyt voi selvästi todeta, että tuo sananlasku kuului yleismaailmallisessa merkityksessänsä: "Ei ole ketään niin kateellista kuin uskovainen!"

Sanaa saarnattiin, kristillistä kasvatusta pyrittiin antamaan, mutta puuttuivat todelliset perusedellytykset oikeanlaiselle kasvulle. Jokainen tietää mikä on lopputulos siitä, jos koulussa hypätään luokalta toiselle, edetään oppiasteelta toiselle omaksumatta kunkin luokan oppimäärää. Seurauksena on romahdus jossakin vaiheessa. Näin oli käynyt seurakunnallekin, vaikka se jossakin määrin näytti kulkevan eteenpäin. Kuitenkin se oli halunnut hypätä tiettyjen asioiden ohitse, ikään kuin unohtaen niiden olemassaolon.

Nämä asiat haluttiin ohittaa ja unohtaa, sillä niiden huomioiminen olisi tuottanut vaikeuksia, ristiriitoja, joskin vain inhimillisen elämän alueella. Jumalallisen kasvun kannalta ne olivat elintärkeitä. Nyt uskottiin saavutettavan luvattu ilman näitä asioita, luottaen unohduksen voimaan. Mutta tämä ei ollut todellisen Morsiamen valmistautumista kohtaamaan Ylkänsä! Vaatteissa oli hirvittäviä tahroja ja repeämiä!

"Kuulehan nyt, Johannes", sanoivat niin Klaus kuin Thomaskin kuin yhdestä suusta, vaikka vain Klaus puhui, "älä sinä murehdi ja huolehdi kaikista tällaisista asioista, sillä ne tulee jättää Jumalalle. Nämä asiat ovat jokaisen yksityistä laatua olevia, niitä ei tuota... Niitä ei... Tuota minä tarkoitan sitä, että meidän tulee kunnioittaa vaimojamme ja kun sinä... Kun sinä... tuota minä tarkoitan sitä, että jos sinä puhut näistä asioista, ajattelevat ihmiset heti, että sinä puhut omasta avioliitostasi ja omasta vaimostasi... etkö sinä näe kuinka Maria jo kärsii? Ann-Mariekin on aina sanonut, ettei sen Johanneksen pitäisi sillä tavoin julmasti suhtautua vaimoonsa. Naisia tulee ymmärtää ja kunnioittaa, ja jos ne tekevät jotakin väärää, on se parasta vain unohtaa..." "Niin kuin sinäkin teet, Klaus", sanoi Johannes. "Kyllä, oletko kuullut minun puhuvan ihmisille siitä, mitä minun vaimoni tekee? Minä otan Ann-Marien sellaisena kuin hän on; vaikka hän tekisi mitä tahansa, tulee minun uskovaisena miehenä hyväksyä se ja antaa anteeksi, unohtaa kaikki! Kuule Johannes, tuo puhe naisen alamaisuudesta... se on... tuota minä tarkoitan että... minä tarkoitan siis, tuota että... Ymmärrä nyt toki, Johannes, että me elämme sellaisessa ajassa, jossa vaimoilta ei saa odottaa yhtään mitään!"

Johannes tiesi kyllä sanoittakin, mitä Klaus tarkoitti. Mutta mitä tarkoitti se, että tässä ajassa tuli olla seurakunnan, joka uskoi koko Sanan, ja jonka tuli palata takaisin siihen, missä alkuseurakuntakin oli, samaan tilaan, jossa uskovaiset ovat kuin yksi sydän ja yksi sielu?

"Kuulehan nyt Johannes, kyllä elämässä on paljon tärkeämpiäkin asioita kuin ihmisten perheasiat. Iloitsethan sinäkin siitä, että Jumalan Sana on paljastettu meille sellaisella tavalla, Halleluja, Johannes! Miksi kosketella asioita, joista tulee vain vaikeuksia?" Klaus oli kuin lumouksessa puhuessansa tällä tavoin, ja muistellessansa tämän puheita heidän seurakuntansa alkuvuosilta, ei Johannesta voinut olla puistattamasta sisäisesti sellaisella tavalla, että se näkyi päällekin päin. Tämä mies oli kuin jonkinlaisessa lumouksessa, joka esti häntä näkemästä sitä totuutta, joka joskus oli ollut huomattavasti selvemmin nähtävissä. Ei pidetty lainkaan pahana sitä, jos uskovaiset olivat ilmiselvästi tottelemattomia sille Sanalle, joka heille oli saarnattu!

