-"Ei käy
hän elämän tasaista polkua, hänen tiensä horjuvat hänen huomaamattaan"
(Snl. 5: 6).
Väärästä
opetuksesta johtuen seurakunnan keskuudessa vallitsivat suoranaiset
jumalattomuudet, vaikka niitä ei juuri kukaan pannut merkille, sillä elettiin
aikaa, jossa ihmiset korvasyyhyynsä haalivat itsellensä opettajia, ja loivat
ikään kuin itse itsellensä oman käsityksensä mukaisen "Jumalan
valtakunnan". Rakennettiin kokonaisia oppi- ja asennemaailmoja vain
muutaman jakeen innoittamina ja jätettiin huomioimatta lukuisa määrä muita
sanankohtia, jotka todellisuudessa tekivät tyhjäksi kaikki nämä ihmismielen
muovaamat rakennelmat.
Johannes oli
kuin herännyt jostakin "prinsessa Ruususen unesta", johon hänet oli
tuuditettu niin moninaisilla asioilla. Jossakin mielessä tuo uni oli kuin
Tuomarien kirjasta, missä Simson oli rakastamansa naisen sylissä maatessaan
nukutettu syvään ja rauhaisaan uneen, niin että oli ollut mahdollista leikata
pois hänen hiuksensa, viedä häneltä hänen voimansa.
Kuinka suuri vaikutus
olikaan naisilla ja aviovaimoilla kaikkeen seurakuntaelämässä tapahtuvaan! Nyt
vasta hän todella käsitti ja näki sen, ei ainoastaan elävässä elämässä, vaan
Jumalan Sanan sivuilta saattoi löytää vastauksen kaikkeen siihen, mitä nyt
tapahtui, jos vain halusi nähdä, halusi tulla ulos vuosisataisesta pimeydestä!
Nyt hän alkoi
käsittää omaa asennettansa kaikkiin näihin asioihin. Vuosikaudet hän oli
ihmetellyt kaikkea sitä ristiriitaa sisäisen äänensä ja ulkonaisen elämän
välillä, ja hän oli ollut siitä tuomiolla itsensä kanssa niin kauan, että oli
joutunut epäilyksiin ja masennukseen. Aina kun hän oli tavalla tai toisella
puuttunut näihin asioihin, oli hän saanut tuntea sellaista vastustusta, ettei
sitä ollut milloinkaan voinut kuvitella. Miksi hän aina vasten parempaa
ymmärrystäkin, vastoin itsesuojeluvaistoa, ei jättänyt rauhaan näitä asioita?
Hän ei yksinkertaisesti voinut tehdä sitä, sillä nämä asiat eivät jättäneet
häntä rauhaan, sillä kaiken takana oli itsensä Kaikkivaltiaan Jumalan ääni
hänen sisimmässänsä! Hän oli lupautunut julistamaan kaiken sen, mitä hänen
sydämellensä asetettiin, ja sitä ei voinut peruuttaa!
Hän ei niinkään
ajatellut Mariaa kaiken tämän keskellä, sillä ihmiset eivät itsestänsä tehneet
kaikkea sitä, mitä nyt voitiin nähdä. Suurin osa uskovaisista vaimoista
käyttäytyi toisistaan hiukan poiketen lähes samanlaisella tavalla. Samanlaiset
henget saivat vaikuttaa näissä ihmisissä, ja niin seurakunta oli joutunut
tilaan, jossa voitiin todeta niin kuin Jesaja 3:12 sanoo: "Minun
kansani käskijät ovat lapsia, ja naiset sitä hallitsevat!".
Jos keneltä
tahansa olisi kysytty, pitääkö tämä paikkansa, olisi tuskin löytynyt tuhannesta
montakaan veljeä tai sisarta, jotka olisivat myöntäneet sen pitävän paikkansa;
ainakaan seurakunnan keskuudessa se ei heidän mielestään ollut asiallinen
huomautus. Jos ajateltiin kirkkokuntia ja helluntailaisuuttakin, ei ajatus
tuntunut ehkä niin kaukaa haetulta, ajatellen ennen kaikkea sitä, että
naispappeus oli tullut voimaan monessa protestanttisessa suunnassa, ja jopa
helluntailaiset eivät käsittäneet sitä, ettei nainen voinut seisoa
saarnastuolissa julistustehtävässä.
Helluntaiseurakuntalaisten
keskuudessa oli, jos katsottiin pintaa syvemmälle, tietynlainen epävarmuus
naisen saarnaajatehtävää kohtaan. Sanottiin aina, etteivät naiset heidän
seurakunnassansa saarnanneet, vaan he olivat evankelistoja, ja evankelioivat.
Kaikki tällainen huopaaminen puoleen ja toiseen osoitti sen, ettei haluttu
nähdä totuutta. Tunnustettiin suoraan se, ettei nainen voinut olla saarnaajana,
mutta todellisuudessa nämä pitivät usein pitempiä ja ehkä syvällisempiä
saarnoja kuin itse saarnaajat.
Johanneksen
seurakunta ei uskonut, Jumalan Sanan todistuksen pohjalta, sen paremmin naisen
evankelistan kuin saarnaajanvirkaankaan, vaan naisella ei ollut asiaa
puhujanlavalle muuta kuin lähinnä laulajana. Hän saattoi rukoilla kokousten
yhteydessä saarnan jälkeen, hän saattoi kertoa todistuksensa yleisön joukosta
lyhyesti ja ytimekkäästi, hän saattoi toimia nuorempien sisarten opettajana
Tiituksen kirjeen opetuksen mukaisesti, mutta Jumalan Sanan opettaminen muulle
seurakunnalle ei ollut hänen tehtävänsä. Mutta siitä huolimatta toteutui tuo
Jesajan kirjan kohta tämänkin joukon keskellä, vaikka ei näkyvällä tavalla.
Niin kuin jo
mainittiin, ei Johannes pannut kaikkea oman elämänsä kärsimystä tai
ristiriitaisuutta oman vaimonsa tiliin, joskin tällä oli oma vastuunsa
elämästänsä. Kysymys oli henkien vaikutuksista, mikä ei sinänsä ollut niin
näkyvää, että olisi noin vain voitu todeta, että nämä seurakunnan naiset
johtivat seurakuntaa. Mutta joka on lukenut tämän kirjan tähän asti, on jo
tullut toteamaan, kuinka suuri merkitys niin jokaisen veljen kuin heidän
seurakuntansakin elämässä on sillä, mitä heidän vaimonsa tekevät, ja miten he
suhtautuvat niin miehiinsä kuin kanssasisariinsa ja - veljiinsäkin. Todella
surullista ja kohtalokasta oli se, että tätä ei haluttu nähdä ja tunnustaa,
vaan täysin väärällä tavalla ajateltiin naisen kunniaa ja mahdollista häpeää,
joka tuli peittää, mutta kuka ajatteli seurakunnan Pään, Herran, kunniaa tai
häpeää? Tämä oli selvästi julkituonut tahtonsa niin yksilön kuin seurakunnankin
elämän suhteen, mutta nyt olosuhteiden mukaan vaiettiin monista raamatullisista
totuuksista, ja naisen kunnian tähden pidettiin esillä sanankohtia, jotka
"suojelivat naista". Mutta mikä oli naisen kunnia todellisuudessa,
aivan käytännössä? Ei varmastikaan jotakin sellaista, mitä tämä maailma mielsi
ja miten se suhtautui naisiinsa ja aviovaimoihinsa! "...ja että jos
vaimolla on pitkät hiukset, se on hänelle KUNNIAKSI!" (1. Kor. 11:
15).
