"Minun
lampaani harhailevat kaikilla vuorilla ja kaikilla korkeilla kukkuloilla;
pitkin koko maata ovat minun lampaani hajallaan, eikä kenkään niistä välitä
eikä niitä etsi"
(Hes. 34: 6).
Kaiken
sekaannuksen ja hajaannuksen keskellä oli joitakin, joiden sydämissä oli aito
ja todellinen kaipaus saada oppia tuntemaan kadoksissa olevat veljensä ja
sisarensa. Nämä muutamat tiesivät, etteivät he olleet ainoat, joille Herra oli
puhunut tässä ajassa, ja jotka vilpittömästi etsivät vain Herran kunniaa ja
panivat kaiken toivonsa Hänen suureen armoonsa.
Väärä julistus
ja väärät korostukset olivat johtaneet siihen, että suurin osa uskovaisia
rakensi väärälle perustukselle. Ulkonaisessa jumalanpalveluksessa ei ollut
mitään selvää merkkiä siitä, mutta kuitenkin oli selvääkin selvempää, että
kuviteltiin päästävän Herran luokse ikään kuin jostakin ansiosta. Mikä sitten
tämä ansio itse kullakin oli, niin yksi yhteinen piirre oli kaikilla. Suuri
tiedon määrä hengellisistä asioista luettiin ansioksi, jonka nojalla voitiin
lyödä toisia alas ja uskoa itsensä olevan osallinen ensimmäiseen
ylösnousemukseen, eli ylöstempaamiseen. Puhuttiin rakkaudesta, mutta vihattiin
koko sydämestä. Oikea oppi juovutti!
Jokaiselle asiaa
ymmärtävälle oli selvää, ettei enää ollut massaevankelioimisen aika, mutta oli
aika etsiä hajallaan olevia Jumalan lapsia, joiden tuli kuulua pakanoista
koostuvan seurakunnan täyteen lukuun. Ennen sitä ei Herra voisi tulla. Mutta
nyt ei kukaan ollut todella kiinnostunut näistä kadoksissa olevista, vaan
kiistaa käytiin jo tunnetuista joukoista, joiden omistuksesta jokainen oli
varma omalla kohdallaan.
Oli toki
kokouksia, joissa tarjottiin "todellista" Jumalan Sanaa, mutta
olivatko ne omiaan saavuttamaan eksyksissä olevia? Ei, sillä nämä eksyksissä
olevat olivat todellisia Jumalan lampaita, eivätkä ne voineet olla
kiinnostuneita sellaisesta seurakunnasta, jonka julkisivu oli sutattu täysin
asiaan kuulumattomilla asioilla. Näillä vielä tuntemattomilla, ei kuitenkaan
tuntemattomilla Herran edessä, oli tavaton kaipuu saada kuulla todellista
Jumalan Sanaa ja olla osa seurakunnasta, jossa todella rakastettiin jokaista
jäsentä Jumalan rakkaudella.
Johanneksen
mielestä ei milloinkaan ollut häipyvä se laulu, jonka sanat korostivat Jumalan
armon suurta merkitystä. "Ainoa, mihin kerran voin luottaa, on Jumalan
armo, Jumalan rajaton armo!" Nykyinen uskovaisuus suorastaan pilkkasi
Jumalan armoa, eikä ole ihme että Herra sanoo tällaisesta jumalanpalveluksesta,
jossa tieto ja viisaus ovat päällimmäisenä: "Koska tämä kansa lähestyy
minua suullaan ja kunnioittaa minua huulillaan, mutta pitää sydämensä minusta
kaukana, ja koska HEIDÄN JUMALANPELKONSA ON VAIN OPITTUJA IHMISKÄSKYJÄ, sen
tähden, katso, minä vielä teen tälle kansalle kummia tekoja -kummia ja ihmeitä,
ja sen viisaitten viisaus häviää, ja sen ymmärtäväisten ymmärrys katoaa!"
(Jes. 29: 13- 14).
Uskovaisuuden
perusta ei ollut Jumalan armossa ja luottamuksessa siihen, vaan uskottiin
saavutetun jonkinlainen korkea taso jumalallisuudessa. Jotkut jopa toivat julki
ajatuksen, että oltiin korkeammalla kuin mihin Paavalin julistus rakkaudesta
johti. Uskovaisesta ihmisestä oli siis tullut hyvä itsessänsä, suuren
hengellisen tietomäärän perusteella. Mutta sydänten Tutkija tiesi, ettei näin
ollut. Veljen ja sisaren kielletty hätä todisti siitä, että kaikki oli vain
kaunista puhetta ja ihmiskäskyjen pitämistä, koska sydän ei voinut tuntea
toisen ahdistusta ja tuskaa. Todellinen Jumalan kunnioittaminen tulee julki
veljen ja sisaren rakastamisessa, sillä se on Herran ehdoton käsky. Jumalan
kansa oli pian kokeva sellaisen Jumalan puhuttelun, ettei kukaan jotakin
käsittävä rohkenisi enää levätä oman viisautensa ja ymmärryksensä varassa.
Kaikesta tästä
negatiivisesta johtuen ei juuri kukaan voinut olla sitä mitä olisi voinut olla
toisenlaisissa olosuhteissa. Niin ulkonaista kuin sisäistäkin elämää jossain
määrin hallitsi ulkonaiseen, näkyvään elämään keskittynyt hengellinen korostus.
Jumalan Sana ei ollut omakohtainen peili, josta nähtiin oma tila ja muutoksen
tarve, vaan se oli kuin pitkän varren päässä oleva kuvastin, joka työnnettiin
toisen eteen ja sitten lyötiin sillä hämmästynyttä kanssamatkaajaa. Oma vaellus
ja elämä nähtiin esikuvallisena kaikesta vääryydestänsä huolimatta, ja sen
seurauksena oma omatunto ei ollutkaan itsensä tuomitsija, vaan lähes kaikki
olivat toisen omantunnon tuomitsemia.
Aikoinaan joku
ensimmäistä kertaa antoi hyvän neuvon lapsellensa: "Jos et tiedä onko
jokin asia oikein, kysy omaltatunnoltasi. Jos voit tehdä sen omaatuntoasi
loukkaamatta, ei siinä ole mitään pahaa!" Tämä neuvo pätee vielä
tänäänkin, mutta kuinka vaikeata onkaan päästä selville siitä, mitä oma
omatunto sanoo, kun on niin tavaton määrä ääniä ja muiden omiatuntoja, jotka
täysin avoimesti ja hyökkäävästi kahlitsevat toisia matkaajia!
Johannes kärsi
siitä mitä oli ja olisi tahtonut olla täysin toisenlainen. Hän joutui
päivittäin ponnistelemaan lujasti säilyttääksensä oman identiteettinsä, sillä
häntä vastaan kohdistuvat hyökkäykset pyrkivät murtamaan kaiken oman
persoonallisuuden ja henkilökohtaisen elämän. Samasta todistivat kaikki ne,
joiden kanssa hän oli viime aikoina keskustellut. Kukaan ei saanut olla sitä
mitä olisi halunnut olla, yksinkertaisesti sen tähden, ettei uskovaisten yhteys
toiminut. Kuinka voisi mikään tämän Yhden Ruumiin jäsen olla todella sitä, mitä
sen tuli olla, jos kaikki jäsenet olivat hajallaan kuka missäkin päin maailmaa,
ilman keskinäistä yhteyttä?
Vihollinen oli
susien tavoin iskenyt lauman keskuuteen ja hajottanut sen. Oli monia todellisia
ja kaipaavia sydämiä, mutta näiden elämää hallitsi ehkä liiallinenkin ja turha
pelko. Itse kukin kuin säikähtäneenä sydän pompahdellen katseli
orjantappurapensaikkoon kätkeytyneenä kedolle ja mietti uskaltaisiko mennä
aterioimaan vihreään ruohoon. Itse kukin uskalsi astua esiin hetkeksi, mutta ei
kyllin pitkäksi aikaa, jotta olisi tavannut muita. Kuka voi kuvata sitä kaipuun
määrää, mikä näissä yksinäisissä karitsoissa ja lampaissa huusi Hyvän Paimenen
puoleen! Sydän aivan kuristui tässä ikävässä ja ahdistavassa odotuksessa. Mutta
pelolla oli suuri ote, ja tarvittiin jotakin, mikä sen hälventäisi!