Lumous, siinä oli sana, joka julkitoi ehkä parhaiten sen tilan, missä niin monet olivat. Uskovaiset lumouksessa? Kyllä, mutta mistä tällainen ajatus tuli Johanneksen mieleen? Miksi jokin Johanneksen sisimmässä suorastaan huusi, että se mitä uskovaiset ihmiset kutsuvat pieneksi, onkin tässä suhteessa Jumalan edessä todella suuri paha? Avioliitto- perheasiatko, olisivat näin merkityksettömiä, kun Sanan mukaisesti todellinen avioliitto on esikuva, vertauskuva Kristuksen ja Seurakunnan välisestä suhteesta!

Tottelemattomuuteen suhtauduttiin nyt juuri sillä tavoin kuin oli Saulin aikana. Jumala oli antanut selvän käskynsä siitä, mitä tämän ja seurakunnan tuli tehdä. Heidän tuli hävittää ja vihkiä tuhon omaksi amalekilaiset kaikkine tavaroinensa ja karjoinensa. Kun Samuel, Jumalan profeetta, saapui Saulin luokse, sanoi tämä iloisena: "Herra siunatkoon sinua! Minä olen täyttänyt Herran käskyn!" (Samuelin 15. luku). Eikö seurakunta sanokin tänään samaa? Eikö tämä ole juuri sama asia, mitä niin Klaus kuin Thomaskin yrittivät vakuuttaa Johannekselle? Lähes kaikki näistä ihmisistä uskoivat palvelevansa Herraa ja tekevänsä kaiken Hänen käskynsä mukaisesti. Mutta onko vihitty tuhon omaksi kaikki vihollisen vaikutus, viholliselle kuuluva?

Eikö tänä päivänä voi kuka tahansa todellinen Jumalan palvelija huudahtaa niin tämän ajan Sauleille kuin muillekin vastaaville: "Mitä tämä lammasten määkiminen sitten on, joka kuuluu minun korviini, ja tämä raavaiden ammuminen, jonka kuulen?" Mitä on tämä kaikki puhe, mitä tänä päivänä kuullaan seurakuntalaisten keskuudessa? Väärä puhe, panettelu, suuri meteli, joka kantautuu kaikkialta? Siitä huolimatta sanotaan noudatettavan Herran käskyä, niin kuin Saulkin sanoo: "Amalekilaisilta ne on tuotu; sillä kansa säästi parhaat lampaat ja raavaat uhrataksensa ne Herralle, sinun Jumalallesi; mutta muut me olemme vihkineet tuhon omiksi!"

Kuka voi todella käsittää näiden sanojen merkityksen!? Eikö tämä ole kuin tämän päivän niin sanotun seurakunnan elämästä? Jumalan selvä käsky kuului: "Voita ja vihi tuhon omaksi vihollinen niin kuin kaikki sille kuuluvakin! Älä säästä mitään!" Nyt tämä suuri saarnamies, kansan johtaja, iloisena ilmoittaa kansan säästäneen parhaan osan viholliselle kuuluvasta, uhrataksensa sen Herralle, Samuelin Jumalalle! Kaiken muun hän oli vihkinyt tuhon omaksi! Jos ajattelemme kaikkea tätä hengellisenä esikuvana tälle päivälle, niin mistä on kysymys? Jos tämän esikuvan mukaisesti tulee taistella pimeyden voimia vastaan ja tuhota niiden vaikutus seurakunnan elämässä, yksilön elämässä, niin mitä on tänä päivänä säästetty "Jumalalle uhrattavaksi", jos paras osa on jätetty jäljelle? Mieti sitä, Klaus, Thomas, Reinhold, miettikää sitä, naiset, vaimot, sisaret! Mikä on parasta, kallisarvoisinta niin uskovaisen kuin seurakunnankin elämässä; missä ovat vihollisen arvokkaimmat ja parhaat voimat toiminnassa?

Mikä on todella suurinta ja tärkeintä uskovaiselle Kristuksen Jeesuksen tuntemisen jälkeen? Hänen avioliittonsa, hänen miehensä, hänen vaimonsa! Pelastuksen jälkeen suurinta mitä Herra voi antaa omallensa, on tämän todellinen aviopuoliso, sillä toistakaamme jälleen kerran: Todellinen avioliitto on kuva Kristuksen ja Hänen Seurakuntansa välisestä suhteesta!

Tässä on juuri se asia, mikä Johannekselle kautta vuosien oli ollut käsittämättömintä kaikessa seurakuntaelämässä. Kaikesta muusta sai puhua ja sai korostaa mitä tahansa erikoisoppia tai -näkemystä, mutta ei saanut puhua siitä, millä todellisuudessa oli suurin merkitys uskovaisen elämässä uskon perusasian jälkeen! Ja siitä huolimatta rohkeudella, jota ei olisi uskonut keneltäkään, sanottiin palveltavan Jumalaa, uhrattavan Hänelle! Mutta kelpaavatko tällaiset uhrit Hänelle?

"MIKSI ET KUULLUT HERRAN ÄÄNTÄ, vaan syöksyit saaliin kimppuun ja TEIT SITÄ, MIKÄ ON PAHAA HERRAN SILMISSÄ?" (15: 19). Heti tämän nuhteen perään Saul puolustautuu ja antaa ymmärtää kuulleensa, noudattaneensa, Herran ääntä ja tehneensä tämän käskyn mukaan. Mutta väki oli ottanut saalista, parasta mitä vihollisella oli, uhrataksensa he Herralle, Samuelinkin Jumalalle!

Miettiköön, liikutelkoon sydämessänsä jokainen tämän ajan uskovainen sitä, mitä seuraavaksi sanotaan. Asettukoon näiden sanojen eteen jokainen, joka uskoo tekevänsä palveluksen Jumalalle ja uhraavansa Hänelle. Ajatelkoon jokainen kaikkia niitä saarnoja ja niitä Raamatun jakeita, jotka puhuvat miehen ja hänen vaimonsa välisestä suhteesta! Vieläkö voimme olla välinpitämättömiä, vieläkö voimme vetää unohduksen peiton kaikkien näiden asioiden ylle ja luottaa huomisen päivän tuovan kaikesta huolimatta jotakin parempaa elämäämme?

"Haluaako Herra polttouhreja ja teurasuhreja yhtä hyvin kuin kuuliaisuutta Herran äänelle? Katso, kuuliaisuus on parempi kuin uhri ja tottelevaisuus parempi kuin oinasten rasva. SILLÄ TOTTELEMATTOMUUS ON TAIKUUDEN SYNTIÄ, JA NISKOITTELU ON VALHETTA, ja kuin kotijumalain palvelusta!" (15: 22- 23).

Kyllä, lumous on oikea sana sille, mikä oli vallannut niin monet uskovaiset. SILLÄ TOTTELEMATTOMUUS ON TAIKUUDEN SYNTIÄ!

Johannes ei voinut olla ajattelematta monia esiin tulleita asioita. Kun ihmiset eivät olleet tällä alueella ottaneet vastaan totuutta, olivat he joutuneet asioihin, jotka eivät olleet enää viattomia ja vaarattomia. Taikuus ja kaikki tälle alueelle kuuluva olivat jotakin sellaista, minkä kanssa uskovaisen ei tullut olla missään tekemisissä. Mutta nyt tottelemattomuus, kuuliaisuuden puute, olivat johtaneet ihmiset pois Jumalan suojaavan Sanan alueelta, ja niinpä ilmeni asioita, jotka saivat Johanneksen kavahtamaan.

Joissakin kokouksissa oli, joskaan eivät nämä asiat pääsyynä, ilmapiiri kuin jonkin vieraan uskonnon temppelissä. Joidenkin ihmisten kasvot olivat muuttuneet suorastaan oudoiksi, kuin voidaan kuvitella jonkun lumotun ihmisen olevan. Vähäteltiin, puolusteltiin suoranaista tottelemattomuutta Jumalan Sanaa kohtaan, koska ei koettu minkäänlaisen rangaistuksen tai tuomion tulevan. Vaikka tiettyjen asioiden olisi tullut säikäyttää Ann-Marienkin tapaiset ihmiset, jatkoivat nämä vuodesta toiseen miehensä sättimistä ja pahanpuhumista. Monien sisarten kahvihetket olivat pelkkää puhetta, vaikka Jumalan Sana varoittaa: "Missä on paljon sanoja, siinä ei syntiä puutu, mutta joka huulensa hillitsee, se on taitava" (Snl. 10: 19).

Uusi Testamentti varoittaa aivan yhtä vakavasti ja vielä syventäen kaikkea: "Mutta mikä käy suusta ulos, se tulee sydämestä, ja se saastuttaa ihmisen. Sillä sydämestä lähtevät pahat ajatukset, murhat, aviorikokset, haureudet, varkaudet, väärät todistukset, jumalanpilkkaamiset. Nämä ihmisen saastuttavat; mutta pesemättömin käsin syöminen ei saastuta ihmistä" (Matt. 15: 20). Kirjanoppineet ja fariseukset kiinnittivät huomion kaikkeen ulkonaiseen, käsittämättä itse asioiden olemusta. Jos tänä päivänä ei käsitetä näitä asioita niiden todellisessa merkityksessä, merkinneekö se sitä, että sama farisealainen henki on saanut valtaansa monet meistä?

"...kieli on pieni jäsen ja voi kuitenkin kerskata suurista asioista. Katso, kuinka pieni tuli, ja kuinka suuren metsän se sytyttää! Myös kieli on tuli, on vääryyden maailma; kieli on se meidän jäsenistämme, joka tahraa koko ruumiin, sytyttää tuleen elämän pyörän, itse syttyen helvetistä... Kielellä me kiitämme Herraa ja Isää, ja sillä me kiroamme ihmisiä, Jumalan kaltaisiksi luotuja..." (Jaak. 3).

Olemme jo todenneet, että kielellä oli särjetty seurakunnassa tavattoman paljon, ja itse asiassa oli tuskin konkreettisesti tapahtunut mitään sellaista, mikä olisi sinänsä särkenyt mitään. Mutta kieli oli se, mikä aikaansai ja ikään kuin sinetöi monien mitättömienkin asioiden vaikutuksen, kärpäsestä tuli härkänen, mustasta valkoinen, oikeasta väärä, väärästä oikea. Mutta tämä kielen helvetillinen tuli ei rajoittunut ainoastaan seurakunnan asioihin, vaan se saastutti, tahrasi, toisenlaistakin ruumista: "Sentähden mies luopukoon isästänsä ja äidistänsä ja liittyköön vaimoonsa, JA HE TULEVAT YHDEKSI LIHAKSI!" (1. Moos. 2: 24).

Hartmutilla oli itsellänsä sanoinkuvaamattomia vaikeuksia avioliitossansa, ja tämä väärä henki ja kielen helvetillinen voima, joskin paperille siirrettynä, pyrki hajottamaan Oton ja Erikankin avioliiton. Tämä oli yksi saatanallisimmista asioista näissä piireissä. Jos itsellä oli vastoinkäymisiä, pyrittiin ne siirtämään muiden ylle: Jos minulla, niin sinullakin! Samaa tekivät monet väärähenkiset, ja pienemmässä määrin sitä tekivät useimmat niin Johanneksen kuin Otonkin seurakunnissa, kaikkialla. Vaimot kahvitilaisuuksissa, kertoessaan surujansa ja moittiessansa miehiänsä, etsivät vahvistusta omille tunteillensa, ja mikä pahinta, vaikuttivat toisiinsa sellaisella tavalla, että vaikeudet siirtyivät sinnekin, missä ne eivät olisi olleet ilman näitä "helvetin kokouksia"! Onko tämä väärin sanottu? "...kieli ...itse syttyen helvetistä!"

Jälleen kerran Johannes joutui kyselemään itseltänsä, miksi hänen sydämessänsä nämä asiat eivät suoneet rauhaa? Miksi tämä kaikki vaivasi häntä sellaisella tavalla? Mihin kaikki perustui? Miksi hän näki kaikki nämä asiat niin vakavina, aivan toisin kuin Klaus ja Thomas, monet muut? Tänä aamuna se oli selvinnyt hänelle, sillä hänen sisäinen äänensä pani hänet lukemaan Vanhaa Testamenttia, ja sieltä hän löysi vastauksen tähän häntä ahdistavaan asiaa. Sieltä hän oli lukenut nämä asiat, vaikka olikin sen osittain unohtanut.

Monen nykyajan uskovaisen mielestä kaikissa asioissa, niin kuin tässäkin, vain Uuden Testamentin todistus on ratkaiseva. Mutta tämä ei pidä lainkaan paikkaansa näin pelkistettynä. Tosin on Uusi Testamentti Vanhan Testamentin täyttymys, mutta siitä huolimatta ei voida sanoa, ettei Vanhan Testamentin todistuksella olisi merkitystä meille vielä tänäänkin. Tästä todistaa selvästi se, mitä Paavali Pyhän Hengen kautta kirjoittaa: "Niinpä sitoo laki naidun vaimon hänen elossa olevaan mieheensä..." (Room. 7: 2). "...vaan olkoot alamaisia, niinkuin lakikin sanoo..." (1. Kor. 14: 34). Hän siis mitä selvimmin sitoo nämä asiat siihen, mitä Vanha Testamentti sanoo. Niinpä Johanneskin vietiin lukemaan sieltä, ja hän ei enää vapissut ja peljännyt omien ajatustensa edessä, sillä hän tiesi niiden olevan Jumalan itsensä sydämeensä laittamia.

"Mutta Saulin tytär Miikal rakasti Daavidia" (1. Sam. 18: 20). "Silloin Saul antoi tyttärensä Miikalin hänelle vaimoksi. Ja Saul näki ja ymmärsi, että Herra oli Daavidin kanssa, ja Saulin tytär Miikal rakasti häntä" (1. Sam. 18: 27- 28). Miikal oli isänsä lapsi, mutta rakasti kuitenkin miestänsä siinä määrin, että varoitti tätä isänsä aikeista surmata hänet. Pitäkäämme mielessämme, mitä luimme hetki sitten Uudesta Testamentista: "Mutta mikä käy suusta ulos, se tulee sydämestä, ja se saastuttaa ihmisen. Sillä sydämestä lähtevät pahat ajatukset..." Kukaan ei voi kieltää sitä, etteikö Miikal olisi rakastanut Daavidia, sillä näin sanoo kirjoitettu Sana. Mutta hänessä oli kuitenkin jotakin sellaista, mikä johti inhimillisen mielen ja varmastikin tämän ajan uskovaisen mielestä kohtuuttomiin seuraamuksiin. Mutta eikö tämäkin ole kirjoitettu meille varoitukseksi, ettemme samoin tekisi?

"Ja Daavid hyppi kaikin voimin Herran edessä, ja Daavid oli puettu pellavakasukkaan. Niin Daavid ja koko Israelin heimo toivat Herran arkin riemun raikuessa ja pasunain pauhatessa. Kun Herran arkki tuli Daavidin kaupunkiin, katseli Miikal, Saulin tytär, ikkunasta; ja nähdessään kuningas Daavidin karkeloivan ja hyppivän Herran edessä halveksi hän häntä sydämessänsä" (2. Sam. 6). Tässä on meille tallennettuna jotakin, jolla täytyy olla merkitystä tulevillekin polville, sillä muuten sitä ei olisi Jumalan Sanaan kirjoitettu. Mutta ottaen huomioon nykyiset käsitykset ja asenteet, ei siinä ollut mitään väärää, vain sydämen ajatus!?

"Mutta kun Daavid palasi takaisin tervehtimään perhettänsä, meni Miikal, Saulin tytär, ulos Daavidia vastaan ja sanoi: 'Kuinka arvokkaana onkaan Israelin kuningas nyt esiintynyt, kun on tänä päivänä paljastanut itsensä palvelijainsa palvelijattarien silmien edessä, niinkuin kevytmielinen ihminen paljastautuu!'" Oi, Johannes näki näissä jakeissa todella paljon! Kuinka moitittiinkaan jumalanpalvelijoita niin kotona kuin seurakunnassakin! Tuohon aikaan oli nimenomaan uskallettua se, että nainen lausui jotakin moitetta miehellensä, vieläpä kuninkaalle! Onko siis ihme jos tänään vaimot rohkenivat moittia miehiänsä, vieläpä sananpalvelijoita?! He paljastivat asioita, joista olisi tullut vaieta, paljastivat sydämensä, avautuivat seurakunnan edessä. Ei, sellainen ei sopinut, ei tullut olla liian henkilökohtainen, uskon tuli olla jotakin muuta, kaukaisempaa, turvallisempaa!

Daavid julkitoi vaimollensa sydämensä ajatukset, pitäen itsensä halpana ja vähäisenä olemaan Herran palvelija. Hän ei lausunut mitään sopimatonta, ei julistanut tuomiota vaimollensa. Mutta siitä huolimatta on kirjoitettu: "Ja Miikal, Saulin tytär, ei saanut lasta kuolinpäiväänsä asti!" (jae 23).

Inhimillinen mieli pitää tällaista rangaistusta kovana, kohtuuttomana, mutta Jumala on yhä vieläkin Kaikkivaltias, Joka on puhunut, ja Joka odottaa kansaltansa kuuliaisuutta ja tottelevaisuutta.

Mirjam oli myöskin nainen, sisar, joskaan ei naimisissa Mooseksen kanssa, sillä hän oli tämän sisar. "Ja naisprofeetta Mirjam, Aaronin sisar, otti vaskirummun käteensä, ja kaikki naiset seurasivat häntä vaskirumpuja lyöden ja karkeloiden..." (2. Moos. 15: 20). Hän oli profeetta, joskaan ei siinä mielessä kuin miesprofeetat. Pankaamme merkille ajatus: "...ja kaikki naiset seurasivat häntä!" Hän oli siinä asemassa, että hänen esimerkkiänsä seurattiin, eikä siis ollut samantekevää miten hän käyttäytyi ja mitä hän teki.

Israelin seurakunta oli suurissa vaikeuksissa erämaavaelluksensa aikana ja Mooseksen asema oli kaikkea muuta kuin kiitollinen ja ihmiskunniaa tuova. Hänen virkaansa ja asemaansa himoittiin ja tavoiteltiin, käsittämättä kuitenkaan sen mukanaan tuomia huonoja puolia. Haluttiin jotakin suurta, ilman vastuuta, ilman todellista rakkautta Herraa ja hänen kansaansa kohtaan. Haluttiin pystyttää itsellensä muistomerkki, niin kuin kerrotaan Saulista hänen amalekilaisia vastaan käymänsä sodan jälkitoimista. Hän oli ajatellut miellyttävänsä Jumalaa uhraamalla vihollisen parasta karjaa, ja vieläpä kerrotaan, että: "...Saul on mennyt Karmeliin ja pystyttänyt sinne itsellensä muistomerkin" (1. Sam. 15: 12). Muistomerkki kaiken tämän tottelemattomuuden jälkeen!

Mooses joutui siis kokemaan kovia, ja joskus hänen läheisensäkään eivät ymmärtäneet hänen tunteitansa ja henkilökohtaisia tarpeitansa. "Mutta Mirjam ja Aaron parjasivat Moosesta etiopialaisen naisen tähden, jonka hän oli ottanut vaimokseen; sillä hän oli ottanut vaimokseen etiopialaisen naisen. Ja he sanoivat: 'Ainoastaan Mooseksen kauttako Herra puhuu? Eikö hän puhu myös meidän kauttamme?" Monen mielestä tämä nuhde oli asiallinen, sillä eikö ollut hyvä kuulla näin vaikutusvaltaisten ihmisten mielipide? Aaron, Mooseksen oikea käsi, kieleltään taitava, Mooseksen puolesta puhunut! Mirjam, sisar, profeetta, hengellinen! Heidän mielipiteellänsä oli painoa, merkitystä. Jos Mooses ei kuulisi, ottaisi opiksensa, olisi varmasti kansa seisova näiden kahden kanssa Moosesta vastaan ja puhuva järkeä tälle.

Tänä päivänä toistui kaikki tämä seurakunnan keskuudessa maailmanlaajuisesti. Sananpalvelijoita vastaan nousivat heidän omat veljensä ja sisarensa, vaimonsa ja seurakuntalaisensa. Näin oli aina tapahtunut, olisiko siinä sitten mitään vakavaa? Eikö elämä jatkuisi niin kuin ennenkin? Kuka siitä pahoittaisi mielensä, kuka siitä välittäisi? Jumalan palvelijoiden tehtävähän oli ymmärtää, antaa anteeksi. Rakkaus peittää syntien paljouden, kaiken se peittää, kaiken se uskoo muuttuvan hyväksi!? Mutta tässäkin yhteydessä pahoitti mielensä joku muukin, kuin vain Mooses! Ja se ei ollut leikin asia, ei naurun asia!

"JA HERRA KUULI SEN!" (4. Moos. 12: 2) Ymmärrä, seurakunta, ymmärrä sinä uskovainen, mies tai nainen, tyttö tai poika! On silmä joka näkee, korva, joka kuulee! Mikään ei ole Häneltä salassa. Ei varpunenkaan putoa ilman Hänen tietämystänsä, ja kuinka paljon suuremmasta asiasta tässä onkaan kysymys!

"Miksi ette peljänneet puhua minun palvelijaani Moosesta vastaan?" Meille kerrotaan, että Herran viha syttyi heitä kohtaan ja Hän meni pois! Seurakunta, uskovaiset, onko Herra teidän keskuudessanne, vai onko Hän mennyt pois? Oletteko aivan varmoja siitä, että Herra on keskuudessanne? Oletteko aivan varmoja, ettei mikään tuomio ole sittenkin tullut teidän yllenne, vaikka ette sitä ehkä itse näe tai huomaa?

"Kun pilvi oli poistunut majan päältä, niin katso, Mirjam oli lumivalkea pitalista; ja Aaron kääntyi Mirjamiin päin, ja katso, tämä oli pitalinen!"

Suokoon Jumala meille sen armon, että katumus saavuttaa meidät, niin kuin Aaronin ja Mirjaminkin, ennen kuin on liian myöhä. Sanokaamme Aaronin tavoin: "Oi herrani! Älä pane meidän päällemme syntiä, jonka olemme tyhmyydessä tehneet. Älä anna hänen jäädä kuolleen sikiön kaltaiseksi, jonka ruumis on puoleksi mädännyt, kun se äitinsä kohdusta tulee!" Mooses ei ollut osallinen tähän tuomioon, vaan Hän, joka oli kuullut näiden kahden puheen, ei voinut vanhurskautensa tähden jättää tuomion langettamista. Mooses huusi Herran puoleen sisarensa tähden ja Herra vastasi. "Niin Mirjam oli suljettuna ulos leiristä seitsemän päivää, eikä kansa lähtenyt liikkeelle, ennenkuin Mirjam oli tuotu takaisin."

Tämän tottelemattomuuden ja kurittomuuden tuomio ei ollut lopullinen, ja suokoon Herramme meille sen armon, että löydämme avun ennen kuin on liian myöhäistä. Mirjamin tähden koko seurakunta joutui odottamaan, pysymään paikallansa. Suokoon Herra, että todellinen seurakunta voi lähteä liikkeelle oikealla tavalla, kuuliaisuudessa ja tottelevaisuudessa myöskin avioelämän alueella, sillä niin kauan kuin nämä asiat halutaan unohtaa ja peittää, ei todellista eteenpäin kulkemista ole.

Markku Vuori