Todella
uskovaisen naisen, sisaren, vaimon, kunnia perustui hänen asenteeseensa
miestänsä kohtaan, Kaikkivaltiaan Jumalan säädöksiä kohtaan. Paavali tuo
selvästi esiin sen, että Kristus on jokaisen miehen pää, hallitsija, ja että
mies on vaimon pää, ja että uskovaisella naisella tulee olla pitkät hiukset,
jotka osoittavat hänen vallanalaisuutensa, alamaisuutensa miestänsä kohtaan;
vain näin voi toteutua se, mitä Jumalan Sana sanoo: "...vaimo on miehen
kunnia." (1. Kor. 11: 7).
Hylätessään nämä
selvät sanan todistukset, ihminen ei hylkää toista ihmistä tai sananpalvelijaa,
vaan hylkää itse Herran: "Mutta jos joku haluaa väittää vastaan, niin
tietäköön, että meillä ei ole sellaista tapaa eikä Jumalan seurakunnalla!"
(1. Kor. 11: 16).
Jumalan tahto on
kautta pelastushistorian ollut ihmisten tietoisuudessa, mutta siitä huolimatta
vain harvat kokonaismäärään nähden ovat elämässänsä toteuttaneet Jumalan tahtoa
ja siten päässeet kokemaan tottelevaisuuden mukanansa tuomat siunaukset.
Johannes kuului
niihin, jotka eivät olleet kiinnostuneet siitä, mitä ihmiset yleensä tekivät,
tai miten olisi ollut mahdollista kulkea aivan maailman ja jumalallisten
asioiden rajamailla. Hän käsitti, että tässä ajassa Jumala etsi niitä ihmisiä,
jotka olivat halukkaita toteuttamaan Hänen tahtonsa tässä ajassa olosuhteista
ja elämän tilanteista huolimatta. Oli aivan samantekevää mitä maailma teki ja
mitä tekivät ne kirkkokunnalliset ihmiset, jotka vain uskonnollisuuden tähden
osallistuivat hengellisen elämän asioihin, ilman minkäänlaista todellista
sydämen rakkautta ja kiintymystä Jumalaan ja Hänen Sanaansa. Nyt kysymys
kuului: "Kuka rakastaa Minua, kuka on halukas seuraamaan Minua minne
tahansa Minä menenkin? Kuka on valmis Jumalan valtakunnan tähden luopumaan
perheistänsä ja vaimoistansakin? Kuka on halukas toteuttamaan Minun Sanaani
perhe-elämänkin suhteen?"
Kun ajattelee
todella sitä, että todellisen uskovaisen tie vie usein niinkin pitkälle, että
on luovuttava jostakin todella rakkaastakin, niin mitä oli todellisuudessa
tämän ajan uskovaisten rakkaus Herraansa kohtaan, kun ajatellaan niin
Reinholdia kuin Ottoakin, jotka tietynlaisesta vaimojensa painostuksesta olivat
luopuneet sydämensä näystä? Rakkauden perhettä kohtaan olisi tullut olla kuin
vihaa sen rakkauden rinnalla, mitä todellinen uskovainen tunsi Herraansa
kohtaan: "Jos joku tulee minun tyköni eikä vihaa isäänsä ja äitiänsä ja
vaimoaan ja lapsiaan ja veljiään ja sisariaan, vieläpä omaa elämäänsäkin, hän
ei voi olla minun opetuslapseni" (Luuk. 14: 26).
Jokaiselle
Jumalan Hengen omaavalle lukijalle on itsestään selvää, ettei tämä tarkoita
sitä, että uskovaisen inhimillisen vihan mukaisesti tulisi suhtautua
omaisiinsa, vaan sanat "omaa elämäänsäkin" tuovat esiin sen, mistä on
kysymys. Tähän tuo suuresti valoa se, mitä Paavali tuskassansa huudahtaa: "Minä
viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?"
(Room. 7: 24). Todellinen uskovainen vihaa kaikkea, mikä on esteenä Jumalan
Sanan ja Hänen tahtonsa toteutumiselle, olkoot se sitten jokin aivan ulkonainen
asia, tai vaikkapa oma vaimo, joka tavalla tai toisella asettaa konkreettisia
tai henkisiä esteitä miehensä Jumalan palvelemiselle. "...ettemme
panisi mitään estettä Kristuksen evankeliumille" (1. Kor. 9: 12).
Voitaisiinko
asiaa sanoa sen selvemmin, mitä Paavali tuo sen julki 2. Kor. 10? "Vaikka
me vaellammekin lihassa, emme kuitenkaan lihan mukaan sodi; sillä meidän
sota-aseemme eivät ole lihalliset, vaan ne ovat voimalliset Jumalan edessä
hajottamaan maahan linnoituksia. ME HAJOTAMME MAAHAN JÄRJEN PÄÄTELMÄT JA
JOKAISEN VARUSTUKSEN, JOKA NOSTETAAN JUMALAN TUNTEMISTA VASTAAN, ja vangitsemme
jokaisen ajatuksen kuuliaiseksi Kristukselle, ja olemme valmiit rankaisemaan
kaikkea tottelemattomuutta, kunhan te ensin olette täysin kuuliaisiksi tulleet."
Kuka voisi
käsittää sen, mitä Johanneksen sisimmässä liikkui hänen lukiessaan näitä
jakeita ja ajatellessaan kaikkea sitä, mitä sielunvihollinen oli päässyt
rakentamaan järjen päätelminä ja varustuksina todellista Jumalan tuntemista
vastaan - niidenkin keskuudessa, joiden olisi luullut näkevän ja tuntevan
kaiken aivan toisin? Kuka käsitti sitä merkitystä, mikä oli
tottelemattomuudella Jumalan selvää todistusta kohtaan? Sananlaskuissa sanotaan
porttovaimosta, että ei käy hän elämän tasaista polkua, hänen tiensä
horjuvat hänen huomaamattaan. Kautta koko Jumalan Sanan kuvataan kaikkea
tottelemattomuutta Jumalaa ja Hänen Sanaansa kohtaan uskottomuudeksi,
haureudeksi Häntä kohtaan. Niitä jotka eivät ole kuuliaisia, kutsutaan
portoiksi ja huorintekijöiksi.
Sanan
kirjaimellisessa merkityksessä tuskin oli montakaan huorintekijää seurakunnan
keskuudessa, mutta kuinka monen Isabelin tai Ann-Marien, Klausin ja Reinholdin,
polku oli kuoppainen mahdollisesti täysin heidän itsensä sitä huomaamatta!
Jokainen heistä ja kaikista muistakin seurakuntalaisista tiesi aivan
täsmälleen, mitä Jumalan Sana sanoi, mutta ulkonaisten asioiden ja olosuhteiden
johdosta oli annettu itselle ja aviopuolisolle anteeksi vuosikausien ajan
jotakin sellaista, mitä Jumala ei katsonut mieltymyksellä. Ei katsonut itse
Herra mieltymyksellä sitäkään, mitä seurakunnassa saarnattiin, ja ehkä vielä
vähemmän sitä, mitä siellä ei saarnattu!
Niin kuin jo
edellä on todettu, tapahtui tästä suuri osa "rakkaudellisuuden
hengen" tähden, sillä sanottiinhan rakkauden ylistyslaulussa, 1. Kor. 13: "...ei
muistele kärsimäänsä pahaa... kaikki se peittää, kaikki se uskoo, kaikki se
toivoo, kaikki se kärsii..." Irrallaan kaikesta muusta kirjoitetusta
voitaisiin näistäkin sanoista rakentaa melkein mitä vain, niin kuin
todellisuudessa olikin tapahtunut. Mutta Jumalan Sanan kokonaistodistus tuo
selvästi julki sen, että vain sellainen voidaan peittää ja unohtaa, mikä on
tuotu Veren alle, ja mille Herra on antanut luvan tulla unohdetuksi. Mutta nyt
seurakunta makasi unohduksen peittojensa alla ikään kuin huutaen: "Antakaa
meidän olla näin, meillä on hyvä olo!" Kun Jumalan Sanan peili asetettiin
heidän eteensä, ja he näkivät jotakin todellisesta tilastansa, tapahtui juuri
siten kuin Jaakob kirjoittaa: "Mutta olkaa sanan tekijöitä, eikä vain
sen kuulijoita, PETTÄEN ITSENNE. Sillä jos joku on sanan kuulija eikä sen
tekijä, niin hän on miehen kaltainen, joka katselee kuvastimesta luonnollisia
kasvojaan; hän katselee itseään, lähtee pois ja UNHOTTAA HETI, MILLAINEN HÄN
OLI" (Jaak. 1: 22-24).
Johannes oli
kiitollinen siitä, että hänet viimeinkin oli herätetty unestansa, sillä tilanne
oli todella vakava. Vaikka Jumalan Sanaa oli tallattu maahan sellaisella
tavalla niin monen vuoden ajan, ei siitä huolimatta ollut tapahtunut mitään
ilmiselvää Jumalan tuomioiden tulemista rikkoneiden ylle. Päinvastoin näytti
ajoittain siltä, että monenlaiset siunaukset olivat niiden yllä, jotka
selvimmin kapinoivat "naisen alamaisuutta" vastaan. Mutta maa horjui,
polku oli kuoppainen, ilman että sitä tiedostettiin ja itse huomattiin!
Kun Maria niin kuin
muutkin sisaret selvästi olivat vuosien ajan nuhdelleet Johannesta hänen
asenteistansa sisaria kohtaan, olivat siihen yhtyneet monet veljistäkin.
Rakkautta ja ymmärtämystä tuli olla tällä enemmän tätä heikompaa sukupuolta
kohtaan! Kaikkea ei tullut sillä tavoin huomioida, vaan antaa mieluummin kaiken
mennä menojansa. Eiväthän sisaret ymmärtäneet tekevänsä jotakin väärää!
Mutta Johannes
ei pyydellyt anteeksi sitä, ettei hän uskonut tätä kaikkea. Juuri näissä
asioissa niin sisaret kuin veljetkin heittäytyivät sanoinkuvaamattoman heikon
käsityskyvyn omaaviksi, ajatellen sen olevan puolustus niin ihmisten kuin
Jumalankin edessä. Mutta aivan jokapäiväisen elämän esimerkit toivat esiin sen
seikan, että tämä ymmärtämättömyys oli ilmeisen valikoivaa. Kaiken omaan, usein
mielenkiintoiseen ja rakastettavaan työhönsä ja elämänsä alueeseen kuuluvan
nämä niin veljet kuin sisaretkin pystyivät hoitamaan sanoinkuvaamattomalla
tarkkuudella ja antaumuksella, mutta oman käytöksensä ja suhtautumisensa
osoittamille "toisarvoisille" asioille heillä ei sitten riittänytkään
enää mielenkiintoa, joka on edellytys niiden huomioimiselle ja oikealla tavalla
hoitamiselle.
Erika itki usein
omaa kurjuuttaan, suotakoon anteeksi Otolle, jos hän ajoittain koki kaiken
olevan krokotiilin kyyneleitä. Jos viikko toisensa perään meni ilman yhteistä
aikaa, koska Erikalla oli niin monia velvollisuuksia ja työpaineita, ja sitten
lopulta "oikean hetken" tullessa, tämä oli vilkaissut pikkuhousuihinsa,
ei todellakaan voinut syyttää Ottoa, jos tämä katsoi itseänsä laiminlyödyksi.
Työpaikallansa Erika oli huolellisen ja tarkan työntekijän maineessa, ja
alaisiaan hän kohteli viileän asiallisesti, pitäen ohjat tarkasti käsissään.
Hän tiesi miten hoitaa työnsä tunnollisesti, miten saada yritys tuottamaan,
miten ohjata alaisiansa. Mutta hänen työelämänsä ulkopuolelle ei tämä
taidollisuus riittänyt, ja jos Erika vakuutti tyhmyyttänsä ja
taitamattomuuttansa, ei Otto sitä aivan käytännön maalaisjärjen omaavana
veljenä uskonut eikä hyväksynyt. Oli kysymys jostakin aivan muusta! Erikan
elämän painopiste oli väärässä paikassa, voimavarat oli sijoitettu sinänsä
taitavasti, taloudellista hyötyä tuovasti, mutta Jumalan oman sydämen mukainen
suunnitelma ei päässyt toteutumaan heidän elämässänsä, sillä aivan käytännössä
hän ei ollutkaan enää apu miehellensä Otolle, vaan päinvastoin tämä oli se
kantava voima, jonka varassa Erika työnsä hoiti.
Otto oli viety
paikalle, mihin hän ei olisi halunnut mennä, sillä hän tunsi Jumalan Sanan.
Erikalla ei ollut todella aikaa eikä voimia häntä varten, vaikka Sanan
mukaisesti hänen olisi ollut tulla olla hänelle apu, joka on sopiva. Oliko
sopiva apu vain sitä varten, että hän pääsisi tuntemaan kaikki heikkoutensa,
pyyteidensä toteutumattomuuden, miehisen kaipauksen tuskallisen ikeen
selässänsä, kalvavan tuskan rinnassansa? Jos Erika ei halunnut juuri koskaan
silloin, kun hän halusi, niin oliko tämä hänen apunsa, vaiko työpaikalla
olevien nuorten miesten apu, sillä kaikissa firman tilaisuuksissa nämä
ylistivät Otolle hänen vaimonsa suloisuutta, hienotunteisuutta, tavatonta
toisten huomioimiskykyä?
Ihmiset tekivät
työtänsä, huolehtivat siitä, että perheellä oli leipää. Mutta oliko tämä kaikki
tarvittava uskovaisen elämässä? Olivatko tämän ajan henki ja elatuksen murheet
saaneet sellaisen sijan uskovaisenkin elämässä? Mies tunsi vaimon laiminlyövän
häntä, nainen tunsi miehen elämän täyttävän vain työn ja perhe sai kärsiä?
Tottumuksen petollinen, toinen luonto, oli saanut johtaa vilpittömätkin sydämet
tielle, joka ei ollut hyvä. Tietämättään ihminen palveli toimillaan enemmänkin
pahaa kuin hyvää. Ann-Marie oli joskus käsittämättömässä rohkeudessansa
julkituonut, ettei naiselta saanutkaan odottaa sitä, että tämä huomioisi
miehensä. Hänen mielestänsä kunnon mies huomioi aina vaimonsa sellaisella
tavalla, että tämä vastaa miehen odotuksia. Miehen tehtävä oli houkutella
kaikki hyvä ulos vaimostansa!
Jossakin
mielessä tässä ajatuksessa oli perääkin, mutta jos käytännön tilanne johti
siihen, että, anteeksi tämä vertaus, vaimosta tuli enemmänkin kuin lehmä, josta
kaikki elinneste oli lypsettävä esiin ilman että se teki mitään asian hyväksi,
niin oli kadotettu jotakin todella arvokasta ihmiselämässä. Uskovaista
verrataan lähteeseen, joka kumpuaa raikasta vettä. Avioliitossa Sananlaskujen
mukaan naisen tulisi olla kuin vesisäiliö, lähde, vesioja. Johannes oli tullut
siihen päätelmään, että jokaisessa ihmisessä on tällainen lähde niin
hengellisesti kuin inhimilliseen rakkauteenkin liittyen. Voiko näitä kahta
erottaa toisistansa, sitä hän ei oikein tiennyt eikä uskonutkaan, mutta
jokaisessa naisessa oli tämä lähde, jonka veden tuli virvoittaa ja tyydyttää
hänen oma aviopuolisonsa. Vaikka joskus niin Otto kuin toisetkin veljet
tunsivat tämän lähteen tyrehtyneen, ei se pitänyt paikkaansa, sillä se virtasi
jatkuvasti siitäkin huolimatta, että sitä ei huomattu tai ei haluttu huomata.
Oton
jonkinlainen mustasukkaisuus ei ollut täysin perusteetonta tai keksittyä. Jos
Erikan firman työntekijät ylistivät tämän suloisuutta ja herttaisuutta, minkä
Otto tosin uskoi, mutta ei juuri kokenut omassa elämässänsä, todisti tämä
siitä, ettei Erikan lähde ollut kuivunut, vaan sen uoma kohdistui väärään
paikkaan, toi virvoituksensa väärille ihmisille. Tietysti hänen tuli olla suloinen
ja herttainen kaikille ihmisille, sillä sellainenhan uskovaisen tulee olla,
mutta jos Otto vuodesta toiseen joutui kuulemaan hermostunutta ja kiivasta
puhetapaa kotona, ei hän ollut edes niin hyvässä asemassa kuin koirat joissakin
kodeissa.
Kuule Johannes,
nyt sinä kerrot asioista, jotka saattavat sinut naurettavaan asemaan! Mutta ei,
Johannes tiesi mistä puhui, sillä todellakin, hän oli itse todistaja sille,
kuinka Erika jostakin aivan pikkuasiasta oli loukkaantunut Ottoon ja puhui
tälle hyvin kylmästi ja kireästi; asiallisesti kuitenkin, sillä olihan Johannes
perheen ulkopuolisena ihmisenä paikanpäällä. Mutta kun koira oli alkanut
haukkua ulkona suorastaan raivoisasti, oli Erika rientänyt pihalle hätistämään
pois vierasta koiraa, joka oli puraissut heidän koiraparkaansa kylkeen, niin
että voitiin nähdä veren vuotavan karvojen sekaan. Erikan silmiin tulivat
kyyneleet, ja hän puhui koiralle sellaisella rakkaudella ja suloisuudella, että
Johanneskaan ei olisi pannut yhtään pahaksensa tuona hetkenä jos olisi maannut
tuon karvaturrin sijasta siinä. Hän itse rakasti heidän koiraansa todella suuresti,
ja olisi oleva suuren murheen murtama pitemmänkin aikaa kun tämä kuolisi. Tämä
kaikki koirasta ja sen rakastamisesta oli tullut vitsiksi jo lie satoja vuosia
sitten, ja sille naurettiin tänäänkin. Mutta jokin Johanneksen sisimmässä puhui
murheellista kieltänsä kaiken tämän huvittavuuden keskellä. Erikan suuri
suhtautumisero mieheensä ja koiraansa, äkillinen lempeyden puuska eläintä
kohtaan kaiken negatiivisuuden ja ahdistavan riitatilanteen keskellä, kertoi
jostakin suorastaan järkyttävästä.
Näin ei ollut
ainoastaan Erikan suhteen, vaan jossakin määrin Ann-Marie oli vieläkin
eläinrakkaampi. Heillä oli ainakin ajoittain niin kanoja kuin kukkoja, lehmiä
ja lihotuskarjaa, kissa ja koirakin, jota siitä huolimatta rakastettiin vaikka
se joskus söi muutaman kanankin, tietysti parhaasta päästä. Ei tapahtunut
harvoin se, että jopa Johanneksen pihamaalle kuului kiivaan puhetulvan
viimeinen yhteenveto, ankara oven pamahdus, ja helmat hulmuten saatettiin nähdä
tuhdin vaimon rientävän kanalaan tai navettaan. Siellä tämä puheli eläinten
kanssa, piti näitä hyvänä ja tunsi olonsa taas paremmaksi. Kyllä, Johannes ei
voinut sanoa yhtään pahaa sanaa eläimille, sillä hän rakasti näitä
luontokappaleita todella suuresti, sillä ne olivat osa Jumalan luomakuntaa, sen
kärsivä osa, sillä ne olivat avuttomia ihmisen ahnauden ja pahuuden keskellä.
Tosin hän oli silloin tällöin uhannut tehdä rukkaset heidän koirastansa, joka
sairaudenkin keskellä herätti keskellä yötä milloin mistäkin syystä. Vaikka
koira kuunteli nämä hirvittävät uhkaukset ja kepillä uhkailut (Johannes ei
koskaan lyönyt koiraansa) melkein kuono maassa, heilutti se heti häntäänsä
Johanneksen sulkiessa oven.
Eläimet tunsivat
ihmisen todellisen mielentilan ja ajatukset itseänsä kohtaan. Eläimiä tuli
rakastaa, pitää niistä huoli, niin kuin Jumalankin tarkoitus oli. Mutta Jumala
oli toki tarkoittanut jotakin muutakin, hiukan enemmänkin. Vaimojen tuli
kunnioittaa ja rakastaa aviopuolisoitansa, miesten tuli rakastaa vaimojansa ja
pitää heistä huolta niin kuin Kristuskin piti seurakunnasta.
Jumalan
ajatukset niin ihmisiä kuin nimenomaan omaa seurakuntaansakin kohtaan olivat
vain hyvät, mutta ihmisen mieli oli nurja, ja ei olisi suonut toiselle mitään
sellaista mitä ei itsellä ollut. Kussakin maassa oli omat sananlaskunsa siitä,
kuka on maassa kaikkein katein. Nyt voi selvästi todeta, että tuo sananlasku
kuului yleismaailmallisessa merkityksessänsä: "Ei ole ketään niin
kateellista kuin uskovainen!"
Sanaa
saarnattiin, kristillistä kasvatusta pyrittiin antamaan, mutta puuttuivat
todelliset perusedellytykset oikeanlaiselle kasvulle. Jokainen tietää mikä on
lopputulos siitä, jos koulussa hypätään luokalta toiselle, edetään oppiasteelta
toiselle omaksumatta kunkin luokan oppimäärää. Seurauksena on romahdus jossakin
vaiheessa. Näin oli käynyt seurakunnallekin, vaikka se jossakin määrin näytti
kulkevan eteenpäin. Kuitenkin se oli halunnut hypätä tiettyjen asioiden ohitse,
ikään kuin unohtaen niiden olemassaolon.
Nämä asiat
haluttiin ohittaa ja unohtaa, sillä niiden huomioiminen olisi tuottanut
vaikeuksia, ristiriitoja, joskin vain inhimillisen elämän alueella.
Jumalallisen kasvun kannalta ne olivat elintärkeitä. Nyt uskottiin
saavutettavan luvattu ilman näitä asioita, luottaen unohduksen voimaan. Mutta
tämä ei ollut todellisen Morsiamen valmistautumista kohtaamaan Ylkänsä!
Vaatteissa oli hirvittäviä tahroja ja repeämiä!
"Kuulehan
nyt, Johannes", sanoivat niin Klaus kuin Thomaskin kuin yhdestä suusta,
vaikka vain Klaus puhui, "älä sinä murehdi ja huolehdi kaikista
tällaisista asioista, sillä ne tulee jättää Jumalalle. Nämä asiat ovat jokaisen
yksityistä laatua olevia, niitä ei tuota... Niitä ei... Tuota minä tarkoitan
sitä, että meidän tulee kunnioittaa vaimojamme ja kun sinä... Kun sinä... tuota
minä tarkoitan sitä, että jos sinä puhut näistä asioista, ajattelevat ihmiset
heti, että sinä puhut omasta avioliitostasi ja omasta vaimostasi... etkö sinä näe
kuinka Maria jo kärsii? Ann-Mariekin on aina sanonut, ettei sen Johanneksen
pitäisi sillä tavoin julmasti suhtautua vaimoonsa. Naisia tulee ymmärtää ja
kunnioittaa, ja jos ne tekevät jotakin väärää, on se parasta vain
unohtaa..." "Niin kuin sinäkin teet, Klaus", sanoi Johannes.
"Kyllä, oletko kuullut minun puhuvan ihmisille siitä, mitä minun vaimoni
tekee? Minä otan Ann-Marien sellaisena kuin hän on; vaikka hän tekisi mitä
tahansa, tulee minun uskovaisena miehenä hyväksyä se ja antaa anteeksi, unohtaa
kaikki! Kuule Johannes, tuo puhe naisen alamaisuudesta... se on... tuota minä
tarkoitan että... minä tarkoitan siis, tuota että... Ymmärrä nyt toki, Johannes,
että me elämme sellaisessa ajassa, jossa vaimoilta ei saa odottaa yhtään mitään!"
Johannes tiesi
kyllä sanoittakin, mitä Klaus tarkoitti. Mutta mitä tarkoitti se, että tässä
ajassa tuli olla seurakunnan, joka uskoi koko Sanan, ja jonka tuli palata
takaisin siihen, missä alkuseurakuntakin oli, samaan tilaan, jossa uskovaiset
ovat kuin yksi sydän ja yksi sielu?
"Kuulehan
nyt Johannes, kyllä elämässä on paljon tärkeämpiäkin asioita kuin ihmisten
perheasiat. Iloitsethan sinäkin siitä, että Jumalan Sana on paljastettu meille
sellaisella tavalla, Halleluja, Johannes! Miksi kosketella asioita, joista
tulee vain vaikeuksia?" Klaus oli kuin lumouksessa puhuessansa tällä
tavoin, ja muistellessansa tämän puheita heidän seurakuntansa alkuvuosilta, ei
Johannesta voinut olla puistattamasta sisäisesti sellaisella tavalla, että se
näkyi päällekin päin. Tämä mies oli kuin jonkinlaisessa lumouksessa, joka esti
häntä näkemästä sitä totuutta, joka joskus oli ollut huomattavasti selvemmin
nähtävissä. Ei pidetty lainkaan pahana sitä, jos uskovaiset olivat ilmiselvästi
tottelemattomia sille Sanalle, joka heille oli saarnattu!
Lumous, siinä
oli sana, joka julkitoi ehkä parhaiten sen tilan, missä niin monet olivat.
Uskovaiset lumouksessa? Kyllä, mutta mistä tällainen ajatus tuli Johanneksen
mieleen? Miksi jokin Johanneksen sisimmässä suorastaan huusi, että se mitä
uskovaiset ihmiset kutsuvat pieneksi, onkin tässä suhteessa Jumalan edessä
todella suuri paha? Avioliitto- perheasiatko, olisivat näin merkityksettömiä,
kun Sanan mukaisesti todellinen avioliitto on esikuva, vertauskuva Kristuksen
ja Seurakunnan välisestä suhteesta!
Tottelemattomuuteen
suhtauduttiin nyt juuri sillä tavoin kuin oli Saulin aikana. Jumala oli antanut
selvän käskynsä siitä, mitä tämän ja seurakunnan tuli tehdä. Heidän tuli
hävittää ja vihkiä tuhon omaksi amalekilaiset kaikkine tavaroinensa ja
karjoinensa. Kun Samuel, Jumalan profeetta, saapui Saulin luokse, sanoi tämä
iloisena: "Herra siunatkoon sinua! Minä olen täyttänyt Herran
käskyn!" (Samuelin 15. luku). Eikö seurakunta sanokin tänään samaa?
Eikö tämä ole juuri sama asia, mitä niin Klaus kuin Thomaskin yrittivät
vakuuttaa Johannekselle? Lähes kaikki näistä ihmisistä uskoivat palvelevansa
Herraa ja tekevänsä kaiken Hänen käskynsä mukaisesti. Mutta onko vihitty tuhon
omaksi kaikki vihollisen vaikutus, viholliselle kuuluva?
Eikö tänä
päivänä voi kuka tahansa todellinen Jumalan palvelija huudahtaa niin tämän ajan
Sauleille kuin muillekin vastaaville: "Mitä tämä lammasten määkiminen
sitten on, joka kuuluu minun korviini, ja tämä raavaiden ammuminen, jonka
kuulen?" Mitä on tämä kaikki puhe, mitä tänä päivänä kuullaan
seurakuntalaisten keskuudessa? Väärä puhe, panettelu, suuri meteli, joka
kantautuu kaikkialta? Siitä huolimatta sanotaan noudatettavan Herran käskyä,
niin kuin Saulkin sanoo: "Amalekilaisilta ne on tuotu; sillä kansa
säästi parhaat lampaat ja raavaat uhrataksensa ne Herralle, sinun Jumalallesi;
mutta muut me olemme vihkineet tuhon omiksi!"
Kuka voi todella
käsittää näiden sanojen merkityksen!? Eikö tämä ole kuin tämän päivän niin
sanotun seurakunnan elämästä? Jumalan selvä käsky kuului: "Voita ja vihi
tuhon omaksi vihollinen niin kuin kaikki sille kuuluvakin! Älä säästä
mitään!" Nyt tämä suuri saarnamies, kansan johtaja, iloisena ilmoittaa
kansan säästäneen parhaan osan viholliselle kuuluvasta, uhrataksensa sen
Herralle, Samuelin Jumalalle! Kaiken muun hän oli vihkinyt tuhon omaksi! Jos
ajattelemme kaikkea tätä hengellisenä esikuvana tälle päivälle, niin mistä on
kysymys? Jos tämän esikuvan mukaisesti tulee taistella pimeyden voimia vastaan
ja tuhota niiden vaikutus seurakunnan elämässä, yksilön elämässä, niin mitä on
tänä päivänä säästetty "Jumalalle uhrattavaksi", jos paras osa on
jätetty jäljelle? Mieti sitä, Klaus, Thomas, Reinhold, miettikää sitä, naiset,
vaimot, sisaret! Mikä on parasta, kallisarvoisinta niin uskovaisen kuin
seurakunnankin elämässä; missä ovat vihollisen arvokkaimmat ja parhaat voimat toiminnassa?
Mikä on todella
suurinta ja tärkeintä uskovaiselle Kristuksen Jeesuksen tuntemisen jälkeen?
Hänen avioliittonsa, hänen miehensä, hänen vaimonsa! Pelastuksen jälkeen
suurinta mitä Herra voi antaa omallensa, on tämän todellinen aviopuoliso, sillä
toistakaamme jälleen kerran: Todellinen avioliitto on kuva Kristuksen ja Hänen
Seurakuntansa välisestä suhteesta!
Tässä on juuri
se asia, mikä Johannekselle kautta vuosien oli ollut käsittämättömintä kaikessa
seurakuntaelämässä. Kaikesta muusta sai puhua ja sai korostaa mitä tahansa
erikoisoppia tai -näkemystä, mutta ei saanut puhua siitä, millä todellisuudessa
oli suurin merkitys uskovaisen elämässä uskon perusasian jälkeen! Ja siitä
huolimatta rohkeudella, jota ei olisi uskonut keneltäkään, sanottiin palveltavan
Jumalaa, uhrattavan Hänelle! Mutta kelpaavatko tällaiset uhrit Hänelle?
"MIKSI ET
KUULLUT HERRAN ÄÄNTÄ, vaan syöksyit saaliin kimppuun ja TEIT SITÄ, MIKÄ ON
PAHAA HERRAN SILMISSÄ?" (15: 19). Heti tämän nuhteen perään
Saul puolustautuu ja antaa ymmärtää kuulleensa, noudattaneensa, Herran ääntä ja
tehneensä tämän käskyn mukaan. Mutta väki oli ottanut saalista, parasta
mitä vihollisella oli, uhrataksensa he Herralle, Samuelinkin Jumalalle!
Miettiköön,
liikutelkoon sydämessänsä jokainen tämän ajan uskovainen sitä, mitä seuraavaksi
sanotaan. Asettukoon näiden sanojen eteen jokainen, joka uskoo tekevänsä
palveluksen Jumalalle ja uhraavansa Hänelle. Ajatelkoon jokainen kaikkia niitä
saarnoja ja niitä Raamatun jakeita, jotka puhuvat miehen ja hänen vaimonsa
välisestä suhteesta! Vieläkö voimme olla välinpitämättömiä, vieläkö voimme
vetää unohduksen peiton kaikkien näiden asioiden ylle ja luottaa huomisen
päivän tuovan kaikesta huolimatta jotakin parempaa elämäämme?
"Haluaako
Herra polttouhreja ja teurasuhreja yhtä hyvin kuin kuuliaisuutta Herran
äänelle? Katso, kuuliaisuus on parempi kuin uhri ja tottelevaisuus parempi kuin
oinasten rasva. SILLÄ TOTTELEMATTOMUUS ON TAIKUUDEN SYNTIÄ, JA NISKOITTELU ON
VALHETTA, ja kuin kotijumalain palvelusta!" (15: 22- 23).
Kyllä, lumous on
oikea sana sille, mikä oli vallannut niin monet uskovaiset. SILLÄ
TOTTELEMATTOMUUS ON TAIKUUDEN SYNTIÄ!
Johannes ei
voinut olla ajattelematta monia esiin tulleita asioita. Kun ihmiset eivät
olleet tällä alueella ottaneet vastaan totuutta, olivat he joutuneet asioihin,
jotka eivät olleet enää viattomia ja vaarattomia. Taikuus ja kaikki tälle
alueelle kuuluva olivat jotakin sellaista, minkä kanssa uskovaisen ei tullut
olla missään tekemisissä. Mutta nyt tottelemattomuus, kuuliaisuuden puute, olivat
johtaneet ihmiset pois Jumalan suojaavan Sanan alueelta, ja niinpä ilmeni
asioita, jotka saivat Johanneksen kavahtamaan.
Joissakin
kokouksissa oli, joskaan eivät nämä asiat pääsyynä, ilmapiiri kuin jonkin
vieraan uskonnon temppelissä. Joidenkin ihmisten kasvot olivat muuttuneet
suorastaan oudoiksi, kuin voidaan kuvitella jonkun lumotun ihmisen olevan.
Vähäteltiin, puolusteltiin suoranaista tottelemattomuutta Jumalan Sanaa
kohtaan, koska ei koettu minkäänlaisen rangaistuksen tai tuomion tulevan.
Vaikka tiettyjen asioiden olisi tullut säikäyttää Ann-Marienkin tapaiset
ihmiset, jatkoivat nämä vuodesta toiseen miehensä sättimistä ja pahanpuhumista.
Monien sisarten kahvihetket olivat pelkkää puhetta, vaikka Jumalan Sana
varoittaa: "Missä on paljon sanoja, siinä ei syntiä puutu, mutta joka
huulensa hillitsee, se on taitava" (Snl. 10: 19).
Uusi Testamentti
varoittaa aivan yhtä vakavasti ja vielä syventäen kaikkea: "Mutta mikä
käy suusta ulos, se tulee sydämestä, ja se saastuttaa ihmisen. Sillä sydämestä
lähtevät pahat ajatukset, murhat, aviorikokset, haureudet, varkaudet, väärät
todistukset, jumalanpilkkaamiset. Nämä ihmisen saastuttavat; mutta pesemättömin
käsin syöminen ei saastuta ihmistä" (Matt. 15: 20). Kirjanoppineet ja
fariseukset kiinnittivät huomion kaikkeen ulkonaiseen, käsittämättä itse
asioiden olemusta. Jos tänä päivänä ei käsitetä näitä asioita niiden todellisessa
merkityksessä, merkinneekö se sitä, että sama farisealainen henki on saanut
valtaansa monet meistä?
"...kieli
on pieni jäsen ja voi kuitenkin kerskata suurista asioista. Katso, kuinka pieni
tuli, ja kuinka suuren metsän se sytyttää! Myös kieli on tuli, on vääryyden
maailma; kieli on se meidän jäsenistämme, joka tahraa koko ruumiin, sytyttää
tuleen elämän pyörän, itse syttyen helvetistä... Kielellä me kiitämme Herraa ja
Isää, ja sillä me kiroamme ihmisiä, Jumalan kaltaisiksi luotuja..." (Jaak. 3).
Olemme jo
todenneet, että kielellä oli särjetty seurakunnassa tavattoman paljon, ja itse asiassa
oli tuskin konkreettisesti tapahtunut mitään sellaista, mikä olisi sinänsä
särkenyt mitään. Mutta kieli oli se, mikä aikaansai ja ikään kuin sinetöi
monien mitättömienkin asioiden vaikutuksen, kärpäsestä tuli härkänen, mustasta
valkoinen, oikeasta väärä, väärästä oikea. Mutta tämä kielen helvetillinen tuli
ei rajoittunut ainoastaan seurakunnan asioihin, vaan se saastutti, tahrasi,
toisenlaistakin ruumista: "Sentähden mies luopukoon isästänsä ja
äidistänsä ja liittyköön vaimoonsa, JA HE TULEVAT YHDEKSI LIHAKSI!"
(1. Moos. 2: 24).
Hartmutilla oli
itsellänsä sanoinkuvaamattomia vaikeuksia avioliitossansa, ja tämä väärä henki
ja kielen helvetillinen voima, joskin paperille siirrettynä, pyrki hajottamaan
Oton ja Erikankin avioliiton. Tämä oli yksi saatanallisimmista asioista näissä
piireissä. Jos itsellä oli vastoinkäymisiä, pyrittiin ne siirtämään muiden
ylle: Jos minulla, niin sinullakin! Samaa tekivät monet väärähenkiset, ja
pienemmässä määrin sitä tekivät useimmat niin Johanneksen kuin Otonkin
seurakunnissa, kaikkialla. Vaimot kahvitilaisuuksissa, kertoessaan surujansa ja
moittiessansa miehiänsä, etsivät vahvistusta omille tunteillensa, ja mikä pahinta,
vaikuttivat toisiinsa sellaisella tavalla, että vaikeudet siirtyivät sinnekin,
missä ne eivät olisi olleet ilman näitä "helvetin kokouksia"! Onko
tämä väärin sanottu? "...kieli ...itse syttyen helvetistä!"
Jälleen kerran
Johannes joutui kyselemään itseltänsä, miksi hänen sydämessänsä nämä asiat
eivät suoneet rauhaa? Miksi tämä kaikki vaivasi häntä sellaisella tavalla?
Mihin kaikki perustui? Miksi hän näki kaikki nämä asiat niin vakavina, aivan
toisin kuin Klaus ja Thomas, monet muut? Tänä aamuna se oli selvinnyt hänelle,
sillä hänen sisäinen äänensä pani hänet lukemaan Vanhaa Testamenttia, ja sieltä
hän löysi vastauksen tähän häntä ahdistavaan asiaa. Sieltä hän oli lukenut nämä
asiat, vaikka olikin sen osittain unohtanut.
Monen nykyajan
uskovaisen mielestä kaikissa asioissa, niin kuin tässäkin, vain Uuden
Testamentin todistus on ratkaiseva. Mutta tämä ei pidä lainkaan paikkaansa näin
pelkistettynä. Tosin on Uusi Testamentti Vanhan Testamentin täyttymys, mutta
siitä huolimatta ei voida sanoa, ettei Vanhan Testamentin todistuksella olisi
merkitystä meille vielä tänäänkin. Tästä todistaa selvästi se, mitä Paavali
Pyhän Hengen kautta kirjoittaa: "Niinpä sitoo laki naidun vaimon hänen
elossa olevaan mieheensä..." (Room. 7: 2). "...vaan olkoot
alamaisia, niinkuin lakikin sanoo..." (1. Kor. 14: 34). Hän siis mitä
selvimmin sitoo nämä asiat siihen, mitä Vanha Testamentti sanoo. Niinpä
Johanneskin vietiin lukemaan sieltä, ja hän ei enää vapissut ja peljännyt omien
ajatustensa edessä, sillä hän tiesi niiden olevan Jumalan itsensä sydämeensä
laittamia.
"Mutta
Saulin tytär Miikal rakasti Daavidia" (1. Sam. 18: 20). "Silloin
Saul antoi tyttärensä Miikalin hänelle vaimoksi. Ja Saul näki ja ymmärsi, että
Herra oli Daavidin kanssa, ja Saulin tytär Miikal rakasti häntä" (1.
Sam. 18: 27- 28). Miikal oli isänsä lapsi, mutta rakasti kuitenkin miestänsä
siinä määrin, että varoitti tätä isänsä aikeista surmata hänet. Pitäkäämme
mielessämme, mitä luimme hetki sitten Uudesta Testamentista: "Mutta
mikä käy suusta ulos, se tulee sydämestä, ja se saastuttaa ihmisen. Sillä
sydämestä lähtevät pahat ajatukset..." Kukaan ei voi kieltää sitä,
etteikö Miikal olisi rakastanut Daavidia, sillä näin sanoo kirjoitettu Sana.
Mutta hänessä oli kuitenkin jotakin sellaista, mikä johti inhimillisen mielen
ja varmastikin tämän ajan uskovaisen mielestä kohtuuttomiin seuraamuksiin.
Mutta eikö tämäkin ole kirjoitettu meille varoitukseksi, ettemme samoin tekisi?
"Ja Daavid
hyppi kaikin voimin Herran edessä, ja Daavid oli puettu pellavakasukkaan. Niin
Daavid ja koko Israelin heimo toivat Herran arkin riemun raikuessa ja pasunain
pauhatessa. Kun Herran arkki tuli Daavidin kaupunkiin, katseli Miikal, Saulin
tytär, ikkunasta; ja nähdessään kuningas Daavidin karkeloivan ja hyppivän
Herran edessä halveksi hän häntä sydämessänsä" (2. Sam. 6).
Tässä on meille tallennettuna jotakin, jolla täytyy olla merkitystä tulevillekin
polville, sillä muuten sitä ei olisi Jumalan Sanaan kirjoitettu. Mutta ottaen
huomioon nykyiset käsitykset ja asenteet, ei siinä ollut mitään väärää, vain
sydämen ajatus!?
"Mutta kun
Daavid palasi takaisin tervehtimään perhettänsä, meni Miikal, Saulin tytär,
ulos Daavidia vastaan ja sanoi: 'Kuinka arvokkaana onkaan Israelin kuningas nyt
esiintynyt, kun on tänä päivänä paljastanut itsensä palvelijainsa
palvelijattarien silmien edessä, niinkuin kevytmielinen ihminen
paljastautuu!'"
Oi, Johannes näki näissä jakeissa todella paljon! Kuinka moitittiinkaan jumalanpalvelijoita
niin kotona kuin seurakunnassakin! Tuohon aikaan oli nimenomaan uskallettua se,
että nainen lausui jotakin moitetta miehellensä, vieläpä kuninkaalle! Onko siis
ihme jos tänään vaimot rohkenivat moittia miehiänsä, vieläpä
sananpalvelijoita?! He paljastivat asioita, joista olisi tullut vaieta,
paljastivat sydämensä, avautuivat seurakunnan edessä. Ei, sellainen ei sopinut,
ei tullut olla liian henkilökohtainen, uskon tuli olla jotakin muuta,
kaukaisempaa, turvallisempaa!
Daavid julkitoi
vaimollensa sydämensä ajatukset, pitäen itsensä halpana ja vähäisenä olemaan
Herran palvelija. Hän ei lausunut mitään sopimatonta, ei julistanut tuomiota
vaimollensa. Mutta siitä huolimatta on kirjoitettu: "Ja Miikal, Saulin
tytär, ei saanut lasta kuolinpäiväänsä asti!" (jae 23).
Inhimillinen
mieli pitää tällaista rangaistusta kovana, kohtuuttomana, mutta Jumala on yhä
vieläkin Kaikkivaltias, Joka on puhunut, ja Joka odottaa kansaltansa
kuuliaisuutta ja tottelevaisuutta.
Mirjam oli
myöskin nainen, sisar, joskaan ei naimisissa Mooseksen kanssa, sillä hän oli
tämän sisar. "Ja naisprofeetta Mirjam, Aaronin sisar, otti vaskirummun
käteensä, ja kaikki naiset seurasivat häntä vaskirumpuja lyöden ja
karkeloiden..." (2. Moos. 15: 20). Hän oli profeetta, joskaan ei siinä
mielessä kuin miesprofeetat. Pankaamme merkille ajatus: "...ja kaikki
naiset seurasivat häntä!" Hän oli siinä asemassa, että hänen esimerkkiänsä
seurattiin, eikä siis ollut samantekevää miten hän käyttäytyi ja mitä hän teki.
Israelin
seurakunta oli suurissa vaikeuksissa erämaavaelluksensa aikana ja Mooseksen
asema oli kaikkea muuta kuin kiitollinen ja ihmiskunniaa tuova. Hänen virkaansa
ja asemaansa himoittiin ja tavoiteltiin, käsittämättä kuitenkaan sen mukanaan
tuomia huonoja puolia. Haluttiin jotakin suurta, ilman vastuuta, ilman
todellista rakkautta Herraa ja hänen kansaansa kohtaan. Haluttiin pystyttää
itsellensä muistomerkki, niin kuin kerrotaan Saulista hänen amalekilaisia
vastaan käymänsä sodan jälkitoimista. Hän oli ajatellut miellyttävänsä Jumalaa
uhraamalla vihollisen parasta karjaa, ja vieläpä kerrotaan, että: "...Saul
on mennyt Karmeliin ja pystyttänyt sinne itsellensä muistomerkin" (1.
Sam. 15: 12). Muistomerkki kaiken tämän tottelemattomuuden jälkeen!
Mooses joutui
siis kokemaan kovia, ja joskus hänen läheisensäkään eivät ymmärtäneet hänen
tunteitansa ja henkilökohtaisia tarpeitansa. "Mutta Mirjam ja Aaron
parjasivat Moosesta etiopialaisen naisen tähden, jonka hän oli ottanut
vaimokseen; sillä hän oli ottanut vaimokseen etiopialaisen naisen. Ja he sanoivat:
'Ainoastaan Mooseksen kauttako Herra puhuu? Eikö hän puhu myös meidän kauttamme?"
Monen mielestä tämä nuhde oli asiallinen, sillä eikö ollut hyvä kuulla näin
vaikutusvaltaisten ihmisten mielipide? Aaron, Mooseksen oikea käsi, kieleltään
taitava, Mooseksen puolesta puhunut! Mirjam, sisar, profeetta, hengellinen!
Heidän mielipiteellänsä oli painoa, merkitystä. Jos Mooses ei kuulisi, ottaisi
opiksensa, olisi varmasti kansa seisova näiden kahden kanssa Moosesta vastaan
ja puhuva järkeä tälle.
Tänä päivänä
toistui kaikki tämä seurakunnan keskuudessa maailmanlaajuisesti.
Sananpalvelijoita vastaan nousivat heidän omat veljensä ja sisarensa, vaimonsa
ja seurakuntalaisensa. Näin oli aina tapahtunut, olisiko siinä sitten mitään
vakavaa? Eikö elämä jatkuisi niin kuin ennenkin? Kuka siitä pahoittaisi
mielensä, kuka siitä välittäisi? Jumalan palvelijoiden tehtävähän oli ymmärtää,
antaa anteeksi. Rakkaus peittää syntien paljouden, kaiken se peittää, kaiken se
uskoo muuttuvan hyväksi!? Mutta tässäkin yhteydessä pahoitti mielensä joku
muukin, kuin vain Mooses! Ja se ei ollut leikin asia, ei naurun asia!
"JA HERRA
KUULI SEN!"
(4. Moos. 12: 2) Ymmärrä, seurakunta, ymmärrä sinä uskovainen, mies tai nainen,
tyttö tai poika! On silmä joka näkee, korva, joka kuulee! Mikään ei ole Häneltä
salassa. Ei varpunenkaan putoa ilman Hänen tietämystänsä, ja kuinka paljon suuremmasta
asiasta tässä onkaan kysymys!
"Miksi ette
peljänneet puhua minun palvelijaani Moosesta vastaan?" Meille
kerrotaan, että Herran viha syttyi heitä kohtaan ja Hän meni pois! Seurakunta,
uskovaiset, onko Herra teidän keskuudessanne, vai onko Hän mennyt pois?
Oletteko aivan varmoja siitä, että Herra on keskuudessanne? Oletteko aivan
varmoja, ettei mikään tuomio ole sittenkin tullut teidän yllenne, vaikka ette
sitä ehkä itse näe tai huomaa?
"Kun pilvi
oli poistunut majan päältä, niin katso, Mirjam oli lumivalkea pitalista; ja
Aaron kääntyi Mirjamiin päin, ja katso, tämä oli pitalinen!"
Suokoon Jumala
meille sen armon, että katumus saavuttaa meidät, niin kuin Aaronin ja
Mirjaminkin, ennen kuin on liian myöhä. Sanokaamme Aaronin tavoin: "Oi
herrani! Älä pane meidän päällemme syntiä, jonka olemme tyhmyydessä tehneet.
Älä anna hänen jäädä kuolleen sikiön kaltaiseksi, jonka ruumis on puoleksi
mädännyt, kun se äitinsä kohdusta tulee!" Mooses ei ollut osallinen
tähän tuomioon, vaan Hän, joka oli kuullut näiden kahden puheen, ei voinut vanhurskautensa
tähden jättää tuomion langettamista. Mooses huusi Herran puoleen sisarensa
tähden ja Herra vastasi. "Niin Mirjam oli suljettuna ulos leiristä
seitsemän päivää, eikä kansa lähtenyt liikkeelle, ennenkuin Mirjam oli tuotu
takaisin."
Tämän
tottelemattomuuden ja kurittomuuden tuomio ei ollut lopullinen, ja suokoon
Herramme meille sen armon, että löydämme avun ennen kuin on liian myöhäistä.
Mirjamin tähden koko seurakunta joutui odottamaan, pysymään paikallansa.
Suokoon Herra, että todellinen seurakunta voi lähteä liikkeelle oikealla
tavalla, kuuliaisuudessa ja tottelevaisuudessa myöskin avioelämän alueella,
sillä niin kauan kuin nämä asiat halutaan unohtaa ja peittää, ei todellista
eteenpäin kulkemista ole.
Markku Vuori
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti