"IHMISEN POIKA ON SAPATINKIN HERRA"

"Minun lampaani harhailevat kaikilla vuorilla ja kaikilla korkeilla kukkuloilla; pitkin koko maata ovat minun lampaani hajallaan, eikä kenkään niistä välitä eikä niitä etsi" (Hes. 34: 6).

Kaiken sekaannuksen ja hajaannuksen keskellä oli joitakin, joiden sydämissä oli aito ja todellinen kaipaus saada oppia tuntemaan kadoksissa olevat veljensä ja sisarensa. Nämä muutamat tiesivät, etteivät he olleet ainoat, joille Herra oli puhunut tässä ajassa, ja jotka vilpittömästi etsivät vain Herran kunniaa ja panivat kaiken toivonsa Hänen suureen armoonsa.

Väärä julistus ja väärät korostukset olivat johtaneet siihen, että suurin osa uskovaisia rakensi väärälle perustukselle. Ulkonaisessa jumalanpalveluksessa ei ollut mitään selvää merkkiä siitä, mutta kuitenkin oli selvääkin selvempää, että kuviteltiin päästävän Herran luokse ikään kuin jostakin ansiosta. Mikä sitten tämä ansio itse kullakin oli, niin yksi yhteinen piirre oli kaikilla. Suuri tiedon määrä hengellisistä asioista luettiin ansioksi, jonka nojalla voitiin lyödä toisia alas ja uskoa itsensä olevan osallinen ensimmäiseen ylösnousemukseen, eli ylöstempaamiseen. Puhuttiin rakkaudesta, mutta vihattiin koko sydämestä. Oikea oppi juovutti!

Jokaiselle asiaa ymmärtävälle oli selvää, ettei enää ollut massaevankelioimisen aika, mutta oli aika etsiä hajallaan olevia Jumalan lapsia, joiden tuli kuulua pakanoista koostuvan seurakunnan täyteen lukuun. Ennen sitä ei Herra voisi tulla. Mutta nyt ei kukaan ollut todella kiinnostunut näistä kadoksissa olevista, vaan kiistaa käytiin jo tunnetuista joukoista, joiden omistuksesta jokainen oli varma omalla kohdallaan.

Oli toki kokouksia, joissa tarjottiin "todellista" Jumalan Sanaa, mutta olivatko ne omiaan saavuttamaan eksyksissä olevia? Ei, sillä nämä eksyksissä olevat olivat todellisia Jumalan lampaita, eivätkä ne voineet olla kiinnostuneita sellaisesta seurakunnasta, jonka julkisivu oli sutattu täysin asiaan kuulumattomilla asioilla. Näillä vielä tuntemattomilla, ei kuitenkaan tuntemattomilla Herran edessä, oli tavaton kaipuu saada kuulla todellista Jumalan Sanaa ja olla osa seurakunnasta, jossa todella rakastettiin jokaista jäsentä Jumalan rakkaudella.

Johanneksen mielestä ei milloinkaan ollut häipyvä se laulu, jonka sanat korostivat Jumalan armon suurta merkitystä. "Ainoa, mihin kerran voin luottaa, on Jumalan armo, Jumalan rajaton armo!" Nykyinen uskovaisuus suorastaan pilkkasi Jumalan armoa, eikä ole ihme että Herra sanoo tällaisesta jumalanpalveluksesta, jossa tieto ja viisaus ovat päällimmäisenä: "Koska tämä kansa lähestyy minua suullaan ja kunnioittaa minua huulillaan, mutta pitää sydämensä minusta kaukana, ja koska HEIDÄN JUMALANPELKONSA ON VAIN OPITTUJA IHMISKÄSKYJÄ, sen tähden, katso, minä vielä teen tälle kansalle kummia tekoja -kummia ja ihmeitä, ja sen viisaitten viisaus häviää, ja sen ymmärtäväisten ymmärrys katoaa!" (Jes. 29: 13- 14).

Uskovaisuuden perusta ei ollut Jumalan armossa ja luottamuksessa siihen, vaan uskottiin saavutetun jonkinlainen korkea taso jumalallisuudessa. Jotkut jopa toivat julki ajatuksen, että oltiin korkeammalla kuin mihin Paavalin julistus rakkaudesta johti. Uskovaisesta ihmisestä oli siis tullut hyvä itsessänsä, suuren hengellisen tietomäärän perusteella. Mutta sydänten Tutkija tiesi, ettei näin ollut. Veljen ja sisaren kielletty hätä todisti siitä, että kaikki oli vain kaunista puhetta ja ihmiskäskyjen pitämistä, koska sydän ei voinut tuntea toisen ahdistusta ja tuskaa. Todellinen Jumalan kunnioittaminen tulee julki veljen ja sisaren rakastamisessa, sillä se on Herran ehdoton käsky. Jumalan kansa oli pian kokeva sellaisen Jumalan puhuttelun, ettei kukaan jotakin käsittävä rohkenisi enää levätä oman viisautensa ja ymmärryksensä varassa.

Kaikesta tästä negatiivisesta johtuen ei juuri kukaan voinut olla sitä mitä olisi voinut olla toisenlaisissa olosuhteissa. Niin ulkonaista kuin sisäistäkin elämää jossain määrin hallitsi ulkonaiseen, näkyvään elämään keskittynyt hengellinen korostus. Jumalan Sana ei ollut omakohtainen peili, josta nähtiin oma tila ja muutoksen tarve, vaan se oli kuin pitkän varren päässä oleva kuvastin, joka työnnettiin toisen eteen ja sitten lyötiin sillä hämmästynyttä kanssamatkaajaa. Oma vaellus ja elämä nähtiin esikuvallisena kaikesta vääryydestänsä huolimatta, ja sen seurauksena oma omatunto ei ollutkaan itsensä tuomitsija, vaan lähes kaikki olivat toisen omantunnon tuomitsemia.

Aikoinaan joku ensimmäistä kertaa antoi hyvän neuvon lapsellensa: "Jos et tiedä onko jokin asia oikein, kysy omaltatunnoltasi. Jos voit tehdä sen omaatuntoasi loukkaamatta, ei siinä ole mitään pahaa!" Tämä neuvo pätee vielä tänäänkin, mutta kuinka vaikeata onkaan päästä selville siitä, mitä oma omatunto sanoo, kun on niin tavaton määrä ääniä ja muiden omiatuntoja, jotka täysin avoimesti ja hyökkäävästi kahlitsevat toisia matkaajia!

Johannes kärsi siitä mitä oli ja olisi tahtonut olla täysin toisenlainen. Hän joutui päivittäin ponnistelemaan lujasti säilyttääksensä oman identiteettinsä, sillä häntä vastaan kohdistuvat hyökkäykset pyrkivät murtamaan kaiken oman persoonallisuuden ja henkilökohtaisen elämän. Samasta todistivat kaikki ne, joiden kanssa hän oli viime aikoina keskustellut. Kukaan ei saanut olla sitä mitä olisi halunnut olla, yksinkertaisesti sen tähden, ettei uskovaisten yhteys toiminut. Kuinka voisi mikään tämän Yhden Ruumiin jäsen olla todella sitä, mitä sen tuli olla, jos kaikki jäsenet olivat hajallaan kuka missäkin päin maailmaa, ilman keskinäistä yhteyttä?

Vihollinen oli susien tavoin iskenyt lauman keskuuteen ja hajottanut sen. Oli monia todellisia ja kaipaavia sydämiä, mutta näiden elämää hallitsi ehkä liiallinenkin ja turha pelko. Itse kukin kuin säikähtäneenä sydän pompahdellen katseli orjantappurapensaikkoon kätkeytyneenä kedolle ja mietti uskaltaisiko mennä aterioimaan vihreään ruohoon. Itse kukin uskalsi astua esiin hetkeksi, mutta ei kyllin pitkäksi aikaa, jotta olisi tavannut muita. Kuka voi kuvata sitä kaipuun määrää, mikä näissä yksinäisissä karitsoissa ja lampaissa huusi Hyvän Paimenen puoleen! Sydän aivan kuristui tässä ikävässä ja ahdistavassa odotuksessa. Mutta pelolla oli suuri ote, ja tarvittiin jotakin, mikä sen hälventäisi!

Osa uskovaisista tunsi suurta itsetyytyväisyyttä omavalintaisessa jumalanpalveluksessansa, ja toisaalta taas se osa, jonka sydämessä oli aito rakkaus Jumalan Sanaan ja Herraan itseensä, oli kuin käpertynyt jonkinasteiseen itsesääliin ja omiin puutteisiin ja virheisiin tuijottamiseen. Se oli juuri se, mistä oli pian päästävä eroon! Kukaan ihminen ei ole itsessänsä täydellinen niin kauan kuin on tässä liharuumiissa, jossa hyvä ja paha taistelevat keskenänsä. Loppuun asti on kestettävä ja siedettävä tätä ristiriitaa, ja vain Hengen kautta voidaan pitää huoli siitä, että lihan teot tulevat kuoletetuiksi.

Nyt tarkattiin siis inhimillistä, ulkonaista vaellusta, ja jokainen epäonnistuminen ja näennäinen lankeaminen ja syntiin syyllistyminen kirjattiin ylös ja kuulutettiin suurella äänellä katoilta kaikkien kuultavaksi. Mutta tämä kaikki oli vain sielunvihollisen ansaa, sillä jokainen ihminen oli näiden heikkouksien alainen omassa itsessänsä. Jos joku oli onnistunut paremmin, oli se vain Jumalan armoa. Jos joku ymmärsi enemmän, oli se vain Jumalan armoa. Jos joku oli päässyt eroon jostakin sitovasta ja orjuuttavasta asiasta, oli se vain Jumalan armoa! Kaikki, alusta loppuun, oli Jumalan armoa!

Jokainen päivä oli Jumalan armoa, jokainen mahdollisuus kuulla Jumalan Sanaa oli armoa, jokainen henkäys, jokainen sydämensyke, jokainen silmänräpäys, kaikki oli sanoinkuvaamatonta Jumalan armoa! Sen tiesi Johanneskin, ja nyt häntä alkoi hävettää oma heikkoutensa ja itseensä käpertyminen. Eikö itse asiassa kaikki se, mitä hän viime elinvuosiensa aikana oli saanut kuulla ja kokea, ollut mitä suurinta Jumalan armoa!? Eikö koko tässä ajassa kuultu ja julistettu Sana ollutkin alusta loppuun suurta Jumalan armoa, kun tämä sellaisella rakkaudella ja laupeudella tarjosi yhteyttänsä ja Omaa Elämäänsä itsessänsä kuolevaisille ihmislapsille!?

Armollinen Kaikkivaltias Jumala oli tuonut nyt esiin todelliset ajatuksensa kansaansa ja omiansa kohtaan, mutta kuinka moni sen oli käsittänyt, ottanut sydämeensä?

Lydian tapaiset uskonperheen jäsenet olivat raskaana Johanneksen sydämellä. Lydiassa nähtiin vain kaikkea pahaa, ja hänestä puhuttiin jopa jonkinlaisella inholla, sillä tämä oli silloinkin, kun kaikki muut olivat kääntäneet selkänsä Johannekselle, uskollisesti seisonut tämän palvelustehtävän rinnalla. Aikaisempina vuosina jopa kaikki veljet olivat vetäytyneet pois, mutta eikö Herrammekin joutunut kokemaan vastaavaa? Uskollisimpiin seuraajiin kuului naisia, jotka koko sydämestänsä rakastivat Häntä ja palvelivat Häntä varoinensa. (Luuk. 8: 3).

Aikoinaan syntinen nainen tuli Jeesuksen luokse tämän vieraillessa erään fariseuksen luona, ja pesi Herramme jalat kyynelillänsä. Voitaisiinko kuulla kauniimpia sanoja, kuin mitkä Herramme sanoi tästä naisesta: "Tämän paljot synnit ovat anteeksi annetut; hänhän näet rakasti paljon; mutta jolle vähän anteeksi annetaan, se rakastaa vähän... Sinun syntisi ovat anteeksi annetut" (Luuk. 7). Kuinka moni todella käsittää, kuinka paljon hänelle on anteeksi annettu? Meitä ei ole armahdettu vain joistakin maallisen elämän rikkomuksista, varastamisista, valehtelemisista ja vastaavasta, vaan meille on annettu anteeksi synti, joka on kuolemaksi. Me kaikki olimme epäuskon vallassa, palvellen sielunvihollista, mutta nyt tämä vihollisuus on poistettu. Jos me rakastamme niin vähän, niin olemmeko lainkaan kokeneet todellista anteeksiantamusta?

Toisen kerran tuli nainen vuodattaen kallisarvoista voidetta Herramme päähän, mutta käsittämättä tätä lainkaan opetuslapset närkästyivät sellaista "tuhlausta". Tuo nainen osoitti rakkauttansa Herraa kohtaan, ja opetuslapset pahoittivat hänen mielensä. Heillä olivat vain ulkonaiset ja taloudelliset asiat mielessänsä; kuinka paljon rahaa tuosta voiteesta olisikaan voinut saada Jumalan Valtakunnan eteenpäin viemiseksi? Mutta oli jotakin kallisarvoisempaa ja suurempaa kuin kaikki silmiin näkyvä! "Laupeutta Minä haluan, enkä uhria!" Sama Herra sanoi myöskin vääriä asioita korostaville: "Voi teitä, kirjanoppineet ja fariseukset, te ulkokullatut, kun te annatte kymmenykset mintuista ja tilleistä ja kuminoista, mutta JÄTÄTTE SIKSEEN SEN, MIKÄ LAISSA ON TÄRKEINTÄ: OIKEUDEN JA LAUPEUDEN JA USKOLLISUUDEN! Näitä tulisi noudattaa, eikä noitakaan sikseen jättää!" (Matt. 23: 23).

Opetuslapset olivat hetkittäin hekin farisealaisen hengen vallassa, olisiko meidän suhteemme sitten toisin? Eräälle sanottiin kerran: "Vai onko silmäsi nurja sen tähden, että Minä olen hyvä?" (Matt. 20: 15). Jumala armahtakoon meitä nurjia ja nurjamielisiä ihmisiä! "Voi sinä epäuskoinen ja nurja sukupolvi, kuinka kauan minun täytyy olla teidän kanssanne?" (Matt. 17: 17).

Miksi meidän onkaan niin vaikea noudattaa Jumalan Sanaa ja iloita iloitsevien kanssa ja itkeä itkevien kanssa? Miksi meidän on niin vaikea noudattaa selvää Jumalan Sanaa: "Ja jos yksi jäsen kärsii, niin kaikki jäsenet kärsivät sen kanssa; tai jos jollekulle jäsenelle annetaan kunniaa, niin kaikki jäsenet iloitsevat sen kanssa!" (1. Kor. 12: 26).

Joidenkin mielestä kalliin voiteen vuodattaminen Herramme päähän oli suurta tuhlausta, mutta Herra itse nuhtelee väärästä asenteesta ja naisen mielen pahoittamisesta. Kohdistuisikohan tällaista nuhdetta juuri nytkin joihinkin tekoihimme ja asenteisiimme? Herra näkee milloin Häntä kunnioitetaan ja rakastetaan; Hän näkee, milloin Häntä rakastetaan veljessä tai sisaressa. Hän ei unohda näitä rakkaudellisia tekoja ja eleitä, niin kuin Hän tuolloinkin sanoi: "Totisesti minä sanon teille: missä ikinä kaikessa maailmassa tätä evankeliumia saarnataan, siellä sekin, minkä hän teki, on mainittava hänen muistoksensa." (Matt. 26: 13).

Tässäkin ajassa oli tekoja, joita ei tullut unohtaa. Jos kiitosta ei olisi tuleva tämän elämän aikana, olisi kaikki kuitenkin odottava ylhäällä Herran luona ansiotonta tekijäänsä. Mitä tahansa hyvää ihmisten joukossa olikin, päti siihen Jaakobin tallentama jumalallinen totuus: "Jokainen hyvä anti ja jokainen täydellinen lahja tulee ylhäältä, valkeuksien Isältä, jonka tykönä ei ole muutosta, ei vaihteen varjoa" (1: 17).

Lydia oli yksi niistä sisarista, joka olisi voinut olla todellinen vaimo miehellensä, jos tämä vain olisi suonut sen. Ainakin tällaiselta Johanneksesta näytti. Mies oli eräänlainen uskovainen, omalla tavallansa fanaattinen, maailman ja ulkonaisen kirkollisuuden kanssa kompromisseja solmiva. Joku oli sitä mieltä, että mies oli tällainen sen tähden, ettei Lydia ollut erilainen. Mutta miten hänen olisi tullut olla erilainen? Hän oli yhtä vajavainen ja puutteellinen ihminen kuin kaikki muutkin, itsepäinen, lujatahtoinen. Mutta ilmiselvästi hän rakasti Jumalaa ja tahtoi pitäytyä kiinni Hänen Sanaansa. Olisiko hän voinut olla erilainen, kun mies jatkuvasti sanoi suoraan: "Sinä ja sinun uskontosi ovat perkeleestä, mutta haluan maata kanssasi!"

Lydian mies kielsi täydellisesti sen uskon, mitä hän oli osoittanut tullessansa seurakunnan piiriin. Hän kielsi kasteensa Herran Jeesuksen Kristuksen nimeen, hän kielsi kaikki ne totuudet, joita hän itse oli opettanut. Hän teki niin hulluja asioita, ettei Johannes edes halunnut ajatella niitä, mutta siitä huolimatta Lydiaa osoitettiin sormella ja käskettiin olemaan alamainen miehellensä. Mutta oliko hänellä mahdollisuus olla erilainen, alamainen miehelle, joka koko ajan vain haavoitti häntä, antoi jopa lasten avoimesti haukkua häntä aivottomaksi, tyhmäksi?

Lydia oli vieraillut niin Ann-Marien kuin Gretankin luona ja kumpikin näistä oli vanhemman sisaren velvollisuuden tuntien nuhdellut tätä tottelemattomuudesta miestänsä kohtaan. Oikealla vaelluksella nainen voisi kääntää miehen kuin miehen pään! Paatoksella oli Ann-Marie lukenut 1. Piet. 3:1- "Samoin te vaimot, olkaa alamaiset miehillenne, että nekin, jotka ehkä eivät ole sanalle kuuliaisia, vaimojen vaelluksen kautta sanoittakin voitettaisiin, kun he katselevat, kuinka te vaellatte puhtaina ja pelossa..."

Lydia kyllä tiesi kaiken tämän, ja tiesi senkin, kuinka Greta niin hyvin tuli toimeen miehensä Thomasin kanssa, joka uskonnäkemyksiltään vastasi tämän näkemyksiä, joten siinä suhteessa ei ollut tuossa perheessä ristiriitoja. Mutta Thomasilla oli todella vaikea luonne, eikä hän oikein tiennyt miten heikomman astian kanssa tuli elää. Niinpä avio-onni kukoisti, ja kumpikin todisti siitä ajoittain niin yksityisesti kuin seurakunnan pihallekin kokoontuneelle joukolle. Kylällä he usein kulkivat kuin kaksi kyyhkyläistä, käsi kädessä. Mutta kuka tiesi kaiken tämän salaisuuden? Gretan sisar asui Bodenseen rannalla ihastuttavassa huvilaa muistuttavassa rakennuksessa, ja tämän luokse hän aina riensi ilmapiirin kuumennuttua. Niinpä ulkonaisesti suuri kunnia kruunasi tätä avioliittoa, jossa vaimo oli niin jalo ja uhrautuvainen, että vietti suuren osan vuodesta sisarensa apuna! Tarvitsiko tämä todella apua, vaiko Greta?

Lydia tiesi senkin, kuinka Ann-Marie ajoittain huusi kurkkunsa käheäksi itsepäiselle miehellensä, joka ei käsittänyt miten talossa tuli elää. Tulipa tämä alamaisuus kerran todella esiin naapureidenkin nähtävällä tavalla, kun kiivastunut Ann-Marie talon pihalla roikkui kiinni Klausin kauluksessa ja huusi tälle: "Usko nyt vain, minä olen sinulle alamainen! Minä olen sinulle alamainen, etkö sitä käsitä! Minä olen niin alamainen kuin vain olla voi!" Jos Klausin oli hiukan vaikea sitä käsittää, sen ymmärsi Lydiakin.

Sopiko edellä mainittu sanankohta Lydiaan ja hänen mieheensä, sitä mietti niin Johannes kuin Otto ja Lydiakin. Kenellekään ei voinut tarjota mitään patenttiratkaisua, sillä kaiken sekaannuksen lisäksi hyvin monen avioliittokäsityksiä sotki valkopipoisen ja valkokaapuisen miehen kirkon näkemykset. Tämä ulkonaisesti hurskas kirkko opetti asioita sellaisella tavalla, mistä Raamatussa varoitettiin ankarasti: Jotka kieltävät sitä ja sitä! Näihin kieltoihin ja näkemyksiin pitäydyttiin siitä huolimatta, että nähtiin todellisuus tämän kirkon piirissä. Papit eivät saaneet mennä naimisiin muka jumalallisen säädöksen johdosta, mutta jo Paavali oli todennut, että hänelläkin olisi ollut oikeus kuljettaa mukanaan uskonsisarta. Niinpä nyt yhdessä suurimmista aikakauslehdissä katolisen kirkon pappi totesi, että ainakin kolmannes tämän kirkon papeista elää salassa joko naisen tai toisen miehen kanssa!

Koko maailmalle oli tiedotettu, kuinka naisluostareiden vallihaudoista ja lammista oli löydetty satoja juuri syntyneiden lasten luurankoja. Ja tämän kirkon opetukset saivat hallita tämänkin ajan vapaita uskovaisia, sitä ei Johannes voinut käsittää!

Kun naista kehotettiin alamaisuuteen, ei tätä käskyä voinut irrottaa muista samaan asiaan liittyvistä kohdista. Ann-Marie oli niin alamainen, että halusi sen Klausia kurkusta kuristamalla vakuuttaa tälle; Greta jätti miehensä yksin pitkiksikin ajoiksi ja oli "alamainen". Isabel oli alamainen, mutta päätti kaikista asioista kuulematta miehensä mielipidettä; tai jos kuunteli, ei kuitenkaan ottanut sitä huomioon.

Martha oli yksi todellisista aarteista vaimojen joukossa, sillä hänellä oli mies, joka osasi houkutella kaiken hyvän esiin aviopuolisostansa. Lisa ja Dietrich olivat kuva jostakin sellaisesta, mistä vain muut osasivat haaveilla. Oli siis hyviäkin avioliittoja, mutta valitettavasti ei kovin monia.

Alamaisuus perustuu kaiken muun raamatullisen ohella siihen seikkaan, että se tehdään mahdolliseksi, sen sallitaan olla mahdollista. Naisen alamaisuudesta oli tässä ajassa tehty ikään kuin nuija, jolla lyötiin niitä, joilla oli vaikeuksia. Siitä oli tehty pelottava, suorastaan kammottava asia niille, jotka olivat kriisissä. Pelotti alamaisuus, joka johtaisi nöyryytyksiin, alistamiseen, oman tahdon tukahduttamiseen. Mutta aivan niin kuin alamaisuus Kristusta kohtaan ei ole mikään pelon asia, koska voidaan luottaa siihen, ettei Herra tee kenellekään mitään pahaa, aivan samoin täytyy olla avioliitonkin suhteen!

"Tämä salaisuus on suuri, minä tarkoitan Kristusta ja seurakuntaa!" Aivan niin kuin Kristus ja Seurakunta ovat yhtä, niin tulisi olla jokaisessa uskovaisessa avioliitossa. Tämä oli pinnallisesti ymmärretty kylän seurakunnassa niin kuin muissakin seurakunnissa kautta maailman. Tähän vedoten saarnattiin myös ankarasti tämän liiton purkautumattomuutta, sen rikkomisen mahdottomuutta. Kristus ja Seurakunta olivat ikuisiksi ajoiksi yhdistetyt! Siksi ei avioeroa voinut olla olemassakaan.

Kukaan todellinen Jumalan palvelija ei voi saarnata avioerosta, vaan avioliitosta. Siksi Jumalan Sanassa niin voimakkaasti korotetaan avioliiton merkitystä. Tämän liiton edellytyksenä on kuitenkin molemminpuolinen sopimus ja sen pitäminen. Mutta entä jos uskovainen sanoutuu irti sopimuksestansa hengellisessä haureudessa, kieltää Herransa? Pitääkö tämä liitto senkin jälkeen? On helppoa vedota kahden liittoon, kun ei ole kysymys omasta liitosta. Olivatko nyt kaikki todelliset uskovaiset naimisissa ihmisten kanssa, jotka koko sydämestänsä riippuivat kiinni Herrassa? Mitä jos aviopuoliso kielsi uskonsa ja vaati vaimoansa tai miestänsä tekemään samoin?

Lydian mies olisi halunnut tämän leikkaavan hiuksensa, vaikka Jumalan Sana selvästi sanoo, että aviovaimoilla tulee olla pitkät hiukset. Tässä joukossa uskottiin myös, ettei naisen tullut pukeutua pitkiin housuihin. Mies vaati siitä huolimatta vaimoansa pukeutumaan niihin.

Näissä asioissa on tärkeätä, että mainitun 1. Pietarin kirjeen kohdan lisäksi on myös kirjoitettu: "Mutta jos joku ei pidä huolta omaisistaan ja varsinkaan ei perhekuntalaisistaan, niin hän on kieltänyt uskon ja on uskotontakin pahempi." (1. Tim. 5: 8). Lydian mies oli siis sanoutunut irti kaikista aikaisemmista uskonnäkemyksistänsä, ja vaikka tämä sanankohta on osoitettu leskille, koskee se kaikkia niitäkin, jotka eivät näe perheen merkitystä Jumalan Valtakunnassa.

Jos mies antaa lastensa pilkata ja häpäistä äitiänsä, jopa yllyttää siihen, ei voida puhua enää miehestä, jolle voisi olla joku todellisessa mielessä alamainen. Miehen oma käytös todistaa sen, että hän on kelvoton aviomieheksi ja uskovaisen nimellä kulkemaan. On myöskin kirjoitettu: "Miehet, rakastakaa vaimojanne, niin kuin Kristuskin rakasti seurakuntaa ja antoi itsensä alttiiksi sen edestä, että hän sen pyhittäisi, puhdistaen sen... Samalla tavoin tulee myös miesten rakastaa vaimojansa niin kuin omia ruumiitaan; joka rakastaa vaimoansa, hän rakastaa itseänsä. Sillä eihän kukaan koskaan ole vihannut omaa lihaansa, vaan hän ravitsee ja vaalii sitä, niin kuin Kristuskin seurakuntaa, sillä me olemme hänen ruumiinsa jäseniä. 'Sen tähden mies luopukoon isästänsä ja äidistänsä..." (Ef. 5: 25-).

Suurimmat vaikeudet olivat ilmeisestikin sellaisissa liitoissa, joissa molemmat puolisot olivat uskovaisia, mutta mahdollisesti eri uskonyhteisöjen jäseniä. Johannes ei milloinkaan ollut kuullut sellaisista vaikeuksista perheissä, joissa toinen osapuoli oli uskosta osaton, kuin mitä hänen korviinsa tuli näistä sekaliitoista, eri uskonnäkemysten sotkemista liitoista.

Yleensä ottaen tavallisilla maailman ihmisillä oli vielä jonkinlainen järki tallella, ja tällaiset miehet ymmärsivät sen, että niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan, niin kuin petaat, niin makaat. Samoin he käsittivät, että itsellensä sika kiusaa tekee, jos purtilonsa kaataa. Tässä olisi ollut viisautta jakaa seurakuntalaisillekin. Mutta Lydian miehen kaltaisilla fanaattinen uskonnäkemys tuhosi kaikki hyvätkin yritykset, sillä mikään ei ole verrattavissa uskonkiihkoon. Miehen tuli rakastaa vaimoansa niin kuin itseään, sillä eihän kukaan koskaan ollut vihannut omaa lihaansa. Kukaan normaali ihminen ei vihaa omaa lihaansa Jumalan Sanan todistuksen mukaisesti. Mutta oli olemassa ihmisiä, jotka eivät tätä noudattaneet. Johannes oli varma, että Lydian miehen kaltaisia uskovaisia voitiin verrata sellaisiin hurmahenkiin, jotka ruoskivat ja viiltelivät omaa ruumistansa, niin että veri vuoti haavoista. Auringon palvojat tuijottivat aurinkoa kunnes silmät sokeutuivat. Jotkut istuivat pylvään nokassa tai luolassa päivänvalolta sulkeutuneina. Jos tällaisen ihmisen suhtautuminen omaan ruumiiseensa olisi ollut esikuvana, olisi varmastikin tuloksena ollut jotakin sellaista, mitä Lydia joutui kokemaan. Jumalattomankin kanssa on joskus ja useinkin parempi, kuin uskonnollisen, vääräsydämisen kanssa!

Mitä Lydian sitten olisi tullut tehdä tässä kestämättömässä ahdistuksessansa, sitä ei Johannes voinut sanoa, eikä kukaan muukaan. Lydian oli itse ratkaistava. Mutta asian suurin vääryys oli siinä, että näiden asioiden tähden hänet oli hylätty omaan yksinäisyyteensä. Hän ei ollut syyllinen alun alkaenkaan siihen, että oli naimisissa tämän miehen kanssa. Hänet oli ikään kuin pakolla viety vihille; olosuhteissa, jotka hallitsivat häntä.

Laki vaati nyt tuomiota, asioiden selvittämistä. Kumpi oli syyllinen, kumpi syytön? Oliko kumpikin syyllinen, tai ei kumpikaan? Tämä ei ollut ihmisten päätettävä asia. Laki ei ollut todellisuudessa sitä, mitä sen luultiin olevan. Luettiin vain itselle sopiva toisen tuomitsemiseksi, mutta unohdettiin yhä uudelleen: "Mikä laissa on tärkeintä: oikeus, laupeus, uskollisuus! Unohdettiin myöskin: "Sillä nämä: 'Älä tee huorin, älä tapa, älä varasta, älä himoitse' JA MIKÄ MUU KÄSKY TAHANSA, NE SISÄLTYVÄT KAIKKI TÄHÄN SANAAN: 'RAKASTA LÄHIMMÄISTÄSI NIIN KUIN ITSEÄSI'. RAKKAUS EI TEE LÄHIMMÄISELLE MITÄÄN PAHAA. SEN TÄHDEN ON RAKKAUS LAIN TÄYTTÄMYS!" (Room. 13: 8- 10).

Kaikki ei ole niin kuin farisealainen mieli sen lukee, sillä sanotaan myöskin: "Sapatti on asetettu ihmistä varten eikä ihminen sapattia varten. Niin Ihmisen Poika on sapatinkin herra!" (Mark. 2: 27).

Kaikkiin todellista uskovaista ahdistaviin kysymyksiin on olemassa Jumalan vastaus, kunhan vain se halutaan löytää ja annetaan löytää. Avioliittokysymyksissäkin pätee sama: Säädökset avioliitosta ovat muuttumattomat, mutta niitä tulee soveltaa oikein. Daavid seuralaisinensa söi leipiä, joita vain pappien oli lupa syödä. Sapattina kukaan ei jättänyt eläintänsä kaivoon. Miksi sitten veljemme tai sisaremme tulisi tukehtua tai hukkua vaikeuksiinsa? Onko Jumalan puolelta esteitä avun ja ratkaisun löytymiselle, vai ovatko kaikki esteet ja sitovat oppirakennelmat ihmisen toisensa selkään asettamia taakkoja?

...jatkuu

Markku Vuori