Osa uskovaisista
tunsi suurta itsetyytyväisyyttä omavalintaisessa jumalanpalveluksessansa, ja
toisaalta taas se osa, jonka sydämessä oli aito rakkaus Jumalan Sanaan ja
Herraan itseensä, oli kuin käpertynyt jonkinasteiseen itsesääliin ja omiin
puutteisiin ja virheisiin tuijottamiseen. Se oli juuri se, mistä oli pian
päästävä eroon! Kukaan ihminen ei ole itsessänsä täydellinen niin kauan kuin on
tässä liharuumiissa, jossa hyvä ja paha taistelevat keskenänsä. Loppuun asti on
kestettävä ja siedettävä tätä ristiriitaa, ja vain Hengen kautta voidaan pitää
huoli siitä, että lihan teot tulevat kuoletetuiksi.
Nyt tarkattiin
siis inhimillistä, ulkonaista vaellusta, ja jokainen epäonnistuminen ja
näennäinen lankeaminen ja syntiin syyllistyminen kirjattiin ylös ja
kuulutettiin suurella äänellä katoilta kaikkien kuultavaksi. Mutta tämä kaikki
oli vain sielunvihollisen ansaa, sillä jokainen ihminen oli näiden heikkouksien
alainen omassa itsessänsä. Jos joku oli onnistunut paremmin, oli se vain
Jumalan armoa. Jos joku ymmärsi enemmän, oli se vain Jumalan armoa. Jos joku
oli päässyt eroon jostakin sitovasta ja orjuuttavasta asiasta, oli se vain
Jumalan armoa! Kaikki, alusta loppuun, oli Jumalan armoa!
Jokainen päivä
oli Jumalan armoa, jokainen mahdollisuus kuulla Jumalan Sanaa oli armoa,
jokainen henkäys, jokainen sydämensyke, jokainen silmänräpäys, kaikki oli
sanoinkuvaamatonta Jumalan armoa! Sen tiesi Johanneskin, ja nyt häntä alkoi
hävettää oma heikkoutensa ja itseensä käpertyminen. Eikö itse asiassa kaikki
se, mitä hän viime elinvuosiensa aikana oli saanut kuulla ja kokea, ollut mitä
suurinta Jumalan armoa!? Eikö koko tässä ajassa kuultu ja julistettu Sana
ollutkin alusta loppuun suurta Jumalan armoa, kun tämä sellaisella rakkaudella
ja laupeudella tarjosi yhteyttänsä ja Omaa Elämäänsä itsessänsä kuolevaisille
ihmislapsille!?
Armollinen
Kaikkivaltias Jumala oli tuonut nyt esiin todelliset ajatuksensa kansaansa ja
omiansa kohtaan, mutta kuinka moni sen oli käsittänyt, ottanut sydämeensä?
Lydian tapaiset
uskonperheen jäsenet olivat raskaana Johanneksen sydämellä. Lydiassa nähtiin
vain kaikkea pahaa, ja hänestä puhuttiin jopa jonkinlaisella inholla, sillä
tämä oli silloinkin, kun kaikki muut olivat kääntäneet selkänsä Johannekselle,
uskollisesti seisonut tämän palvelustehtävän rinnalla. Aikaisempina vuosina
jopa kaikki veljet olivat vetäytyneet pois, mutta eikö Herrammekin joutunut
kokemaan vastaavaa? Uskollisimpiin seuraajiin kuului naisia, jotka koko
sydämestänsä rakastivat Häntä ja palvelivat Häntä varoinensa. (Luuk. 8: 3).
Aikoinaan
syntinen nainen tuli Jeesuksen luokse tämän vieraillessa erään fariseuksen
luona, ja pesi Herramme jalat kyynelillänsä. Voitaisiinko kuulla kauniimpia
sanoja, kuin mitkä Herramme sanoi tästä naisesta: "Tämän paljot synnit
ovat anteeksi annetut; hänhän näet rakasti paljon; mutta jolle vähän anteeksi
annetaan, se rakastaa vähän... Sinun syntisi ovat anteeksi annetut"
(Luuk. 7). Kuinka moni todella käsittää, kuinka paljon hänelle on anteeksi
annettu? Meitä ei ole armahdettu vain joistakin maallisen elämän rikkomuksista,
varastamisista, valehtelemisista ja vastaavasta, vaan meille on annettu
anteeksi synti, joka on kuolemaksi. Me kaikki olimme epäuskon vallassa, palvellen
sielunvihollista, mutta nyt tämä vihollisuus on poistettu. Jos me rakastamme
niin vähän, niin olemmeko lainkaan kokeneet todellista anteeksiantamusta?
Toisen kerran
tuli nainen vuodattaen kallisarvoista voidetta Herramme päähän, mutta
käsittämättä tätä lainkaan opetuslapset närkästyivät sellaista
"tuhlausta". Tuo nainen osoitti rakkauttansa Herraa kohtaan, ja
opetuslapset pahoittivat hänen mielensä. Heillä olivat vain ulkonaiset ja
taloudelliset asiat mielessänsä; kuinka paljon rahaa tuosta voiteesta olisikaan
voinut saada Jumalan Valtakunnan eteenpäin viemiseksi? Mutta oli jotakin
kallisarvoisempaa ja suurempaa kuin kaikki silmiin näkyvä! "Laupeutta
Minä haluan, enkä uhria!" Sama Herra sanoi myöskin vääriä asioita
korostaville: "Voi teitä, kirjanoppineet ja fariseukset, te
ulkokullatut, kun te annatte kymmenykset mintuista ja tilleistä ja kuminoista,
mutta JÄTÄTTE SIKSEEN SEN, MIKÄ LAISSA ON TÄRKEINTÄ: OIKEUDEN JA LAUPEUDEN JA
USKOLLISUUDEN! Näitä tulisi noudattaa, eikä noitakaan sikseen jättää!"
(Matt. 23: 23).
Opetuslapset
olivat hetkittäin hekin farisealaisen hengen vallassa, olisiko meidän suhteemme
sitten toisin? Eräälle sanottiin kerran: "Vai onko silmäsi nurja sen
tähden, että Minä olen hyvä?" (Matt. 20: 15). Jumala armahtakoon meitä
nurjia ja nurjamielisiä ihmisiä! "Voi sinä epäuskoinen ja nurja
sukupolvi, kuinka kauan minun täytyy olla teidän kanssanne?" (Matt.
17: 17).
Miksi meidän
onkaan niin vaikea noudattaa Jumalan Sanaa ja iloita iloitsevien kanssa ja
itkeä itkevien kanssa? Miksi meidän on niin vaikea noudattaa selvää Jumalan
Sanaa: "Ja jos yksi jäsen kärsii, niin kaikki jäsenet kärsivät sen
kanssa; tai jos jollekulle jäsenelle annetaan kunniaa, niin kaikki jäsenet
iloitsevat sen kanssa!" (1. Kor. 12: 26).
Joidenkin
mielestä kalliin voiteen vuodattaminen Herramme päähän oli suurta tuhlausta,
mutta Herra itse nuhtelee väärästä asenteesta ja naisen mielen pahoittamisesta.
Kohdistuisikohan tällaista nuhdetta juuri nytkin joihinkin tekoihimme ja
asenteisiimme? Herra näkee milloin Häntä kunnioitetaan ja rakastetaan; Hän
näkee, milloin Häntä rakastetaan veljessä tai sisaressa. Hän ei unohda näitä
rakkaudellisia tekoja ja eleitä, niin kuin Hän tuolloinkin sanoi: "Totisesti
minä sanon teille: missä ikinä kaikessa maailmassa tätä evankeliumia
saarnataan, siellä sekin, minkä hän teki, on mainittava hänen
muistoksensa." (Matt. 26: 13).
Tässäkin ajassa
oli tekoja, joita ei tullut unohtaa. Jos kiitosta ei olisi tuleva tämän elämän
aikana, olisi kaikki kuitenkin odottava ylhäällä Herran luona ansiotonta
tekijäänsä. Mitä tahansa hyvää ihmisten joukossa olikin, päti siihen Jaakobin
tallentama jumalallinen totuus: "Jokainen hyvä anti ja jokainen
täydellinen lahja tulee ylhäältä, valkeuksien Isältä, jonka tykönä ei ole
muutosta, ei vaihteen varjoa" (1: 17).
Lydia oli yksi
niistä sisarista, joka olisi voinut olla todellinen vaimo miehellensä, jos tämä
vain olisi suonut sen. Ainakin tällaiselta Johanneksesta näytti. Mies oli
eräänlainen uskovainen, omalla tavallansa fanaattinen, maailman ja ulkonaisen
kirkollisuuden kanssa kompromisseja solmiva. Joku oli sitä mieltä, että mies
oli tällainen sen tähden, ettei Lydia ollut erilainen. Mutta miten hänen olisi
tullut olla erilainen? Hän oli yhtä vajavainen ja puutteellinen ihminen kuin
kaikki muutkin, itsepäinen, lujatahtoinen. Mutta ilmiselvästi hän rakasti
Jumalaa ja tahtoi pitäytyä kiinni Hänen Sanaansa. Olisiko hän voinut olla
erilainen, kun mies jatkuvasti sanoi suoraan: "Sinä ja sinun uskontosi
ovat perkeleestä, mutta haluan maata kanssasi!"
Lydian mies
kielsi täydellisesti sen uskon, mitä hän oli osoittanut tullessansa seurakunnan
piiriin. Hän kielsi kasteensa Herran Jeesuksen Kristuksen nimeen, hän kielsi
kaikki ne totuudet, joita hän itse oli opettanut. Hän teki niin hulluja
asioita, ettei Johannes edes halunnut ajatella niitä, mutta siitä huolimatta
Lydiaa osoitettiin sormella ja käskettiin olemaan alamainen miehellensä. Mutta
oliko hänellä mahdollisuus olla erilainen, alamainen miehelle, joka koko ajan
vain haavoitti häntä, antoi jopa lasten avoimesti haukkua häntä aivottomaksi,
tyhmäksi?
Lydia oli
vieraillut niin Ann-Marien kuin Gretankin luona ja kumpikin näistä oli
vanhemman sisaren velvollisuuden tuntien nuhdellut tätä tottelemattomuudesta
miestänsä kohtaan. Oikealla vaelluksella nainen voisi kääntää miehen kuin
miehen pään! Paatoksella oli Ann-Marie lukenut 1. Piet. 3:1- "Samoin te
vaimot, olkaa alamaiset miehillenne, että nekin, jotka ehkä eivät ole sanalle
kuuliaisia, vaimojen vaelluksen kautta sanoittakin voitettaisiin, kun he
katselevat, kuinka te vaellatte puhtaina ja pelossa..."
Lydia kyllä
tiesi kaiken tämän, ja tiesi senkin, kuinka Greta niin hyvin tuli toimeen
miehensä Thomasin kanssa, joka uskonnäkemyksiltään vastasi tämän näkemyksiä,
joten siinä suhteessa ei ollut tuossa perheessä ristiriitoja. Mutta Thomasilla
oli todella vaikea luonne, eikä hän oikein tiennyt miten heikomman astian
kanssa tuli elää. Niinpä avio-onni kukoisti, ja kumpikin todisti siitä
ajoittain niin yksityisesti kuin seurakunnan pihallekin kokoontuneelle
joukolle. Kylällä he usein kulkivat kuin kaksi kyyhkyläistä, käsi kädessä.
Mutta kuka tiesi kaiken tämän salaisuuden? Gretan sisar asui Bodenseen rannalla
ihastuttavassa huvilaa muistuttavassa rakennuksessa, ja tämän luokse hän aina
riensi ilmapiirin kuumennuttua. Niinpä ulkonaisesti suuri kunnia kruunasi tätä
avioliittoa, jossa vaimo oli niin jalo ja uhrautuvainen, että vietti suuren
osan vuodesta sisarensa apuna! Tarvitsiko tämä todella apua, vaiko Greta?
Lydia tiesi
senkin, kuinka Ann-Marie ajoittain huusi kurkkunsa käheäksi itsepäiselle miehellensä,
joka ei käsittänyt miten talossa tuli elää. Tulipa tämä alamaisuus kerran
todella esiin naapureidenkin nähtävällä tavalla, kun kiivastunut Ann-Marie
talon pihalla roikkui kiinni Klausin kauluksessa ja huusi tälle: "Usko nyt
vain, minä olen sinulle alamainen! Minä olen sinulle alamainen, etkö sitä
käsitä! Minä olen niin alamainen kuin vain olla voi!" Jos Klausin oli
hiukan vaikea sitä käsittää, sen ymmärsi Lydiakin.
Sopiko edellä
mainittu sanankohta Lydiaan ja hänen mieheensä, sitä mietti niin Johannes kuin
Otto ja Lydiakin. Kenellekään ei voinut tarjota mitään patenttiratkaisua, sillä
kaiken sekaannuksen lisäksi hyvin monen avioliittokäsityksiä sotki
valkopipoisen ja valkokaapuisen miehen kirkon näkemykset. Tämä ulkonaisesti
hurskas kirkko opetti asioita sellaisella tavalla, mistä Raamatussa
varoitettiin ankarasti: Jotka kieltävät sitä ja sitä! Näihin kieltoihin ja
näkemyksiin pitäydyttiin siitä huolimatta, että nähtiin todellisuus tämän
kirkon piirissä. Papit eivät saaneet mennä naimisiin muka jumalallisen
säädöksen johdosta, mutta jo Paavali oli todennut, että hänelläkin olisi ollut
oikeus kuljettaa mukanaan uskonsisarta. Niinpä nyt yhdessä suurimmista
aikakauslehdissä katolisen kirkon pappi totesi, että ainakin kolmannes tämän
kirkon papeista elää salassa joko naisen tai toisen miehen kanssa!
Koko maailmalle
oli tiedotettu, kuinka naisluostareiden vallihaudoista ja lammista oli löydetty
satoja juuri syntyneiden lasten luurankoja. Ja tämän kirkon opetukset saivat
hallita tämänkin ajan vapaita uskovaisia, sitä ei Johannes voinut käsittää!
Kun naista
kehotettiin alamaisuuteen, ei tätä käskyä voinut irrottaa muista samaan asiaan
liittyvistä kohdista. Ann-Marie oli niin alamainen, että halusi sen Klausia
kurkusta kuristamalla vakuuttaa tälle; Greta jätti miehensä yksin pitkiksikin
ajoiksi ja oli "alamainen". Isabel oli alamainen, mutta päätti
kaikista asioista kuulematta miehensä mielipidettä; tai jos kuunteli, ei
kuitenkaan ottanut sitä huomioon.
Martha oli yksi
todellisista aarteista vaimojen joukossa, sillä hänellä oli mies, joka osasi
houkutella kaiken hyvän esiin aviopuolisostansa. Lisa ja Dietrich olivat kuva
jostakin sellaisesta, mistä vain muut osasivat haaveilla. Oli siis hyviäkin
avioliittoja, mutta valitettavasti ei kovin monia.
Alamaisuus perustuu
kaiken muun raamatullisen ohella siihen seikkaan, että se tehdään
mahdolliseksi, sen sallitaan olla mahdollista. Naisen alamaisuudesta oli tässä
ajassa tehty ikään kuin nuija, jolla lyötiin niitä, joilla oli vaikeuksia.
Siitä oli tehty pelottava, suorastaan kammottava asia niille, jotka olivat
kriisissä. Pelotti alamaisuus, joka johtaisi nöyryytyksiin, alistamiseen, oman
tahdon tukahduttamiseen. Mutta aivan niin kuin alamaisuus Kristusta kohtaan
ei ole mikään pelon asia, koska voidaan luottaa siihen, ettei Herra tee
kenellekään mitään pahaa, aivan samoin täytyy olla avioliitonkin suhteen!
"Tämä
salaisuus on suuri, minä tarkoitan Kristusta ja seurakuntaa!" Aivan niin kuin
Kristus ja Seurakunta ovat yhtä, niin tulisi olla jokaisessa uskovaisessa
avioliitossa. Tämä oli pinnallisesti ymmärretty kylän seurakunnassa niin kuin
muissakin seurakunnissa kautta maailman. Tähän vedoten saarnattiin myös
ankarasti tämän liiton purkautumattomuutta, sen rikkomisen mahdottomuutta.
Kristus ja Seurakunta olivat ikuisiksi ajoiksi yhdistetyt! Siksi ei avioeroa
voinut olla olemassakaan.
Kukaan
todellinen Jumalan palvelija ei voi saarnata avioerosta, vaan avioliitosta.
Siksi Jumalan Sanassa niin voimakkaasti korotetaan avioliiton merkitystä. Tämän
liiton edellytyksenä on kuitenkin molemminpuolinen sopimus ja sen pitäminen.
Mutta entä jos uskovainen sanoutuu irti sopimuksestansa hengellisessä
haureudessa, kieltää Herransa? Pitääkö tämä liitto senkin jälkeen? On helppoa
vedota kahden liittoon, kun ei ole kysymys omasta liitosta. Olivatko nyt kaikki
todelliset uskovaiset naimisissa ihmisten kanssa, jotka koko sydämestänsä riippuivat
kiinni Herrassa? Mitä jos aviopuoliso kielsi uskonsa ja vaati vaimoansa tai
miestänsä tekemään samoin?
Lydian mies
olisi halunnut tämän leikkaavan hiuksensa, vaikka Jumalan Sana selvästi sanoo,
että aviovaimoilla tulee olla pitkät hiukset. Tässä joukossa uskottiin myös,
ettei naisen tullut pukeutua pitkiin housuihin. Mies vaati siitä huolimatta
vaimoansa pukeutumaan niihin.
Näissä asioissa
on tärkeätä, että mainitun 1. Pietarin kirjeen kohdan lisäksi on myös
kirjoitettu: "Mutta jos joku ei pidä huolta omaisistaan ja varsinkaan
ei perhekuntalaisistaan, niin hän on kieltänyt uskon ja on uskotontakin
pahempi." (1. Tim. 5: 8). Lydian mies oli siis sanoutunut irti
kaikista aikaisemmista uskonnäkemyksistänsä, ja vaikka tämä sanankohta on
osoitettu leskille, koskee se kaikkia niitäkin, jotka eivät näe perheen
merkitystä Jumalan Valtakunnassa.
Jos mies antaa
lastensa pilkata ja häpäistä äitiänsä, jopa yllyttää siihen, ei voida puhua
enää miehestä, jolle voisi olla joku todellisessa mielessä alamainen. Miehen
oma käytös todistaa sen, että hän on kelvoton aviomieheksi ja uskovaisen
nimellä kulkemaan. On myöskin kirjoitettu: "Miehet, rakastakaa
vaimojanne, niin kuin Kristuskin rakasti seurakuntaa ja antoi itsensä alttiiksi
sen edestä, että hän sen pyhittäisi, puhdistaen sen... Samalla tavoin tulee
myös miesten rakastaa vaimojansa niin kuin omia ruumiitaan; joka rakastaa
vaimoansa, hän rakastaa itseänsä. Sillä eihän kukaan koskaan ole vihannut omaa
lihaansa, vaan hän ravitsee ja vaalii sitä, niin kuin Kristuskin seurakuntaa,
sillä me olemme hänen ruumiinsa jäseniä. 'Sen tähden mies luopukoon isästänsä
ja äidistänsä..." (Ef. 5: 25-).
Suurimmat
vaikeudet olivat ilmeisestikin sellaisissa liitoissa, joissa molemmat puolisot
olivat uskovaisia, mutta mahdollisesti eri uskonyhteisöjen jäseniä. Johannes ei
milloinkaan ollut kuullut sellaisista vaikeuksista perheissä, joissa toinen
osapuoli oli uskosta osaton, kuin mitä hänen korviinsa tuli näistä
sekaliitoista, eri uskonnäkemysten sotkemista liitoista.
Yleensä ottaen
tavallisilla maailman ihmisillä oli vielä jonkinlainen järki tallella, ja
tällaiset miehet ymmärsivät sen, että niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan,
niin kuin petaat, niin makaat. Samoin he käsittivät, että itsellensä sika
kiusaa tekee, jos purtilonsa kaataa. Tässä olisi ollut viisautta jakaa
seurakuntalaisillekin. Mutta Lydian miehen kaltaisilla fanaattinen uskonnäkemys
tuhosi kaikki hyvätkin yritykset, sillä mikään ei ole verrattavissa
uskonkiihkoon. Miehen tuli rakastaa vaimoansa niin kuin itseään, sillä eihän
kukaan koskaan ollut vihannut omaa lihaansa. Kukaan normaali ihminen ei vihaa
omaa lihaansa Jumalan Sanan todistuksen mukaisesti. Mutta oli olemassa ihmisiä,
jotka eivät tätä noudattaneet. Johannes oli varma, että Lydian miehen kaltaisia
uskovaisia voitiin verrata sellaisiin hurmahenkiin, jotka ruoskivat ja viiltelivät
omaa ruumistansa, niin että veri vuoti haavoista. Auringon palvojat tuijottivat
aurinkoa kunnes silmät sokeutuivat. Jotkut istuivat pylvään nokassa tai
luolassa päivänvalolta sulkeutuneina. Jos tällaisen ihmisen suhtautuminen omaan
ruumiiseensa olisi ollut esikuvana, olisi varmastikin tuloksena ollut jotakin
sellaista, mitä Lydia joutui kokemaan. Jumalattomankin kanssa on joskus ja
useinkin parempi, kuin uskonnollisen, vääräsydämisen kanssa!
Mitä Lydian
sitten olisi tullut tehdä tässä kestämättömässä ahdistuksessansa, sitä ei
Johannes voinut sanoa, eikä kukaan muukaan. Lydian oli itse ratkaistava. Mutta
asian suurin vääryys oli siinä, että näiden asioiden tähden hänet oli hylätty
omaan yksinäisyyteensä. Hän ei ollut syyllinen alun alkaenkaan siihen, että oli
naimisissa tämän miehen kanssa. Hänet oli ikään kuin pakolla viety vihille;
olosuhteissa, jotka hallitsivat häntä.
Laki vaati nyt
tuomiota, asioiden selvittämistä. Kumpi oli syyllinen, kumpi syytön? Oliko
kumpikin syyllinen, tai ei kumpikaan? Tämä ei ollut ihmisten päätettävä asia.
Laki ei ollut todellisuudessa sitä, mitä sen luultiin olevan. Luettiin vain
itselle sopiva toisen tuomitsemiseksi, mutta unohdettiin yhä uudelleen: "Mikä
laissa on tärkeintä: oikeus, laupeus, uskollisuus! Unohdettiin myöskin: "Sillä
nämä: 'Älä tee huorin, älä tapa, älä varasta, älä himoitse' JA MIKÄ MUU KÄSKY
TAHANSA, NE SISÄLTYVÄT KAIKKI TÄHÄN SANAAN: 'RAKASTA LÄHIMMÄISTÄSI NIIN KUIN
ITSEÄSI'. RAKKAUS EI TEE LÄHIMMÄISELLE MITÄÄN PAHAA. SEN TÄHDEN ON RAKKAUS LAIN
TÄYTTÄMYS!" (Room. 13: 8- 10).
Kaikki ei ole
niin kuin farisealainen mieli sen lukee, sillä sanotaan myöskin: "Sapatti
on asetettu ihmistä varten eikä ihminen sapattia varten. Niin Ihmisen Poika on
sapatinkin herra!" (Mark. 2: 27).
Kaikkiin
todellista uskovaista ahdistaviin kysymyksiin on olemassa Jumalan vastaus,
kunhan vain se halutaan löytää ja annetaan löytää. Avioliittokysymyksissäkin
pätee sama: Säädökset avioliitosta ovat muuttumattomat, mutta niitä tulee
soveltaa oikein. Daavid seuralaisinensa söi leipiä, joita vain pappien oli lupa
syödä. Sapattina kukaan ei jättänyt eläintänsä kaivoon. Miksi sitten veljemme
tai sisaremme tulisi tukehtua tai hukkua vaikeuksiinsa? Onko Jumalan puolelta
esteitä avun ja ratkaisun löytymiselle, vai ovatko kaikki esteet ja sitovat oppirakennelmat
ihmisen toisensa selkään asettamia taakkoja?
...jatkuu
Markku Vuori
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti